Tiedättekö, mikä on sen suljettu huvipuisto syksyisessä tihkusateessa, Coldplay kajareissa, kuolleet koiranpennut jaloissa ja itkeviä masturboivia pellejä ympärillä -helvetin lähin kilpailija? Minäpä kerron, ettei päänne räjähdä pohdinnan voimasta. Se kuuluu seuraavasti: olet tappavassa paranoiakrapulassa, viiltävän aurinkoisessa terveyden perikuva -pakkassäässä Pasilan Lidlin edustalla, kun jotain märkää putoaa päähäsi, eikä mukanasi ole peiliä, jotta voisit tarkistaa, oliko se kenties linnunpaskaa.
Ei se onneksi ollut.
Eilinen vedettiin tehokkaasti. Aluksi jauhettiin herkkuserkkujen kanssa kaikkea sitä mitä uumoilinkin, sekä M&M'sejä. Lopussa myllytettiin yhtä ja loiskuteltiin punaviiniä minun päiväpeitolleni. Serkkujen hyydyttyä yhytin Nuun ja Laineen Mieron, joiden kanssa hurautettiin vuokra-ajurilla keskustaan, tarkalleenottaen Kiville. Siellä ilta jatkui dogailun ja mogailun merkeissä, muun muassa purujälkiä toisillemme tehden ja muutenkin huomiota (pahennusta) herättäen sekä punaista olutta ryystäen. Löysin tuttuja poikia ja hukkasin ajokortin. Sain kyydin kotiin ja Nuun uniseuraksi.
Tänään kuuntelin ystäväni ylenantamista vessassani (tulenpunaista!) ja söin krepsejä aamupalaksi. Nuu näki minut alasti ja peitti kätensä kasvoillaan. Minua pyörrytti ja puheenymmärtämiskykyni oli hetkellisesti hakusessa. Vihasin monia asioita, kuten Uniklubia ja Hesburgerin teeveemainosta. Minua sekä epäiltiin lesbisestä toiminnasta että yllytettiin siihen.
MP09 oli myöskin odotusten arvoinen. Paljon teemapukeutuvia Rinta-Joupin miehiä ja häpeilemättömiä asscheckejä, stereotyyppisiä messukissoja ja motoristivosuja sekä luonnollisesti kromia, kiiltävää maalipintaa ja kiihottavia isoja, kuumia... moottoreita. Sovitin maastohousuja takkirekkien välissä ja ostin kahdet. Sain myös kokonaisen noitapillinmakuisen metrilakun.
Perinteisen grönholmpizzan ja antihoroskoopin jälkeen (se vitsaili) palasin edellisen illan rikospaikalle noutamaan loput omaisuuteni mutkattoman mukavan baariminnan hoteista. Raitiotievaunussa virolainen mies tarjosi minulle istumapaikkansa ja miltei loukkaantui, kun sanoin jaksavani mainiosti seistä. Katsoin myöhemmin ratikan ikkunasta heijastuvaa peilikuvajaistani ja totesin miehen kenties luulleen minun olevan ns. siunatussa tilassa.
Nyt syön eilisiä jämiä (en niitä sipsejä, joiden päälle kaatui punaviiniä) ja odotan Gladiaattoreiden alkamista. Ja kenties helpotusta tähän darrapanetÄH.
lauantai 31. tammikuuta 2009
torstai 29. tammikuuta 2009
Tänä iltana: Ankkuli!
Katsellessani tänään Pushing Daisiesia (kyllä, samalla kun silitin. Mitä sitten?) minulle valkeni yhtäkkiä, miksen ole sen edessä niin polvillani kuin minun ihmistyyppini mukaisesti ilmeisesti tulisi olla.
Ystäväni, herra Hilton, vihaa suoraan kameraa puhuttelevia fiktiivisiä henkilöitä - dokumentit ja asiaohjelmat ovat luonnollisesti asia erikseen. Itse vihaan suunnattomasti kertojanääntä, joka yleensä latelee lukuisia näennäissyvällisiä ja tietysti avoimiksi jääviä kysymyksiä tai antaa tulkintaohjeita ja huomionsuuntaamisneuvoja. Sellaista teennäistä, holhoavaa ja selkeästi artikuloivaa isä- tai äitihahmoa (Despikset, Pushing Daisies) - tai jo sinänsä sietämättömän ärsyttävän roolihahmon johdantoa viikon sarja-annokseen ja yhteenvetoa siitä pois (Grey's Anatomy). Luottaisitte katsojiinne edes vähän. Antaisitte meille edes mahdollisuuden tajuta jotain itsekin. Ja sama suomeksi: turpa kiinni jumalauta.
Tänään jouduin jälleen hämmästelemään ihmisten käytöstapoja - tai pikemminkin tietysti niiden puutetta. Miten sellainen, joka joskus - eikä edes kovin kauan aikaa sitten - on aiheuttanut kovasti harmia, pahaa mieltä ja jopa fyysisiä vammoja jollekulle toiselle kehtaa muina miehinä ottaa tähän yhteyttä ja pyytää palvelusta? Miksi sellainen, jota vastaan tuskin missään vaiheessa on rikottu, käyttäytyy syvästi loukkaantuneen tavoin ja saa aikaan epämääräisen kurjan ja syyllisen olon vastapuolessa?
Minun on aivan pakko hieman tohkata viikonlopun huippunastoista tapahtumista, joita on luvassa ja jotka jos syystä tai muusta menevät peruuntumaan, saavat aikaan suunnattoman kiukun sekä asioiden pirstomistarpeen. Ehkä myös hieman nyyhkytystä.
Ensinnäkin huomenna, töiden jälkeen, luokseni saapuvat serkkutytöt sulostuttamaan iltaani. Luvassa on paitsi äidin tekemiä crépès myöskin sammioittain viiniä, vähintään yhtä monta tilitystä, sydämen purkua ja spekulaatiota sekä desibeleittäin raikuvaa naurua ja asteittain kovenevaa puheääntä. Lopulta saatamme päätyä vaikkapa karaokebaariin - seikka, jota pelkään ja samalla salaa isoan.
Sitten toiseksikin lauantaina, kunhan elämä jälleen voittaa kohottaen pääni tyynystä, pääsen MP09:iin Nuun ja Kuosman kanssa. Siellä saamme toivon mukaan nauttia paitsi karvaisten HD-miesten ja välkkyvien custompyörien katselusta myöskin henkeäsalpaavista temppuesityksistä ja runsaasta tiedollisesta ja siten A-kortin konkreettista saavuttamista lähentävästä annista.
Illalla toivon saavani nauttia niukempikarvaisen miehen katselusta ja käsittelystä.
Ja kolmanneksikin sunnuntaina aion ottaa vanhan kunnon puolinelsonin kiipeilyambivalenssistani ja suorittaa täysimittaisen seinällepaluun Rva Taalasmaan kannustamana. Aiomme myös suunnitella muutaman kuukauden päästä koittavaa epämuodikasta ja -ekologista lentokoneella suoritettavaa ja ulkomaille suuntautuvaa pitkää kaupunkiviikonloppuamme. Uumoilen lievää matkalämmönnousua olevan horisontissa.
Myöhemmin vien M. Laineen jälleen eläviin kuviin; toivoakseni tällä kertaa ihan oikeasti hyviin sellaisiin. Anteeksi jo etukäteen jos se onkin ihan paska.
Jos tämän viikonlopun jälkeen en ole kaikkeni antanut ja siinä ohessa virkistynyt, en enää tiedä minkälaisiin korjaustoimenpiteisiin tulisi ryhtyä.
Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että ihan erityisen paljon vihaan tällä hetkellä uusia M&M-mainoksia. Miksi se eukko sanoo että emetems, onko liian vaikea sanoa eminems niin kuin oikein olisi?
En myöskään pidä vispilöiden tiskaamisesta tai pikkuisissa kulmakaupoissa ostoskärryn ottavista ja sen myötä kaikki ahtaat käytävät tukkivista ihmisistä.
(Näin äsken Tulosruudussa jonkun oikein miehekkään jääkiekkötaustavaikuttajan puvussaan, mutten ehtinyt nähdä nimeään. Meni vähän keskittyminen, pitää lopettaa.)
Ystäväni, herra Hilton, vihaa suoraan kameraa puhuttelevia fiktiivisiä henkilöitä - dokumentit ja asiaohjelmat ovat luonnollisesti asia erikseen. Itse vihaan suunnattomasti kertojanääntä, joka yleensä latelee lukuisia näennäissyvällisiä ja tietysti avoimiksi jääviä kysymyksiä tai antaa tulkintaohjeita ja huomionsuuntaamisneuvoja. Sellaista teennäistä, holhoavaa ja selkeästi artikuloivaa isä- tai äitihahmoa (Despikset, Pushing Daisies) - tai jo sinänsä sietämättömän ärsyttävän roolihahmon johdantoa viikon sarja-annokseen ja yhteenvetoa siitä pois (Grey's Anatomy). Luottaisitte katsojiinne edes vähän. Antaisitte meille edes mahdollisuuden tajuta jotain itsekin. Ja sama suomeksi: turpa kiinni jumalauta.
Tänään jouduin jälleen hämmästelemään ihmisten käytöstapoja - tai pikemminkin tietysti niiden puutetta. Miten sellainen, joka joskus - eikä edes kovin kauan aikaa sitten - on aiheuttanut kovasti harmia, pahaa mieltä ja jopa fyysisiä vammoja jollekulle toiselle kehtaa muina miehinä ottaa tähän yhteyttä ja pyytää palvelusta? Miksi sellainen, jota vastaan tuskin missään vaiheessa on rikottu, käyttäytyy syvästi loukkaantuneen tavoin ja saa aikaan epämääräisen kurjan ja syyllisen olon vastapuolessa?
Minun on aivan pakko hieman tohkata viikonlopun huippunastoista tapahtumista, joita on luvassa ja jotka jos syystä tai muusta menevät peruuntumaan, saavat aikaan suunnattoman kiukun sekä asioiden pirstomistarpeen. Ehkä myös hieman nyyhkytystä.
Ensinnäkin huomenna, töiden jälkeen, luokseni saapuvat serkkutytöt sulostuttamaan iltaani. Luvassa on paitsi äidin tekemiä crépès myöskin sammioittain viiniä, vähintään yhtä monta tilitystä, sydämen purkua ja spekulaatiota sekä desibeleittäin raikuvaa naurua ja asteittain kovenevaa puheääntä. Lopulta saatamme päätyä vaikkapa karaokebaariin - seikka, jota pelkään ja samalla salaa isoan.
Sitten toiseksikin lauantaina, kunhan elämä jälleen voittaa kohottaen pääni tyynystä, pääsen MP09:iin Nuun ja Kuosman kanssa. Siellä saamme toivon mukaan nauttia paitsi karvaisten HD-miesten ja välkkyvien custompyörien katselusta myöskin henkeäsalpaavista temppuesityksistä ja runsaasta tiedollisesta ja siten A-kortin konkreettista saavuttamista lähentävästä annista.
Illalla toivon saavani nauttia niukempikarvaisen miehen katselusta ja käsittelystä.
Ja kolmanneksikin sunnuntaina aion ottaa vanhan kunnon puolinelsonin kiipeilyambivalenssistani ja suorittaa täysimittaisen seinällepaluun Rva Taalasmaan kannustamana. Aiomme myös suunnitella muutaman kuukauden päästä koittavaa epämuodikasta ja -ekologista lentokoneella suoritettavaa ja ulkomaille suuntautuvaa pitkää kaupunkiviikonloppuamme. Uumoilen lievää matkalämmönnousua olevan horisontissa.
Myöhemmin vien M. Laineen jälleen eläviin kuviin; toivoakseni tällä kertaa ihan oikeasti hyviin sellaisiin. Anteeksi jo etukäteen jos se onkin ihan paska.
Jos tämän viikonlopun jälkeen en ole kaikkeni antanut ja siinä ohessa virkistynyt, en enää tiedä minkälaisiin korjaustoimenpiteisiin tulisi ryhtyä.
Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että ihan erityisen paljon vihaan tällä hetkellä uusia M&M-mainoksia. Miksi se eukko sanoo että emetems, onko liian vaikea sanoa eminems niin kuin oikein olisi?
En myöskään pidä vispilöiden tiskaamisesta tai pikkuisissa kulmakaupoissa ostoskärryn ottavista ja sen myötä kaikki ahtaat käytävät tukkivista ihmisistä.
(Näin äsken Tulosruudussa jonkun oikein miehekkään jääkiekkötaustavaikuttajan puvussaan, mutten ehtinyt nähdä nimeään. Meni vähän keskittyminen, pitää lopettaa.)
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
If you can't build a robot, BE a robot!
Luin eilen bloggauksen, jota tänä aamuna ajattelin aktiivisesti toteuttaa. Muistin aikeeni noin kymmenen minuuttia, kunnes kohtasin varhaisaamuisella kotikadullani porttikongin edustaa hiekoittavan naapuritalon huoltomiehen, joka hymyili minulle koko laajalla sekä osin hampaattomalla suullaan. Tulin niin vilpittömän hyvälle tuulelle, että hymyilin koko matkan metrolle.
Päivän aikana kuitenkin tapahtui jotain, ja jossain vaiheessa huomasin jälleen uponneeni mielialaan, jota Nuu kuvaili tänään osuvasti suoksi. Tuntuu työkaverini Hillityn sanoin kuusivuotiaalle, jonka tekisi vain mieli heittäytyä maahan kiukkuamaan, hokea EItä ja polkea vimmaisena lattiaa. Ilman syytä; ilman mitään sellaista epäkohtaa, johon tarttumalla saisi salamansa sammumaan ja ässehtimisen laantumaan.
Murjottaminen on, kaikesta asenteikkaasta uhittelustani ja ajoittaisesta ryydistelynhimostani huolimatta minulle varsin epätyypillinen ja siksi kovin kuluttava olotila. Osaan kyllä mainiosti synkkäillä ja olla huumorintajuttoman uuvuksissa jopa muiden ihmisten seurassa, mutta tavallisesti siitä seuraa välitön morkkis ja syyllisyys sekä tarve pyytää anteeksi toistenkin tunnelman pilaamista. Tänään sain jälleen tuta, että ne, jotka ovat ystäviäni, ovat oikeasti sellaisia, koska itse haluavat niin. Ne eivät säikähdä ajoittaista sisälläni asuvan kehnon seuranaisen esiinmarssia, eivätkä poista numeroani puhelinmuistiostani yhden epäkurantin esiintymisen perusteella. Sen sijaan ne soittavat ja kysyvät, onko kaikki hyvin, kertovat itseään ilahduttaneita asioita parantaakseen myös minun mieltäni ja ovat valmiit suunnittelemaan tulevaisuuttaan, jossa olen myös minä ja jossa meille yhdessä tapahtuu mainioita asioita.
Päässäni on jo muutaman päivän soinut kappale, jonka olemassaoloa en enää edes muistanut. Kenties alitajuntani koettaa kertoa minulle jotain; toisaalta tämän lyriikoistahan minä juuri tiedän kaiken.
Mitä jos sittenkään ei, ei taaskaan, ei sittenkään on se, mitä en edes uskalla ajatella.
Sinun kanssasi elämäni
ois tässä ja nyt
Elämääni olen sinua
kauan etsinyt
Sinun kanssasi tahtoisin olla
niin kauan kuin aikaa on,
ilman sinua on vain maailma levoton
Ja kaikki ois kuin unta,
unta jonka näin
talvisena yönä
siihen uneen minä jäin
- Samuli Edelmann: Sinun kanssasi
Päivän aikana kuitenkin tapahtui jotain, ja jossain vaiheessa huomasin jälleen uponneeni mielialaan, jota Nuu kuvaili tänään osuvasti suoksi. Tuntuu työkaverini Hillityn sanoin kuusivuotiaalle, jonka tekisi vain mieli heittäytyä maahan kiukkuamaan, hokea EItä ja polkea vimmaisena lattiaa. Ilman syytä; ilman mitään sellaista epäkohtaa, johon tarttumalla saisi salamansa sammumaan ja ässehtimisen laantumaan.
Murjottaminen on, kaikesta asenteikkaasta uhittelustani ja ajoittaisesta ryydistelynhimostani huolimatta minulle varsin epätyypillinen ja siksi kovin kuluttava olotila. Osaan kyllä mainiosti synkkäillä ja olla huumorintajuttoman uuvuksissa jopa muiden ihmisten seurassa, mutta tavallisesti siitä seuraa välitön morkkis ja syyllisyys sekä tarve pyytää anteeksi toistenkin tunnelman pilaamista. Tänään sain jälleen tuta, että ne, jotka ovat ystäviäni, ovat oikeasti sellaisia, koska itse haluavat niin. Ne eivät säikähdä ajoittaista sisälläni asuvan kehnon seuranaisen esiinmarssia, eivätkä poista numeroani puhelinmuistiostani yhden epäkurantin esiintymisen perusteella. Sen sijaan ne soittavat ja kysyvät, onko kaikki hyvin, kertovat itseään ilahduttaneita asioita parantaakseen myös minun mieltäni ja ovat valmiit suunnittelemaan tulevaisuuttaan, jossa olen myös minä ja jossa meille yhdessä tapahtuu mainioita asioita.
Päässäni on jo muutaman päivän soinut kappale, jonka olemassaoloa en enää edes muistanut. Kenties alitajuntani koettaa kertoa minulle jotain; toisaalta tämän lyriikoistahan minä juuri tiedän kaiken.
Mitä jos sittenkään ei, ei taaskaan, ei sittenkään on se, mitä en edes uskalla ajatella.
Sinun kanssasi elämäni
ois tässä ja nyt
Elämääni olen sinua
kauan etsinyt
Sinun kanssasi tahtoisin olla
niin kauan kuin aikaa on,
ilman sinua on vain maailma levoton
Ja kaikki ois kuin unta,
unta jonka näin
talvisena yönä
siihen uneen minä jäin
- Samuli Edelmann: Sinun kanssasi
tiistai 27. tammikuuta 2009
Blog much?
Tänään on päivä, jolloin haluaisin olla vakava, kauniisti ja herkästi kirjoittava tyttö. Sellainen kulturelli ja havainnoiva, melankolinen ja seurassa ehkä hieman ujo. Sellainen, joka käsittelee kieltä työkseen, keksii sydämeenkäyvimmät vertaukset ja yllättävimmät mutta silti täysin pistämättömät rinnastukset; joka ei aina oikein nuku öisin ja saattaa haaveilla itsensä ohi oikeasta ratikkapysäkistä.
Toisinaan olisin kernaimmin kierolla mustalla huumorintajulla varustettu ja riehakkaasti juhliva tyttö, jonka jokainen kirjoitus tekee maailmasta hieman vinomman - ja täsmälleen saman verran hauskemman. Se sellainen, joka tuntee isosti mutta kirjoittaa piilottaen sen, on useimmiten hieman sapekas ja vähintäänkin kitkerästi hymyilevä. Se, joka tupakoi ketjussa ja harrastaa kursailematonta krapulaseksiä edellisiltaisten satunnaisten tuttavuuksiensa kanssa. Se älykäs alisuoriutuja, joka valitsee katsottavakseen camp-elokuvia ja rakastaa brittihuumoria.
Minä olen kuitenkin muuan tyttö, joka on mieltynyt yksinkertaisiin askareisiin ja monimutkaisiin ajatuksiin. Sellainen, jonka tapana on sukeltaa ihastuksiinsa päätä pahkaa, penkoa ne mehuttomiksi ja potea sitten eroahdistusta. Uuden suosikkiblogin löydettyään se ahmii kaikki kirjoitukset vanhemmasta uusimpaan, heti, yhdeltä istumalta, mahdollisimman paljon, tekstin tahtiin hengittäen.
Ja sitten se vähän masentuu, sillä sekin haluaisi tulla hotkituksi samalla tavoin, mutta siitä tuntuu, ettei niin käy.
Sitten se työntää poskeensa pari salmiakkijauhista ja jatkaa Täydellisen Blogin etsimistä, sen, jota pitää oikea ja kokonainen ihminen eikä sellaisen karikatyyri.
Toisinaan olisin kernaimmin kierolla mustalla huumorintajulla varustettu ja riehakkaasti juhliva tyttö, jonka jokainen kirjoitus tekee maailmasta hieman vinomman - ja täsmälleen saman verran hauskemman. Se sellainen, joka tuntee isosti mutta kirjoittaa piilottaen sen, on useimmiten hieman sapekas ja vähintäänkin kitkerästi hymyilevä. Se, joka tupakoi ketjussa ja harrastaa kursailematonta krapulaseksiä edellisiltaisten satunnaisten tuttavuuksiensa kanssa. Se älykäs alisuoriutuja, joka valitsee katsottavakseen camp-elokuvia ja rakastaa brittihuumoria.
Minä olen kuitenkin muuan tyttö, joka on mieltynyt yksinkertaisiin askareisiin ja monimutkaisiin ajatuksiin. Sellainen, jonka tapana on sukeltaa ihastuksiinsa päätä pahkaa, penkoa ne mehuttomiksi ja potea sitten eroahdistusta. Uuden suosikkiblogin löydettyään se ahmii kaikki kirjoitukset vanhemmasta uusimpaan, heti, yhdeltä istumalta, mahdollisimman paljon, tekstin tahtiin hengittäen.
Ja sitten se vähän masentuu, sillä sekin haluaisi tulla hotkituksi samalla tavoin, mutta siitä tuntuu, ettei niin käy.
Sitten se työntää poskeensa pari salmiakkijauhista ja jatkaa Täydellisen Blogin etsimistä, sen, jota pitää oikea ja kokonainen ihminen eikä sellaisen karikatyyri.
maanantai 26. tammikuuta 2009
Mutsi mä diggaan huijarii
Olen nykyään niin hyvin verkostoitunut, että minulla on (kohtalaisen läheisiä) ystäviä taide- ja kulttuuripiireissä. Niinpä kuuluin onnekkaisiin, jotka pääsivät tänään seuraamaan Kiellettyjä lauluja Kaupunginteatteriin kolmea päivää ennen ensi-iltaa.
Harvoinpa muistan istuneeni naurusta hytkyen teatterissa, jonka lavalla polkataan hypnoottisen riehakkaasti rehabilitoinnista. Puutteellinen lähihistoriantuntemuksenikaan ei asettunut teatterinautinnon ja minun väliin, sillä se osa minusta, jonka varaan hyvän laulajan (valheellinen) identiteettinikin rakentuu hykerteli silminnähtävästi Janne Marja-ahon imitoidessa minareetista kajahtavaa kutsuhuutoa, pianisti-kapellimestari Jussi Tuurnan vaihtaessa encorebiisissä lennossa flyygelistä kellopeliin ja laulajatrion (Marja-aho, Saisio itse sekä Jonna Järnefelt) kajauttaessa hienon kvinttistemman jalkaa samalla tomerasti polkien. (Okei, en vanno että se oli kvinttistemma. Se kuulosti sille. Ainakaan terssejä ne ei olleet. (Auttakaa nyt joku!))
Elina Lifländerin lavastus oli makea, kerrassaan. Valoistahan minä en sinänsä mitään ymmärrä, mutta juurikin ne M. Laineen mainostamat hienot keltaiset värinsyöjävalot (ei virallinen termi) tekivät vaikutuksen.
Ja sitten vielä että Janne Marja-aho, voi kuulkaa tytöt ja pojat. Siinäpä vasta mies, josta minulla on sanottavanani vain seuraavaa: hänen vuokseen voisin harkita hylkääväni korkokengät loppuelämäkseni.
(Menkää katsomaan se, torstaina kuulemma enska.)
Harvoinpa muistan istuneeni naurusta hytkyen teatterissa, jonka lavalla polkataan hypnoottisen riehakkaasti rehabilitoinnista. Puutteellinen lähihistoriantuntemuksenikaan ei asettunut teatterinautinnon ja minun väliin, sillä se osa minusta, jonka varaan hyvän laulajan (valheellinen) identiteettinikin rakentuu hykerteli silminnähtävästi Janne Marja-ahon imitoidessa minareetista kajahtavaa kutsuhuutoa, pianisti-kapellimestari Jussi Tuurnan vaihtaessa encorebiisissä lennossa flyygelistä kellopeliin ja laulajatrion (Marja-aho, Saisio itse sekä Jonna Järnefelt) kajauttaessa hienon kvinttistemman jalkaa samalla tomerasti polkien. (Okei, en vanno että se oli kvinttistemma. Se kuulosti sille. Ainakaan terssejä ne ei olleet. (Auttakaa nyt joku!))
Elina Lifländerin lavastus oli makea, kerrassaan. Valoistahan minä en sinänsä mitään ymmärrä, mutta juurikin ne M. Laineen mainostamat hienot keltaiset värinsyöjävalot (ei virallinen termi) tekivät vaikutuksen.
Ja sitten vielä että Janne Marja-aho, voi kuulkaa tytöt ja pojat. Siinäpä vasta mies, josta minulla on sanottavanani vain seuraavaa: hänen vuokseen voisin harkita hylkääväni korkokengät loppuelämäkseni.
(Menkää katsomaan se, torstaina kuulemma enska.)
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Tiedätkö hetken nimeltä hullun kaipuu?
Tiedätkö, mille tuntuu, kun jostakusta ei koskaan saa kyllikseen? Kuinka nääntyy kaivatessaan lisää läsnäoloa, katseita, ihoa; kuinka yhteinen aika ei milloinkaan riitä?
Tiedätkö, miten paljon maailmassa on asioita, joita tahdon kertoa juuri sinulle; tiedätkö, miten haluan tietää sinusta kaiken?
Mahdun syliisi täsmälleen, tiedät kuinka koskea säikäyttämättä. Katsot minua niin, että sanani sulavat.
Maailmani on parempi, kun sinä olet siinä.
Falling slowly, eyes that know me
And I can't go back
Moods that take me and erase me
And I'm painted black
You have suffered enough
and warred with yourself
It's time that you won
Take this sinking boat
and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice
You have a choice
You'll make it now
Falling slowly, sing your melody
I'll sing along
- Glen Hansard: Falling slowly
Tiedätkö, miten paljon maailmassa on asioita, joita tahdon kertoa juuri sinulle; tiedätkö, miten haluan tietää sinusta kaiken?
Mahdun syliisi täsmälleen, tiedät kuinka koskea säikäyttämättä. Katsot minua niin, että sanani sulavat.
Maailmani on parempi, kun sinä olet siinä.
Falling slowly, eyes that know me
And I can't go back
Moods that take me and erase me
And I'm painted black
You have suffered enough
and warred with yourself
It's time that you won
Take this sinking boat
and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice
You have a choice
You'll make it now
Falling slowly, sing your melody
I'll sing along
- Glen Hansard: Falling slowly
Marjatalla on muroja perseessä och jag har gupp i min aisa.
Viikonloppuni on ollut varsin ehtiväinen ja huonojen juttujen läpitunkema. Pieni katsaus siihen ohessa, kerta kaikkia kuitenkin kiinnostaa ihan hulluna.
Perjantaina kävelytimme Fridan kanssa Laulavaa Uikkukoiraa ja rankaisimme yhdessä tuhmaa Marjattaa. Keskustelimme myös kotimaisesta merkkiteoksesta nimeltä Ihanat naiset lannalla sekä kaikista maamme asikaisista. Ilta jatkui Taalasmaan seurassa vanhojen koulutovereiden nykyelämän Facebook-vakoilulla.
Lauantaina poistuimme vanhojen työtovereiden kera sivistyksen parista. Päivän kuluessa selvisi muun muassa seuraavaa: oman tehtaanomistajan hankkimiseen vaaditaan vain BC-kortti sekä hitsauskokemusta. Oikea vastaus kaikkeen on Heidi Klum. Kulttuurintuottaja, tuo ammateista seksikkäin, onkin vain samean eroottisuuden ympäröimä. Singstarissa pisteitä saa sitä enemmän, mitä kovempaa karjuu. Räppääminen mikrofoniin on vaikeampaa kuin mille näyttää. Jossakin Simonkylän liepeillä, Elvis Grillin naapurissa on pellolle sijoitettuna suuri valkoinen tissi, jonka näkeminen vie katsojansa takaisin kohtuun levittäen syvää rauhaa tämän sisimpään. Maakuntalaulujen laulaminen on kohottavaa ja yhteishenkeä luovaa - tai silmitöntä pelkoa ja ahdistusta aiheuttavaa.
Heräsin tähän aamuun vasen silmä sietämättömän kipeänä. Minun epäiltiin yöpyneen kyseinen näköelin avoinna, mutta mitään en luonnollisestikaan myöntänyt.
Perjantaina kävelytimme Fridan kanssa Laulavaa Uikkukoiraa ja rankaisimme yhdessä tuhmaa Marjattaa. Keskustelimme myös kotimaisesta merkkiteoksesta nimeltä Ihanat naiset lannalla sekä kaikista maamme asikaisista. Ilta jatkui Taalasmaan seurassa vanhojen koulutovereiden nykyelämän Facebook-vakoilulla.
Lauantaina poistuimme vanhojen työtovereiden kera sivistyksen parista. Päivän kuluessa selvisi muun muassa seuraavaa: oman tehtaanomistajan hankkimiseen vaaditaan vain BC-kortti sekä hitsauskokemusta. Oikea vastaus kaikkeen on Heidi Klum. Kulttuurintuottaja, tuo ammateista seksikkäin, onkin vain samean eroottisuuden ympäröimä. Singstarissa pisteitä saa sitä enemmän, mitä kovempaa karjuu. Räppääminen mikrofoniin on vaikeampaa kuin mille näyttää. Jossakin Simonkylän liepeillä, Elvis Grillin naapurissa on pellolle sijoitettuna suuri valkoinen tissi, jonka näkeminen vie katsojansa takaisin kohtuun levittäen syvää rauhaa tämän sisimpään. Maakuntalaulujen laulaminen on kohottavaa ja yhteishenkeä luovaa - tai silmitöntä pelkoa ja ahdistusta aiheuttavaa.
Heräsin tähän aamuun vasen silmä sietämättömän kipeänä. Minun epäiltiin yöpyneen kyseinen näköelin avoinna, mutta mitään en luonnollisestikaan myöntänyt.
perjantai 23. tammikuuta 2009
Mein Kampf
Olen ollut töissä tänään miltei kolme ja puoli tuntia ja olen kusisen kiukkuinen. Itse asiassa olen raivoissani ja viittä vaille ampumassa nitojalla seuraavaa vastaanväittäjää silmään.
Mitä helvettiä sitä kenenkään kannattaa edes yrittää elää kuten ihmisen pitää ja huolehtia omista asioistaan itse, kun kuitenkin on lopulta aina joku, joka hoitaa ne omasta puolesta.
Jos ei osaa, halua tai viitsi lukea sopimusehtoja paperista, johon juuri on raapustamassa puumerkkiään, ei se mitään! Siihen voi aina vedota, ja sitten voi saada huutoraivareita niitä asioita hoitaville ihmisille.
Jos ei osaa, halua tai viitsi toimia sellaisten sääntöjen mukaan, joiden oletetaan olevan kaikkien asian kanssa tekemisissä olevien ihmisten tiedossa, ei se mitään! Siihen voi aina vedota, ja sitten voi kirjoittaa sapekkaita ja kirosanoja säästelemättömiä sähköpostipalautteita, joissa VAATII vastausta ja uhkailee kaikilla sekä olemassaolevilla että keksimillään rangaistuskeinoilla.
Jos ei osaa, halua tai viitsi hoitaa a) taloudellista tilannettaan tai b) terveyttään niin, että homma pelittää, ei se mitään! Siihen voi aina vedota, ja EDELLYTTÄÄ kaikkien perintätoimien välitöntä peruuttamista, rahojen palauttamista ja kenties vielä hyvitystä kaikesta kivusta, särystä ja vitutuksesta. Kyllä minä vuosi sitten tyräleikkauksen läpikäyneenä tiedän, ettei terveyttään aina voi parhaista aikeistaan ja sen tunnollisesta vaalimisestakaan huolimatta saada säilytettyä. Olisiko silloin kuitenkin syytä herätä asiaan ajoissa, tarttua toimeen ja neuvotella asianosaisten tahojen kanssa menettelytavoista? Nyt on tällaisissa tapauksissa aina parempi kuin puoli vuotta myöhemmin.
Koetin päästä raivoni juureen, olla analyyttinen ja löytää kiukkuni käyttövoiman lähteen.
En onnistunut.
Vapaamatkustajat vituttavat; tunnen itseni uskomattoman typeräksi yritettyäni itse parhaani mukaan hoitaa asiani kunnolla. Minulla on myös hieman jymäytetty olo, sillä helvettiäkö tässä itse koettaa kieli keskellä suuta kepsuttaa kaidan tien laitaa yhteiskunnan sääntöjen mukaisesti, jos kerran penkalla olisi paljon enemmän tilaa - ja näköjään ihan mahdollista tallustaa.
Perkeleen tyhmä.
Mitä helvettiä sitä kenenkään kannattaa edes yrittää elää kuten ihmisen pitää ja huolehtia omista asioistaan itse, kun kuitenkin on lopulta aina joku, joka hoitaa ne omasta puolesta.
Jos ei osaa, halua tai viitsi lukea sopimusehtoja paperista, johon juuri on raapustamassa puumerkkiään, ei se mitään! Siihen voi aina vedota, ja sitten voi saada huutoraivareita niitä asioita hoitaville ihmisille.
Jos ei osaa, halua tai viitsi toimia sellaisten sääntöjen mukaan, joiden oletetaan olevan kaikkien asian kanssa tekemisissä olevien ihmisten tiedossa, ei se mitään! Siihen voi aina vedota, ja sitten voi kirjoittaa sapekkaita ja kirosanoja säästelemättömiä sähköpostipalautteita, joissa VAATII vastausta ja uhkailee kaikilla sekä olemassaolevilla että keksimillään rangaistuskeinoilla.
Jos ei osaa, halua tai viitsi hoitaa a) taloudellista tilannettaan tai b) terveyttään niin, että homma pelittää, ei se mitään! Siihen voi aina vedota, ja EDELLYTTÄÄ kaikkien perintätoimien välitöntä peruuttamista, rahojen palauttamista ja kenties vielä hyvitystä kaikesta kivusta, särystä ja vitutuksesta. Kyllä minä vuosi sitten tyräleikkauksen läpikäyneenä tiedän, ettei terveyttään aina voi parhaista aikeistaan ja sen tunnollisesta vaalimisestakaan huolimatta saada säilytettyä. Olisiko silloin kuitenkin syytä herätä asiaan ajoissa, tarttua toimeen ja neuvotella asianosaisten tahojen kanssa menettelytavoista? Nyt on tällaisissa tapauksissa aina parempi kuin puoli vuotta myöhemmin.
Koetin päästä raivoni juureen, olla analyyttinen ja löytää kiukkuni käyttövoiman lähteen.
En onnistunut.
Vapaamatkustajat vituttavat; tunnen itseni uskomattoman typeräksi yritettyäni itse parhaani mukaan hoitaa asiani kunnolla. Minulla on myös hieman jymäytetty olo, sillä helvettiäkö tässä itse koettaa kieli keskellä suuta kepsuttaa kaidan tien laitaa yhteiskunnan sääntöjen mukaisesti, jos kerran penkalla olisi paljon enemmän tilaa - ja näköjään ihan mahdollista tallustaa.
Perkeleen tyhmä.
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
I've been trying to nod my head but it's like I've got a broken neck
Tämän päivän Hesari esittelee kulttuurisivujensa uudet kolumnistit, Sofi Oksasen ja Johanna Korhosen. Kysyttäessä naisten kolumnistisia tavoitteita Oksanen listaa muun muassa ihmisoikeusaiheet sekä erilaisten vähemmistöjen asiat, Korhonen puolestaan tahtoo ennen kaikkea herättää ajatuksia. Jälkimmäinen perää myös sivistynyttä erimielisyyden ilmaisemista:
Innostuin aamukahvia särpiessäni nyökyttelemään tekstille niin myötämielisesti, että olin turauttaa kahvit sieraimista lehdelle. Juuri niin! Suomalainen koulujärjestelmä ja siinä pärjääminen sen pelisäännöin on jotain, jonka (yhdeksänkymmentälukuisen version) tunnen perinpohjaisesti, eivätkä muistikuvani saati mielipiteeni ole reilussa kymmenessä vuodessa laimistuneet juurikaan.
Kasvoin yksinhuoltajaäidin sävyisänä ja aikavana ainoana lapsena. Minut oli vaahtosammuttimen kokoisesta saakka mitä ilmeisimmin vaivaton pakata mukaan, kun äiti vietti vapaa-aikaansa jokseenkin epäkonventionaalisen, vähemmistöpainotteisen ystäväpiirinsä kanssa. Koska useimmiten olin joukkion ainoa alle metrin mittainen, minua kohdeltiin samoin ehdoin kuin porukan muitakin jäseniä: minulle puhuttiin kuin aikuiselle (joskin pituusrajoitteiselle sellaiselle), minua kuunneltiin ja ajatuksilleni annettiin niiden ansaitsemaa painoa. Ei minua paljon puuhamaihin kuskattu, mutta pääsinpä muun muassa Helsingin Kaupunginteatterin bäkkärille ja Turun konservatorion opettajainhuoneeseen sekä lukuisiin aikuisten illanistujaisiin, joissa puhuttiin Aikuisten Asioista, jotka luonnollisesti olivat paljon lasten asioita kiinnostavampia.
Tämän seurauksena kasvoin omituiseen harhaluuloon, jonka mukaan vaikka aikuiset viime kädessä määräsivätkin sekä tahdin että suunnan, lastenkin mielipidettä kysyttiin ja ennen kaikkea kuunneltiin ja heidän arvostelukykyynsä luotettiin. Ala-asteelle mennessäni olin riemuissani oppimisesta: janosin uutta, ahnehdin kaikkea - ja julistin tottumukseni mukaan mielipiteitäni ja ehdotuksiani isoilla keuhkoillani varmana siitä, että niillä olisi merkitystä.
Jäin yksistään kolmannella luokalla jälki-istuntoon neljä kertaa, enemmän kuin yksikään luokkalaiseni villi poika esimerkiksi. Jouduin monen opettajan inhokkilistalle; vastaanotin lukuisia julkisia nöyryytyksiä, maan pinnalle palauttamisia ja ivallisia huomautuksia energisyyteni ja nopean omaksumiskykyni sekä siitä seuranneen opetustahtiin pitkästymisen vuoksi.
Yläasteelle mentäessä olin jo oppinut tavoille; seiskan jälkeen ymmärsin alkaa pitää suuni soukalla silloinkin, kun osasin oikean vastauksen satavarmasti. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä opettajat olivat alkaneet pitää vaivattomasta ja kuuliaisesti viittaavasta tytöstä, kun taas luokkakavereiden mielestä en voinut olla kuin hikkari ja yli-ihminen saadessani kokeista silkkoja kiitettäviä. Muistatte varmaan, miten vähän muodikasta oli olla fiksu teini-ikäisenä.
Lukioon astuessani olin koko peto pelaamaan peliä nimeltä "koulussa pärjääminen". Olin keksinyt keinon pitää kerkeästi pitkästyvä mieleni aisoissa sekä sekoittamaan oikeassa suhteessa edelleen terheää opinintoani, jo lapsena notkeaksi harjoittunutta aikuisille puhumisen kykyäni ja konventionaalisesti nenäkästä kvasikriittisyyttäni. Opettajat rakastivat minua, koulutoverit tunsivat kenties jotain hämmennyksensekaista kunnioitusta minua kohtaan, kotona luotettiin ja kymppejä ropisi.
Mutta keskustelu? Oman mielipiteen esittäminen? Oikeat vastaukset ja niiden löytäminen olivat ainakin tuolloin kaikki, mikä merkitsi: kun oppi kertomaan asioita, joita opettajat halusivat kuulla, menestyminen tuli yrittämättä.
Yliopistolla huomasin jälleen, miten hirvittävän tukalaksi kyselijät ja kyseenalaistajat usein olon tekevät: luennoitsijalle, kanssalusijoilleen - sekä lopulta myös itselleen.
Filosofian laitoksella ne julkiset tarkentajat, tivaajat ja väittelyistä käyntivoimansa saavat sofistit osoittautuivat usein juurikin niiksi kovimmin koliseviksi tyhjiksi tynnyreiksi, joiden lisäkysymykset harvoin olivat muuta kuin itsetarkoituksellista itsetehostusta.
Suomen laitoksella taas mikä tahansa paitsi juurikin Korhosen mainitsema samea konsensus (joka muuten käsitteenä hakee osuvuudessa vertaistaan) olisi ollut tervetullutta. Suomea pääaineenaan olimme tulleet lukemaan ainakin aivan kaksituhattaluvun alussa juuri me kiltit tytöt, pienien paikkakuntien älylliset tähdet ja lukion äidinkielenopettajan suosikit. Kysyttävää oli korkeintaan siitä, miten kahden opintoviikon (kyllä, silloin ne vielä olivat ovareita tai noppia sen sijaan että ne olisivat jotain epämääräisiä ja skaalautuvuudeltaan varioivia opintopisteitä) kurssin suoritusta voisi laajentaa siten, että siitä saisi kolme opintoviikkoa. Jos jotain ei tajunnut, ei suinkaan kannattanut tehdä akateemista itsemurhaa osoittamalla kärryiltä keikahtamisensa esims kysymällä tarkennusta asiaan, ei! Saadut haavat ja kolhut nuoltiin itse, omalla ajalla - tai vaihtoehtoisesti terapeutin maksetulla sellaisella.
Tänä päivänäkään en oikein osaa olla kunnolla eri mieltä, saati että osaisin riidellä - mutta se onkin jo kokonaan oman bloggauksensa aihio se. Tästä en kuitenkaan syytä Suomen (perus)koululaitosta. Muistinpa vain aamun lehteä lukiessani, miksi viihdyin lukiossa ja miksi oikea maailma sen jälkeen tuntui kestämättömälle: mistä voi tarkistaa oikeat vastaukset? Monellako pisteellä saa kiitettävän - ja mitä siitä sitten seuraa? Kenellä ylipäänsä on sääntökirja?
"Meidän pitäisi oppia olemaan eri mieltä sivistyneesti ja ystävällisesti. Jos on eri mieltä, se ei todellakaan tarkoita, että on jotain keskustelukumppania vastaan. Suomessa pyritään liian usein sameaan konsensukseen, jossa päätöksiä tehdään ilman, että kukaan on sanonut mitään."Oksanen löytää selityksen asiaan suomalaisesta koulujärjestelmästä:
"Suomalainen koulu ei kannusta oppilaita esittämään omia näkemyksiä, vaan antamaan oikeita vastauksia. Keskustelukulttuuri paranisi, jos lapset voisivat keskustella koulussa enemmän. Nyt lapset pelkäävät omaa ääntään, ja sitä, että he sanovat väärin ja heille nauretaan."
Innostuin aamukahvia särpiessäni nyökyttelemään tekstille niin myötämielisesti, että olin turauttaa kahvit sieraimista lehdelle. Juuri niin! Suomalainen koulujärjestelmä ja siinä pärjääminen sen pelisäännöin on jotain, jonka (yhdeksänkymmentälukuisen version) tunnen perinpohjaisesti, eivätkä muistikuvani saati mielipiteeni ole reilussa kymmenessä vuodessa laimistuneet juurikaan.
Kasvoin yksinhuoltajaäidin sävyisänä ja aikavana ainoana lapsena. Minut oli vaahtosammuttimen kokoisesta saakka mitä ilmeisimmin vaivaton pakata mukaan, kun äiti vietti vapaa-aikaansa jokseenkin epäkonventionaalisen, vähemmistöpainotteisen ystäväpiirinsä kanssa. Koska useimmiten olin joukkion ainoa alle metrin mittainen, minua kohdeltiin samoin ehdoin kuin porukan muitakin jäseniä: minulle puhuttiin kuin aikuiselle (joskin pituusrajoitteiselle sellaiselle), minua kuunneltiin ja ajatuksilleni annettiin niiden ansaitsemaa painoa. Ei minua paljon puuhamaihin kuskattu, mutta pääsinpä muun muassa Helsingin Kaupunginteatterin bäkkärille ja Turun konservatorion opettajainhuoneeseen sekä lukuisiin aikuisten illanistujaisiin, joissa puhuttiin Aikuisten Asioista, jotka luonnollisesti olivat paljon lasten asioita kiinnostavampia.
Tämän seurauksena kasvoin omituiseen harhaluuloon, jonka mukaan vaikka aikuiset viime kädessä määräsivätkin sekä tahdin että suunnan, lastenkin mielipidettä kysyttiin ja ennen kaikkea kuunneltiin ja heidän arvostelukykyynsä luotettiin. Ala-asteelle mennessäni olin riemuissani oppimisesta: janosin uutta, ahnehdin kaikkea - ja julistin tottumukseni mukaan mielipiteitäni ja ehdotuksiani isoilla keuhkoillani varmana siitä, että niillä olisi merkitystä.
Jäin yksistään kolmannella luokalla jälki-istuntoon neljä kertaa, enemmän kuin yksikään luokkalaiseni villi poika esimerkiksi. Jouduin monen opettajan inhokkilistalle; vastaanotin lukuisia julkisia nöyryytyksiä, maan pinnalle palauttamisia ja ivallisia huomautuksia energisyyteni ja nopean omaksumiskykyni sekä siitä seuranneen opetustahtiin pitkästymisen vuoksi.
Yläasteelle mentäessä olin jo oppinut tavoille; seiskan jälkeen ymmärsin alkaa pitää suuni soukalla silloinkin, kun osasin oikean vastauksen satavarmasti. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä opettajat olivat alkaneet pitää vaivattomasta ja kuuliaisesti viittaavasta tytöstä, kun taas luokkakavereiden mielestä en voinut olla kuin hikkari ja yli-ihminen saadessani kokeista silkkoja kiitettäviä. Muistatte varmaan, miten vähän muodikasta oli olla fiksu teini-ikäisenä.
Lukioon astuessani olin koko peto pelaamaan peliä nimeltä "koulussa pärjääminen". Olin keksinyt keinon pitää kerkeästi pitkästyvä mieleni aisoissa sekä sekoittamaan oikeassa suhteessa edelleen terheää opinintoani, jo lapsena notkeaksi harjoittunutta aikuisille puhumisen kykyäni ja konventionaalisesti nenäkästä kvasikriittisyyttäni. Opettajat rakastivat minua, koulutoverit tunsivat kenties jotain hämmennyksensekaista kunnioitusta minua kohtaan, kotona luotettiin ja kymppejä ropisi.
Mutta keskustelu? Oman mielipiteen esittäminen? Oikeat vastaukset ja niiden löytäminen olivat ainakin tuolloin kaikki, mikä merkitsi: kun oppi kertomaan asioita, joita opettajat halusivat kuulla, menestyminen tuli yrittämättä.
Yliopistolla huomasin jälleen, miten hirvittävän tukalaksi kyselijät ja kyseenalaistajat usein olon tekevät: luennoitsijalle, kanssalusijoilleen - sekä lopulta myös itselleen.
Filosofian laitoksella ne julkiset tarkentajat, tivaajat ja väittelyistä käyntivoimansa saavat sofistit osoittautuivat usein juurikin niiksi kovimmin koliseviksi tyhjiksi tynnyreiksi, joiden lisäkysymykset harvoin olivat muuta kuin itsetarkoituksellista itsetehostusta.
Suomen laitoksella taas mikä tahansa paitsi juurikin Korhosen mainitsema samea konsensus (joka muuten käsitteenä hakee osuvuudessa vertaistaan) olisi ollut tervetullutta. Suomea pääaineenaan olimme tulleet lukemaan ainakin aivan kaksituhattaluvun alussa juuri me kiltit tytöt, pienien paikkakuntien älylliset tähdet ja lukion äidinkielenopettajan suosikit. Kysyttävää oli korkeintaan siitä, miten kahden opintoviikon (kyllä, silloin ne vielä olivat ovareita tai noppia sen sijaan että ne olisivat jotain epämääräisiä ja skaalautuvuudeltaan varioivia opintopisteitä) kurssin suoritusta voisi laajentaa siten, että siitä saisi kolme opintoviikkoa. Jos jotain ei tajunnut, ei suinkaan kannattanut tehdä akateemista itsemurhaa osoittamalla kärryiltä keikahtamisensa esims kysymällä tarkennusta asiaan, ei! Saadut haavat ja kolhut nuoltiin itse, omalla ajalla - tai vaihtoehtoisesti terapeutin maksetulla sellaisella.
Tänä päivänäkään en oikein osaa olla kunnolla eri mieltä, saati että osaisin riidellä - mutta se onkin jo kokonaan oman bloggauksensa aihio se. Tästä en kuitenkaan syytä Suomen (perus)koululaitosta. Muistinpa vain aamun lehteä lukiessani, miksi viihdyin lukiossa ja miksi oikea maailma sen jälkeen tuntui kestämättömälle: mistä voi tarkistaa oikeat vastaukset? Monellako pisteellä saa kiitettävän - ja mitä siitä sitten seuraa? Kenellä ylipäänsä on sääntökirja?
tiistai 20. tammikuuta 2009
Sexed up - and stupid
Kuvitellaan seuraavankaltainen tilanne:
On eräänlaisessa esimiesasemassa oleva auktoriteettishenkilö, joka toisinaan hoitaa töissään myös koulutustyyppisiä tehtäviä. Eräänä päivänä, henkilömme ollessa juurikin edelläkuvattujen työtoimien parissa, hänen kännykkänsä piippaa tekstiviestin merkiksi. Henkilömme kiusaantuu huomatessaan näin liian myöhään jättäneensä puhelimeensa täysin tapojensa vastaisesti ja varsin epäammattimaisesti äänet päälle; hän pyytää holhokeiltaan anteeksi ja ajattelee samalla nöyryytyksellä vilkaisevansa vielä pikaisesti viestin sisällön.
Viestin lähettäjä on muuan, jonka kanssa henkilömme on säännöllisessä intiimissä suhteessa. Viesti itsessään on lyhyt, mutta sangen suorasukainen ja sisällöltään voimakkaan seksuaalinen ehdotus.
Kuvitellaan pakan sekoittumisen ääni ja kaulalta salamana leviävä hehkuva punastus; kuvitellaan vastaukseksi hätäisesti naputeltu viesti, joka kuuluu koko pituudessaan: "Ok"
Kuvitellaan viestin lähettäjän ilkikurinen riemastus.
Kuvitellaan vielä uudelleen viestin vastaanottajan hämmennystila. Plop, plopplopplop.
Viikonloppuna luonnehdin itseäni adjektiivein hidasälyinen ja pelokas. Pyrin kuvaamaan itseni ja dekkarikirjallisuuden välistä olematonta lukusuhdetta. Sittemmin olen kuitenkin joutunut vakavasti pohtimaan, josko kyseisistä määreistä olisi itsestäni puhuessani laajempaankin käyttöön. Viime aikoina olen nimittäin joutunut keskelle merkillisiä kvasikeskusteluja, joiden toinen osapuoli selvästikin olettaa minun olevan ajatuksiensa tasalla ja aloittaa vuoronsa näennäisen motivoimattomasti ja järjettömästi mutta selvästikin itselleen (ja oletuksiensa mukaan myös minulle) täysin koherentisti ja asianmukaisesti, tähän tapaan:
Olemme toimistolla Reinon kanssa kumpainenkin omassa huoneessaan, jo pitkän tovin omiin toimiimme vaiti uppoutuneina.
R.: - Miinus viis.
M.: - Mitä?
R.: - Sulla.
M.: - ...mitä?
R.: - Sulla. Miinus viis.
M.: - Mistä sä puhut?
R.: - Sun tuntisaldo on miinus viis.
M.: - AaaaAAAAaaa.
Äiti soittaa minulle tavallisena arki-iltana, keskeyttäen raivokkaan vessanpöntön kuuraukseni.
Ä.: - Niin sitä vaan kun sä sanoit että se on vähän vanhempi.
M.: - ...???
Ä.: - Niin arvaa mistä sen tiesi.
M.: - Mistä sä puhut?
Ehkä olen juonut tyhmyysteetä liiaksi aamiaisella. Tai sitten kaikki muut ovatkin yhtäkkiä Edward Cullenin veroisia ajatustenlukijoita ja olettavat samaa myös kanssakulkijoiltaan. Oli miten oli, tunnen itseni hyvin yksinkertaiseksi ja koetan siitä syystä muistaa pitää suuni enimmäkseen kiinni. Ettei imbesilliysvaikutelma välittyisi ihan niin ilmiselvänä muillekin.
On eräänlaisessa esimiesasemassa oleva auktoriteettishenkilö, joka toisinaan hoitaa töissään myös koulutustyyppisiä tehtäviä. Eräänä päivänä, henkilömme ollessa juurikin edelläkuvattujen työtoimien parissa, hänen kännykkänsä piippaa tekstiviestin merkiksi. Henkilömme kiusaantuu huomatessaan näin liian myöhään jättäneensä puhelimeensa täysin tapojensa vastaisesti ja varsin epäammattimaisesti äänet päälle; hän pyytää holhokeiltaan anteeksi ja ajattelee samalla nöyryytyksellä vilkaisevansa vielä pikaisesti viestin sisällön.
Viestin lähettäjä on muuan, jonka kanssa henkilömme on säännöllisessä intiimissä suhteessa. Viesti itsessään on lyhyt, mutta sangen suorasukainen ja sisällöltään voimakkaan seksuaalinen ehdotus.
Kuvitellaan pakan sekoittumisen ääni ja kaulalta salamana leviävä hehkuva punastus; kuvitellaan vastaukseksi hätäisesti naputeltu viesti, joka kuuluu koko pituudessaan: "Ok"
Kuvitellaan viestin lähettäjän ilkikurinen riemastus.
Kuvitellaan vielä uudelleen viestin vastaanottajan hämmennystila. Plop, plopplopplop.
Viikonloppuna luonnehdin itseäni adjektiivein hidasälyinen ja pelokas. Pyrin kuvaamaan itseni ja dekkarikirjallisuuden välistä olematonta lukusuhdetta. Sittemmin olen kuitenkin joutunut vakavasti pohtimaan, josko kyseisistä määreistä olisi itsestäni puhuessani laajempaankin käyttöön. Viime aikoina olen nimittäin joutunut keskelle merkillisiä kvasikeskusteluja, joiden toinen osapuoli selvästikin olettaa minun olevan ajatuksiensa tasalla ja aloittaa vuoronsa näennäisen motivoimattomasti ja järjettömästi mutta selvästikin itselleen (ja oletuksiensa mukaan myös minulle) täysin koherentisti ja asianmukaisesti, tähän tapaan:
Olemme toimistolla Reinon kanssa kumpainenkin omassa huoneessaan, jo pitkän tovin omiin toimiimme vaiti uppoutuneina.
R.: - Miinus viis.
M.: - Mitä?
R.: - Sulla.
M.: - ...mitä?
R.: - Sulla. Miinus viis.
M.: - Mistä sä puhut?
R.: - Sun tuntisaldo on miinus viis.
M.: - AaaaAAAAaaa.
Äiti soittaa minulle tavallisena arki-iltana, keskeyttäen raivokkaan vessanpöntön kuuraukseni.
Ä.: - Niin sitä vaan kun sä sanoit että se on vähän vanhempi.
M.: - ...???
Ä.: - Niin arvaa mistä sen tiesi.
M.: - Mistä sä puhut?
Ehkä olen juonut tyhmyysteetä liiaksi aamiaisella. Tai sitten kaikki muut ovatkin yhtäkkiä Edward Cullenin veroisia ajatustenlukijoita ja olettavat samaa myös kanssakulkijoiltaan. Oli miten oli, tunnen itseni hyvin yksinkertaiseksi ja koetan siitä syystä muistaa pitää suuni enimmäkseen kiinni. Ettei imbesilliysvaikutelma välittyisi ihan niin ilmiselvänä muillekin.
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
Highschool never ends
Suhteeni nuorisoelokuviin on varsin kaksijakoinen.
Toisaalta rakastan niitä tiukkalihaisia kehoja, kirkasotsaista idealismia hehkuvia katseita; hormonien kyllästämä ilmapiiri, turhaumat ja täyttymykset. On viehättävä nähdä uusia valkokankaan kykyjä, loppuunkulumattomia tuoreita kasvoja, leipääntymätöntä riehaa ja sellaista.
Toisaalta en voi sietää niiden puhkijyystettyjä näkökulmia, epäuskottavia juonenkäänteitä ja ennalta-aavistettavaa dialogia; iänikuista tyttö-poika-vääntöä, koulujen hierarkiaa ja mistään mitään tajuamattomia aikuisia.
Piinaan itseäni säännöllisin väliajoin nauttimalla annoksen teiniviihdettä: osin koska salaa nautin siitä, osin muistuttaakseni itseäni siitä, miksi niin ei pidä terveen ihmisen tehdä. Tänään kampesin puoliväkisin, puoliksi hunajalla houkutellen ja puoliksi kivuliaalla väkivallalla uhkaillen Laineen Mieron kanssani katsomaan holtittoman yleisösuosion jo tähän mennessä haalinutta Twilightia (suom. Houkutus). Minun ei kai pitäisi edes langeta siihen painajaismaiseen ikiliikkujaan, jossa koetan sanoa elokuvasta jotain, onnistumatta - yritän uudelleen, näkökulmaa vaihtaen ja kieltä keskelle suuta asettaen, otsa ponnistuksesta punoittaen. Siksi sanonkin vain tämän: mielestäni on täysin epäeettistä, asiatonta ja käsittämättömän raivostuttavaa, että kirjailija tai käsikirjoittaja - en tiedä kumpi - on ottanut erivapauden kuvatessaan auringonvalon vaikutusta vampyyriin. Menit sitten muuttamaan sen, koska susta se oli parempi noin? Mitä paskaa? Vampyyrigenre on ollut kehissä jotain muutama sata vuotta, ja katsoit silti asiaksesi vähän muokata paria pikku detskua? Eiks oiskin aika mageeta jos sen iho niinku hehkuis, kuin timantit? Ei mitään tuhkakspalamista, se on niin... brutaalia jotenkin. Voi jumalauta.
Niin ja sen verran vielä, että se baseballinpeluukohtaus oli kenties parasta koko elokuvassa. Toivon sydämeni pohjasta sen kirjan tavoittavan vampyyriuden elokuvaa paremmin.
Illan ehdottomasti hellyttävintä antia oli Jenkki Twisted -mainos ennen elokuvaa (Åken yleisönähän on siinä pikkuisia poskihampaita! Voi sentään!); kiehtovinta puolestaan sekä The Watchmenin että The Spiritin trailerit. Teinielokuvien lisäksi sarjakuva- ja supersankarielokuvat ovat heikkouteni - joskin jälkimmäisiin en säännönmukaisesti pety katkerasti.
Lisäksi pidän dinosaurus- ja muista esihistoriallisia petoja sisältävistä elokuvista, nuorisotanssia käsittelevistä elokuvista, transuja sisältävistä camp-klassikoista sekä eurooppalaisista taide-elokuvista.
Toisaalta rakastan niitä tiukkalihaisia kehoja, kirkasotsaista idealismia hehkuvia katseita; hormonien kyllästämä ilmapiiri, turhaumat ja täyttymykset. On viehättävä nähdä uusia valkokankaan kykyjä, loppuunkulumattomia tuoreita kasvoja, leipääntymätöntä riehaa ja sellaista.
Toisaalta en voi sietää niiden puhkijyystettyjä näkökulmia, epäuskottavia juonenkäänteitä ja ennalta-aavistettavaa dialogia; iänikuista tyttö-poika-vääntöä, koulujen hierarkiaa ja mistään mitään tajuamattomia aikuisia.
Piinaan itseäni säännöllisin väliajoin nauttimalla annoksen teiniviihdettä: osin koska salaa nautin siitä, osin muistuttaakseni itseäni siitä, miksi niin ei pidä terveen ihmisen tehdä. Tänään kampesin puoliväkisin, puoliksi hunajalla houkutellen ja puoliksi kivuliaalla väkivallalla uhkaillen Laineen Mieron kanssani katsomaan holtittoman yleisösuosion jo tähän mennessä haalinutta Twilightia (suom. Houkutus). Minun ei kai pitäisi edes langeta siihen painajaismaiseen ikiliikkujaan, jossa koetan sanoa elokuvasta jotain, onnistumatta - yritän uudelleen, näkökulmaa vaihtaen ja kieltä keskelle suuta asettaen, otsa ponnistuksesta punoittaen. Siksi sanonkin vain tämän: mielestäni on täysin epäeettistä, asiatonta ja käsittämättömän raivostuttavaa, että kirjailija tai käsikirjoittaja - en tiedä kumpi - on ottanut erivapauden kuvatessaan auringonvalon vaikutusta vampyyriin. Menit sitten muuttamaan sen, koska susta se oli parempi noin? Mitä paskaa? Vampyyrigenre on ollut kehissä jotain muutama sata vuotta, ja katsoit silti asiaksesi vähän muokata paria pikku detskua? Eiks oiskin aika mageeta jos sen iho niinku hehkuis, kuin timantit? Ei mitään tuhkakspalamista, se on niin... brutaalia jotenkin. Voi jumalauta.
Niin ja sen verran vielä, että se baseballinpeluukohtaus oli kenties parasta koko elokuvassa. Toivon sydämeni pohjasta sen kirjan tavoittavan vampyyriuden elokuvaa paremmin.
Illan ehdottomasti hellyttävintä antia oli Jenkki Twisted -mainos ennen elokuvaa (Åken yleisönähän on siinä pikkuisia poskihampaita! Voi sentään!); kiehtovinta puolestaan sekä The Watchmenin että The Spiritin trailerit. Teinielokuvien lisäksi sarjakuva- ja supersankarielokuvat ovat heikkouteni - joskin jälkimmäisiin en säännönmukaisesti pety katkerasti.
Lisäksi pidän dinosaurus- ja muista esihistoriallisia petoja sisältävistä elokuvista, nuorisotanssia käsittelevistä elokuvista, transuja sisältävistä camp-klassikoista sekä eurooppalaisista taide-elokuvista.
lauantai 17. tammikuuta 2009
Lempeä ja kylmettymiä
Olen monet kerrat kironnut itsestäänselviä, silkassa promoamistarkoituksessa laadittuja henkilöhaastatteluja lehdissä. Kun jollakulla on tulossa uusi kirja / tv-sarja / elokuva / lapsi / mikäikinä, kaikki haluavat siltä lausunnon ja se toki niitä kernaasti sitten antaakin. Yhtälö hyödyttää kaikkia: lehti saa kansikuvakasvot ja lisämyyntiä, tähti tai sellaiseksi aikova saa näkyvyyttä ja kenties sitä kautta lisäarvoa, yleisö saa uuden räävittävän. Ymmärrettävyydestään huolimatta käytäntö on mielestäni ollut liian ennalta-aavistettava ja tylsä; lisäksi sillä on taipumus muokata kaikesta Suomen printtimediasta hetkeksi yhden ainoan ytimen ympärillä pyörivä mikrokosmos, jonka paraatisivua koristavat yhdet ja samat kasvot.
Eilen kuitenkin ymmärsin alkaa kaivata tuon konvention perään. Nyt-liitteessä oli nollainformatiivinen, epäkiinnostava ja täysin motivoimaton henkilöhaastattelu jostakusta, jonka nimi on Kalle Carranza. Mitä ilmeisimmin haastattelua oli pyritty perustelemaan lehden matkailuteemalla, mutta todellinen syy taisi kuitenkin olla toimittaja Venla Pystysen halu päästä Kallen kanssa kaffelle. Okei, Kalle on miesmallin näköinen surffiammattilainen, joka vuosien maailmankiertämisen jälkeen on nyt halunnut asettua Suomeen ja toimii Ahjossa baarimikkona. Mitä sitten? Miksi jonkun kallen elämäntarinan pitäisi kiinnostaa ketään? Voisiko iänikuista sillä on kuulemma suomalaista sukujuurta oleva kukkienkastelija, nyt ollaan kaikki taas melkein sukua julkkikselle ja näin viedään Suomi maailmankartalle! -traumaa koettaa manifestoida enää yhtään räikeämmin? Jos Kalle edes olisi nuori lupaus alallaan, olisi hypessä ja palstatilassa mielestäni jotain perusteltua ja visionääristä. Nyt Kalle, 28-vuotias surffiveteraani, alkaa selvästikin olla suomalaisittain erikoisen uransa ehtoopuolella: on siis viime tilaisuus lypsää muutamat, eksoottiset ja kullankalliit nektaripisarat siitä MEK:n messuständeillä jaettaviin esitteisiin. Ja Nyt-liitteeseen.
Eilen suunnattiin töiden jälkeen loistolöytöjä alennusmyynneistä tehneen Nuun ja makaroonileivosten kanssa Hoon luo nikkaroimaan sushia. Tipattomasta illasta tulikin tipallinen; aiheina olivat mm. Timo Soini, tuo Suomen Jörg Heider, L-koodi, erilaiset lattiamateriaalit, hunaja- ja laivakoiralesbot sekä perheiden rooli sen jäsenten valintoihin suhtautumisessa. Takaisin keskustaan päästyämme pakkasta oli täsmälleen -308,2 celsiusastetta ja missasin raitiotievaununi täpärästi: siispä olin oikeutettu sovinistiseen vuokra-ajuriin, jonka kanssa spekuloimme humalaisista kanssakulkijoista. Kotiovella huomasin taksitaksojen nousseen.
Tänään suunnaton, kiipeilyä kohtaan tällä hetkellä tuntemani ambivalenssi eskaloitui niin, että vaihdoimmekin Taalasmaan kanssa jo sovitun seinäsession kahvikupposeen ja edukkaisiin ostoksiin. Tein sellaisia löytöjä, että Dahlis yllytti minua lotonvetoon ilmeisen voittoputken ilmoitellessa itsestään. Minä en kuitenkaan harrasta uhkapelejä, joten poistuin kotikonnuille teputtamaan Fridan ja lainassaan olevan Uikun kanssa ympäri Töölönlahtea.
Nyt oloni on jähmeä ja jomottava. Mikään määrä unta ei ole kylliksi; nukahdan jälleen hankalasti ja viimein uneen vaivuttuani näen omituisia, monipolvisia ja jotenkin henkistä unitasapainoani järkyttäviä unia. Lihaksia särkee ja silmiä kirvelee.
Mietin, mitä tavalliset lapsiperheet tekevät lauantaisin.
Eilen kuitenkin ymmärsin alkaa kaivata tuon konvention perään. Nyt-liitteessä oli nollainformatiivinen, epäkiinnostava ja täysin motivoimaton henkilöhaastattelu jostakusta, jonka nimi on Kalle Carranza. Mitä ilmeisimmin haastattelua oli pyritty perustelemaan lehden matkailuteemalla, mutta todellinen syy taisi kuitenkin olla toimittaja Venla Pystysen halu päästä Kallen kanssa kaffelle. Okei, Kalle on miesmallin näköinen surffiammattilainen, joka vuosien maailmankiertämisen jälkeen on nyt halunnut asettua Suomeen ja toimii Ahjossa baarimikkona. Mitä sitten? Miksi jonkun kallen elämäntarinan pitäisi kiinnostaa ketään? Voisiko iänikuista sillä on kuulemma suomalaista sukujuurta oleva kukkienkastelija, nyt ollaan kaikki taas melkein sukua julkkikselle ja näin viedään Suomi maailmankartalle! -traumaa koettaa manifestoida enää yhtään räikeämmin? Jos Kalle edes olisi nuori lupaus alallaan, olisi hypessä ja palstatilassa mielestäni jotain perusteltua ja visionääristä. Nyt Kalle, 28-vuotias surffiveteraani, alkaa selvästikin olla suomalaisittain erikoisen uransa ehtoopuolella: on siis viime tilaisuus lypsää muutamat, eksoottiset ja kullankalliit nektaripisarat siitä MEK:n messuständeillä jaettaviin esitteisiin. Ja Nyt-liitteeseen.
Eilen suunnattiin töiden jälkeen loistolöytöjä alennusmyynneistä tehneen Nuun ja makaroonileivosten kanssa Hoon luo nikkaroimaan sushia. Tipattomasta illasta tulikin tipallinen; aiheina olivat mm. Timo Soini, tuo Suomen Jörg Heider, L-koodi, erilaiset lattiamateriaalit, hunaja- ja laivakoiralesbot sekä perheiden rooli sen jäsenten valintoihin suhtautumisessa. Takaisin keskustaan päästyämme pakkasta oli täsmälleen -308,2 celsiusastetta ja missasin raitiotievaununi täpärästi: siispä olin oikeutettu sovinistiseen vuokra-ajuriin, jonka kanssa spekuloimme humalaisista kanssakulkijoista. Kotiovella huomasin taksitaksojen nousseen.
Tänään suunnaton, kiipeilyä kohtaan tällä hetkellä tuntemani ambivalenssi eskaloitui niin, että vaihdoimmekin Taalasmaan kanssa jo sovitun seinäsession kahvikupposeen ja edukkaisiin ostoksiin. Tein sellaisia löytöjä, että Dahlis yllytti minua lotonvetoon ilmeisen voittoputken ilmoitellessa itsestään. Minä en kuitenkaan harrasta uhkapelejä, joten poistuin kotikonnuille teputtamaan Fridan ja lainassaan olevan Uikun kanssa ympäri Töölönlahtea.
Nyt oloni on jähmeä ja jomottava. Mikään määrä unta ei ole kylliksi; nukahdan jälleen hankalasti ja viimein uneen vaivuttuani näen omituisia, monipolvisia ja jotenkin henkistä unitasapainoani järkyttäviä unia. Lihaksia särkee ja silmiä kirvelee.
Mietin, mitä tavalliset lapsiperheet tekevät lauantaisin.
torstai 15. tammikuuta 2009
And I'm not buying it either but I'll try selling it anyway
Ihmismieli toimii usein sillä tavoin hupsusti, että se toisinaan kieräyttää asiat tyyten katolleen. Joskus joku on ihan erityisen mukava ja ystävyysmielessä puoleensavetävä, joten sille haluaisi olla ihan erityisen kiva ja haluaisi antaa itsestään oikein edullisen kuvan, sanoa nokkelasti ja hymyillä nätisti ja tehdä pikkuisia mutta mukavia myönnytyksiä. Ja sitten ei onnistukaan kuin korkeintaan hymyilemään, ja sitäkin lähinnä jotenkin hämmentäen tai epäilyttävästi. Ei keksi mitään sanottavaa tai töksäyttelee sopimattomasti ja onnistuu muutenkin vaikuttamaan ihan imbesillille.
Ja toisinaan, juuri kun on sisimmässään jo luovuttanut jonkin asian suhteen ja alkanut mielessään valmistautua pitkään ja valottomaan ikiroutaan, asia nytkähtääkin kuin itsestään kohti taivaanrannan haaleaa kajastusta. Ei paljon eikä vieläkään enempää luvaten, mutta kuitenkin.
Ja toisinaan, juuri kun on sisimmässään jo luovuttanut jonkin asian suhteen ja alkanut mielessään valmistautua pitkään ja valottomaan ikiroutaan, asia nytkähtääkin kuin itsestään kohti taivaanrannan haaleaa kajastusta. Ei paljon eikä vieläkään enempää luvaten, mutta kuitenkin.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Dig out your soul
Kotimatkalla halki iltaöisen Kallion, Nick Caven loitsiessa kuulokkeissa pahaenteisesti tytöstä nimeltä Joy, on aikaa aistia. Hakaniemen torin kirvelevät, yötäpäiväiset kohdevalot. Ambulanssi Porthaninkadulla. Muovikukkaviidakko eräässä ikkunassa, pahvinen naisfiguuri toisessa. Harhaillen etenevä keski-ikäinen mieshenkilö Alppikadulla. Britneyn Circus-levyn promokuvilla peitetty Smart Työväenopiston parkissa.
Kotikadun kaikkein tyylikkäimmän talon porttikongista kantautuu tympeä ja tahrainen kusenlöyhkä. Pelastusarmeijan leivänjakopisteen edustalla tuoksuu mäntysuopa yhyttäen toisen epätodennäköisen tuoksumuiston: San Franciscon Tenderloinin pahamaineisissa kortteleissa ei lemunnutkaan niille näkymätöntä vihollista vastaan kamppaileville ohikulkijan mielenrauhaa uhkaaville ihmisraunioille tai lasikatseisille narkomaaneille vaan desinfiointiaineelle.
Ja kaikki tämä on pintaa, silkka aistimusta. Kun sisällä tuntuu niin pienelle ja säikähdyksestä kokoon käpertyneelle, ettei uskaltaisi oikeastaan edes olla, ja samalla jollekin niin isolle, jollekin niin paljon omaa takkia harteikkaammalle, että on pakko pysähtyä keskelle Siltasaarenkadun mäkeä ja yrittää mahtua hengittämään.
Kun tuntuu, että mihin tahansa itsensä ulkoiseen keskittyminen on ainoa, joka estää ruumista purkautumasta osiinsa.
Kotikadun kaikkein tyylikkäimmän talon porttikongista kantautuu tympeä ja tahrainen kusenlöyhkä. Pelastusarmeijan leivänjakopisteen edustalla tuoksuu mäntysuopa yhyttäen toisen epätodennäköisen tuoksumuiston: San Franciscon Tenderloinin pahamaineisissa kortteleissa ei lemunnutkaan niille näkymätöntä vihollista vastaan kamppaileville ohikulkijan mielenrauhaa uhkaaville ihmisraunioille tai lasikatseisille narkomaaneille vaan desinfiointiaineelle.
Ja kaikki tämä on pintaa, silkka aistimusta. Kun sisällä tuntuu niin pienelle ja säikähdyksestä kokoon käpertyneelle, ettei uskaltaisi oikeastaan edes olla, ja samalla jollekin niin isolle, jollekin niin paljon omaa takkia harteikkaammalle, että on pakko pysähtyä keskelle Siltasaarenkadun mäkeä ja yrittää mahtua hengittämään.
Kun tuntuu, että mihin tahansa itsensä ulkoiseen keskittyminen on ainoa, joka estää ruumista purkautumasta osiinsa.
Haastesaastetta
M. Laine läppäsi meemihaasteella. Katsotaan mitä tästä tulee, koetan keksiä mahdollisimman merkityksettömiä satunnaisjuttuja, sillä olen edelleen melko myrkyllisellä tuulella.
Siispä:
1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.
Ja sitten:
1. No en oo koskaan pannu hippiä. Terveisiä Fridalle.
2. Lapsena tykkäsin niin paljon ruudin tuoksusta, että järkeilin sen maistuvankin hyvälle. Ja sitten nuoleskelin tulitikkuaskien raapaisupintoja. Pidin myös tupakan ja pakokaasun hajuista ja söin voita lusikalla suoraan purkista. Ja maksalaatikkoa kylmänä, mutta sitä teen kyllä edelleen.
3. Olen ihan kamalan kutiavainen ja minut voi ajaa hulluuteen koskettamattakaan, silkalla kutittamisen uhkailulla. Etenkin jos verbaaliseen uhkaan lisää sellaiset kutitusliikettä ilmassa tekevät ja piinaavasti lähenevät sormet.
4. Ihmiset, jotka jatkuvasti peilaavat itseään kaikista heijastavista pinnoista, ovat mielestäni uskomattoman hermostuttavia. En myöskään luota siihen, että ne kuulevat tai kunnolla ymmärtävät mitä niille puhutaan, kun ovat niin keskittyneitä itsensä ihailemiseen.
5. Olen joukkohurmosihminen. Lumoudun monista musikaaleista, joissa on massiivisia kuoro- tai tanssiryhmäkohtauksia; keikat, mielenosoitukset ja muut sellaiset torikokoukset, jossa on lukuisia (itseni kanssa) samanmielisiä ja meluisia ihmisiä pakkautuneena vähän liian pieneen tilaan, saavat minut suunniltani riemusta.
6. Näin kouluaikoina hirveästi vaivaa muistiinpanojeni eteen. Yläasteen historianvihkoon muistan värittäneeni puuväreillä jokaisen maan nimen sen lipun värein, siis aina kyseisen sen esiintyessä muistiinpanoissa. Ranska. Saksa. Ruotsi. Suomi. Tuohon malliin. Saatoin olla hieman neuroottinen.
Tulipa helvetin hyvä. Haastan Neiti Murusen, TK:n, Tosikon ja Sivukujan. Niin ja Reinon. Enkä millään keksi kuudetta, enkä myöskään voi mitään sille, että nämäkään tuskin tarttuvat haasteeseen.
Siispä:
1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.
Ja sitten:
1. No en oo koskaan pannu hippiä. Terveisiä Fridalle.
2. Lapsena tykkäsin niin paljon ruudin tuoksusta, että järkeilin sen maistuvankin hyvälle. Ja sitten nuoleskelin tulitikkuaskien raapaisupintoja. Pidin myös tupakan ja pakokaasun hajuista ja söin voita lusikalla suoraan purkista. Ja maksalaatikkoa kylmänä, mutta sitä teen kyllä edelleen.
3. Olen ihan kamalan kutiavainen ja minut voi ajaa hulluuteen koskettamattakaan, silkalla kutittamisen uhkailulla. Etenkin jos verbaaliseen uhkaan lisää sellaiset kutitusliikettä ilmassa tekevät ja piinaavasti lähenevät sormet.
4. Ihmiset, jotka jatkuvasti peilaavat itseään kaikista heijastavista pinnoista, ovat mielestäni uskomattoman hermostuttavia. En myöskään luota siihen, että ne kuulevat tai kunnolla ymmärtävät mitä niille puhutaan, kun ovat niin keskittyneitä itsensä ihailemiseen.
5. Olen joukkohurmosihminen. Lumoudun monista musikaaleista, joissa on massiivisia kuoro- tai tanssiryhmäkohtauksia; keikat, mielenosoitukset ja muut sellaiset torikokoukset, jossa on lukuisia (itseni kanssa) samanmielisiä ja meluisia ihmisiä pakkautuneena vähän liian pieneen tilaan, saavat minut suunniltani riemusta.
6. Näin kouluaikoina hirveästi vaivaa muistiinpanojeni eteen. Yläasteen historianvihkoon muistan värittäneeni puuväreillä jokaisen maan nimen sen lipun värein, siis aina kyseisen sen esiintyessä muistiinpanoissa. Ranska. Saksa. Ruotsi. Suomi. Tuohon malliin. Saatoin olla hieman neuroottinen.
Tulipa helvetin hyvä. Haastan Neiti Murusen, TK:n, Tosikon ja Sivukujan. Niin ja Reinon. Enkä millään keksi kuudetta, enkä myöskään voi mitään sille, että nämäkään tuskin tarttuvat haasteeseen.
tiistai 13. tammikuuta 2009
Everything about you
Jos en olisi realisti, vetäisin nyt juuri kännit. Sellaiset kunnon itsesääli-itkupotkuraivarit, joissa ei räkää säästeltäisi eikä paatosta pidäteltäisi. (Eikä syy ole se, jonka pelkäätte - tai toivotte - sen olevan. Ei ainakaan vielä.)
Ensin ajattelin, että sensuroin mietteitäni, siivoan ajatuksiani ja kahlitsen kieltäni. Sitten ajattelin uudelleen; päätin siteerata tähän jotain kauan sitten kirjoitettua, jotain, jolla vieläkin on valtaa muistuttaa minua elämän realiteeteista. (teini)Angstin kavahtajat lienevät jo valmiiksi lukemassa muita blogeja.
"Mä vihaan sitä, miten tulen sun elämässä aina viimeiselle sijalle; mä halveksin itseäni, että suostun tyytymään siihen. Mä vihaan sitä, etten voi vaatia sulta mitään vaikka haluaisin; mä vihaan sitä, etten voi olla susta varma hetkeäkään. Mä vihaan itseäni sellaisena, millaiseksi tämä suhde on mut tehnyt; mä vihaan tätä tyyliä, näitä tapoja, tottumuksia ja ajatusmalleja. Mä vihaan tätä alituista odottamista; mä vihaan niitä ääneenlausumattomia haaveita, joita en itsekään tunnusta itselleni.
Mä vihaan olla jonkun toisen onnea vähentävä tekijä; mä vihaan että olen siksi vihattu.
Sua mä en vihaa. Ehkä itseäni.
Eniten mä vihaan sitä, etten voi tälle mitään. Mä vihaan olla heikko.
Mä vihaan sitä, ettet sä yritä lujemmin; mä vihaan sitä, etten mä tahdo vimmatummin. Mä vihaan olla sun armoilla; mä vihaan kaikkea, mikä estää sua olemasta mun.
Näin paljon vihaa sisällä ei voi olla jättämättä jälkiään muhun.
Mä vihaan, etten tiedä mitä musta haluat; mä vihaat, ettet tiedä sitä itsekään. Mä vihaan sitä, ettet käske mua lopettamaan; mä vihaan sitä, etten lopeta.
Mä vihaan jokaista hetkeä, jolloin en tiedä susta; mä vihaan joka hetkeä, jolloin et ole mun luona.
Mä kaipaan sua ihan kamalasti.
Ja vihaan sitä."
Ensin ajattelin, että sensuroin mietteitäni, siivoan ajatuksiani ja kahlitsen kieltäni. Sitten ajattelin uudelleen; päätin siteerata tähän jotain kauan sitten kirjoitettua, jotain, jolla vieläkin on valtaa muistuttaa minua elämän realiteeteista. (teini)Angstin kavahtajat lienevät jo valmiiksi lukemassa muita blogeja.
"Mä vihaan sitä, miten tulen sun elämässä aina viimeiselle sijalle; mä halveksin itseäni, että suostun tyytymään siihen. Mä vihaan sitä, etten voi vaatia sulta mitään vaikka haluaisin; mä vihaan sitä, etten voi olla susta varma hetkeäkään. Mä vihaan itseäni sellaisena, millaiseksi tämä suhde on mut tehnyt; mä vihaan tätä tyyliä, näitä tapoja, tottumuksia ja ajatusmalleja. Mä vihaan tätä alituista odottamista; mä vihaan niitä ääneenlausumattomia haaveita, joita en itsekään tunnusta itselleni.
Mä vihaan olla jonkun toisen onnea vähentävä tekijä; mä vihaan että olen siksi vihattu.
Sua mä en vihaa. Ehkä itseäni.
Eniten mä vihaan sitä, etten voi tälle mitään. Mä vihaan olla heikko.
Mä vihaan sitä, ettet sä yritä lujemmin; mä vihaan sitä, etten mä tahdo vimmatummin. Mä vihaan olla sun armoilla; mä vihaan kaikkea, mikä estää sua olemasta mun.
Näin paljon vihaa sisällä ei voi olla jättämättä jälkiään muhun.
Mä vihaan, etten tiedä mitä musta haluat; mä vihaat, ettet tiedä sitä itsekään. Mä vihaan sitä, ettet käske mua lopettamaan; mä vihaan sitä, etten lopeta.
Mä vihaan jokaista hetkeä, jolloin en tiedä susta; mä vihaan joka hetkeä, jolloin et ole mun luona.
Mä kaipaan sua ihan kamalasti.
Ja vihaan sitä."
Teethmarks of time
Vanheneminen on syvyydestä.
En nyt tarkoita sitä, miten baareissa kaikki ovat kymmenen vuotta nuorempia, vastarekrytoidut kollegat voisivat melkein olla omaa jälkikasvuani ja lapsuusmuisto tarkoittaa jotain yli kaksi vuosikymmentä sitten tapahtunutta. Vaikka eivät nuokaan jutut suoranaisesti mieltä ylennä.
Tarkoitan sitä, kun kroppa alkaa vähän kerrassaan irtisanoutua. Välittömästi kahdenkympin kypsemmälle puolelle kivuttuani huomasin, ettei energiankulutus enää ollut samaa luokkaa kuin ennen ja vilkaisukin lähdevettä kiinteämmän ravinnon suuntaan tuntui tuovan välittömästi mukanaan kutistuneet vaatteet ja levenneen peilikuvan.
Se ei siis enää ole uutinen.
Nyt kroppa ei enää palaudu. Mistään. Rankkaa treenaaminen aiheuttaa päiväkausien nilkuttamista ja irvistelyä. Treenaamattomuus vie rapaan ja erittelemättömiin särkyihin ja jomotuksiin. Univajeen kiinnikurominen pitää aina viedä ylikompensoinnin puolelle, jos haluaa tuntea olonsa jälleen levänneeksi. Ja viinanjuominen, sen jäljiltä sitä todella toivoo hengenlähdön tulevan eikä vain uhkailevan tulollaan.
Onneksi en elä enää yhtään tämän kunnottomammin. Ihan hyvä etten sittenkään alkanut iskelmätähdeksi, kuten päiväkoti-ikäisenä suunnittelin.
En nyt tarkoita sitä, miten baareissa kaikki ovat kymmenen vuotta nuorempia, vastarekrytoidut kollegat voisivat melkein olla omaa jälkikasvuani ja lapsuusmuisto tarkoittaa jotain yli kaksi vuosikymmentä sitten tapahtunutta. Vaikka eivät nuokaan jutut suoranaisesti mieltä ylennä.
Tarkoitan sitä, kun kroppa alkaa vähän kerrassaan irtisanoutua. Välittömästi kahdenkympin kypsemmälle puolelle kivuttuani huomasin, ettei energiankulutus enää ollut samaa luokkaa kuin ennen ja vilkaisukin lähdevettä kiinteämmän ravinnon suuntaan tuntui tuovan välittömästi mukanaan kutistuneet vaatteet ja levenneen peilikuvan.
Se ei siis enää ole uutinen.
Nyt kroppa ei enää palaudu. Mistään. Rankkaa treenaaminen aiheuttaa päiväkausien nilkuttamista ja irvistelyä. Treenaamattomuus vie rapaan ja erittelemättömiin särkyihin ja jomotuksiin. Univajeen kiinnikurominen pitää aina viedä ylikompensoinnin puolelle, jos haluaa tuntea olonsa jälleen levänneeksi. Ja viinanjuominen, sen jäljiltä sitä todella toivoo hengenlähdön tulevan eikä vain uhkailevan tulollaan.
Onneksi en elä enää yhtään tämän kunnottomammin. Ihan hyvä etten sittenkään alkanut iskelmätähdeksi, kuten päiväkoti-ikäisenä suunnittelin.
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Irrallaan
Minä rakastan sitä Jenkin telkkarimainosta, jossa poskihammasta kävelytetään hihnassa ympäri kaupungin katuja ja tuodaan lopuksi kotiin syömään vahvistavaa ja suojelevaa Jenkkiä lautaselta. Tällaisena tihkusateisena iltana, raa'an talvituulen tuuppiessa harvoja ihmisiä pitkin autioita, puoliksi sulaneen sohjon peittämiä katuja minä haluaisin olla se hammas. Kulkea kivannäköisen pojan kanssa samaa matkaa, tulla painetuksi suojelevasti tämän sydäntä vasten paidan ja takin väliin tilanteen muuttuessa uhkaavaksi. Hypellä luottavaisesti ylös rappusia pikkuisilla töppöjaloillaan ja nauttia terveellistä illallista omalle lautaselle tarjoiltuna.
Kaulapanta ja talutushihna olisivat pieni hinta siitä kaikesta.
Olen lopen kyllästynyt humalaiseen itseeni. Humalassa minä jankutan, toistan itseäni ja huonoja tarinoitani. Tuppaudun, piikittelen ja häiriköin. Puhun tarpeettoman lujalla äänellä ja syljen innoissani ihmisten päälle. Lähettelen viestejä, joita seuraavana päivänä häpeän kuollakseni.
Tunnustin tämän kaiken ystävälleni M. Laineelle ollessamme tänään yhdessä elävissä kuvissa. M. Laine, tuo humalan sanansaattaja ja kännin kätyri, rohkaisi mieltäni ja oli minulle varsin ystävällinen sekä kannustava. Vaistosi sen kai tulevan tarpeeseen eikä olisi voinut olla enempää oikeassa.
Koska en kyllä ajatellut alkaa tipattomallekaan.
Kaulapanta ja talutushihna olisivat pieni hinta siitä kaikesta.
Olen lopen kyllästynyt humalaiseen itseeni. Humalassa minä jankutan, toistan itseäni ja huonoja tarinoitani. Tuppaudun, piikittelen ja häiriköin. Puhun tarpeettoman lujalla äänellä ja syljen innoissani ihmisten päälle. Lähettelen viestejä, joita seuraavana päivänä häpeän kuollakseni.
Tunnustin tämän kaiken ystävälleni M. Laineelle ollessamme tänään yhdessä elävissä kuvissa. M. Laine, tuo humalan sanansaattaja ja kännin kätyri, rohkaisi mieltäni ja oli minulle varsin ystävällinen sekä kannustava. Vaistosi sen kai tulevan tarpeeseen eikä olisi voinut olla enempää oikeassa.
Koska en kyllä ajatellut alkaa tipattomallekaan.
Tämä on minun "laiha sammakko"-ilmeeni.
Lueskelin äsken blogeja toiveenani löytää uusia seurattavia. Terapia tuntuu olevan kaksituhattaluvun solarium: KAIKKI käyvät siellä. Ainakin kaikki taitavasti kirjoittavat, (luovaa) ajatustyötä tekevät, noin kolmikymppiset parisuhteelliset naiset tai sellaisina esiintyvät.
Viime yön perusteella kenties minunkin pitäisi. Päivä oli loistava, yksityiskohtiaan myöden upea ja täynnä mukavuutta sekä rentoa hengailua turvallisessa seurassa. Oli balettituntia, bideetä ja attityydiä; oli saunaa, kantisjengiä ja pesijänpelkoa; oli Fresitaa, itkettävän hyvää ruokaa ja yhteydenottoja juuri oikeilta tahoilta. Oli juomaa ja juttuja, pikkukenkiä ja baareja, takseja ja tuttuja, hyvää tuulta ja huulenheittoa.
Ja siitäkin huolimatta olin kotiinpäästessäni tulenpalavan raivoissani ja kiukuttelin koneellakin vielä ennen nukkumaanmenoa. Miksikö? Siksi, että haluan jotain, mitä en voi saada tällä sekunnilla. Olen halunnut sitä jo pitkään ja jaksan mainiosti odottaa vieläkin: sitä en vain aina aamuyön tunneilla muista. Tahdon sitä, koko ajan enemmän, tulematta koskaan kylläiseksi. Se on ainoa asia, jota tällä hetkellä todella haluan; kaikki muu on sille alisteista tai yhdentekevää. Siksi en oikeastaan halua käydä baarissakaan. Humalaan päästyäni tahdon sieltä heti pois.
Tämän tiedän ja pyydän anteeksi. Niiltä, joiden päälle turhautumistani toisinaan läikkyy. Niiltä, jotka eivät voi tehdä mitään asiaa auttaakseen. Niiltä, jotka minusta välittävät.
Siltä, jota se eniten koskee.
Viime yön perusteella kenties minunkin pitäisi. Päivä oli loistava, yksityiskohtiaan myöden upea ja täynnä mukavuutta sekä rentoa hengailua turvallisessa seurassa. Oli balettituntia, bideetä ja attityydiä; oli saunaa, kantisjengiä ja pesijänpelkoa; oli Fresitaa, itkettävän hyvää ruokaa ja yhteydenottoja juuri oikeilta tahoilta. Oli juomaa ja juttuja, pikkukenkiä ja baareja, takseja ja tuttuja, hyvää tuulta ja huulenheittoa.
Ja siitäkin huolimatta olin kotiinpäästessäni tulenpalavan raivoissani ja kiukuttelin koneellakin vielä ennen nukkumaanmenoa. Miksikö? Siksi, että haluan jotain, mitä en voi saada tällä sekunnilla. Olen halunnut sitä jo pitkään ja jaksan mainiosti odottaa vieläkin: sitä en vain aina aamuyön tunneilla muista. Tahdon sitä, koko ajan enemmän, tulematta koskaan kylläiseksi. Se on ainoa asia, jota tällä hetkellä todella haluan; kaikki muu on sille alisteista tai yhdentekevää. Siksi en oikeastaan halua käydä baarissakaan. Humalaan päästyäni tahdon sieltä heti pois.
Tämän tiedän ja pyydän anteeksi. Niiltä, joiden päälle turhautumistani toisinaan läikkyy. Niiltä, jotka eivät voi tehdä mitään asiaa auttaakseen. Niiltä, jotka minusta välittävät.
Siltä, jota se eniten koskee.
perjantai 9. tammikuuta 2009
Tunnetko sattumalta Timo-Jussi Kuusiysin?
Sattuipa niinkin, että tänä päivänä päässäni liikkui oikeita ajatuksia. Ei kovin yleviä, arvaatte, ettekä ole väärässä. Parempi ajatus päässä kuin kymmenen blogissa, sanotte te. Ja katso! Silti minä kirjoitan. Hähäh.
Tänään mietin seuraavaa:
- miten kovasti toiset luottavatkaan siihen, että juuri heidän tarinansa on niin kiinnostava, että se kannattaa kertoa - ja toisten kannattaa kiinnostua. Kuinka ne voivat olla niin varmoja? Ja niin väärässä? Ja kertoa sen silti niin luottavaisina?
- miten essentiaalia ihmiselle selvästikin on löytää aina syntipukki omaan huonoon oloonsa. Jos se on olosuhde, voi sen yhtä hyvin purkaa olosuhteen kanssa tekemisissä olevaan ihmiseen. Jos se on asiain tola, voi siitä aina kiukutella. Jos sillä ei saa asiaa korjattua, saapa ainakin toisenkin olon kurjaksi.
- kuinka onkaan kosmetiikka kallistunut euron myötä (eikä leipäkään maistu enää leivälle). Markka-aikana tuskin olisin hankkinut yhden päivän nimiin kosmetiikkaa yli kolmellasadalla mummolla. Tänään sekään ei riittänyt.
- kuinka mahtavaa on voida luottaa siihen, että toinen osapuoli saa välittä sutkaukset, sananparret ja päivän (tai elämän) aiempiin puheenaiheisiin viittaavat repliikkiniiaukset; että se osaa nauraa kun on naurulle varattu tila ja taas yllättää nauruun yllyttäen, kun ei itse siihen ole valmistautunut ensinkään.
- miten älyttömän paljon merkitseekään asia, jonka koettaa antaa olla häiritsemättä arkeaan lainkaan. Ja kuinka vähän millään arkeen liittyvällä onkaan merkitystä sen rinnalla.
Epäloogisen paljon jännittää huominen. Koetan hengittää kohisevasti ja hokea olevani ystävien seurassa. Toivottavasti olen myös.
Tänään mietin seuraavaa:
- miten kovasti toiset luottavatkaan siihen, että juuri heidän tarinansa on niin kiinnostava, että se kannattaa kertoa - ja toisten kannattaa kiinnostua. Kuinka ne voivat olla niin varmoja? Ja niin väärässä? Ja kertoa sen silti niin luottavaisina?
- miten essentiaalia ihmiselle selvästikin on löytää aina syntipukki omaan huonoon oloonsa. Jos se on olosuhde, voi sen yhtä hyvin purkaa olosuhteen kanssa tekemisissä olevaan ihmiseen. Jos se on asiain tola, voi siitä aina kiukutella. Jos sillä ei saa asiaa korjattua, saapa ainakin toisenkin olon kurjaksi.
- kuinka onkaan kosmetiikka kallistunut euron myötä (eikä leipäkään maistu enää leivälle). Markka-aikana tuskin olisin hankkinut yhden päivän nimiin kosmetiikkaa yli kolmellasadalla mummolla. Tänään sekään ei riittänyt.
- kuinka mahtavaa on voida luottaa siihen, että toinen osapuoli saa välittä sutkaukset, sananparret ja päivän (tai elämän) aiempiin puheenaiheisiin viittaavat repliikkiniiaukset; että se osaa nauraa kun on naurulle varattu tila ja taas yllättää nauruun yllyttäen, kun ei itse siihen ole valmistautunut ensinkään.
- miten älyttömän paljon merkitseekään asia, jonka koettaa antaa olla häiritsemättä arkeaan lainkaan. Ja kuinka vähän millään arkeen liittyvällä onkaan merkitystä sen rinnalla.
Epäloogisen paljon jännittää huominen. Koetan hengittää kohisevasti ja hokea olevani ystävien seurassa. Toivottavasti olen myös.
torstai 8. tammikuuta 2009
Kauniita unia, Ginger!
Näin viime yönä unta, että tuhosin hirveästi asioita. Yrittämättä, vahingossa. Ja olin älyttömän pahoillani aina kun jotain mäsähti. Näillä keinoin tulin suistaneeksi maahan kokonaisen hyllyllisen jotain hillittömän makeita McGyver-juomalaseja ja paljon muuta.
Muutama yö sitten näin unta, jossa Hämähäkkimies oli jälleen järjestänyt hullun hienot ökybileet. Jostain syystä sinne oli kutsuttuna koko Team Turha, jo edellisenä päivänä niin, että heräsimme juhlapäivään kaikki samasta paikasta. Itse haahuilin tyytyväisenä ympäriinsä flanellipyjamassa, odotellen suihkuvuoroani, kunnes yhtäkkiä havaitsin juhlien olevan täydessä käynnissä. Aloin lappaa innoissani ruokaa noutopöydästä lautaselleni valistaen samalla kanssavierasta siitä, miten tolkuttoman paljon ekologisempaa on valita kanaruokalaji eikä sitä broileriversiota. Hämähäkkimies kierrätti minua ympäriinsä ja kommentoi olevansa erityisen iloinen siitä, että kaikki vieraat olivat noudattaneet pyyntöä ja pukeutuneet juhlavasti. Sen jälkeen se katsoi merkitsevästi minun nuhjuista pyjamaani saaden minut tuntemaan oloni peukalon mittaiseksi ja vähintään yhtä tyhmäksi. Omaan pöytääni päästessäni huomasin kaikkien muiden jo lopettaneen syömisen. Itse en edelleenkään ollut ehtinyt edes suihkuun.
Toistuva teema viime aikojen unissani näyttäisi muutenkin olevan syyllisyys ja sopimaton käyttäytyminen, jolle en itse kuitenkaan tunnu voivan mitään. Sitten nolostelen ja pahoittelen ja ahdistun.
Ihan kuin alitajunta koettaisi kertoa minulle jotain.
Toinen toistuva teema unissani ovat omituiset nimet, jotka jostain syystä ovat erityisen merkittäviä ja jotka siksi tulisi unessa painaa mieleen huolella. Eräänä päivänä kännykkäni muistikirjaa selatessani löysin sieltä mystisen merkinnän "Algefa tai Korppu". Kesti puoli vuorokautta palauttaa mieleen, mistä oli kyse: noin viikko ennen tätä olin nähnyt unta, jossa pohdittiin lasten nimiä. Oivaltava repliikkini kuului seuraavasti: "Jos se on tyttö, sen nimeksi tulee Algefa tai Korppu." Tämän olin sitten yöllä naputellut kännykkääni ollakseni unohtamatta sitä.
Joulun välipäivinä sain unessa lahjaksi lapinkoiranpennun, hurjan suloisen ja pörröisen ja nappisilmäisen nartun. Reino vaatimalla vaati, että sen nimeksi pitää panna Wicca: näin tapahtui.
Koetan edelleen ratkaista nimiin ilmiselvästi kätkeytyvää koodia.
Muutama yö sitten näin unta, jossa Hämähäkkimies oli jälleen järjestänyt hullun hienot ökybileet. Jostain syystä sinne oli kutsuttuna koko Team Turha, jo edellisenä päivänä niin, että heräsimme juhlapäivään kaikki samasta paikasta. Itse haahuilin tyytyväisenä ympäriinsä flanellipyjamassa, odotellen suihkuvuoroani, kunnes yhtäkkiä havaitsin juhlien olevan täydessä käynnissä. Aloin lappaa innoissani ruokaa noutopöydästä lautaselleni valistaen samalla kanssavierasta siitä, miten tolkuttoman paljon ekologisempaa on valita kanaruokalaji eikä sitä broileriversiota. Hämähäkkimies kierrätti minua ympäriinsä ja kommentoi olevansa erityisen iloinen siitä, että kaikki vieraat olivat noudattaneet pyyntöä ja pukeutuneet juhlavasti. Sen jälkeen se katsoi merkitsevästi minun nuhjuista pyjamaani saaden minut tuntemaan oloni peukalon mittaiseksi ja vähintään yhtä tyhmäksi. Omaan pöytääni päästessäni huomasin kaikkien muiden jo lopettaneen syömisen. Itse en edelleenkään ollut ehtinyt edes suihkuun.
Toistuva teema viime aikojen unissani näyttäisi muutenkin olevan syyllisyys ja sopimaton käyttäytyminen, jolle en itse kuitenkaan tunnu voivan mitään. Sitten nolostelen ja pahoittelen ja ahdistun.
Ihan kuin alitajunta koettaisi kertoa minulle jotain.
Toinen toistuva teema unissani ovat omituiset nimet, jotka jostain syystä ovat erityisen merkittäviä ja jotka siksi tulisi unessa painaa mieleen huolella. Eräänä päivänä kännykkäni muistikirjaa selatessani löysin sieltä mystisen merkinnän "Algefa tai Korppu". Kesti puoli vuorokautta palauttaa mieleen, mistä oli kyse: noin viikko ennen tätä olin nähnyt unta, jossa pohdittiin lasten nimiä. Oivaltava repliikkini kuului seuraavasti: "Jos se on tyttö, sen nimeksi tulee Algefa tai Korppu." Tämän olin sitten yöllä naputellut kännykkääni ollakseni unohtamatta sitä.
Joulun välipäivinä sain unessa lahjaksi lapinkoiranpennun, hurjan suloisen ja pörröisen ja nappisilmäisen nartun. Reino vaatimalla vaati, että sen nimeksi pitää panna Wicca: näin tapahtui.
Koetan edelleen ratkaista nimiin ilmiselvästi kätkeytyvää koodia.
maanantai 5. tammikuuta 2009
Panisin.
Bongasin Sireniltä lystikkään meemin, eivätkä päässäni suhisevat ehdokkaat jätä minua rauhaan ennen kuin olen listannut heidät. Teen omani ainoastaan tv-sarjoista, sillä muuten merkinnästä tulee loputon, monipolvinen ja -osainen sekä mielipuolisuuteen ajava. Tämä ei myöskään ole parhausjärjestys, sillä vähemmästäkin on ihmisen järki paennut kauas vuorten taa. Ja sitten haastan kaikki bloggaavat ystävät, mutten jaksa mainita niitä nimeltä, paitsi Nuun ja Mieron, kun nuo muut on niin laiskoja, etteivät saa muutenkaan päivitettyä.
Ja näin se menee: tee lista valkokankaan (myös tv-sarjat lasketaan) hahmoista, joihin olet tavalla tai toisella ollut ihastunut.
1. Shane McCutcheon, The L Word
Tämä oli pakko sanoa ensimmäiseksi, sillä minulla on ollut rankka L-koodidieetti koko joulukuun. Niin kuuma nainen, asenteella varustettuna, että kyllä. Panisin.
2. Sawyer, Lost
Viheliäistä olla näin ennalta-aavistettava, mutta minkäs teet. Se on tuhma. Se on kuuma.
3. Sakari Boström, Studio Julmahuvi
Kun Sakarilla alkaa flipata, se tekisi vain mieli ottaa syliin ja rutistaa takaisin rauhalliseksi. Ja silloin, kun se on järjissään, se on sellainen, jonka viereen haluaa kömpiä jos vaikka näkyy painajaisia.
4. Faith, Buffy the Vampire Slayer
Toiminnan naisia, joskin tämäkin hahmo oli selvästi enemmän paha kuin hyvä. Hmm..
5. Nate Fisher, Six Feet Under
Anarkiaa ja asiallisuutta oikeassa sekoitussuhteessa. Viikari ja vastuunottaja. Nam. (Rintansa se kyllä saisi ajella.)
6. Dexter Morgan, Dexter
Viehättävän epäkorrekti sisimmässään, ulkoapäin sisäsiisti elukka. Ja paha, ihan sysimusta.
7. Angel, Buffy the Vampire Slayer & Angel
Synkkä. Piinattu. Sielukas. (Ja vielä kuumempi sielunsa taas menetettyään.)
8. Max Guevera, Dark Angel
Tällä kisulla oli kaikkea, myös se kuuma prätkä. Ja sellainen makea viivakooditatuointi, josta myös minä olin haaveillut.
9. Spike, Buffy the Vampire Slayer
Tässä yhteydessä minun on pakko vedota a) 90-lukuun ja b) brittiaksenttiin. Muuten tätä on vaikea selittää.
10. Logan Cale (Dark Angel)
Älykäs, tunteidensa riivaama pyörätuoliin sidottu maailman pelastaja.
11. Logan Echolls (Veronica Mars)
Kuka voisi vastustaa näin nenäkästä ja sarkastista lukiolaispoikaa? En minä ainakaan.
12. Reginald Jeeves, Jeeves & Wooster
Kypsään makuun. Tässä perusteluna samat kuin edellä: brittiaksentti ja nenäkkyys. Tuon toisen kuvassa esiintyvän hepunhan kaikki nykyään tuntevatkin.
13. Michael Vaughn, Alias
Tässäkin hahmossa lieni kiehtovinta sen riekaleisuus, miten se paini omatuntonsa ja viettiensä välissä, alati kiusattuna ja silti ah! niin ammattitaitoisena.
Ja bonuksena tekisi mieleni sanoa se eräskin nimi kotimaisesta dokumentaarisesta sarjasta vuoden takaa, mutta se lienee sanomattakin selvää.
No niin, tehkääpä hyvin!
Ja näin se menee: tee lista valkokankaan (myös tv-sarjat lasketaan) hahmoista, joihin olet tavalla tai toisella ollut ihastunut.
1. Shane McCutcheon, The L Word
Tämä oli pakko sanoa ensimmäiseksi, sillä minulla on ollut rankka L-koodidieetti koko joulukuun. Niin kuuma nainen, asenteella varustettuna, että kyllä. Panisin.
2. Sawyer, Lost
Viheliäistä olla näin ennalta-aavistettava, mutta minkäs teet. Se on tuhma. Se on kuuma.
3. Sakari Boström, Studio Julmahuvi
Kun Sakarilla alkaa flipata, se tekisi vain mieli ottaa syliin ja rutistaa takaisin rauhalliseksi. Ja silloin, kun se on järjissään, se on sellainen, jonka viereen haluaa kömpiä jos vaikka näkyy painajaisia.
4. Faith, Buffy the Vampire Slayer
Toiminnan naisia, joskin tämäkin hahmo oli selvästi enemmän paha kuin hyvä. Hmm..
5. Nate Fisher, Six Feet Under
Anarkiaa ja asiallisuutta oikeassa sekoitussuhteessa. Viikari ja vastuunottaja. Nam. (Rintansa se kyllä saisi ajella.)
6. Dexter Morgan, Dexter
Viehättävän epäkorrekti sisimmässään, ulkoapäin sisäsiisti elukka. Ja paha, ihan sysimusta.
7. Angel, Buffy the Vampire Slayer & Angel
Synkkä. Piinattu. Sielukas. (Ja vielä kuumempi sielunsa taas menetettyään.)
8. Max Guevera, Dark Angel
Tällä kisulla oli kaikkea, myös se kuuma prätkä. Ja sellainen makea viivakooditatuointi, josta myös minä olin haaveillut.
9. Spike, Buffy the Vampire Slayer
Tässä yhteydessä minun on pakko vedota a) 90-lukuun ja b) brittiaksenttiin. Muuten tätä on vaikea selittää.
10. Logan Cale (Dark Angel)
Älykäs, tunteidensa riivaama pyörätuoliin sidottu maailman pelastaja.
11. Logan Echolls (Veronica Mars)
Kuka voisi vastustaa näin nenäkästä ja sarkastista lukiolaispoikaa? En minä ainakaan.
12. Reginald Jeeves, Jeeves & Wooster
Kypsään makuun. Tässä perusteluna samat kuin edellä: brittiaksentti ja nenäkkyys. Tuon toisen kuvassa esiintyvän hepunhan kaikki nykyään tuntevatkin.
13. Michael Vaughn, Alias
Tässäkin hahmossa lieni kiehtovinta sen riekaleisuus, miten se paini omatuntonsa ja viettiensä välissä, alati kiusattuna ja silti ah! niin ammattitaitoisena.
Ja bonuksena tekisi mieleni sanoa se eräskin nimi kotimaisesta dokumentaarisesta sarjasta vuoden takaa, mutta se lienee sanomattakin selvää.
No niin, tehkääpä hyvin!
sunnuntai 4. tammikuuta 2009
Canesten Combi -mies
Koska tämä viikko on ollut niin omituinen, rikkonainen ja osittain maailmasta eristettynä vietetty, tein töitäkin koko viikonlopun. Eilen töiden jälkeen tarkoituksenamme oli mennä Fridan kanssa yksille, jonka jälkeen siirtyä katsomaan improvisaatiotanssia ja -musiikkia Siltasaareen. Kävikin kuitenkin niin, että skumppa - ja mukaan tulleen Nuun seura - alkoikin yllättäen maittaa taidetta paremmin, ja päätimme jatkaa lasillisten kumoamista. Olimme varsin luovalla tuulella ja saimme palaveerattua kaikkiaan kahdettoista teemabileet tälle vuodelle. Tarkoituksena on juhlia ainakin sihteerikköinä, venäläisinä sekä vampyyreina. Tämän lisäksi lanseerasimme uusia supersankareita terveysteemalla: lausuimme muun muassa Asidophilus Bifidus -miehen, Foolihappomiehen ja Omega Q 10 -miehen syntysanat.
Nuun siirtyessä aikuiseen tapaan kotiosaston suuntaan (nautittuaan kaksi kevytkolaa ja yhden jääveden) aloimme olla vaikeassa tilanteessa punaviinikarahvimme kanssa; niinpä soitimme paikalle Peikon auttamaan sen tyhjentämisessä. Karahvi tyhjeni, pää täyttyi. Sitä samaa vanhaa, tiedättehän. Ennen kotimatkaa nautin suunnattomasti hiekoittaessani parin Peikkoa liehitelleen pirkon saumat oikein huolella ja kohtalaisen suurieleisesti. Kävimme myös ohikulkeissamme antamassa Kapteenille palautetta sekä viihdyttämässä Harrin Nakilla jonottavia ihmisiä.
Tänään on ollut harmoninen ja rauhoittunut olo, eikä töidentekokaan haitannut uudessa korkokenkä-t-paidassa ja kissankallopipossa.
Uusi vuosi on selvästikin tehnyt jotain salakepposia blogilleni, sillä aivan yllättäen kävijämäärät ovat moninkertaistuneet. Uuden vuoden aattona täällä poikkesi Analyticsin mukaan 1479 kävijää, siis yhden vuorokauden aikana. Jokaisena kuluvan vuoden päivänä kävijöitä on edelleen ollut useita satoja päivittäin, käsittämätön ja sisältöä peilaten vähintäänkin järjetön kehityskulku. Hieman enemmän ymmärrettävyyttä tuloksessa on, kun selviää yli 70 % kävijöistä saapuvan tänne Googlen kautta: peräti reilu neljäsosa hakusanailijoista on näpytellyt kenttään tiedätte-kyllä-kenen Idols-tähden nimen sekä valinnaisia alastomuuteen tai seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä termejä. Voi kuinka odotankaan aikaa, jolloin kukaan ei enää muista Annaa.
Viikko kaksi on aivan kulman takana, ja se jännittää minua aivan eri tavoin kuin mikään tähänastisessa elämässäni. Ymmärrän kyllä, että siitä käynnistyvät tapahtumasarjat saattavat johtaa kannaltani erittäinkin epätoivottavaan tilanteeseen, mutta yhtä hyvin saatanpa olla voittajan puolella minäkin; olivatpa seuraukset mitkä hyvänsä, ymmärrän myös sen, ettei niiden aktuaalistuminen ole mikään nopea saati vaivaton prosessi. Siitä huolimatta jotain on tapahtumassa, ja muutos mihin tahansa suuntaan on hyvästä. Keskeneräiset asiat vähentävät onnellisuutta ja epätietoista käymistilaa on kaikkein vaikein sietää.
Enkä itse voi kuin istua käsieni päällä ja odottaa.
Sinä olet minulle kaikki mitä haluan
kaikki mitä toivoisin
kaikki mistä haaveilin
Sinä olet minulle syksytaivaan kaltainen
kaikki mitä osaa en
kaikki mitä epäilen
- Zen Cafe: En oo koskaan tavannut
Nuun siirtyessä aikuiseen tapaan kotiosaston suuntaan (nautittuaan kaksi kevytkolaa ja yhden jääveden) aloimme olla vaikeassa tilanteessa punaviinikarahvimme kanssa; niinpä soitimme paikalle Peikon auttamaan sen tyhjentämisessä. Karahvi tyhjeni, pää täyttyi. Sitä samaa vanhaa, tiedättehän. Ennen kotimatkaa nautin suunnattomasti hiekoittaessani parin Peikkoa liehitelleen pirkon saumat oikein huolella ja kohtalaisen suurieleisesti. Kävimme myös ohikulkeissamme antamassa Kapteenille palautetta sekä viihdyttämässä Harrin Nakilla jonottavia ihmisiä.
Tänään on ollut harmoninen ja rauhoittunut olo, eikä töidentekokaan haitannut uudessa korkokenkä-t-paidassa ja kissankallopipossa.
Uusi vuosi on selvästikin tehnyt jotain salakepposia blogilleni, sillä aivan yllättäen kävijämäärät ovat moninkertaistuneet. Uuden vuoden aattona täällä poikkesi Analyticsin mukaan 1479 kävijää, siis yhden vuorokauden aikana. Jokaisena kuluvan vuoden päivänä kävijöitä on edelleen ollut useita satoja päivittäin, käsittämätön ja sisältöä peilaten vähintäänkin järjetön kehityskulku. Hieman enemmän ymmärrettävyyttä tuloksessa on, kun selviää yli 70 % kävijöistä saapuvan tänne Googlen kautta: peräti reilu neljäsosa hakusanailijoista on näpytellyt kenttään tiedätte-kyllä-kenen Idols-tähden nimen sekä valinnaisia alastomuuteen tai seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä termejä. Voi kuinka odotankaan aikaa, jolloin kukaan ei enää muista Annaa.
Viikko kaksi on aivan kulman takana, ja se jännittää minua aivan eri tavoin kuin mikään tähänastisessa elämässäni. Ymmärrän kyllä, että siitä käynnistyvät tapahtumasarjat saattavat johtaa kannaltani erittäinkin epätoivottavaan tilanteeseen, mutta yhtä hyvin saatanpa olla voittajan puolella minäkin; olivatpa seuraukset mitkä hyvänsä, ymmärrän myös sen, ettei niiden aktuaalistuminen ole mikään nopea saati vaivaton prosessi. Siitä huolimatta jotain on tapahtumassa, ja muutos mihin tahansa suuntaan on hyvästä. Keskeneräiset asiat vähentävät onnellisuutta ja epätietoista käymistilaa on kaikkein vaikein sietää.
Enkä itse voi kuin istua käsieni päällä ja odottaa.
Sinä olet minulle kaikki mitä haluan
kaikki mitä toivoisin
kaikki mistä haaveilin
Sinä olet minulle syksytaivaan kaltainen
kaikki mitä osaa en
kaikki mitä epäilen
- Zen Cafe: En oo koskaan tavannut
perjantai 2. tammikuuta 2009
It's all work and pleasure
Kun on viettänyt miltei viisi päivää käytännössä ihmiskontakteilta deprivoituna, sänkyyn sidottuna ja muutenkin ankeana, tuntuu töihinpaluu todelliselle juhlalle. Etenkin jos sitä on edeltänyt pienimuotoinen ja miellyttävästi päättynyt ilman puhdistaminen sekä toteutunut töihinkyyditsemistarjous, sillä virka-autolla.
Töiden jälkeen se, mikä alkoi hieman päämäärättömänä samoiluna kiehuvassa alennusmyyntihornankattilassa päättyikin erinomaisesti onnistuneisiin vahinko-ostoksiin, jotka kaikki mahtuvat todistetusti päälle. Ostokset myös sisälsivät kaksi hametta, osoittautunevat aikanaan erinomaisiksi hankinnoiksi matkallani kohti tyttönä olemista. Hyvä on, ostin yhden printti-t-paidankin, mutta se on mintunvihreä ja aikas makee.
Näistä aineksista voitte päätellä, ettei omaa iloista pikku listaa ole ollenkaan hankala laatia:
1) pakkaselliset aurinkopäivät, jolloin saa näyttää venäläiselle filmitähdelle ja käyttää valtavia aurinkolaseja ja untuvatakkia yhtaikaa.
2) The L Word, jonka kolme ensimmäistä tuotantokautta sain pipistelyn aikana katsottua miltei kokonaisuudessaan ja jonka nelosboksia löysin tänään Tunnelin Junttilasta täsmälleen yhden, selvästikin minulle korvamerkityn kappaleen.
3) Cyber Shopin myyjättäret, jotka ovat luontevimpia, mukavimpia ja kaikin tavoin parhaimpia asiakaspalveluhenkilöitä koko Stadissa.
4) B&J:n Cheesecake Brownie -jäätelö, jota voi tyhjentävästi kuvailla kahdella näppäimenpainalluksella: <3
Näillä eväin ei haittaa mennä huomennakin töihin. Lisäksi minulle on luvattu olutta ja kenties hieman kulttuuriakin palkkioksi, joten mikäpä tässä on ihmisenpennun temmeltäessä.
Töiden jälkeen se, mikä alkoi hieman päämäärättömänä samoiluna kiehuvassa alennusmyyntihornankattilassa päättyikin erinomaisesti onnistuneisiin vahinko-ostoksiin, jotka kaikki mahtuvat todistetusti päälle. Ostokset myös sisälsivät kaksi hametta, osoittautunevat aikanaan erinomaisiksi hankinnoiksi matkallani kohti tyttönä olemista. Hyvä on, ostin yhden printti-t-paidankin, mutta se on mintunvihreä ja aikas makee.
Näistä aineksista voitte päätellä, ettei omaa iloista pikku listaa ole ollenkaan hankala laatia:
1) pakkaselliset aurinkopäivät, jolloin saa näyttää venäläiselle filmitähdelle ja käyttää valtavia aurinkolaseja ja untuvatakkia yhtaikaa.
2) The L Word, jonka kolme ensimmäistä tuotantokautta sain pipistelyn aikana katsottua miltei kokonaisuudessaan ja jonka nelosboksia löysin tänään Tunnelin Junttilasta täsmälleen yhden, selvästikin minulle korvamerkityn kappaleen.
3) Cyber Shopin myyjättäret, jotka ovat luontevimpia, mukavimpia ja kaikin tavoin parhaimpia asiakaspalveluhenkilöitä koko Stadissa.
4) B&J:n Cheesecake Brownie -jäätelö, jota voi tyhjentävästi kuvailla kahdella näppäimenpainalluksella: <3
Näillä eväin ei haittaa mennä huomennakin töihin. Lisäksi minulle on luvattu olutta ja kenties hieman kulttuuriakin palkkioksi, joten mikäpä tässä on ihmisenpennun temmeltäessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
