Tarinan opetus: tyhmäkin voi menestyä! (spoilerivaroitus)

Nyt, kun tyrä on kengitty pihalle (joo, ei mikään tuore aihe - mutta liittyy tähän bloggaukseen, uskokaa tai älkää), mä pystyn jälleen tekemään monia mun lempiasioita. Mä voin esimerkiksi käyttää melkein kaikkia kenkiäni jälleen - ja saan ne itse puettua jalkoihini! Mä voin syödä aamiaiseni (ja muutkin ateriat, mutta erityisen mukavaa on tämä aamiaiskohta) istuallaan!
Ja mä voin käydä jälleen elokuvissa.

Eilen käytin elämäni ensimmäistä kertaa onnistuneesti Kritiikkiporttia. Päädyimme Kuosman kanssa katsomaan Wanted-nimistä laatupläjäystä. Mun mielestä se oli hurjan viihdyttävä jos kohta raa'an brutaali; siinä oli nopeita ja näyttävästi romuttuvia autoja, mieletöntä väkivaltaa ja kuolemaahalveksuvia, asiaansa uskovia sotureita. Ja sitten siinä oli Angelina. Ah, Angelina! Joka on niin kuuma (tai oikeastaan sen pää ja sen nahka on, muutahan siitä ei juurikaan ole enää jäljellä), että...
Mulla katkesi ajatus.

Tänään sitten taideparaati jatkui: TK halusi katsoa Sex and the Cityn (ja tämä oli tärkeää mainita siksi, että kun se alkaa tuolla sitten nurista jotain chick flickeistä ja fantasian ja fiktion eroista, niin tiedätte taustat). Elokuva itsessään ei ollut ollenkaan niin äsyristä kuin ennakolta oletin, muttei myöskään yhtään aikuisten satua kummempi - kuten ei toki tarvitsekaan. Musta oli huvittavaa seurata kanssayleisöä, joka toki koostui vähintään 85-prosenttisesti naisista, sekä sitä, mille kukin kansanosa nauroi. Ehdottomasti eniten kollektiivista huvittuneisuutta herätti Charlotten ruokamyrkytys. Ehkä miljoona kärpästä ei olekaan kokonaan väärässä: kakka on, jos ei hyvää, niin ainakin hauskaa? Kun Samantha sanoi Smithille repliikkinsä (tämän kieltäydyttyä poskihoidosta), joka meni jotenkin että this is how it starts, next thing you know is that we're having sex only 3-4 times a week, mun takana oleva rouvasihminen räjähti täysin spontaaniin ja kovaääniseen käkätykseen - ja vaikeni sitten nolostuneena; kun Carrien uusi assistentti Louise kertoi kihlasormuksestaan, it ain't no rental, meidän rivillä istuneet hädin tuskin täysi-ikäiset pirkot hihittivät holtittomasti. Kun Samantha läksytti Mirandaa tämän genitaalikarvoituksesta, I could be in a death row and I wouldn't have that... situation!, mä nauroin äänekkäästi. Kas kummaa.

Oi, miten mä odotankaan Narnian kakkososaa! Ja uutta Batmania! Ja sittenhän on aina vielä se Kung Fu Pandakin... Onnen pipanoita.

Just another love song

You'd given your heart
but I wanted your soul
You wouldn't have excepted
still I gave you my own
I never got it back
but now that it's regrown
I think I'm strong enough to
pick up my phone

To tell you how I missed you
and to tell you how I cried,
how I sometimes hoped I could just
wipe you from my mind
But I never really hoped that
I could do that, Clementine
I hope that you're my friend
and I hope you're doing fine

I still upset my friends
I still blame myself
Now I'm feeling twice as old
though I'm in better health

And I wonder how your boyfriend feels
if he ever hears this song
I wonder if you've told him
what was really going on
'Cause you never really told me
about your love before
Maybe it's because you never
trusted me at all
And I know that it seems funny
that it's taken me so long
I should've given up by now
I should have moved on
I've tried to get with other girls
but something's always wrong
No-one hurts me like you did
and no-one turns me on

I should let go, it's true
I should find someone new
But January, February, March, April, May
and it's you

It's you

- Tuomo: It's You

Oikeastihan mulla menee vielä ihan hurjan hyvin.

Välillä, herätessään sunnuntaiaamuna sitä saattaa tuntea olonsa epämääräisen syylliseksi ja noloksi. Kuin olisi tehnyt jotain tyhmyyksiä. Toisinaan siihen on syytä. Toisinaan ei.
Miettikää, mille tuntuisi herätä 30 hawajipaidan keskeltä.

Viime yönä näin taas häiriintyneitä unia. Jostain syystä UG-poika seikkailee niissä nyt taajaan: nyt se oli mm. esiintyvä taiteilija, jonka tukka oli nidottu björkmäisesti sellasille tötteröille, ja yhdessä promokuvassa sen silmät oli kääntyneet riivatusti ylösalaisin. Tässä vaiheessa mun enon vaimo tuli valistamaan mua, että "Tuo on niin kaunis poika, että sen perässä saat juosta vaikka koko illan vailla tulosta." Gee, thanks.
Toisessa unessa mä ostelin asioita, esim. huulipunaa ja naistenlehtiä, ja sain aina ostosten kylkiäisiksi alushousut. Sitten mulla oli niitä promopikkareita ympäri kämppää ja päivän pukeutumisen suunnittelu alkoi olla kohtuuttoman haastavaa.

Sain erään nuoren miehen ajamaan säädyttömän näköisen leukapartansa äsken. Tunnen itseni hyväntekijäksi.

These are the good times

Miten voi olla niin, että eräät asiat ovat täydellisemmin kuin mitkään, ja eräät toiset puolestaan samanaikaisesti aivan reisillään? Miten voi yhtaikaa tuntea olonsa toisaalta hyvin rakastetuksi ja toisaalta erityisen yhdentekeväksi? Miten voi samalla hetkellä tietää tekevänsä varsin oikein ja peruuttamattoman pieleen?
Miten voi tietää, jos ei todella ole aavistustakaan?

Mie haluisin jotain tolkkuu tähän maailmaan. Kiitos.

Hän katsoo peiliin ja näkee mustaa ja viulettiä

Tänään:

- Sammutin epähuomiossa herätyskellon, koska luulin sen soivan unessa ja heräsin 3 minuuttia myöhemmin paniikkiin. (Miten niin neuroottinen? Isäs oli.) Tätä ennen näin hämmentäviä unia Stellan "kitaristista".

- Siivosin töissä kuin keitetty peikko, luennoin aidon aivopestyn fasistin lailla jätteiden lajittelusta ja konttasin pöytien alla. Satunnaisesti tein vähän töitäkin ja poistuin kello 13.30.

- Nukuin päikkäreitäni puhelimen äänet päällä, sillä odotin puhelua, jota olen odottanut koko viikon. Turhaan. Sen sijaan nokkauneni katkesivat kahteen eri puheluun, joista toinen oli töistä. Tämän lisäksi hoidin muitakin duunihommia kotoa käsin, ja huono omatuntoni laimeni hieman.

- Vastaanotin Fridjoffin ammattitaitoista tukanvärjäysapua ja Intia-tarinoita sekä laadin erinomaista salaattia. Tämän lisäksi puhuimme esimerkiksi madoista, blosseista ja kakan koostumuksesta.

- Analysoin Juhannuspojan monitulkintaista viestiä, luin sitä ääneen useita kertoja, enkä siltikään saanut siitä tolkkua.

- Suunnittelin huomista, alkaen reiteistä ja päättyen vaatevalintoihin.

Nuu muuten kirjoitti musta ja meidän ystävyydestä tänään niin osuvasti ja mun mielestä myös kauniisti, että mä taas aivan herkistyin. Näin se juuri menee, ja on täydellistä juuri siksi.
Nyt juon viikon ensimmäistä alkoholiannostani varovasti, pienin kulauksin. Pysyy sisällä, hyvä.

Ei mikään prinsessa Ruusunen

Hei, olen Minkki ja olen insomnikko.

Toisinaan nukun paremmin ja toisinaan huonommin; toisinaan en nuku ollenkaan. Tämän vuoksi olen luopunut muun muassa päiväunista ja ylenpalttisesta kofeiinin kulutuksesta. Tämän vuoksi ynnäilen jatkuvasti, paljonko unta on ylipäänsä mahdollista kulloinkin saada ja paljonko tästä laskennallisesta bruttosaannista faktuaalisesti toteutuu; tämän vuoksi olen kiinnostunut (hieman obsessoitunut) ja puhun nukkumisesta sekä unistani paljon.

Tämän vuoksi joudun toisinaan peruuttamaan sovittuja menoja, laistamaan jumpalta; tämän vuoksi haluan toisinaan jättää sopimukset myöhemmin vahvistettaviksi. Tämä on aunuksesta, mutta jokainen, joka on koettanut pakottaa isohkoa eläintä, esim. hevosta syömään tai juomaan, on saanut esimakua väkisin nukahtamisen yrittämisestä. Valitettavasti ei vaan voi minkään (ja voitte uskoa että kaikkea on jo kokeiltu lääkkeistä lämpimään maitoon, pimennysverhoista korvatulppiin, luonnonmukaisista rohdoista itsesuggestioon ja rentoutusharjoituksiin).

Ihmiset, jotka nukkuvat sikeästi ja säännöllisesti, eivät tätä ymmärrä. Eikä siinä mitään, en mäkään ymmärrä täysin allergikkoja tai vaikka sellaisia joita palelee jatkuvasti: riippumatta siitä että tiedän ongelman olevan kantajalleen tosi ja kenties myös lääketieteellisesti verifioitu, en vain osaa asettua niin kauas omasta nykytilastani.
Toisinaan nämä onnekkaat unikoneet luulevat mun olevan pelkästään saamaton tai laiska tai mukavuudenhaluinen, eivätkä välttämättä erehdy: olen mä niitäkin. Noiden syiden vuoksi vain en juurikaan peruuta ennalta buukattuja juttuja, ainakaan sellaisia jotka priorisoin tärkeiksi - eli esim. ystävieni tapaamista.

Ongelma eivät siis olekaan muut ihmiset ja niiden suhtautuminen asiaan, vaan mun omat henkilökohtaiset käytösstandardini itseäni kohtaan. Ihmiset, jotka peruvat tapaamisia viime tingassa ties minkä syyn varjolla milloinkin tai, mikä vielä pahempaa, jättävät vain tulematta, eivät nauti mun silmissä kovinkaan mittavaa luottoa tai arvostusta. (Ne ovat muuten ohimennen sanoen hämmästyttävän useasti juuri niitä samoja ihmisiä, jotka jäävät sairaslomalle välittömästi aivastettuaan saman päivän aikana kahdesti - toinen ihmisryhmä, joiden moraalista selkärankaa mä hieman kadehdinkin, vaikkakin enimmäkseen vain halveksin.)

Niinpä mä itse käyn jokaisen oharityyppisen tilanteen tienoilta suhteettoman jaakobinpainin keskenäni: mikä on toisten ihmisten huomioonottamista ja kohteliaisuutta, mikä jo liiallista ja jonkin olennaisen kustannuksella tapahtuvaa miellyttämistä? Mikä on itsekkyyttä ja viitsimättömyyttä, mikä puolestaan tervettä omien rajojen vetämistä ja voimien järkevää mitoittamista? Mihin saakka voin luottaa omaan arvostelukykyyni ja milloin pitää hankkia hyväksytys joltakulta muulta?
Ihan yhtä vaikeaa kuin kipeänä kotiin jääminen: vasta siinä vaiheessa kun ei ihan oikeasti enää pääse omin voimin sängystä ylös, uskoo - siihen saakka tuntee fuskaavansa ja olevansa luvattomilla teillä.

Monet suurmiehet pärjäävät pienillä unilla: muistelen kuulleeni ainakin Napoleonin ja Jari Sarasvuon selviävän muutamalla hassulla tunnilla. Mä en valitettavasti ole suurmies, ja toimiakseni optimaalisesti tarvitsisin säännölliset 8-10 tunnin unet.
Kohtuuton harmi, että tämä määrä niin äärimmäisen usein jää täyttymättä.
Kohtuuton siksi, etten mä ole ainoa, joka siitä joutuu kärsimään.

Sie kyllästytät minnuu

Aina toisinaan olisi mukava saada lomaa itsestään. Ei jaksaisi kiertää ajatuksineen sitä samaa, syväksi painunutta uraa. Ei huvittaisi katsoa peilistä niitä tuttuja, mutta silti aivan väärännäköisiä kasvoja. Taas toi! Miksei se jo jätä mua rauhaan?
Ei haluaisi elää omaa elämäänsä, omassa kropassaan, omassa naapurustossaan.

Silloin tällöin kuvittelen, että muualla olisin onnellisempi ja jotenkin erilainen; mietteeni ja mielipiteeni parempia, oikeampia; olemus enemmän mieli- kuin peilikuviani vastaava.
Aina väliin se onnistuukin: jos vietän keskellä Ylä-Suomea neljä humalan, katatonisen riehan ja vastuuttomien toimien täyteistä päivää, pääsen itsestäni irti ainakin muutamaksi toviksi. Silloin on painoton, huikaisevan ennalta-aavistamaton olo, samalla tavoin kuin ajaessaan autolla isoon kuoppaan liian lujaa voi hetken kuvitella lentävänsä.

Useimmiten pään- ja sydämensisäisiä maisemia vaihtamaan ei kuitenkaan riitä raskas kaasujalka.

Olisi edes kiva osata nukkua.

Herättyäni muistan, näin unta sinusta. Ei ihme, että taivas on sininen.

Jos muuttaa toisen elämän, mitä oikeuksia sen jälkeen voi muka vaatia?

John Irving: Kunnes löydän sinut

Viikonlopun jäljiltä minustakin tuntuu tälle

Norpatti tiivistää minun tunnelmat.
Syön suolakurkkuja suoraan tölkistä ja tuijotan seinää.
Kotona on kovin hiljaista.

Never trust a passion-lacking person

Olen aina suhtautunut epäluuloisesti tasaluontoisiin ihmisiin. Olen aina julistanut, ettei kohtuudesta tule kuin kiukkuiseksi, että sopivasti ei ole ikinä kylliksi ja että enemmän on aina enemmän.

Nyt, maksan sykkiessä punaisena ja lämpimänä kuin sydän ja munuaisten viheltäessä kivuliaasti joka hengenvedolla tunnustan, että olen saattanut olla väärässä. Tavallaan kadehdin kovasti niitä hillittyjä ja hallittuja, vähemmän intohimoisia henkilöitä. Puhun pienellä äänellä (koska isoa ei vain tule, vaikka miten jännitän palleaa ja ojennan niskaa; tulee pelkkää kähinää) ja pelokkaasti; maailma tuntuu vilistävän pikakelauksella ohitse. Ja vaikkei elämässä tällaisena päivänä ole oikeastaan mitään huvittavaa, virnistelen älyvapaasti itsekseni ja tyrskähtelen tuon tuostakin sisäänpäinkääntyneeseen nauruun sekä toistelen puoliääneen tiettyjä avainsanoja.

Toivunkohan mä tästä koskaan?

Children of Sodom

Juhannus. Koetin koko matkan Yläsuomesta takaisin pääkaupunkiin miettiä, miten saisin juhannuksen 2008 tiivistettyä bloggauksen muotoon. En keksinyt tämän parempaa.

Tänä juhannuksena:

- perustettiin tyttöbändi Piinatut Tumpsat
- saatettiin alulle brittiläishenkinen texmex-pubi Sodomiitti ja sombrero
- maisteltiin hyvinsidottua ja vartaassa liekitettyä hobittia
- risteytettiin uusi koirarotu sodomianseisoja
- "Kiitos, että sain tulla sänkyysi!"
- "otin yhden paidan vain, Matilla (nimi muutettu) on kuitenkin liikaa" sekä Kimi ja UG-tulppa
- "Oletko itse Wallen-Gyllenbergejä?"
- "Sodomiittijuna S 69 Tampereelta Helsinkiin saapuu raiteelle kaksi."
- hevillä laminoitu kakkonen
- pilde saattaa sisältää yllätysperunan /-vauvan /-föönin /-kiikarit: ULLATHUUUS!
- Kari S. Tikan nimessä keskimmäinen äs tarkoittaa sodomiittia
- heterot, lesebot ja plasebot
- Anonyymit Aasinpelaajat
- droppar av hiv
- Hähää, menitpä ikivanhaan "Aja tietä numero 12" -lankaan!
- nenäpenetraatio ja dokamiehen oikeus dogata
- Pihtiputaan kikkelimarkkinat ja Kuopio tanssii ja sodomoi, taiteellisena johtajana Leo, automekaanikko
- matkustettiin Peruutusmatkojen keihäskyydillä
- supersankari Kapteeni Sodomiitti ja apurinsa Vakuumipoika Peräkannen ruorinpyörittäjän laivassa
- etsittiin marokkolaisia demareita ja rumaanialaisia riistoporvareita
- tilattiin grilliltä munajuusto-töhäys
- Paistaa se päivä transunkin risukkoon! ja vyötärölaukkua kantavat corollakuskit

Nyt mie en jaksa ennää, miun pittää luovuttaa. Moottor'saha ja lämminver'varsa. Vai olikse lämminves'varaaja.

Illan teemajuoma on Panacod-lonkero

Miksi The Ultimate Warrior ei pysynyt kojelaudassa mun teippauksella, mutta Hoo sai sen juntattua paikoilleen? Miksei kenelläkään muka ole Nocturnen sanoja? Miksei printteri toimi, kun yritän verkosta Eino Leino -seuran sivuilta tulostaa ne? Miten mä viihdyn näin hyvin melkein tuntemattomien seurassa? Miten tuntuu näin hyvälle, kun ei ole vastuuta viihtymisestä - tai yhtään mistään? Miten tuntuu niin hyvälle saada tutuilta spontaaneja viestejä?
Miten tuntuu niin pahalle jäädä ilman viestejä (tai viestisisältöjä), joita olisi vailla?

Olen ihan hiessä kaikesta tästä viihdyttämisestä. Kaikki komiikka ei ole fyysistä, sanotaan: näyttäkää mulle se sellainen. Haloo?!

Joka pojalla on siivet olkapäissä, joka tytöllä on siivet kantapäissä

Kutsukaa vain kyynikoksi, mutta minä en usko rekkamiesten protestin peruuntumiseen, en ennen kuin näen sen todeksi. Miten ne nyt muka yhtäkkiä kaiken tämän uhoamisen jälkeen heittäytyisivät humanisteiksi ja haluaisivatkin olla pilaamatta kenenkään juhannusta? Sitä paitsi mä olen varma, että muutaman niistä mielestä se on liian loistokas idea hukattavaksi. Mutta mä olen varustautunut, ja aion juoda liikaa kahvia näinä muutamina työtunteina. Katsellaan sitten iltapäivästä, kellä on pisin pinna!

Juhannuksen kunniaksi lakkasin varpaankynnet jokaisen eri väriseksi. Pakkasin mukaan Selvin päin pesään -kalsarini. Viritin myös autoon Hulk Hogan - ja Supreme Warrior -figuurit suojelupyhimyksiksi. Olen muillakin tavoin aivan kohtuuttoman innoissani, niin että kun yritän puhua, ulos tulee vain porsasmaista vinkumista tai sitten ratsastuksenopettajan intonaatiolla karjuttuja komentoja.

Lystiä mittumaaria kaikille muillekin, olkoon tienne sateeton ja hyttysvapaa!

Do you remember rock and roll radio?

Moni sellainen musiikki, johon olen tutustunut jonkun ystäväni kautta, leimautuu aina mun mielessä sen kyseisen ystävän omaksi: se on tavallaan mulla vain lainassa, ja vaikka diggailisin siitä miten, se on aina ensisijaisesti sen ystävän ja vasta sitten mun. Mun mielessä esimerkiksi The Ramonesilla, Dankolla ja Gogol Bordellolla on ihan selkeät henkilöt, joille ne kuuluu, ja niitä kuunnellessani tulen aina ajatelleeksi juuri niitä henkilöitä.
Sellaisia toisten omia biisejä kuunnellessani en voi olla aina miettimättä, millainen ihminen siihen aikanaan on ihastunut ja miksi, ja mitä se nyt tuntee kuunnellessaan niitä. Toisinaan mietin toki sitäkin, olenko mä onnistunut jättämään johonkuhun muistijäljen erityisesti juuri jonkun kappaleen kautta, ja että tulenko mä sille aina mieleen sen kuunnellessa sitä biisiä.

Tänä aamuna tuntui sille, ettei mikään onnistu. Nyt onnistuukin, itse asiassa kuta kuinkin kaikki, ja esimerkiksi juhannuksesta saattaa sittenkin tulla sangen mielenkiintoinen.

Sitten on vielä ihan pakko käsitellä lyhykäisesti yhtä mun mielestä hurjan hellyyttävää hakutulosta:
mitä tarkoittaa xoxo gossip girl
Se tarkoittaa, että suukkoja ja haleja Gossip Girliltä. Näin voi allekirjoittaa esimerkiksi epävirallisen kirjeen tai kortin, tai vaikka tekstiviestin.
Eikö näillä tietämättömillä lapsilla (?) ole isosisaruksia tai kavereita, joilta tällaista voi kysyä? Onneksi niillä on sentään minä.

I wanna be someone who believes

Ollaan paljon naisissa puhuttu siitä, miten ihmisestä (eritoten miehestä) voi tehdä mittavia johtopäätöksiä kahden yksinkertaisen asian perusteella.

Ensimmäisessä tarkkaillaan, minkälaiset välit sillä on perheeseensä ja ennen kaikkea miten se kohtelee äitiään. Hyvin monesti perhesuhteet kavaltavat ihmisistä sellaisia asioita, joilla on perustavanlaatuista merkitystä: osaavatko ne ottaa toiset ihmiset huomioon, tai kiinnostavatko toiset ihmiset niitä ensinkään; miten ne osaavat toimia yksikössä, jota eivät itse ole saaneet valita; ymmärtävätkö ne itseään vanhempien - tai vastaavasti nuorempien - ihmisten elämänrytmiä ja prioriteettejä. Kunnioittavatko omia juuriaan. Perhemenneisyys antaa myös vinkkejä siitä, mitä tuleman pitää: minkä kokoisia möykkyjä maton alle on kätketty, montako luurankoa kaapeissa kolisee.

Toinen tärkeitä huomioita kirvoittava seikka on tilanne, jossa tarkkailtava joutuu tekemisiin eläimen kanssa: miten se sen tekee, onko se luonteva vai vaivaantunut - vai, taas kerran, kiinnostaako sitä edes. Sanotaan, että lasten kanssa toimiminen on perusperiaatteiltaan hyvin samankaltaista kuin eläinten parissa puuhastelu. Näillä muodoin siis ne, joille eläimet ovat yhdentekeviä mutta lapset merkittäviä, voinevat huoletta vaihtaa sanan eläin tilalle sanan lapsi: molemmat indikoivat pitkälti samoja asioita.
(Sivumennen sanoen monet naisethan pitävät maailman hellyyttävimpänä näkynä isoa miestä, joka pitelee tottuneesti sylivauvaa. Mun sydämen sulattaa mies, joka on täysin kotonaan vaikkapa koiran tai leikki-ikäisen lapsen kanssa telmiessään. Se on paljon vaativampaa - ja myös voyeristille antoisampaa.)
Ne, joille kummatkin edellämainituista ovat yhdentekeviä, keksinevät jonkin oman erityisen huomionarvoisen tarkkailunkohteensa tähän. Vaikkapa sämpylätaikinan.

Viime viikonloppuna sain tarkkailla kahta ystäväpariskuntaani (voiko muuten sanoa ystäväpariskunta, jos todellisuudessa vain se toinen osapuoli on oikeasti ystävä ja se toinen sitten ikään kuin kaupanpäällinen?) ja niiden ryhmädynamiikkaa niiden ollessa yhdessä ihmisten keskessä. Mähän toki tunnen pelkästään fiksuja ja ainutlaatuisen mahtavia ihmisiä; tästä syystä niiden käytöstäkin on useimmiten ilo seurata. Musta on upeaa nähdä pariskunta, jonka osapuolet piittaavat toisistaan aidosti; huomioivat, katsovat hellästi, koskevat ohimennen, todella kuuntelevat toisiaan. Ei siis mitään ylenpalttista lääppimistä, yksityisiä lempinimiä tai vauvapuhetta julkisella sektorilla, vaan sellaisia kivoja pieniä yksityiskohtia, joista tunnistaa niiden kahden kuuluvan toisilleen. Se on jokseenkin universaali ilmentymä siitä, että ne viihtyvät oikeasti yhdessä ja tekevät siksi myös muiden olon niiden lähellä helpoksi - yhtä helpoksi kuin sellaiset alati torailevat ja toisiaan nälvivät parit tekevät sen piinalliseksi.

Sellaista on tervehdyttävää ja tärkeää nähdä. Erityisesti sellaisen, joka kovasti haluaisi uskoa siihen kaikkeen.

- Tiedäthän sä, että mä tykkään susta? - Tiedän. Mä vain en tykkää itsestäni juuri nyt.

Olin tänään auttamassa Taalasmaita muutossa, toisin sanoen siis mä lojuin sohvalla dekadentisti pizzaa suupielestäni sisään työntäen ja itsestäni puhuen samalla kun talon väki pakkasi, kuurasi ja kaseerasi. Koskapa musiikkivehkeet oli jo muutettu, meillä oli auki Voice. Mä en tavallisesti katso musiikkivideokanavia, mutta nyt oli oiva tilaisuus tutustua pitkästä aikaa nuorisokulttuuriin.
Minä en ymmärrä, kenelle sitä kanavaa tehdään. Tässäpä miksi:
1) Spiikit ovat käsittämättömän löyhästi tehtyjä ja sisällöttömiä puutaheinää-tyyppisiä ratkaisuja. "Kato, mä ostin tällasen!" "Mikä se on?" "Teleporttauslaite, ja tää oikeesti toimii!" "No niin varmaan joo." "Eikun toimii, oota mä näytän. Haluisitsä vaikka kahvia lisää?" "Joo, mutta eihän meillä ole kahvinkeitintä täällä studiossa." "Ei niin, mutta yläkerrassa on!" "Mutta ethän sä sinne voi lähteä nyt, siinä menee monta minuuttia ja kaikkea!" - - ja päläpälä, loputtomiin.
2) Jos jopa minua vanhempi, tarkalleen ottaen 31-vuotias juontaja ja julkisuuden henkilö on uransa huipulla / elää unelmaansa lukien edelläkuvatun kaltaisia juontoja kanavan lippulaivashow'ssa (?), niin. Voi kunnianhimoa. Toisaalta ilman hänenkaltaisiaan meillä ei olisi heidänkaltaisiaan, ainakaan peräkammarin seinien ulkopuolella.
3) Järkyttävän huonoa musiikkia siellä soitetaan. Surkeilla kappaleilla on ennalta-aavistettavat ja kliseiset videot. Ja tyhjäpäisillä videoilla on mitä ilmeisimmin hermeettisiä katsojamääriä.

Mulla on sellainen tunne, että olen kadottanut jotain merkityksekästä ja onnelliseksi tekevää, mutta olen unohtanut, mitä se oli. Se muistuttaa sitä tunnetta, joka syntyy kun tuntee jossain yllättäen teinivuosien ensimmäisen oman hiuslakan tuoksun, tai kun näkee jään poikki tallatun, kiemurtelevan polun - ne tuovat vahvasti mieleen jotain, jota ei osaa sijoittaa tarkalleen mihinkään, mutta jonka herättämän tunteen voiman kykenee kyllä muistamaan.
Se on kuin edellisenä yönä nähty uni; kuin sointu vanhasta popkappaleesta. Yhtä aikaa kevyt ja painava, haikea ja suloinen.
Irrallaan.

Homo homini homo est.

Myös mä olen pohtinut kovasti viime päivät sitä, minkälaisena ihmiset toisensa näkee - ja minkä vuoksi juuri sellaisina. Rakkaan ystäväni ReinoPetterin sitten blogattua samasta aiheesta mäkin ajattelin yrittää.

Ihmiset kuvittelevat toisistaan kovasti kaikenlaista; kuten jo aiemmin todettua, väki pusertaa lokeroihin kernaasti paitsi toisensa myös itsensä (vaikka tavallisesti muuta väittävätkin). Toiset näistä lokeroista ovat täysin oikeutettuja ja jonkin olennaisen tapahtuman tai vastaavan motivoimia - toiset puhtaasti mielikuviin ja siten mahdollisesti tuulentupiin perustuvia.

Oletetaan, että olet pieni ja ystävällinen koira. Koiraksi varsin älykäs, ehkä jopa nerokas, mutta kuitenkin vain koira. Oletetaan sitten, että ollessasi vasta pörröinen ja pulleahko poikanen sait kerran syyttä suotta runtua joltain häiriintyneeltä dogo argentinolta. Tämän jälkeen et tunne oloasi enää luontevaksi isojen valkoisten koirien seurassa, saatatpa nostaa rähäkän sellaisen lähestyessä vaikkapa kadulla. Kyseinen vastaantulija ei mitä luultavimmin ole millään tavoin syyllinen aikanaan kokemaasi ahdinkoon, mutta koska olet vain koira, et osaa tehdä eroa yhden ison valkoisen koiran ja toisen ison valkoisen koiran välille.

Tätä kutsutaan oppimiseksi. Ihmiset tavallisesti kykenevät erottelemaan eri yksilöt toisistaan, monasti vieläpä erilaiset tilanteet ja kontekstit toiminnan laukaisijana. Ihmisten pitäisi malttaa olla polttamatta ketään ensimmäisestä mokasta.
Samana toistuva toimintakaava on eri asia. Jos joku tavan takaa mällää massinsa ennen tilipäivää, alkaa kännissä haastaa riitaa, pettää puolisoaan tai hukkaa avaimensa, on muilla syytä olettaa saman käytöksen toistuvan - ja samalla integroida arkielämään induktiota puhtaimmillaan (induktio? Deduktio? Miten päin ne meni ja MIKSI MÄ EN KOSKAAN MUISTA?).

Oletetaan sitten, että olet hevonen: jalo, herkkä ja kiihkeä budjonni. Kenties älykäs, oppivainen ja kiltti käsitellä, mutta siltikin hevonen (ja tässä yhteydessä lienee syytä korostaa vielä, että venäläinen hevonen. Se ero on ensiarvoisen tärkeä tehdä.). Seuraavaksi oletetaan, että olet joutunut kävelemään luontoon ratsastaja selässäsi kauniina syyspäivänä. Kävelylenkkisi varrella kohtaat rivistön postilaatikoita: ne eivät ole olleet siinä ennen ja ne selvästi vaanivat tuoretta hevosenverta! Saat nk. paskahalvauksen, kippaat kuskisi tantereeseen ja kiidät itse kotitalliin arotuulen lailla, vapistaksesi loppuillan hiestä vaahdossa ja ilmeikkäät silmät kauniissa punarautiaassa päässäsi pyörien karsinasi nurkassa. Olethan hevonen ja viettiesi armoilla: saaliseläimen ei auta jäädä arvioimaan tilannetta paikalleen jähmettyneenä.
Oletetaan vielä, että asut samoilla kulmilla vuosia; postilaatikkojoukkio pysyy samanlaisena kaikki nämä vuodet, yhtään laatikkoa ei edes uusita. Laatikot eivät koskaan ole aiheuttaneet sinulle ongelmia missään mielessä: ne ovat pysyneet omalla puolellaan, reviiriäsi kunnioittaen ja ketään häiritsemättä. Ohitat ne päivittäin vähintään kahdesti: matkalla kävelylenkille ja uudestaan tullessasi takaisin.
Sinä et siltikään suostu kulkemaan niiden ohitse poikittamatta. Koska olet hevonen, ja vieläpä kuumaverinen sellainen.

Myös ihmiset toimivat näin: muodostavat mielikuvia, asenteita ja suhtautumistapoja uusia ihmisiä kohtaan näitä koskaan tapaamatta. Sekin on kuitenkin varsin inhimillistä, sillä lienee silkkaa utopiaa yrittää edes kuvitella maailmaa vailla premissejä.
Toisinaan ihmiset kuitenkin pitävät sitkaasti kiinni ennakkoluuloistaan, vaikkeivät niille missään vaiheessa ole vahvistusta saaneetkaan. Heidän mielestään joku on pelottava tai falski tai yksinkertainen, vain siksi että musta tuntuu sille, en mä osaa sitä selittää mutta se vaan jotenkin huokuu siitä. Tai siis silleen. Kyseinen henkilö ei ole koskaan tehnyt heille mitään, mikä todentaisi heidän tuntemuksensa; itse asiassa he eivät edes tunne ketään, jolle tämä henkilö olisi aiheuttanut mitään moisiin fiiliksiin viittaavaakaan.
He eivät silti suostu edes yrittämään korjata mielikuviaan. He luottavat vaistoonsa: mä olen tosi hyvä ihmistuntija, mä jotenkin vain haistan tällaiset jutut, vaikka ite sanonkin. Aina tiedän, milloin on alkamassa sataakin.

Tähän voi toki kommentoida monellakin tapaa, esim. että mitä sitten mitä muut miettii ja että eikö riitä että itse tietää mitä on ja mitä muiden mielipiteillä on väliä ja kyllä toisilla oikeasti on sellainen kuudes aisti että ne vaistoaa, vähän kuin eläimet. Totta joka sana, tavallaan. Tässä kuitenkin yritetään elää muiden joukossa, enemmän tai vähemmän harmoniassa. Lisäksi harva meistä on niin itseriittoinen, että oikeasti kykenisi antamaan piutpaut muiden sanomisista.

Ehkä olennaista olisikin oppia erottamaan se todellinen ja sen vuoksi rakentava palaute silkasta sanahelinästä. Ja kenties antamaan niille muillekin tilaisuus.

Täysillä siis, ei se laiva muuten kaadu!

Jos olette avaamassa niinkin loisteliasta uutta palvelua kansalaisille kuin Kritiikkiportti.fi, niin voitteko tehdä sen valmiiksi ja toimivaksi siihen mennessä kun alatte mainostaa sitä? Olisin kovasti tahtonut tänään lukea kritiikkejä, muttei ilmeisestikään tarvitse.

Sen sijaan Olet tässä (Helsinki) on oivallinen sivusto! Ennen kuin alan itse jakaa omaa kaupunkimaantiedettäni, mun pitää miettiä silti että menettääkö se sitten jotain itsestään, yksityisyytensä tai ainutlaatuisuutensa, jos jaan sen muiden kanssa.

Haluaisin mennä takaisin sänkyyn, enkä etenkään töihin.

Älkää olko noin vakavia

Toivoisin, etten olisi tällä kujalla yksin.
Onneksi näin, miten Nuukin suti tähän suuntaan.
Muutkin olivat varmaan ihan myötämieliset.

Haloo.

Lapset ja lasiesineet talteen, Minkki tulee!

No niin, Facebookissakin saa nykyään kielen valittua suomeksi. Sinua on tökännyt kaveri N.N. Olet tökkäämässä käyttäjää K.K. P.P. on nyt kohteen Päläpälä fani. H.H. lähetti kutsun sovelluksella Lallanlaa. (Mutta Nicknames on edelleen Nicknames eikä esim. Lempinimet. Miksi?)
Jotenkin tämä kaikki kuulostaa suomeksi paljon älyttömämmälle, vaikka eihän se järin älyllistä puuhaa ole tähänkään saakka ollut. Eniten mä kuitenkin pidän sisäänkirjautumissivun pikaesittelystä: sen mukaan Facebookin avulla voit hallita elämääsi. Ensin tulivat henkilökohtaiset opintosuunnitelmat ja life coachit. Sitten kaikkivaltiaat Nörtti-Uolevit antoivat meille Facebookin - ja katso! - palauttivat elämänhallinnan omiin käsiimme.

Mun pitäisi ehdottomasti lakata lukemasta John Irvingin Kunnes löydän sinut -kirjaa, sillä se saa mut tahtomaan sitä kolmatta leimaa nahkaani niin vimmatusti, etten oikeasti kohta enää malta olla ilman. Montako muumilaulua vielä, miten monta?

Tänään haavoitin itseäni sateenvarjolla. Miten se on mahdollista, sinä kysyt. En minäkään ymmärtänyt, kunnes tein sen. Viime viikolla juoksin metroon kiiruhtaessani ovea päin. Kaksituhattaluvun alussa tein itselleni yhteen sormeen epähuomiossa uuden sormenjälkikuvion, kun viilasin ladyshaverilla siitä pään kokonaan pois. Kerran irrotin leipäveitsellä melkein vasemman peukaloni. Varhaisteininä kaaduin saaressa käsilleni lasisen kasvovesipullon kanssa: aika lähellä ettei mennyt ranteesta valtimo suikaleiksi.
Olen myös onnistunut polttamaan tulitikulla itseäni nenään, kaatumaan kadulla suorilta jaloilta ilman mitään silminnähtävää syytä ja sukeltamaan leukani halki uima-altaan pohjaan - kaksi tikkiä.
Multa on murtunut kolme sormea ja useita varpaita; mun jaloille on astuttu hokeilla ja stilettikoroilla (ja sormillekin muutaman kerran). Mua on useaan otteeseen poltettu ohimennen savukkeella; mun huuli halkesi kerran eräästä epäonnisesta päälläpuskennasta; yhdesti sain jalkapallosta keskelle taulua lähietäisyydeltä. Koulussa kaveri heitti pesäpallon suoraan mua klyyvariin. Tallissa töissä ollessa onnistuin omalla pikkusormen kynnellä viiltämään toiseen käsivarteeni usean sentin pituisen syvän haavan, josta jääneen arven vuoksi mua on luultu itsetuhoiseksi ongelmakäyttäytyjäksi ainakin kerran.
Mä luulen tämän olevan osin geneettistä: mun äiti on jättänyt kerran korvalehtensä auton oven väliin.
Lahjakkuutta on niin kovin montaa laatua. Ei mitään liisoja, minä ja Kate:


I'm heavy handed, to say the least
My mother thinks I'll be an awfull clutcher 'cus I spill things from stiring them too quickly
I'm far too loud
It's like, as soon as I got an opinion, it just has to come out
I laugh at stupid things just 'cus they tickle me

- Kate Nash: Mariella

Setelit vähissä? Ei hätää, Itiksen Nordea tekee sinulle uusia!

Iltalehden verkkosivu kertoi tänään asiakkaan saaneen Itiksen Nordeasta väärän viisikymppisen. Kuulin tämän Radio Helsingin uutisista tänään aamulla ja olin saada kaurapuurot syliini: pankista! Mitä paskaa, oikeasti?
Ja että kahden päivän kuluttua pankki myönsi virheen. Kahden päivän.
Ja että viestintäjohtaja kertoo ongelman syyksi kesäapulaisten saapumisen taloon, mutta ei kuitenkaan halua syyttää heitä.
Eli mitä?

Tapaus on jo toinen väärän rahan joutuminen asiakkaan käsiin "alkukesästä"; kesää on kulunut, mitä, yhdeksän päivää. Siellä on jollain nordealaisella nyt tuottoisa sivubisnes käynnissä.

Onneksi ei jaettu sitä Vuoden Paskin Pankki -palkintoa ihan vielä.

Puuta, heinää ja muutama vesipää

Mainoksethan voivat parhaimmillaan olla kosolti voimakkaita tunteita herättäviä. Mun tämänhetkinen suosikki on Sampo Pankin (miksi se pitää kirjoittaa noin, väärin? Miksi? Pimpom haloohuhuuhaloo. Hiljaa?) asuntolainamainos, se missä se nuori pari on ryhtymäisillään genitaalihippasille asuntonäytössä.
Miksi Gina Tricot'n mainosjaos haluaa mallinsa näyttävän 90-lukulaiselle muovinukelle nudehuulineen ja piipinpolttamine blondeine pehmennyksineen? Miksi Isadoran mallikasvo photoshopataan piirteettömäksi vahanaamioksi, jolla on ihan riikinkukosti kaikkia spektrin luomivärejä samaan aikaan?

Miten dna kehtaa mainostaa, että sillä on tyytyväisimmät ja onnellisimmat asiakkaat? Minä olen - voimatta itse asiaan valitettavasti vaikuttaa - heidän asiakkaansa, enkä minä ole tyytyväinen. Minä vihaan dna:ta! Minä vihaan sen huonoa kuuluvuutta: katkeilevia puheluita, kehnoa kenttää, ennalta-aavistamattomuutta, ja niiden mainoksiakin minä vihaan. Syvästi, katkerasti ja leppymättömästi. Pahinta kaikessa tässä on, etten voi äänestää jaloillani! Olen dna:n vanki; vihainen, katkera ja nöyryytetty.

Näyttääkö Jaajo Linnonmaa pöhöttyneelle ja rasvaiselle irstailijalle siksi, että tiedän sen olevan sellainen, vai onko se näyttänyt samalle aina, ja nyt ne ominaisuudet ovat mun silmissä vain korostuneet?

Miksi ilmeisesti maapallon jokikinen asukas paitsi minä on saanut tämän viikonlopun aikana?

Ja ennen kuin mä huomasinkaan, Doris oli Boris!

On sunnuntai, ja päässäni moikuvat tuomiokellot. "Liikaa viinaa?", kuulen sinun kysyvän.
Nostan hitaasti piinatun katseeni ja nyökkään. Kyllä.
Kotini lattialla on ranskanperunoita ja kolmet farmarihousut. Rallattelen niin kovaa kuin uskallan, etten kuulisi, mitä moraalillani tästä kaikesta olisi sanottavanaan. Eikä tämä kasvojen turvotus laske kenties ikinä. Käsilaukusta löysin puolikkaan savukkeen ja drinkkilipun, mutten vieläkään sitä narikkalappua.
Huokaan kiusattuna. Tälle täytyy tulla loppu.
Mutta ei vielä, ei tänään.

Mun piti edellisessä postauksessa käsitellä myöskin sarjaseukkaajia, mutta onnistuin tenhoutumaan omasta tekstistäni niin, että aivan unohdin. Mun piti siis kuta kuinkin sanoa, että tiedättehän ne ihmiset, jotka ovat seukanneet jostain kymmenvuotiaasta lähtien aina, ja kun niillä menee suhde poikki, ne ehtivät olla sinkkuna keskimäärin kolme tuntia ja pof! törmäävät uuteen sopivaan ja halukkaaseen - ja alkavat seurustella. Ne eivät koskaan oikein tapaa ketään tavallisia tyyppejä, vaan aina joko aivan mielettömän upeita ja mahtavia persoonia, tai sitten ihan uskomattomia kusipäitä. Ne eivät kuitenkaan koskaan lankea niihin kusipäihin, tietenkään, koska nehän eivät selvästikään ole aviomiesainesta, vaan ne ottavat aina ne upeat ja mahtavat persoonat, jotka ovat paitsi upeita ja mahtavia myöskin hyvännäköisiä, sitoutumiskykyisiä ja kielitaitoisia.

Niin sitä vaan, että miten ne tekevät sen?

I know you're married but I've got feelings too

Viime aikoina ystävieni kanssa käymäni keskustelut parisuhteista ja seurustelemisesta sekä itsenäisyydestä ja näiden asioiden yhdistämisestä saivat minut innoittumaan bloggauksen verran. Lisäksi Reinon taannoin käymä keskustelu Auktoriteetin kanssa on jäänyt pikkuaivoihini vaivaamaan, enkä eilen ollut nukahtaa miettiessäni näitä. Koetan kirjoittaa kaiken sen ulos päästäni ja koetan laittaa sanat järjestykseen siten, että ajatus välittyisi muillekin.

Kuten jo useasti aiemminkin on tullut todettua, olen sinkku. Kuten minut tuntevat ihmiset jo tietävätkin, olen tietyissä asioissa äärimmäisen parkkiintumaton ja etten sanoisi kireämyssyinen: tämä sinkkuus on yksi niistä asioista. En kestä sen kustannuksella leikinlaskua oikeastaan juurikaan, sillä se vaivaa - ja on tähän ikään jo ehkä vähän noloakin.
Jos siis esimerkiksi ystävä aamulla soittaessaan kysyy leikillisesti, mistä tänään oikein heräsinkään, kääntyy se mun mielessä loukkaavaksi useammallakin eri tavalla. ENSINNÄKIN, en ole harrastanut irtosuhteita enää vuosiin, enkä siten tavallisesti herääkään kuin omasta kodistani, yksin. TOISEKSIKIN, se on mun elämä eikä mikään amerikkalainen draamakomedia kaupunkilaisista munahaukoista. Jos siis vaikka olisinkin epähuomiossa herännyt jostain muusta paikasta kuin omasta sängystäni, niin mitä sitten, jos sulla oli asiaa niin mennään siihen ja jätetään tämä tähän. KOLMANNEKSI, tuntuu jotenkin kohtuuttoman irvokkaalle vihjailla höyryävän kuumasta, villistä ja sotkuisesta seksistä ihmiselle, joka kuullessaan sanan "seksi" joutuu tosissaan miettimään, oliko se nyt taas jotain syötävää vai kenties sittenkin se yks taitoluisteluliike.

Ennen olisi mun mielestä ollut kiusallista tai nöyrää myöntää haluavansa oikeasti parisuhteeseen ja olevansa jossain määrin onneton ollessaan kykenemätön sellaista löytämään. Kiusallista ja nöyrää se on vieläkin, sillä jotenkin moisen ääneen sanominen tuntuu oman haudan kaivamiselta: ikään kuin tässä nyt ei pärjättäisi ilman jotain poikaystävää! Eiväthän itsenäisyys, feminismi, kyvykkyys ja pärjäävyys tietystikään sulje pois sitä, että kaipaa rakkautta ja läheisyyttä, eikä myöskään tee ihmisestä vähemmän vahvaa tai huonompaa myöntää tätä kaikkea. Mun on vain jotenkin kovin vaikea selittää tuota näennäistä dilemmaa itselleni parhain päin, ja varmaan siksi sitä täälläkin vatvon.

Sanon sen tässä silti: tahtoisin seurustella ja olen, jos nyt en alati piinattu saati lohduttoman onneton, niin vähintäänkin ajoittain allapäin joutuessani olemaan yksin vastoin tahtoani.
Ennen ajattelin haluavani ensisijaisesti tutustua loistotyypeihin, ja jos siitä sitten olisi seurauksena vaikkapa seurustelusuhde, niin mikäpä sen mainiompaa. Nyt en jaksaisi tutustua enää yhteenkään vastakkaista sukupuolta edustavaan loistotyyppiin, ellei minulle siinä ohessa tarjota seurusteluoptiota. Tai kuten Taalasmaa sanoo, ei tässä tarvita enää yhtään lisää aikuisia ystäviä.

Olisi mustakin mukavaa, jos olisi joku, jolle tekstata hyvää yötä mennessään nukkumaan; joku, jonka kanssa käydä ruokakaupassa ja suunnitella kesälomaa; joku, joka silittäisi mun tukkaa ja sanoisi oikeita asioita kun mulla olisi ollut mäntti päivä; joku, joka kutittaisi mun selkää ja tietäisi, mille mä nauran ja miksi. Joku, jonka kanssa voisi viettää kokonaisia päiviä peiton alla; jonka iholla olisi kartta, jonka vain mä osaisin piirtää oikein.

Ei kuka tahansa, vaan Joku. Sellainen, jota ei tarvitsisi enää jännittää, mutta jonka tapaamisen odottaminen saisi olon tuntumaan siltä kuin nahan olla marssisi satoja radioaktiivisia muurahaisia. Sellainen, jonka kainaloon mä mahtuisin mainiosti; sellainen, jota haluaisi alati koskea vain voidakseen olla varma että se todella on siinä.
Sellainen, jonka Joku olisin juuri minä.

Eikö yksi siideri vastaakin yhtä omenaa terveysvaikutuksiltaan?

Ohoo, kävijälaskurissa rasahti juuri näköjään kuus donaa rikki!
Sen kunniaksi kerron, että minun tekisi kovasti mieli juoda taas viinaa kesäisessä kaupungissa, antaa kuplien kohota hitaasti hattuun raukaisevan auringon valaessa ihoa kullalla.
Onneksi ihan kohta alkaa viikonloppu.


And I'm singing "oh-oh" on a Friday night
and I hope everything's gonna be alright

- Kate Nash: Mouthwash

Ahaa siis.

Tämä toimiikin näin. Eli uusin bloggaus on tuolla kahden eilisen alla, koska luonnostelin sitä jo edellispäivänä. Emmäosaa.

Kauneus ja järki eivät mahdu samaan päähän. On tosin sellaisiakin päitä, joihin ei ole osunut oikein kumpaakaan.

Lotta Backlundin yllyttämänä tulin poikenneeksi Johanna Tukiaisen blogiin. Iso virhe! Nyt en löydä enää tietäni pois sieltä. Olen toistaiseksi lukenut kai neljä merkintää, ja jo nyt ne ovat herättäneet mielessäni lukuisia ratkaisemattomia kysymyksiä - kuten virikkeellisen ja älyllisesti haastavan tekstin toki kuuluukin.

1) Maksetaanko eroottisesta tanssimisesta ja Seiskan / Hymyn "paljastusjutuista" todella niin hyvin, että henkilön on mahdollista uudistaa koko kotielektroniikkansa ja ostella aivan ihania Barbie tyylisiä tyllimekkoja ja prinsessa tyyliset korkokengät Betsey Johsonilta - ja sitten vielä syödä Taco Bellissä? Ainakaan keskituloisen suomalaisen ei etenkään euron kurssin ollessa tällä tolalla onnistu shopata itseään tullattavaksi saakka, vaikka vetäisi luottokorttinsa aivan tappiin. Uskokaa kun mä sanon, mä sentään näin sen vaivan että yritin.

2) Ihailen suunnattomasti kirjoittajan suvereeniutta siirtyä sulavasti yhdessä kappaleessa namedroppauksesta säätilan toteamisen ja parisuhteen sekä perheen ylistämisen kautta raamatun tulkintaan. Se vaatii sellaista laajempien kokonaisuuksien hallintaa ja kosmisten yhteyksien näkemistä, että musta ei sellaiseen ole. Mä tyydyn vain näpertelemään juorulehtiuutisten ja muiden yhdentekevyyksien pisteliään kommentoinnin parissa.

3) Glamour Dollsien tiedottajan homma on tästä lähin mun ammatillinen maali. Onhan se jyrkkä uraputki, myönnetään, mutta onneksi ei sentään tarvitse kiivetä.

Tällaisen bloggauksen kirjoittaminen on tietysti vähän helppoa, sehän on sama asia kuin istutettujen lohien onkiminen lammesta Kellokoski-päivänä. Tai maassamakaavan vanhuksen potkiminen. Tai meidän äidin loukkaannuttaminen. Tai Liekin lyriikan kirjoittaminen. Tai... vähintään yhtä palkitsevaa ainakin. Mutta luojan kiitos nämä julkisuuden henkilöt osaavat itsekin. Kysehän ei ole siitä, että tarvitsisi itse olla yhtään pilkan kohdetta parempi, ja sen turvin mäkin täällä leukojani louskutan.

Ei olisi pitänyt mennä Tokoinrantaan auringonpaisteeseen juomaan niitä kahta siideriä. Tulee huvittuneeksi asioista, jotka oikeasti ovat vain syvästi surettavia.

Suomen Punainen Hakaristi

- Moi, mä näin teidän mainoksia tuolla kaupungilla ("Ojenna kätesi ja auta!", "Veri kiertämään!", "On tärkeää pitää rytmi tasaisena: älä päästä virtaa katkeamaan - hetkeksikään.") ja ajattelin tulla luovuttamaan verta.
- Joo, tervetuloa! Alkuun ihan muutama muodollisuus vain: oletko viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana matkustanut Yhdysvaltoihin, Britanniaan, Kaukoitään tai ylipäänsä yhtään minnekään maamme rajojen ulkopuolelle, tai kenties jopa asunut jossain muualla?
- No, onhan sitä tullut reissattua... Palasin juuri viikko sitten viimeisimmältä ulkomaanlom-
- Senkin epäpatriootti, verensaastuttaja ja huikentelija! Sinun verellesi meillä ei ole mitään käyttöä! Löydät varmaan ulos itsekin.

- Hei, olisin halukas luovuttamaan verta.
- Sepä vasta epäitsekäs teko! Kysytään ensin jokunen pohjustava kysymys: ethän vain ole kirottu sodomiitti?
- ...anteeksi...?
- Niin, siis iljettävä homoseksuaali?
- Itse asiassa olen. Tulin tosin kaapista vasta viime vuonna, mutta...
- Kiitos riittää! Moisten luonnonoikkujen ja rivostelijoiden ei tarvitse tulla tänne kuluttamaan kunniallisten kansalaisten aikaa. Ole hyvä ja poistu välittömästi, ettei se vain ala tarttua.

- Tahtoisin ojentaa auttavan käteni ja pyytää teitä kiinnittämään siihen kanyylin. Onnistuuko?
- Kyllä vain! Taustoitusta varten pari pikaista kysymystä: oletko harrastanut rietasta, tyydyttävää, himokasta, hikistä, äänekästä ja spontaania seksiä uuden kumppanin kanssa viimeisen kolmen vuoden aikana?
- No, spontaania se ainakin oli... Siitä tosin on jo aikaa, hetkinen, puolitoista vuotta ainakin ja käytimme kyllä kahta päällekäistä kondomia.
- Ei riitä, sinä senkin himokas ja lutkahtava nymfomaani! Me emme ota vastaan verta sinunkaltaisiltasi helpoilta ja kunniattomilta naisilta! Mene, kiiruhda toki ulos täältä jatkamaan saksiesi availua, repun levittelyä, toosan tarjoilua...

Suomen Punainen Risti ei ota vastaan verta edellä hieman kärjistetysti esitetyiltä ihmisryhmiltä siitäkään huolimatta, että veri tutkitaan huolellisesti ennen sen päätymistä käyttöön. Suomessa verenluovutuksesta ei myöskään makseta mitään - seikka, jolla pyritään karsimaan joukosta rahasta ruumistaan tai sen osia myyvät henkilöt.
Jännä tosiaan, että niillä on jatkuvasti pulaa verestä. Etenkin näin kesäaikaan.

Itsehän olen luovuttanut verta viimeksi muistaakseni vuonna 2003.

I am not my hair

Tämä on turhamainen, ulkonäkökeskeinen ja itseriittoinen merkintä. Ihan vain siltä varalta, jos luulitte etten itse tajunnut.

Ennen matkaa puhuttiin jonkun kanssa siitä, miten itselle tulee aina toisiaan sellaisia dillejä, kuten nyt vaikkapa huono tukkapäivä tai TRL-päivä; mullahan oli käytännössä melkein kolme kuukautta jumppaamatta olleena hyvin löysä ja lihava olo tuolloin (nythän tilanne on radikaalisti muuttunut ja olen jälleen oma, kiinteä ja lihaksikas itseni, kun olen jumpannut tällä viikolla jo kolmesti). Kun kyseessä on kuitenkin suurimmilta osin mentaalinen prosessi, jonka seurauksena itsellä on pulska / ankeannäköinen / idiootti tunne, niin todellisuudessa kukaan muu ei huomaa mitään eroa normaaliin: "Äh, sä vaan luulet. Just noin lihava ja ruma sä oot aina tavallisestikin!" Jep, kiitti. Ei lohduttanut.


Mierolainen kysyi tuossa muutama bloggaus sitten, että onko juokseminenkin niin pinnallista että siinä katsellaan toisia ja vertaillaan tyylejä ja vauhteja ja sellaista. Mä olen niin pikkusieluinen ja pahansisuinen ihminen, että ollessani itse lenkillä vertailen jatkuvasti omaa vauhtiani kanssateputtajien vauhtiin: pääsenkö ton ohi, monennettako kertaa toi jo tulee vastaan, miten toi voi mennä noin lujaa. Sen sijaan tyylillä on merkitystä vain silloin, kun itse olen liikenteessä muuten kuin kuntoiluaikein, esim. pussikaljalla Tölikällä ja ohi juoksee tervehenkistä väkeä. Silloin mikään ei voisi olla lystikkäämpää kuin arvostella ja kenties matkiakin parhaita tyylejä ja kommentoida ihmisten vaatetusta. Kerranhan oltiin Miss Diorin kanssa skumppapiknikillä Oopperan takana, pääasiallisena huvinamme juuri edellämainitut toiminnat. Lisäksi huudeltiin kannustuksia ja treenivinkkejä ohi puuskuttaville. Aikuisia huveja.

Niin paljon kuin mä fyysistä rasitusta olen kaivannutkin, olen vähän pahoillani - ja järkyttynyt - tästä fysiikan totaalista romahtamisesta. Sunnuntaisen leikkilenkin jälkeen olin edellispäivään saakka täysin yksijalkainen; tiistaisen yläkroppatreenin jälkeen en saanut suihkussa tukkaa pestyä, kun kädet vain tärisivät eivätkä edes nousseet vaakatason yli. Tänään tein varovasti vähän askelkyykkyjä, katsotaan tarvitseeko huomenna koettaa edes istahtaa vessanpöntölle.

Mä keksin juuri tänään, mikä olisi suurin kunnianosoitus tälle tukalle: se, että joku tulisi vaikka baarissa sanomaan että "Me lyötiin mun kaverin kanssa tuolla vetoa, että onko toi peruukki vai ei. Mä sanoin että on; onko se?" Koska siihenhän tällä tähdätään, ja aika hyvällä mallilla ollaan jo. Ja hei: tutut älkööt vaivautuko. Koska mä tiedän että te tiedätte ja että te tiedätte että mä tiedän että te tiedätte ja kaikki tietää kaikista kaiken. Nii.

Mulla on seuraavalle bloggaukselle jo otsikko valmiina, vohkin sen uudesta Imagesta, mutta vielä en ole keksinyt siihen tekstiä. Sen pitäisi olla jotain upeaa, koska se otsikkokin on.

HaloohalooHALOO. Mitä?

Enpä ole aikoihin ottanut hakusanakatsausta. Tässäpä sellainen, teen sen vain koska mä voin:

"tyhjä arpa" suhde
Niistä mä tiedän paljonkin. Kysy spesifimmin, vastaan spesifimmin.

anna abreu nakuilee
Ei vieläkään, ainakaan täällä.

blogspot leffa porno
Kauhean kattavat hakusanat. Ei täydellisestä elämästä enää puutu kuin talouspaperi ja vaseliini.

elina knihtilä tissit
Millaiset sillä on? Varmaan hirveän hyvät, tai onko sillä edes väliä kun sillä on Tommi kuitenkin.

hymiöt keulii
Eli mitä?

i'm not like the others
Eihän kukaan ole. Ainutkertaisia lumihiutaleita täällä ollaan kaikki.

kaikki on paskaa
Naulan kantaan.

mopon paljastus
Rivointa mitä kuvitella saattaa.

noinko jeesus
Katsos näin näin, tonttu-ukko. Esim.

tukholma ratsastus
Kannattaa kokeilla myös ruotsiksi, stockholm ridning.

vaan koska kansa valittaa,
Niin? Et voi aloittaa noin ja sitten jättää kesken, haluan kuulla loputkin!

Jet lag on iloinen asia

Viime yönä olen nukkunut aikavälin 22-01. Tämän jälkeen olen tähän hetkeen saakka katsonut televisiota, tehnyt kielitieteellisiä tarkistuksia, suunnitellut bloggauksia ja toimiston kesäremonttia sekä lisäillyt kuvia Facebookiin.
Herätyskello soi ihan kohta.

Decade of Decadence

Täsmälleen kymmenen vuotta sitten tänään mä heräsin viimeinkin lakkini saaneena ylioppilaana. En ollut edes krapulassa herätessäni, sillä mun elämä oli jo silloin muualla eikä mua ollut edellisenä iltana huvittanut tintata vanhojen koulukavereiden kanssa paikallisessa. Koko juhlatkin olivat mun mielestä vain erinomainen tekosyy kääriä hyvät hillot tulevaisuuden varalle. Mä olin jo niin muualla, elämässä sitä kaikkea.
Tulevaisuus tuli, tuoden monta korvaavaa krapulaa mukanaan. Hillotkin haihtuivat. Todistus vanheni, lakki kellastui.
Nyt, tasan kymmenen vuotta myöhemmin, mä olen tässä. Ihan keskellä omaa elämääni, joka tosin näyttää varsin erilaiselle kuin kuvittelin sen tänään näyttävän.
Oikeastaan kaikki on ihan hyvästi juuri nyt.

Maattuani tajuttomana sängyssäni kymmenen tuntia heräsin tokkuraisena ja päätin lähteä lenkille. Ekaa kertaa kolmeen kuukauteen: se olisi ollut kenkkua joka tapauksessa. Jaksoin juosta uimastadikalle ja sieltä vielä puoleen väliin Tölikkää, sitten oli pakko vaihtaa kävelyyn. Vammainen jalka alkaa väsyessään vielä vähän läpsyä ja mä alan juosta vinoon, ja sitten ei ole enää kellään kivaa.

Siellä "juostessani" olisin kovasti toivonut, että lenkkeilyssäkin olisi jonkinmoinen tasoitussysteemi kuten golfissa; että voisi jollain keinoin saada helpotusta suoritukseensa painavien syiden perusteella. Tai edes että voisi käyttää sellaista kylttiä rinnassaan, jossa lukisi että Olen kuntoutumassa leikkauksesta ja siksi juoksen näin hitaasti ja rumasti. Ehkä sellaisen paidan voisi itse käydä painattamassa?

Amerikassa olisin tarvinnut paidan, jossa olisi lukenut että Olen turisti, minulla ei ole teidän putiikkinne etukorttia eikä meillä kotona ole DSW:tä / Virginiä / RiteAidia /Gapia / paljon mitään muutakaan, joten en haluakaan sitä pirun korttia. Kiitos vain.
Sitten baarissa olis kätevää, jos olis sellaisia Olen luonnevikainen / sitoutumiskammoinen / aleksityymikko / muuten vain kelpaamaton, älä tuhlaa aikaasi tutustumalla minuun. Miten ei esim. Mentalwear ole keksinyt tätä markkinarakoa vielä?

Äh. Kohta pitäisi alkaa sutia työmaalle. Eikä siinä muuten mitään, mutta eilen siellä poiketessani näytti taas sille, ettei kukaan ole osannut tehdä mitään, esim. ajatella mun poissaollessani. Joten nyt mun pitää mennä sinne raivaamaan ne rauniot, valamaan uusi kivijalka ja pystyttämään kurkihirsi. Ja sen jälkeen kirjoittaa tiukat toimintaohjeet jokapäiväisen työn varalle. Oikeasti, miten ne ihmiset on tajunneet käydä edes vessassa itse ilman spesifejä ohjeita? Paljon muuta ne sitten ei olekaan saaneet aikaiseksi. Grr.