tiistai 30. joulukuuta 2008

Lisälähetys uutishuoneelta

Oi, sain juuri sähköpostia Rikkaalta Ystävältä! Se voi hyvin, kaikki on mennyt mainiosti ja se lähettää kovasti terveisiä kaikille asianosaisille.

Tulin hirvittävän hyvälle tuulelle.

Oreja kiiltäväkylkisiä, monta tuuheaharjaista tammaa!

Onko kukaan muu huomannut, miten mahdottomia Saarioisten mikrokeittojen kelmut ovat avata? Omat voimani on sentään syönyt vain poteminen, mutta miten lie hyvin vanhojen tai merkittävän nuorten, ms-sairautta tai Parkinsonin tautia potevien laita? Korjatkaa jos olen väärässä, mutta eikö einesruokien ideana ole juurikin saada valmista nopeasti ja vaivatta?


Vanhana heppatyttönä mielestäni melkein mikä tahansa, mihin on integroitu taitavia ja kauniita esiintyviä hevoisia, on upeaa ja ehdottomasti katsomisen arvoista.
Nyt olen kuitenkin vähällä kääntää kelkkani.

Katsoin jouluna yhden Apassionata-shown tv-taltioinnin (ilmeisesti niitä on useampia, koskapa seuraavana päivänä törmäsin jälleen yhteen avattuani töllön, ja äskenkin mainostettiin uuden vuoden päivän aamuna esitettävää yhtä), enkä voi edes kuvailla pettymystäni.

En nyt tartu siihen, miten surkean asiansaosaamatonta kuvaus oli, tai miten löysää ja epäajantasaista leikkaus.
Tai odotapas, tartunkin.
Kuka tahansa paitsi täysi amatööri ymmärtää, ettei hevosasioissa juuri koskaan ole kovin kiinnostavaa tsuumata kameraa ratsastajan kasvoihin tai hevosen päähän (paitsi kenties Hevoskuiskaajassa, jossa silmienpyörittelyllä oli merkittävää, juonenkuljetuksellista substanssia).
Tai tsuumata liian kauas ilmeisesti kokonaiskuvan aikaansaamiseksi, jolloin ainoa, mitä saadaan aikaan, on miniatyyrihevosia tempoilemassa epätahtiin vaalealla taustalla.
Tai ylipäänsä lähentää ja loitontaa kuvaa mielivaltaisesti, kuvata välillä vähän hevosen jalkoja ja välillä yleisöä; henkilökohtainen raivon saturaatiopisteeni on se, kun estekisoja on kuvattu niin läheltä hevosen päätä, että seuraavasta esteestä ja sitä lähestymisestä ei voi katsojalla olla minkäänlaista havaintoa ennen kuin hupsis! siinähän se jo olikin.

Todellinen ongelma on kuitenkin siinä, että hevosten kanssa ja hevosilla voi selvästikin tehdä vain rajatun määrän temppuja. Sirkusproduktiot, jollaiseksi Apassionatakin luetaan, perustuvat jonkin uuden ja ennennäkemättömän esittelyyn. Oikeasti siis niissä satuteemoissa, ritariteemoissa, kasakkateemoissa ja tiesmissädisneyonice-teemoissa kiinnostavaa onkin lähinnä se, kuinka luonnottoman häiriötekijätoleranssin nämä paikalliset tuirekaimiot ovat onnistuneet työkumppaneilleen rakentamaan. Ne saattavat sen lisäksi osata piffata, paffata ja vaikka laukata silmittömän kovaa yhden maneesinmitallisen, sietäen samalla selässään vapaavalintaisissa asennoissa killuvaa ratsastajaa. Ne ehkä osaavat levaden ja capriolen, mikä on jo astetta kehittyneempää, tai ne osaavat istua tai leikkiä kuollutta tai noutaa esineitä tai muita leffatemppuja - eikä näiden enempää toki tarvitse ollakaan.
Se ei kuitenkaan ole mitään, mitä ei olisi nähty jo lukuisia kertoja ennenkin, ja se, että niiden ylle kiedotaan metreittäin kahisevaa satiinia tai niiden selkään sidotaan enkelinsiivet tai vaikka elävä koira, ei muuta asiaa miksikään.

Ja sovitaanko saman tien, että shettikset - tai, uudemman trendin mukaisesti, aasit - koomisina kevennyksinä ja söpöinä vetonauloina ovat niin viime tiistaita, että niiden käytön näytöksissä voisi yhtä hyvin tällä puheella kieltää. Sovittu? Erinomaista.

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Tuoretta keuhkoverta suun täydeltä

Olen kipeä. Tulin sairastuneeksi epäjalosti koko mökkiviikonlopun tunnelman hapattaneesta henkilöstä, DeeJii Edamin velimiehestä herra Jälkipoltosta, jonka kanssa jaoin unihuoneen. Mies söi toisten lääkkeet ja muiden ostamat ruuat, ei osallistunut keskustelun ja rennon ilmapiirin ylläpitoon, ruuanlaittoon tai saunan lämmittämiseen tai ylipäänsä mihinkään muuhunkaan. Tartuttipa vain sekä minut että Dahlmanin ilmoille hönkimillään bakteereilla niin, että nyt yskin kuin William B. Tensy konsanaan, ja sängyssä maatessani vuoroin horkkaan jääpalikkana, vuoroin kastelen lakanat kuumehiellä. Selän nahka särkee niin, ettei vaatteita tee mieli pitää päällä ensinkään ja Ibumaxitkin joku petkuli on horinut kitaansa niin, että lienee välttämätöntä vaihtaa suosiolla Panacodiin.

Tätä ennen kuitenkin vietin täysipainoisen maalaisviikonlopun Pieksämäen lähistöllä mökkimaisemissa.

Istuin -4 celsiusasteen sisälämpötilassa lukien Cosmopolitania ja siemaillen glögiä.
Pelkäsin hysteerisesti pimeää sekä sisällä että ulkona yöllisen vessareissun tiimoilta, ja selvästi ovella jyskyttäviä Strangerseja.
Nukuin +26 celsiusasteen sisälämpötilassa flanellipyjamassa ja villasukissa, ilman peittoa.
Onnistuin shopauttamaan Pieksämäen keskustasta kivat hameen kanssa sopivat saapikkaat ja parit ylipolvensukat, sillä aion alkaa naiselliseksi. Ainakin kausittain. Löysin myös kaksi klassikkokirjaa yhteishintaan 1 €.
Väittelin feminismistä sekä energiankulutuksesta.
Ihastelin täydellistä talviaurinkoa, kimmeltävää hankea sekä yön aikana umpeenjäätynyttä saunavesiavantoa.
Pelasin Napoleonin hautaa Pasin ja Anssin kanssa sekä Jerusalemin suutaria takan ympärillä.
Istuin auton takapenkillä lämmöt täysillä untuvatakissa ja koetin hillitä ylitseni pyyhkiviä kylmänpuistatuksia, sekä yskin keuhkoputken pohjukasta saakka lapaseeni.

Nyt jos menis nukkumaan, kun ei enää tajua mistään mitään.

torstai 25. joulukuuta 2008

Mallusjokelainen sielunmaisema ja muuta paskaa

Antti Majander on paitsi seonnut myöskin menettänyt kunnioitukseni kirjallisuuskriitikkona.
Gummerus puolestaan näyttää arvostavan julkaisemaansa teosta niinkin paljon, että esittelee omilla kustantamon sivuillaan romaanin pääparin rouvan nimen väärin.

Otetaan ohuita, tökerön stereotyyppisiä henkilöhahmoja: pullea, ikäistään ikääntyneempi ja seksuaalisesti haluton parisuhdeterapeuttimies Juhani ja tämän kireä ja kovanaamainen yrityskonsulttivaimo Tuula; steroideilla itsensä jääkaappipakastimeksi bodannut, finninaamainen ja mielialaongelmainen väkivaltainen portsari Boogie; lyhyt, napoleonkompleksinen ja entiseen vaimoonsa edelleen epätoivoisesti rakastunut panomies Pekka ja pitkä, älykäs, kaunis ja uskomattoman pelottava, miesvihainen vaimon paras ystävätär Marjut; epätodellisen komea ja isovehkeinen, sitoutumiskammoinen lentokapteeni-toyboy Marco (sukunimeltään Ihanus, istu ja pala!); nimeään myöden susimainen parittaja Wolffi...

Otetaan kliseisiä tarinankäänteitä: eroava mies päättää palkata kauniin, ei, kaikkein kauneimman, huoran esittämään tyttöystäväänsä savustaaksen tulevan ex-vaimonsa näiden ökyisästä espoolaishuvilasta pois. Mutta - voi yllätysten yllätys! - ottaa ja rakastuukin huoraan ja - voi ihmeiden ihme! - huorakin rakastuu tähän keski-ikäisyyttä lähentelevään, ylipainoiseen ja karvaiseen eroavaan mieheen. Sitten on oidipaalisia käänteitä, symbolisia eleitä (vaimon lempinojatuolin kahtia sahaaminen, itsensä kaljuksi ajeleva huono äiti), paritusbisnestä ja virolaisia gangstereita, pitkiä sukupuoliväittelyitä, autoilla kaahailua ja panemista, kiusaannuttavan runsasta ja yksityiskohtaisesti kuvattua panemista.

Otetaan typeriä uudissanoja (sängyttää, metsäytyä, hirtehistellä) ja vastuutonta välimerkkien käyttöä (..., !, !, !). Otetaan ankeaa, jankuttavaa kerrontaa, epäuskottavaa dialogia ja alleviivaavaa selittelyä.

Saadaan Petri Karran Haarautuvan rakkauden talo. Ja jumalaton raivopäänsärky sekä halu hajottaa jotain, kuten oma poskihampaansa.

kuvaa päänsärky ja väritä se synestesialla kolmosen muotoiseksi

Joulu on ohi. Minä olen vielä elävä. Kiitos Manitou; kiitos Buddha; kiitos Ganesha; kiitos kaikki luonnonkansojen nimettömät jumalat, multahippuset ja poronvasan ensimylväisy.
Kiitos.

Kellikselle aatonaattona huristellessamme vaivuin muistelemaan muutamaa edellistä, vielä tuoreessa muistissa olevaa joulua.

Kaksi vuotta sitten, Mandoliinin kanssa, odotin jatkuvasti ja läpi joulunkin. Sen kännipuheluita, selviä puheluita, viestejä; yhteisiä hetkiä ja suopeaa tuulta; sitä päivää, jolloin tulevaisuus yhtäkkiä olisikin selvä, vaivaton ja luonnollinen.
Odotin.
Odotin.
Odotin.
Sitä.

Niin tyhmää.

Viime vuonna, elämäni synkimmän ja ahdistavimman syksyn jälkeen en odottanut mitään. Elämässä ei tuntunut olevan mitään odotettavaa, ja niinpä vietinkin joulunpyhät paksussa flunssassa, yöppäriin sonnustautuneena, sohvalla torkkuen. Joulupäivän illansuussa sain yllättävän kutsun Lohjaan ja ajoin sinne punaisia piruja kintereilläni juomaan vapauttavan ja lohdullisen jouluhumalan.

Tänä vuonna tuntui epäloogisen ja totuudenvastaisen seesteiselle. Tämä joulu koostui sikeistä unista, sopivasta määrästä mainiota ruokaa, ulkoilusta ja epänormaalin leppeästä ilmapiiristä; kuohuviinistä saunan lauteilla, Sideways-elokuvasta, joulukirkkopakon yllättävästä ja pyytämättömästä raukeamisesta; surkeasta kotimaisesta romaanista, Fingerpori-sarjakuva-albumista ja muista osuvista, liikuttavista ja upeista (liiankin upeista!) joululahjoista.

Huomenna pääsen Dahlian ja DeeJii Edamin kanssa maaseudulle, kenties lumen keskeen. Sitä ennen aion vain olla, hiljaa ja vailla seurassa viihtymisen pakkoa.

Fridalta sain perinteiden mukaisesti vaihtoehtorunoutta sisältävän kirjan Vautsi vau vauva eli beibe joraa tuhat taalaa (Miika Peltola & Jussi Hakanen), josta haluan siteerata loppuun katkelman ja josta tämän bloggauksen otsikkokin - nerokkain kenties koskaan - on peräisin.

...
hei?
pimeetä
oonko sokea
missa kaikki on
en nää enää mitään
miksi autot tööttää vaan
pidätkö sä musta nyt huolta
eikö mulla nyt pitäis olla superkuulo
miksen osaa suunnistaa sun luo ulkomuistista
mistä tiedän nyt mikä on rasvaista raejuustoa mikä ei
rakastatko vielä vaikka en enää salaa kurkikaan kun oot suihkussa

- Jussi: Silmä kädessä (52 sanaa)

maanantai 22. joulukuuta 2008

Shooting and fucking are the same

Olen tunnetusti sivistykseltäni ja ymmärrykseltäni varsin rajallinen yksilö. En kuitenkaan aikoihin ole tuntenut itseäni yhtä tyhmäksi, laiskaksi ja saamattomaksi kuin eilen elokuvissa, katsoessani Baader Meinhof Komplexia. Mierolle lupasin, etten spoilaa juonellisesti - joskin mikäli elokuvaus noudattelee tositapahtumia edes viitteellisesti, ei liene ollenkaan hankalaa törmätä loppuratkaisuun ihan vain huviguuglaillessaankin. Äiti, täällä lukee ettei joulupukkia muka ole olemassa.

Ensinnäkin häpesin tekemääni taustatyötä, jota oli - ai niin, ei yhtään! Onneksi varsin varhaisessa vaiheessa selvisi koko rainan nimen viittaavaan tiettyjen ihmisten erisnimiin ja sitä kautta heidän muodostamaansa "Länsi-Saksan väkivaltaisimpaan vasemman siiven terroristiryhmään". Tätäkään vähää en siis tiennyt. Olisi toden totta ollut paikallaan ottaa kevyt tiedollinen kosketus lähihistoriaan ennen sukeltamista valkokankaan lumoihin, sillä nyt vuosilukujen ja tapahtumien yhdistäminen sekä kokonaiskuvan muodostaminen veivät aivan liikaa älyllistä kapasiteettiani. Tunnustan vajonneeni muutamaan otteeseen omiin haaveisiini, kun en vain enää jaksanut pinnistellä. Ja arvatkaa miten kaffella sitten olin. Siis oliks tää nyt se jätkä, joka... Het-ki-nen, mitäs toi tuolla tekee? Onks noi alasti?

Seitsemänkymmenluvun maailmassa ei selvästikään tarvinnut juurikaan syödä pysyäkseen hengissä, riitti kun tupakoi katkotta. Elokuvassa taidettiin näyttää yksi ainoa ruokatuokio, kun taas röge kärysi alati ja kaikkialla. Siinä ympärillä leijuvassa sinisessä, tenhoavasti kiemurtelevassa savussa on jotain naiivin vetoavaa, jotain, mikä tavoittaa alkuaikojen Marlboro-miehen kesyttömyyden: minun valintani, minun rajoittamaton vapauteni.

Nykyajan agenttileffoihin ja ydinfysiikkaa pilkkanaan pitäviin etsiväsarjoihin tottuneena tuon ajan terroristien kotikutoisuus, voi katso, ne jauhavat itse oman ruutinsa! voi katso, ne vain kävelevät sisään poliisiasemalle pommi kassissaan!, tuntui ensin hurjan hellyyttävälle ja sitten hyisen ahdistavalle: nuo todella olivat kyynärpäitään myöden sekaantuneet tuohon, vieraiden vereen, ne oikeasti tappoivat väkeä miltei paljain käsin ja vapaasta tahdostaan, minkään ylemmän portaan käskemättä.

Terrorismihan ei sinänsä ole suinkaan mikään 2000-lukuisten puska-afgaanien keksintö, eikä terrorismin vastainen sotakaan ole varsinaisesti Bushin hallinnon lanseeraama juttu. Fanaatikot ja fundamentalistit ovat olleet pelottavia kautta aikain riippumatta siitä, kuinka jalot aikeet aatteellisuuden taustalla vaikuttaisivatkaan. Ja historiallisesti dokumentaristisissa elokuvissa kiinnostavinta on aina eittämättä se, että huomaa, ettei mikään lopultakaan ole muuttunut - ei edes retoriikka.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei yksikään elokuva, korjaan: ettei yhtäkään elokuvan muodossa kerrottua tarinaa pitäisi voida olla mahdotonta tiivistää maksimissaan kahden tunnin kestoon. Yli kahdessa tunnissa on täsmälleen ylimenevä määrä minuutteja liikaa: jotain olisi voitu kertoa viitteellisemmin ja niukemmin yksityiskohdin, jotain rönsyä olisi voitu jättää lannoittamatta ja vain jättää se väliin. Kirjallisuudessa tällaista ilmiötä kutsutaan kustannustoimittajaksi; en tiedä onko elokuvan teossa moista, mutta huolestuttavan nykytrendin, kolmen tunnin mammuttielokuvan, kehittymistä seurattuani huudan ilmoille sydäntäsärkevän toiveen: syytä olisi! Meitä on monta, emmekä me ole väärässä. Uskokaa nyt jo jumalauta.

Järjestys olla pitää

Minä en pidä äänentoistovälineistöjen shuffle-toistotilasta.

Näennäisestihän sen käyttäminen on varsin demokraattinen systeemi kuunnella musiikkia: yksi kappale, yksi tilaisuus, hiukan todennäköisyyslaskelmia ja - tadaa! - jokaisen biisin mahdollisuudet tulla kuulluksi ovat tasaveroisen satunnaiset.

Shuffle vaikuttaisi myös olevan erinomainen tapa säilyttää elämässään tuoreuden tuntu: sykkivillä suurkaupungin kaduilla, joilla vaara alati vaanii ei voi koskaan olla varma selviytymisestään - saati siitä, mikä kappale kuulokkeista seuraavaksi kajahtaa. Shuffle tuo arkeen kiihottavaa reunallaelämisen tuntua ja saa järkytettyä turpean, ennalta-aavistettavan keskiluokkaisen tiistain tasapainoa juuri sen verran, että hetken veri kiertää suonissa kiivaammin eivätkä tarrakiinnitteiset Menokkaat ota loskaiseen katuun kuin joka toisella askeleella.


Totuus on kuitenkin toisenlainen.

Monet suosimistani levyistä ovat oikeasti kokonaisuuksia: niiden kappalejärjestys on suunniteltu, looginen ja perusteltu. Niiden sisäinen koherenssi ei salli biisien ylihyppelyä saati toisten luuppaamista, sillä sisäinen tasapaino vaatii kuria. Kokonaisuutena ne ylittävät osiensa summan moninkertaisesti.

Kappalejärjestyksen oppiminen ulkoa suo myös turvaa tähän alati epävakaaseen maailmaan. Kaksoistornit sortuvat, tsunamit iskevät, Spede kuolee: bring it on! Minulla on kontrolli, balanssi ja mielenrauha; minun ei tarvitse päättää jokaisen kuuntelemani musiikkikappaleen sijoitusta muihin nähden, sillä joku on tehnyt sen puolestani, ja hän näki että niin oli hyvä.

Mitä demokratiaan tulee: quatsch, sanoo saksalainen. Syntymäpäiväkestejäni varten olin nikkaroinut soittolistan mielestäni sillä hetkellä hyvistä, juhlatunnelmaan sopivista kappaleista. Edellämainitun kuuntelukäytäntöni vuoksi on olemassa maanmainioita viisuja, jotka sijaitsevat yhdentekevien rallien ympäröimänä huonolla levyllä ja joita tämän vuoksi tuskin koskaan tulen kuunnelleeksi: tästä syystä bilebiisilistalle valikoitui monia kadonneeksi luultuja helmiä, eikä minulla ollut yhden yhtä syytä heittää koko vaivalla koostettua listaa krapulapäissäni roskiin, ehei! Latasin koko rykäisyn mp3-soittimeen voidakseni nauttia käsinpoimituista timanteista myöskin ns. tien päällä.
Viikko sitten heittäydyin kerrassaan hulluttelumoodiin ja kytkin soittimeni shufflelle. Tänään kyllästyin. Tähän mennessä en ollut kuullut kertaakaan esim. Airin Cherry Blossom Girliä tai Ville Tuomen tulkintaa Nocturnesta (jotka kummatkin ovat kokoelmassani); sen sijaan keskimäärin joka toinen soiva kappale oli Cibo Matton Moonchild ja Morceeban Fear and Lovekin tulee vähintään kahdesti päivässä.

Mitä vikaa ennalta-aavistettavuudessa muutenkaan on?

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Muriel, you're awful

Nyt on kuulkaa niin, että tekisipä mieleni kirjoittaa oikein ällöttävän tunnustuksellinen, aivan liikaa informaatiota ja likaisia yksityiskohtia sisältävä bloggaus siitä, miten aivan kaikki on tänään paremmin; miten eilinen puoliässehtiminen ja kirpeä pinnoite on mennyttä kuin ensilumi; miten jälkeen kahden orgasmÄH.
Saitte pointin. En tee sitä.

Kiipesinkin tänään paremmin kuin kenties koskaan ja uskoni lajiin palasi sen reilun parituntisen aikana täysin.
Ostin Budget Sportista kaksi naurettavan edukasta ja hurjan sievää jumppatoppia sekä sormien lihasten vahvistamiseen tarkoitetut puristimet (kiipeilyä varten, senkin nurjamielet).
Kohta näen Baader Meinhof Komplexin, joka tätä taustaa vasten on mitä luultavimmin vielä paljon erinomaisempi kuin siitä kuulemani hypetykset antavat odottaakaan.


Is it alright for me to feel this way?
Put my head in your lap,
the world will go away
Well, well, we can go there
We can go anywhere
We can go there (yes)

But is it alright? (yes)
Is it alright? (yes)
Is it alright to hold you
through the night?

Is it alright for you to feel this way?
Put your head in my lap,
the world will go away
We can go there
We can go anywhere
We can go there (yes)

But is it alright? (yes)
Is it alright?
Is it alright to hold you
through the night?

Your mind leads my mind
to a world more beautiful

(I wanna hold you)

And that's so right
that's so right
that's so right

It's alright
it's alright
it's alright to hold you here tonight

It's alright to hold you here with me tonight

- Kinnie Starr: Alright

lauantai 20. joulukuuta 2008

Saturday Night's Alright for Fighting

Tänään.

Rikoin aamulla tiskatessani lempiviinilasini, jonka lahjoitti kerran niin tärkeä amerikkalainen vuosia sitten. Sirujen siivoamisen vuoksi myöhästyin aamupäivätapaamisestani ja saavuin sinne hikisenä ja vuotavanenäisenä sekä läpitunkemattoman ankeaa säätä kiroten.

Sain viime tingassa loisto-oivalluksen rouva Taalasmaan joululahjaksi (joka oli ainoa puuttuva tässä vaiheessa, jee meitsi!) ja tulin siitä niin hyvilleni, että melkein paljastin sen sille.

Nautin miellyttävän ylellistä brunssia Bellyssä - joskin ilman kuohuviiniä - ja tunsin oloni kotoisaksi coolien kantakaupunkilaisten seassa. Tuijotin omituisen tutunnäköistä baarimikkoa ja sain kuulemma miettivää mistä-mä-sut-tunnen-tuijotusta myöskin takaisin (kumpikaan ei keksinyt).

Olin Dahlmanin jouluostosseuralaisena ja suoritin itsekin muutamia noutotoimenpiteitä. Kruunasimme kaiken kapuamalla viimein niille kaivatuille kuohujuomille Tornin Ateljé Bariin humalaisen suomalaisseurueen ja epälukuisan turistijoukkueen seuraksi.

Tulin kotiin. Aloin siivota ja unohdin karvalankamatot ja lampaantaljan sateeseen.
Raivasin vaatekaapin vasta-avatun skumppapullon voimin ja jätin haikeat hyvästit monille huolella palvelleille ja hyviä hetkiä kanssani kokeneille nutuille.

Rakastuin Nick Caveen kuunneltuani summamutikassa Let Love in -albumia. Yllätyin positiivisesti valittuani soittolistalle Get Cape. Wear Cape. Fly. -yhtyettä, sillä jostain syystä kuvittelin sen musiikin aivan toisenlaiseksi.

Siemailin hieman lisää kuohuviiniä siitä jokin tovi sitten avatusta pullosta ja odotin juuri paketoidun joululahjan kanssa Erään ilmoittautumista. Tunsin oloni typeräksi ja hieman nousuhumalaiseksi.

Päätin blogata yhdentekevän listauksen saadakseni a) jotain tekemistä ja b) muuta ajateltavaa.
En tainnut onnistua.

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Tyttöbakteereita

Toisinaan on ihan erityisen kivaa olla tyttö. Esimerkiksi silloin, kun on aamulla pessyt tukkansa ensi kertaa uudella, ihanan karkkihajuisella shampoolla eikä voi olla tuon tuostakin viskomatta polkkamittaista lettiään saadakseen aikaan huumaavia tuoksupilviä päänsä ympärille.
Tai silloin, kun aamulla töihin kävellessään sattuu törmäämään City-käytävässä siihen faktaan, että viimeinkin saamme saippuakaupan Helsingin keskustaankin!

Muita hyvänhajuisia asioita:

- Erään iho, partavesi ja tukka
- vastakeitetty kahvi
- Comfortin uudet huuhteluaineet
- pakkasaamut
- painotuoreet sanoma- ja aikakauslehdet
- nahka, siis vaatteissa tai esimerkiksi hevosten varusteissa
- kookoksentuoksuinen vartalovoide
- Victoria's Secretin huulikiillot
- vastaleikattu ruoho (joskin tähän aikaan vuodesta on vaikea muistaa, miten tainnuttava sen tuoksu oikeasti voikaan olla)
- hyvälaatuinen ja lehtevä kuiva heinä, sellainen oikein vihreä ja hienokortinen
- sahanpuru
- ulkona kuivattu pyykki
- kostea multa
- voipaperi
- kaneli ja inkivääri

tiistai 16. joulukuuta 2008

Sii-si-sii, sii-si-sii

Tänään meillä oli töissä nuori harjoittelija. Leijonanosan toimistolla viettämäänsä aikaa tämä nuorikko kulutti istuen minun huoneessani katsellen Pikku Kakkosta minun koneeltani. Minulle se ei juurikaan rohjennut haastella, hädin tuskin irrottaa lautasenkokoista katsettaan suunnaltani, mutta satulatuolissani se kyllä kekotti ryhdikkäänä ja niisti aika ajoin hihaansa vaivihkaisesti.

Sain itsekin rautaisannoksen kotimaista, näyteltyä ja oletettavasti käsikirjoitettua lastenohjelmaa. Omasta kohderyhmäläisyydestäni on selvästikin jo vierähtänyt tovi, sillä kysymysten heräämiseltä ei voinut välttyä.

Ensinnäkin. Miksi ihmeessä lastenohjelmissa esiintyvät näyttelijät käyttäytyvät kuin kofeiiniöverit nykäissyt Tommy Lindgren lavalla? On touhotusta ja rallatusta ja kimitystä, silmien pyörittelyä ja hassua lauleskelua. Eikö voi olla normaalisti? Vai onko se lasten mielestä hurjan viihdyttävää, moinen komeljanttareilu? Ainakaan meidän nuori harjoittelijamme ei näyttänyt erityisen vaikuttuneelle, joskin ruutua se tapitti herkeämättä ja suolapatsaan lailla täysin liikahtamatta, välillä erityisen hyvän kohdan tullessa tarkkaavaisesti eteenpäin nojautuen ja taas tylsän hetken koittaessa tuolissa miedosti pyöriskellen ja ulottuvuusrajoitteisia sukkahousutelineitään heilutellen.

Toiseksikin. On ilmeisesti yleisen hyvän ja kasvatuksellisten tarkoitusten nojalla aivan okei tuputtaa lapsille räikeää propagandaa viihteen ohessa. Pikku Kakkosessa ylistettiin muun muassa hampaidenpesua, siivoamista ja Oo, se on PUUROKELLO! Minun pitää mennä nyt syömään PUUROA!

Minulla ei toki ole tuoreita vertailukohtia lasten televisioviihteen osalta enkä siis tiedä, tulinko juuri kenties teilanneeksi markkinoiden parhaan lastenohjelman. Mietin vain, että koska lasten musiikistakin on nykyään saatu oikein hyvää ja jopa kiinnostavaa, on jännä ettei kotimainen päävaihtoehto lasten tv-kasvattamiselle ole yhtään tuon siedettävämpää täältä 100 cm:n tältä puolen.

Viime viikkoina huomaan kuluttaneeni kovasti jos en aikaa niin ainakin ajatuksia lasten mieltymyksiä ja arkea kartoittaen. Kyse ei suinkaan ole minkäänmuotoisen muna- tai muunkaan kellon ääntelystä, vaan kenties puhtaasta alitajunnan realismista.
Tai mitäpä minä mistään tajuan, taivaanrantani vaaleanpunertaa jo siihen malliin että eiköhän sitä ole kohta jo laveerattu kylliksi.

maanantai 15. joulukuuta 2008

I would take a bullet for you, baby girl!

Kävimme tänään pitkästä aikaa istumassa pienimuotoisesti ja sivistyneesti iltaa sellaisten naisten kanssa, jotka olen tuntenut heti niiden syntymästä saakka. Ne ovat minun serkkutyttöjä ja niistä minä välitän ihan erityisen paljon.

Havaitsin istunnon kuluessa, että niiden kanssa ajanviettäminen on terapeuttista monessakin mielessä. Ensinnäkin olemme tunteneet toisemme niin pitkään, että kaikki sukurasitteet ja kasvatukselliset traumat ovat kaikkien tiedossa ja jo oletusarvoisesti vaikuttavina taustatekijöinä. Niille ei siis tarvitse selittää; ne ovat nähneet sen kaiken tai vähintäänkin tietävät, mistä on kyse.
Toiseksikin ne ovat ja tulevat aina olemaan siinä: niitä ei joka tapauksessa voi valita tai vaihtaakaan. Tämän vuoksi niiden kanssa ei ole tarvetta olla rakentavasti, kasvattavasti tai muutenkaan eri mieltä - voi myötäillä, elää mukana ja mennä kananlihalle ihan tarpeen vaatimalla tavalla. Ei tarvitse etsiä kovasti näkökulmia, ei ole pakko saada perspektiiviä. Olemme toistemme elämässä erottamattomasti, muttemme missään nimessä niin jokapäiväisellä pohjalla, että käytännön toimista tarvitsisi kantaa vastuuta juuri sille taholle.

Ja juuri nyt näköjään olen vailla sitä, että ihmiset kritiikittä ovat minun puolellani; niin rautalangasta vääntäen, että itsekin sen uskon. Että ne liikuttuvat oikeissa kohdissa (olkoonkin että puolet niistä on raskaana ja siksi erityisen vastaanottavassa tilassa), luottavat minuun ja tunteisiini sekä niiden eteen toimimiseen; ilahtuvat aidosti ja sanovat niin nätisti, että olin melkein unohtanut että niinkin voi.

Viikonloppuna sain kuulla olevani monia asioita, enimmäkseen positiivisia. Olin hurmaava, ihana, puhelias mutta kuuntelukykyinen ja epäsuomalaisen värinen, muutamia mainitakseni (sanoinhan jo että ihana?).
Siinä missä traumani työssäkäynnin suhteen vuosi sitten oli, että joku vielä jonakin päivänä riuhtaisee hämäyskaapuni ja paljastaa mistään-mitään-tietämättömyyteni, on traumani henkilökohtaisen elämäni suhteen sikäli verrannollinen, että tänä päivänä pelkään jostain mystisestä syystä minuun kiintyneiden ihmisten yhtäkkiä huomaavan, etten olekaan ollenkaan sitä mistä oli puhe; en ole yhtään sellainen kuin esitteessä luki. En edes puoliksi niin hyvä, enkä edes mukava.
Vähitellen alan päästä jyvälle siitä, että muille jaettava brosyyri on selvästi erilainen kuin se, jota itse omissa hikisissä näpeissäni puserran. Ehkä onkin niin, ettei mitään esitettä olekaan? Ehkä onkin niin, että kerrankin riittäisin? Näin vain, tällaisena?

lauantai 13. joulukuuta 2008

Nothing is but what is not

Pahimmalle tuntuu se mikä puuttuu.

Kaikkein pahinta on kannustus, joka jätetään sanomatta; myötäeläminen, jota ei osoiteta. Tuki, jota ei anneta; kommentit, joita ei sanota.
Hymy, joka ei syty; riemu, jota ei osata tuntea.

Tämä on minun onneni tänään; se on tällainen nyt. Siitä on tuleva parempaa - ajan kanssa, ei vielä. Se riittää nyt - en tiedä kauanko, mutta nyt se on kylliksi.
Sen loppuessa suren sitä - silloin, en vielä.

Se on minun, mutta tarvitsen sinut kantamaan sitä kanssani.

torstai 11. joulukuuta 2008

All I want for Christmas is you

Nimimerkki henrik oli jotenkin eksynyt tänne ja siteerannut minua kansalaismediakatsauksessaan. Hämmennyin syvästi.

Tai siis.

Itsehän täällä töhertelen menemään hyvinkin tosissani, ainakin aika ajoin, hiusmartoani myöten omaan elämääni uponneena, ja useimmiten täällä esittämäni ajatukset ovat oikeita ja omiani, ja ainakin tiettyyn rajaan saakka perusteltavia - joskin toki osaavan vastaväittäjän käännettävissä. Silti on aina yllätys havaita jonkun ottavan minut todesta; lukea tai, mikä vielä oudompaa, kuulla jonkun lukevan ääneen omia tekstejäni jossain ihan vakavassa tai oikeassa yhteydessä. Olla että tosiAAN, noinhan mä sanoin!

Viimeisen, hmm, muutaman kuukauden aikanahan olen vastaanottanut pari bloggauspalkintoakin, ja henkilökohtaisesti lasken tämänkin tavallaan yhdeksi sellaiseksi. On omituista, että kun itse omat puutteensa ja korkeintaankin keskinkertaisuutensa kansalaisjournalistina niin selvärajaisesti hahmottaa, onkin jossain olemassa ihmisiä, sellaisiakin joita minä en edes tunne, jotka kenties saavat lukemisestaan jotain oivalluksia tai ainakin viihtyvät sen seurassa tovin - ja ovat kyllin ystävällisiä välittääkseen tämän tunteensa myös minun ulottuvilleni.
Koetan tässä siis sanoa, että oikeasti laadukkaita kirjoittajia seuranneena en pidä itseäni kuin korkeintaan satunnaisesti osuvana, nokkelana tai edes järin sujuvasanaisena, mutta että olen suunnattoman onnellinen siitä, että joku toinen tekee niin.

Tänään olen taas niin älyttömän lätkässä, että ajatukseni harhailevat pahan kerran ja naamaan juuttunut virnistys sai tavallisesti jäyhän pankkivirkailijankin hymyämään minulle sydämellisesti. Eikä tyhjään ja pimeään kotiin haittaa yhtään palata, kun omassakin paidassa tuoksuu vielä Eräs.

Ja ei mulla sitten muuta.

tiistai 9. joulukuuta 2008

Mikä tahansa otsikko olisi joko banaali tai makaaberi.

Eilinen oli omituisten suru-uutisten päivä. Jonkun tai jonkin tärkeän menetys on osunut kovin likelle viime aikoina.

Yhdeltä oli kuollut läheinen ystävä.
Yksi joutuu luopumaan pian lopullisesti eräästä tärkeäksi päässeestä.
Yhden on tehtävä elämänhalunsa palauttamiseksi järkyttävän radikaaleja toimenpiteitä.
Yksi oli joutua pelastamaan elävältä palavaa ihmistä.

Miksi aina pitää osua lähelle, ennen kuin muistaa, miten ohuen langan päässä tässä todellisuudessa killutaankaan?

maanantai 8. joulukuuta 2008

Ja monina aamuina herätessään muisti juuri nähneensä raa'an väkivaltaisia unia

Valitsimme eiliseksi jälkigrabbiselokuvaksi todellisen feelgood-pätkän, ruotsalaista vampyyrikauhua. En tiedä mitä ajattelin valintaa tehdessäni, sillä verisiä painajaisiahan siitä seurasi.

Ei silti suinkaan vampyyreista, ehei, niiden kanssahan olen tuttu jo vuosien takaa. Koulukiusaamisesta.

Itsehän en kauhugenreä tunne juuri lainkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ahdistun moisesta hallitunkin pelon kokemuksesta kovasti. Lisäksi villisti kirmaava alitajuntani tuottaa minulle vähäisimmästäkin stimulatiivisesta materiaalista viikkokausien pahat unet, säpsinnän ja olan yli vilkuilun tarpeen. Inhoan yli kaiken sellaista perinteistä, tiukasti rajattua ja hiipivää kuvaa, jonka ulkopuolella tietää pahan vaanivan ja hyökkäävänkin, juuri silloin kun on hetkeksi uskaltanut laskea taas jalkansa lattialle ja kädet silmien edestä namipussille.

Vampyyrit ovat toinen juttu. Vaikka ne toimivat usein mainiona alibina näyttää rujoja naamoja, roiskuvia ruumiineritteitä ja ikävännäköisiä tulehtuneita ruhjeita, ne ovat kuitenkin varsin ennalta-aavistettavia juttuja ja siksi helpommin sulatettavissa. Lisäksi hyvät vampyyrielokuvien tekijät ovat sisäistäneet genreen väistämättä liittyvän campin, huumoriulottuvuuden - tahallisen tai tahattoman. Näin tunnelma ei koskaan pääse liian painostavaksi tai aiheuta hallitsematonta pakokauhua.

Unohdan toisinaan kuitenkin, että ihmisten yleinen vampyyritietämys ei ole omani tasolla. Niinpä eilen huvituin paitsi elokuvallisesta myös kanssakatsojallisesta komiikasta: erään vampyyrisrouvan leimahtaessa kaihdinten välistä tulvineesta päivänvalosta spontaanisti pienimuotoiseksi juhannuskokoksi Frida kiljahti aivan aidosti riemusta (ja kai hiukan säikähdyksestäkin). Pikkuisen vampyyrimisukan pudottautuessa alikulkutunnelin reunalta uhrinsa niskaan Kuosma suoritti täysimittaisen duck-and-cover -liikesarjan leffateatterin istuimella. Ja minua nauratti kuuluvasti. Ettekste nähny tota tulevaksi?

Elokuva itsessään silti oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kåre Hedebrandtin Oskar on sydäntäsärkevä, rimppakinttuinen ja koti-Fiskarseilla parturoitu koulukiusattu, joka tiirailee epäreilua maailmaa läpinäkyvien albiinoripsiensä lomasta kertakaikkisen kouristavasti; Lina Leanderssonin Eli taas osoittaa kipeän eleettömästi, kuinka kylmä - ja kyltymättömän nälkäinen - vampyyri pohjimmiltaan onkaan. Välillä aivan unohti seuraavansa säikyttelyrainaa, siksi sivujuonteenomainen vampyyriteema lopulta kuitenkin on. Itse kritisoin vain lukuisia pitkiä, tyhjiä ja hieman irrallisenoloisia luontokuva-ajoja keskellä tarinaa; Frida perusteli lumikiteisten kotikoivujen näyttämistä turisminedistämissyillä. Totta on tietysti sekin, että satumaisesti saunavihtametsikössä siroava talviaurinko ja tutusti narskuva, uutuudenpuhdas lumi loivat viehättävän ilmavaa ja pilaamatonta kontrastia synkkiin yökuviin, tahmeasti räiskähtelevään laskimovereen ja ruumiintummiin silmänalusiin.

Mutta siis menkää näkemään. Ihan jo siksi, että ruotsinruotsi on lumoavan musikaalinen kieli, seitsemänkymmenlukuinen puvustus ja lavastus inhorealistisen tunkkainen ja Oskarin iskää näyttelevä Henrik Dahl on leffassa huisin kuuma, todellinen FILF (vaikka Googlen kuvahaku löytääkin lähinnä kyseenalaisia kuvia sen jostain rumasta kaimasta).

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Kevyt pää

Miten onkin niin, että yksi ainoa odottamaton puhelu voi saada mielen niin hyväksi? Ettei puhelulle ilmoiteta muuta syytä kuin halu kuulla toisen ääntä; perustelu, joka tältä toiselta sulattaa sydämen lisäksi jalat ja pään?
Missä vaiheessa Sen Erityisen puhelut muuttuvat rutiiniksi, sellaiseksi ihan tavalliseksi jutuksi? Onko se samaan aikaan sen vaiheen kanssa, jossa sen kanssa voi nahistella Hesarin väärästä viikkaustavasta ja viherkasvien kastelematta jättämisestä eikä se tunnu mitenkään erityiselle? Siinä vaiheessa, kun sen näkeminen alasti on niin arkea, ettei sitä aina jaksa edes katsoa eikä varsinkaan jaksa nähdä vaivaa sen riisumiseksi?
Siinä vaiheessa, kun se kaikki on jo liian tuttua ja varmaa?

Mikä osa ihmisessä on säröllä, kun sen tarvitsee jatkuvasti kuulla mäkin susta, niin säkin, mullakin sua -vakuutteluja? Saako sitä korjattua? Uskooko se koskaan, mitä sille sanotaan; ymmärtääkö sitä?

lauantai 6. joulukuuta 2008

You're going DOWN!

Yhdeksänkymmentäluvun populaarikulttuurissa ei ole montakaan asiaa, joita tosissaan olisi jäänyt kaipaamaan. Yksi, tästä päivästä pitkään puuttunut palanen on kuitenkin tehnyt elämästäni vähemmän täyttä, jättäen kaihertavan tyhjiön sisimpääni. Välillä olen unohtanut sitä ikävöiväni. Noina kriittisinä hetkinä johdatus on kuitenkin osuttanut tielleni muistutuksia tuosta kalvavasta puutteesta: viime talvena Suomen versio uusittiin. Kesällä Bostonissa onnistuimme näkemään Amerikan version reruneja.

Nyt he ovat palanneet.

Gladiaattorit.

Suomessa tämän vuoden toisinto vuoden 1989 ensilanseerauksesta on pyörinyt nyt kolme viikkoa. Katsoin äsken kaksi edellistä jaksoa peräkanaa, nauttien suunnattomasti joka sekunnista. Ammattigladiaattorit ovat tolkuttomia ihmisjärkäleitä - jopa minun mielestäni valtavan kokoisia - ja saavat täysin normaalikokoiset, kohtalaisen fitit kilpailijat näyttämään hullunkurisille teinikääpiöille. Ne ovat pelottavia, terveeseen itsesuojeluvaistoon vetoavan järkyttäviä ilmestyksiä. Niiden nimet eivät ole mitään Mohikaani- ja Salama-huttua, ei. Amerikassa taistelevat Raivo, Tuho, Murska, Myrkky ja Xenan tuhman itävaltalaisserkun näköinen Hellga. Niillä on roolit, joita ne toteuttavat antaumuksella: Wolf heittää päätään taakse ja ulvoo hillittömän Bogart Co -poskipartansa takaa, Toa pyörittelee silmiään ja lipoo kielellään pirillä käyvän Jouko Turkan lailla, Siren tekee vietteleviä Vogue-tyyppisiä käsieleitä ja katsoo merkitsevästi alta kulmain, Justice julistaa joka kerralla hieman erilaista opinkappalettaan oman käden oikeudesta ja tuomiosta.

Koetin kovasti saada otetta viehtymyksestäni; eihän sarja lopultakaan eroa esimerkiksi syvästi halveksimastani showpainista juurikaan. Toki vangitsevuuden elementitkin ovat osin samat: säälimätön fyysinen kamppailu, turvallinen väkivallan kokemus, amerikkalaisten kyky tehdä täysiveristä viihdettä siihen varpaankynsiään myöden antautuen.
Kenties ne kuitenkin ovat kilpailevat siviilit, nuo sotilasäidit, rodeotytöt ja bodaavat insinöörit, jotka tekevät sarjasta niin kovin kiehtovan. Ne hakeutuvat vapaaehtoisesti epäterveeseen vaaraan; ne oikein kerjäävät löylytystä - ja kipeästi pataan saatuaan uhoavat edelleen kameroille voitosta, veri otsaa pitkin noruen. Ne ajavat itsensä niin äärirajoille, etteivät viimeisen radan jälkeen oikein pysty enää edes puhumaan saati pysymään kahdella jalalla.
Hiessä, etenkin tuskalla ansaitussa, on jotain sanomattoman jaloa.

Nyt televisiosta tulee The Rock ja unohduin tuijottamaan Ed Harrisin periksiantamattoman upottaviin sinisilmiin ja jänteikkäisiin poskiin.

Ohhoh.

Minusta tuntuu samalle kuin selvästikin punaviiniä päälleen saaneesta popcornista. Keittiön lattialla on lasinsiruja ja jotakin tahmeaa. Kaikki tasot on kuorrutettu puolityhjillä pulloilla, osittain juoduilla laseilla, tyhjillä röökiaskeilla - ja niillä popcorneilla. Vaahtiksia on näköjään mennyt melkein kilo. Vieraskirjaan en oikein uskalla edes vilkaista.

Olipa älyttömän kivaa! Sain mystisen lahjankin, jonka sisältö selviää vasta 10.1.2009. Mutta niinhän siinä sitten kävi, etten itse päässyt baariin saakka. Siinä tilanteessa kotiin palaaminen osoittautui parhaaksi mahdolliseksi ratkaisuksi, ja iltahan oli vielä niin nuori, ettei nukkumaankaan tarvinnut suoraan mennä. (tähän huokailua ja raukean sumeita, kaukaisuuteen suunnattuja kylläisiä katseita sekä sana "limunhakureissu")

Nyt pitäisi löytää keino jaksaa taas seuraaviin bileisiin saakka. Tai edes iltaan.

perjantai 5. joulukuuta 2008

8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1, FUN!

Maailmassa tuntui tänään olevan enemmän tilaa, kun pilvet eivät roikkuneet niin matalalla.

Kaksi tuntia kutsujen alkuun. Tähän mennessä tapahtunutta:

- asunto siivottu
- kaksi kiloa vaahtokarkkeja ostettu
- viskilasit tiskattu
- varpaankynnet lakattu
- irtoripset liimattu (vinoon)
- pitkävartiset satiinihanskat kaivettu kaapin perukoilta
- boaa ja holkkia mallailtu
- kohtalokkaita ilmeitä peilin edessä harjoiteltu, toistaiseksi kyseenalaisin tuloksin

Alan pitkästyä. Alettais jo.

torstai 4. joulukuuta 2008

Iällä ei ole merkitystä, ellei satu olemaan juusto.

Suhteeni piilolinsseihin on mutkikas, mahdollisesti jopa kieroutunut. Minua ärsyttää pusata niiden kanssa, pestä käsiä ja huuhdella linssejä ja ostella puhdistusaineita ja sellaista. Pahinta on, jos kesken päivän silmän ja piilarin väliin menee jotain, eikä asiaa pääse välittömästi korjaamaan. Väsyneisiin silmiin on kurja laittaa linssejä. Toisaalta taas ne ovat hurjan kätevät, vaivattomat ja toimivat.

Piilareihin myös liittyy monia lystikkäitä tarinoita. Kerran hukkasin piilarin baarin jälkeen kotona niitä poisottaessani. Seuraavana aamuna se löytyi - silmästä. Olen halkaissut yhden piilarin ja liimannut toisen pesukoneen kylkeen. Olen lorottanut muina minkkeinä sitä desinfiointiainetta silmääni saaden aikaan helvetillisen kirvelyn ja autenttisen tomaattikeittoefektin. Kerran Tampereella olin pakotettu huuhtomaan kirkkaanvihreät linssini vieraan asunnon vessanpöntöstä alas (eikä siitä sen enempää).
Äsken valmistauduin tohkeissani poistamaan linssejä silmistä, etusormi ojossa silmämunaa lähestyen, kunnes tajusin, etten ollut koskaan niitä päähäni asentanutkaan vaan kulkenut rilleillä päivän.
Paljonkohan sellainen laserleikkaus maksaisi?

Tänään on ollut jälleen kerran huikeaa; jälleen kerran mietin, miksei ihmisellä voisi olla syntymäpäivä joka päivä.
Ensimmäinen onnitteluviesti oli saapunut kännykkään klo 03.29, juuri oikealta taholta eikä suinkaan minkään baarikeikan inspiroimana. Joku halusi olla ensimmäinen ja se tuntui mukavalle.
Sain äidiltä ja mieheltään niin villiinnyttävän synttärilahjan, etten tiedä miten päin olisin. Se saattaa muuttaa elämäni, ainakin sen kesäisiltä osin.
Työtoverini J. oli hankkinut minulle pussillisen salmiakkia ja pikkuisen mutta fiinin konvehtirasian merkkipäiväksi - asioita, jotka saattavat kaikki J:tä vähääkään tuntevat mentaaliseen kaaokseen. Ei näet kuulu tapoihin moinen huomaavaisuus.
Illalla kummitäti soitti ja oikeasti lauloi puhelimeen.
Päivällä sain täydennettyä huomista asuani höyhenboalla, savukkeen holkki-imukkeella sekä sukkahousuilla.
Äsken kaadoin itselleni lasillisen punaviiniä ja nikkaroin bileiden biisilistan valmiiksi.

Olen kohtalaisen tohkeissani.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Riittää, kun sanot mikä riittää

Näinä päivinä on tapahtunut jotain, kenties nukkuessani. Jotain, joka surullista kyllä on aiheuttanut sen, etten osaa enää yhtään mitään enkä kykene mihinkään.

En osaa puhua asiakkaille puhelimessa enkä muille ihmisille muutenkaan.
En osaa kirjoittaa tavallisella näppäimistöllä ymmärrettävää tekstiä.
En osaa nukkua.
En osaa pysyä lämpimänä, kuivana saati normaalin näköisenä koko päivää ainakaan.

En pysty muistamaan asioita.
En saa tukkaa hyvin.
En osaa syödä oikein.

En osaa olla ihmisten seurassa.
En osaa olla yksin.
En osaa olla mukava.
En osaa olla synkistelemättä.

En ymmärrä mistään mitään.

En osaa ajaa autolla.
En osaa herätä oikeaan aikaan.
En osaa käydä kaupassa ja ostaa sieltä oikeita, tarpeellisia asioita.

Enkä tiedä, miten tämän saa loppumaan.


Oh these little rejections, how they add up quickly
One small sideways look and I feel so ungood
Somewhere along the way I think I gave you the power
to make me feel the way I thought only my father could

Oh these little rejections, how they seem so real to me
One forgotten birthday and I'm all but cooked
How these little abandonments seem to sting so easily?
I'm 13 again, am I 13 for good?

I can feel so unsexy for someone so beautiful,
so unloved for someone so fine
I can feel so boring for someone so interesting,
so ignorant for someone of sound mind

Oh these little protections, how they fail to serve me
One forgotten phone call and I'm deflated
Oh these little defenses, how they fail to comfort me
Your hand pulling away and I'm devastated

When will you stop leaving, baby?
When will I stop deserting, baby?
When will I start staying with myself?

Oh these little projections, how they keep springing from me
I jump my ship as I take it personally
Oh these little rejections, how they disappear quickly
the moment I decide not to abandon me

- Alanis Morissette: So Unsexy

maanantai 1. joulukuuta 2008

Tyttö, joka muuttui kysymysmerkiksi

Miksi monet miniatyyrisyötävät, kuten hedelmät, ovat paljon herkullisempia ja makeampia kuin suuremmat serkkunsa?
Miksi keski-ikäisten naisten on niin kovin vaikea pilkata itseään luontevasti lavalla?
Miksi kalaruuista tehdään tavallisesti liian suolaisia?
Miksi äkäisyys koetaan miltei aina puhtaasti negatiiviseksi tunnetilaksi?
Miksi aina juuri se ratikka, johon pyrkii, ei tule pysäkin näyttötaulun mukaisesti - vaan paljon sen jälkeen jos ollenkaan?
Miksi tamponien muoviset suojakääreet ovat niin sähköisiä, että takertuvat joka paikkaan eivätkä suostu irtoamaan säällisesti?
Miksi ihmiset eivät vaivaudu lukemaan ja sisäistämään lukemaansa itseään koskevissa asioissa?
Miksi asiat vain katoilevat?
Miksi unta ei saa koskaan kyllikseen?
Miksi vaakasuoraan satava vesi saa aikaan voimakkaan ässehdinnän tarpeen, mutta lumi ei?

Tänään olen myös oppinut monia asioita. Uudesta Tulvasta luin, että on olemassa kokonainen teologian oppihaara, joka tutkii Neitsyt Mariaa. Sen nimi on mariologia.
Opin, missä esimerkiksi vaatekaapissa sijaitsee otsalauta.
Opin, minkälaista vempainta kutsutaan kuukävelijäksi - ja miksi. (Oikeasti tämän opin jo lauantaina, mutta koska tähän on mukava listata uusia asioita, tämä sopii mainita ihan yhtä hyvin tässä.)
Opin, että akkuporakoneita saa nykyään myös kätevillä integroiduilla led-valoilla varustettuna.
Opin, ettei magneettimaalia saa ohentaa ja että sen pitää antaa kuivua 24 tuntia ennen toista maalauskerrosta.
Opin, että jauhelihapata saattaa säilyä helpostikin viikon jääkaapissa ja olla edelleen aivan syömäkelpoista.
Opin, että naisen orgasmi on poliittinen asia, mitä poliittisin itse asiassa kuulemma.

Sain jälleen hirmuisen imartelevan palkinnon tästä kyhäelmästäni, tällä kertaa Sivukujalta. Se on perhonen, ja sijoitin sen sivupalkkiin edellisen kaveriksi. Laitan sen varmuuden vuoksi myös tähän:




Viisi seuraavaa palkittua ovat vaikeita, kuten aina. Yritän kuitenkin.

Kuhis inspiroi minua lystikkäillä koirahahmoillaan. Erityisesti linkinkin takaa löytyvä epätoivo on kaunista ja visuaalistaa minunkin, piirtokyvyllisesti rajoittuneen henkilön ajatuksiani. Se on myös mukavasti kakskybänen, jollaiseksi itseni edelleen oikeaa vuosikymmentäni läheisemmin identifioin.

Virkanainen inspiroi minua ajankohtaisuudellaan, kriittisyydellään sekä kulttuuritärpeillään. Se myös kuulostaa aikuiselle, ja minä salaa vähän ihailen aikuisia. Ehkä jonakin päivänä olen sellainen itsekin, edes salaa vähän.

Mierolainen saa minut kuuntelemaan musiikkia, jota tuskin koskaan ilman sitä tulisin löytäneeksi. Se myös yllyttää minua naurullaan keksimään yhä hurjempia saagoja ja kertomaan yhä vinhempiä sattumuksia.

Reino haastaa minut ja monet sisäiset minkkini lukuisin eri tavoin. Päivittäin, eikä pelkästään blogissaan.

Kenraali Sandels puukottaa katukielen halveksijoita silmään ja inspiroi itseironiallaan sekä tolkuttomalla nenäkkyydellään itseänikin juksaamaan lukijoita sanojen väliin.

Tulipa valtavan pompöösiä ja tekonöyrän pönöttelevää palkintobloggailua, joka vieläpä meni sisäsiittoiseksi selkääntaputteluksi. Säälittävää mennä ihmisen näin pähkinöiksi ja banaaneiksi yhdestä perhosesta, joka on kyllä kamalan sievä ja josta olen luvattoman tohkeissani. Kiitos vielä.

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Ei kai kannata pitää päällä vilkkua jos on jo ojassa

Perjantai alkoi töiden piikkiin ja työajalla suoritetulla Ikea-shoppailulla ja päättyi kaljanjuomiseen ja verotuskeskusteluihin tuntemattomien basistien kanssa miehenhajuisessa yksiössä Eerikinkadulla.

Lauantaina vietin aikaa salakavalasti vanhenneen äitini ja tämän hieman moukkamaisen miehen kanssa. Myöhemmin illalla muistelin menneitä Erään kanssa ja tykkäsin vatsanpohjasta saakka. Haaveilun lomassa katsoin Narnian kakkososaa dvd:ltä, mutten saanut siihen koherenssia, koska mieleni askarteli aivan muiden aiheiden parissa.

Tänään kävin Lohjalla katsomassa Kummitytön flamenconäytöstä. Hienosti näyttivät Pienet Palomiestontut (miten se ironian sanakirjamäärittely menikään taas?) hommansa klaaraavan. Seurailin sivusta erilaisten perheiden ja kokoonpanojen dynamiikkaa: tottuneesti tyttäriään harteilleen nostelevia isiä ja pikkuisia poikiaan hupuista jarruttelevia äitejä. Ja tunsin olevani lohduttoman ulkopuolinen.
Aloin pohtia, voiko todella olla kiintynyt ihmiseen, jonka varpaita ei ole koskaan nähnyt kunnolla. Josta ei tiedä, kutiaako se vai ei ja jos, niin mistä.
Josta ei tiedä, saako sitä koskaan oikeasti omakseen.
Josta tykkää niin paljon, että on vähällä joutua järjiltään.

Tämä lähti nyt aivan eri raiteille kuin olin suunnitellut, enkä saa tätä enää palaamaan alkuperäiseen skissiin. Mainitsenpa vielä, että kävin myös Dahlian ja miehensä DeeJii Edamin seurassa näkemässä Coenin veljesten uusimman, Burn After Readingin. Koska olen jälleen keskittymiskyvytön ja jotenkin hauras, tyydyn kommentoimaan että jotain äärimmäisen valloittavaa on siinä, miten kauniit miehet panevat itseään edukkaalla. Hauskat miehet ovat heikkouteni, ja jos ne vielä näyttävät hyvälle, olen aseeton.

Aion mennä pian nukkumaan ja toivon, etten herää omituiseen alakuloon kuten tänä aamuna. Tästä viikosta on määrä tulla mukava, ja niin siitä kaiken järjen mukaan tuleekin. Näin minä kerron itselleni, koska juuri nyt tuntuu, etten jaksa muunlaista.

torstai 27. marraskuuta 2008

Paskasta ei saa Pastirolia

Tulinpa tänään tarttuneeksi erään yhteistyökumppanin lähettämään rusketusvoidekatalogiin. Hämmennyin perin juurin, koska kyseisen mäskifirman ote mainontaan on niin kumartelemattoman anarkistinen ja häikäilemättömän teini-ikäinen; itse en myöskään ole selvästikään onnettomuudekseni ymmärtänyt rusketuksen olevan ihmisen elämässä menestymisen kulmakivi.

Tuotteiden nimet itsessään vihjaavat, että tässä nyt ollaan niinkö super-sexikkäitä ja päätähuimaavan ruskettuneita ja oikeasti Too Cute for our own good: Sex Kitten, Mind Eraser ja sikurina pohjalla Tap That!.

Entäpä ne mainoslauseet. Moisia luovuuden multihuipentumia ja ei edes anglismeja vaan... menen sanattomaksi tämän edessä kuten seuraavasta huomaatte, puppismeja, jotka eivät pohjaudu mihinkään luonnolliseen kieleen vaan 100 % puppuun you know, ei vain näe missään muualla. Kas tähän tapaan:

"On mukava omata ikään kuin valtaa, kun ihmiset kaipaavat sinua ja hohtavan
syvänruskean ihon ansiosta tiedät varmasti, että sinua kaivataan!"

"Syvän tumma rusketus antaa sinulle itseluottamusta ja näyttää sinulle, että pystyt mihin tahansa."

"Hetkisen ravistus ja kauneus säteilee käyttäjän ylle. Tämä uusi ihovoide
on ihan ylösalaisin ja vie sinultakin jalat alta."

"Ilman suurempaa apua teiltä päin olemme onnistuneet luomaan uskomattoman
fantastisen rusketusformulan! Älä ole TYPERÄ vaan käytä tätä voidetta, niin saat
ennen näkemättömän super-tumman rusketuksen."

Ja lopuksi ehdoton suosikkini:


"Päiväsi alkaessa ei ole tärkeää, miltä sinusta tuntuu vaan miltä sinä näytät! -
- Et ehkä aamulla enää ihan muista, mitä edellisenä iltana teit, mutta sen
tiedät, että näytit ainakin upealta!"


Nämä olivat oikeasti painettuina siihen houkuttelevan kiiltävään, paksulehtiseen ja vetävästi grafikoituun mainoslehtiseen. Joku on oikeasti ne siihen suunnitellut, joku toinen oikeasti hyväksynyt ja joku vielä oikeasti suostunut painamaan.

Tekisi hurjasti mieli nokkeloida ja sanoa jotain sellaista kuin että jos ihmisestä mieleenpainuvinta ja kaivattavinta on oikeasti tämän rusketus, itse en mittaisi menestystä kovinkaan korkeaksi, tai etten osaa kuvitellakaan, millainen voikaan olla tuote joka on ihan ylösalaisin, tai että minkälainen on ennen näkemätön super-tumma rusketus ja miksi sitä on syytä tavoitella, tai että mitä hittoa sisäisestä kauneudesta, kunhan vain näyttää upealle. En vain enää jaksa. Väsyin liikaa nauraessani.

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Mistä näitä temmejä oikein tulee?

Nyt ollaan kuulkaa jännän äärellä! Tukehtuuko Minkki viimein vitutukseensa? Räjähtääkö se atomeiksi silkasta pahasta mielestä? Leimahtaako edes spontaanisti liekkeihin?

Tämä päivä on ollut niin uskomattoman mätä miltei jokaista pientä arkista yksityiskohtaansa myöden, ettei vittu kannata huomauttaa minulle vittu kiroilun määrästä. Minähän vittu kiroilen kun vittu kiroiluttaa. Niin saatana. Perkele. Persehuora runkkarihomo. Kokoomuslainen.

Kuin kaiken kruununa kompastun kotikynnyksellä - aivan oikein! - opintolainan lyhennyslappuihin, jotka ystävällinen kusti on luukustani luikauttanut.
Jos on huono ihminen ja elää epäsuunnitelmallisesti, kuten allekirjoittanut näätäeläin, yllättävät moiset jälkijättöiset opintovuosien ns. pikavipit perinpohjaisesti joka ikinen kerta. Joka ikinen kerta ne onnistuvat sotkemaan vähintään pikkuisen näädänpään muutamaksi päiväksi, sopivasti ajoitetun sairasloman sattuessa samaan saumaan myöskin yhden kappaleen yhden minkin talouksiakin. Kun elää niin saatanan huonosti tätä elämää.

Näin tänään. Huomenna saatan juosta huvikseni kolmosen ratikan alle tai kukaties huumeneulaan Hesarilla.

maanantai 24. marraskuuta 2008

Nykäisen nykäsen

Entä jos en koskaan enää pysty ajattelemaan kokonaista ajatusta loppuun saakka? Jos en kykene muodostamaan omaa mielipidettä ja perustelemaan sitä? Jos en osaa pukea sitä sanoiksi ja esittää? Jos vain lakkaan tajuamasta mitään?

Ensimmäiset kymmenen minuuttia Kaupunginteatterin HDC:n Softandhardista jännitin. Sitten niitä alkoi tulla. Ajatuksia.

Ajatus nro 1:
Kuinka hämmentävän eri tavoin kaksi eri tanssijaa periaatteessa täsmälleen samana kertautuvan liikesarjan voikaan tehdä: toinen klassisen näköisesti, pehmein linjoin ja viimeistellyin ojennuksin, toinen terävästi, raa'asti ja kulmikkain jäsenin. Ja kuinka erilaisen merkityksen liikkeet eri tavoin tehtynä tuntuvatkaan saavan. (Tunnenpa suurta kiusausta käyttää termiä liikekieli, mutta kosken ole aivan varma sen todellisesta merkityksestä, en tohdi.)

Ajatus nro 2:
Uskon olevani oikeasti ines skenes vasta siinä vaiheessa, kun rohkenen suorin selin tunnustaa, etten pidä jostain biisistä yhtään. Tällä erää vaikken rehdisti pitäisikään, en uskalla sitä sanoa. Voihan olla - ja mitä luultavimmin onkin - että minä en vain tajua.

Ajatus nro 3:
Kyseisessä biisissä tanssijat muistuttivat väliin lintuja, väliin vauhkosti nelistäviä poneja. Toisinaan ne näyttivät olevan lapsia julmassa pihakisailussa, toisinaan taas seuratason yleisurheilijoita tai budolajien edustajia treeneissä. Kerran ne olivat aivan selvästi kiimaisia kehitysvammaisia.

Ajatus nro 4:
En tiedä, onko kyse nykytanssitrendistä vaiko vain omaan silmääni osuvasta seikasta. Tuntuu, että näkemieni nykästen koreografit ovat kovin ihastuneita käyttämään sellaisia spastisia kouristuksia tehokeinoina, sellaisia vaivautuneen olon aiheuttavia, koko kehon jouseksi jännittäviä ja pakonomaisia nykiviä räpsähdyksiä. Ei näytä sille että tuntuisi hyvälle.

Ajatus nro 5:
Entä jos tanssin ei olekaan tarkoitus aueta sille kielelle, jonka me osaamme? Entä jos ei olekaan kyse loogisten, kronologisten ja juonellisten tarinoiden kerronnasta, vaan esimerkiksi mielikuvien ja tunnelmien välittämisestä? Että sitä tarkoitettaisikin sillä, mitä se eräskin tanssija kerran haastattelussa sanoi: etteihän kaurapuuroakaan tarvitse ymmärtää, riittää että sitä syö.

Ajatus nro 6:
Valtteri on enää enintään puolikuuma kasvatettuaan nolon ylätuuhostukan, tiedättehän sellaisen klassista musiikkia opiskelevan runopojan kuohkean frisyyrin. Aja se pois, poika!

Iso ja nöyrin kiitos maankiertäjistä kivoimmalle, joka minulle tämän taidepläjäyksen tarjosi. Ajatukset nro 1-6 olivat kuin olivatkin jäljittelemättä omiani.


Ulkona on valtavan levollinen sää. Maisema näyttää pyrypallolle, jonka kärsimätön lapsi on ensin kipannut rajusti katolleen ja jättänyt sitten pöydänkulmalle siihen pitkästyttyään. Kadut ovat täysin kaiuttomat ja kaikki muodot kulmansa menettäneet. Ihmisilläkään tuskin on raajoja, vain topattuja pullahduksia ja teddyn peittämää kumpuilua. Eteneminen on vaivalloista mutta lystikästä, ja joutuessaan hankeen tallatulla kapealla ketunpolulla toista ihmistä ohittaessa hetkellisesti tämän reviirille, ei kummankaan tee mieli kuin hymyillä ymmärtävästi.
Talvi toimii tällaisena. Kunpa se kestäisi, edes muutaman päivän vielä.

Perfect little punching bag

On tunnettu tosiasia, että jokaikisellä palveluntarjoajayrityksellä on periaatteensa sekä tarjoamansa että asiakaspalvelun suhteen: mistä ei lipsuta, paljonko joustetaan, annetaanko esim. alennusta, kuinka tiukat ovat aikataulut ja-niin-edelleen.

On myöskin tunnettu tosiasia, että asiakaspalvelutyötä tekevät ihmiset joutuvat aika ajoin pahan mielen purkausten kohteeksi. Tiukasti ottaen asiakkailla ilmeisesti pitäisi olla siihen oikeus, sillä he tulevat hakemaan haluamaansa palvelua, ja jos se heiltä syystä tai muusta evätään, heidän ei tarvitse nähdä koko kuvaa tai piitata yksityiskohdista tai syistä ja seurauksista tai ylipäänsä kenestäkään muusta yhtään.

Toisaalta kuitenkin. Jos he ryhtyvät asiakassuhteeseen, he myöskin sanattomasti - tai jopa sanallisesti - suostuvat palveluntarjoajan ehtoihin, nöyrtyvät sääntöihin ja pelaavat niiden mukaan. Periaatteessa.

Välillä edellämainitut mielenosoitukset ja niitä ryydittävät perustelut panevat kuitenkin asiakaspalveluhenkilön hämmennyksen valtaan. Tänä aamuna pohdin muun muassa seuraavien usein kuultujen inttojen logiikkaa:

"Minä olen ollut teillä asiakkaana jo kymmenen vuotta!"
Mitä. Sitten. Mitä sun mielestä siitä? Ajat muuttuvat, eskoseni, koeta pysyä mukana.

".. ja aina aiemminkin on onnistunut! / ikinä ennenkään ei ole tarvinnut!"
Onnea sinulle siitä, että olet tähän saakka onnistunut asioimaan jonkun epärehdin petkulin kanssa, jolle firman yhtenäinen linja on yhdentekevä. Olet saanut siis aina ennenkin alennusta: hyvä sulle, sillä nyt ei heru, kuten ei normaalisti pitäisi muutenkaan. Sinun ei siis koskaan ennenkään ole tarvinnut näyttää alennukseen oikeuttavaa korttiasi saadaksesi sinulle kuuluvan alennuksen: nyt tarvitsee. Opettele elämään sen asian kanssa, äläkä viitsi iso ihminen tulla tänne tinkimään ja ruinaamaan.

"Tarkistas vähän tota asennettas!"
Minä en lähtökohtaisesti puutu toisten ihmisten työhön; ainakaan en tule heidän työpaikalleen neuvomaan heitä siinä. Kaikkein vähiten siedän aiheetonta julkista nöyryyttämistä ja aikuisten ihmisten kasvattamista. Tämän suustasi päästettyäsi voit siis olla varma, että tarkistankin - enkä suinkaan sinulle edulliseen suuntaan.

"Mä en tule tänne enää koskaan!"
Moikku, ei tuu ikävä. Oikeasti. Kuvittelevatko ihmiset, että niiden (usein vieläpä täysin katteettomaksi jäävä) uhkailu säikäyttää minut vetämään äsken esittämäni koko firman periaatteet takaisin, kääntämään kelkkani ja matelemaan niiden jalkoihin anteeksi pyydellen? Sillä siinä tapauksessa herätys tulee olemaan brutaali.

Huvittavimpia ovat luonnollisesti ne, jotka marssivat tiskille ilmoittamaan sydänjuuriaan myöden loukattuna, että "Minä sen sinunkin palkkasi maksan!" - ja luikahtavat sitten tiehensä. Niistä varmasti tuntuu, että ne ovat saaneet viimeisen sanan, ja ovat tyydyttyneitä osoitettuaan näin asiakaspalvelijalle tämän paikan.

Jos ihmiset haluaisivat aidosti keskustella asioista; siitä, miksi toimitaan niin kuin toimitaan, mihin säännöt ja systeemit perustuvat; jos ne suostuisivat sen verran vetämään päätään ulos omasta aunuksestaan että näkisivät, etteivät kaikki rajoitukset ole olemassa vain niiden henkilökohtaiseksi kiusaksi; jos niitä oikeasti kiinnostaisi, minä olisin erittäin valmis jutustelemaan asioista aikuisten tavoin, ääntä korottamatta ja asialinjalla pysyen.

Mutta eiväthän ne sitä halua. Ne haluavat purkaa pahaa mieltään viattomaan sivulliseen, ne haluavat ja niillä on siihen oikeus koska ne ovat asiakkaita ja ne maksavat tästäkin lystistä ja oikeastaan nehän maksavat minunkin palkkani.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Perhosia tuulilasissa ja Porvan Risto

Viikonlopun opetus: älä koskaan lykkää huomiseen sitä, minkä voit lunastaa itsellesi jo tänään.
Menin tänään keskustaan hakemaan omakseni sitä jumalaista pikku langettajaa ja sille kenkäystäviä. Nutusta kokoani oli jäljellä kaksi kappaletta, joista toisesta repsottivat paljetit jonkun tunkeuduttua siihen selvästikin vähintään puoliväkisin. Toinen puolestaan oli normaaliakin tuhmempi, sillä siitä puuttui se alusmekko kokonaan tehden koko koltusta siis mallin see-through. Kenkiä oli vain ala-asteikäisten tepsuttimille sopivissa kokoluokissa.
Joudun siis tekemään uuden matkan villiin itään heti huomenna voidakseni hakea uudet adoptiolapseni kotiin turvaan sieltä.

Kävimme samalla reissulla myöskin tarkistamassa erään elävän kuvan, Tulikärpäsiä puutarhassa oli nimensä. Pettymys sinänsä, joskin sai minut jälleen kerran iloitsemaan siitä, etten ole poika. Olisi hirveän raskasta, kun pitäisi olla traumaattinen ja kompleksinen isäsuhde. Toisin kuin esims nyt.

Tyhmää, että joidenkuiden pitää tehdä töitä sunnuntaisin, sen sijaan että ne voisivat esims olla täällä minun kanssa. Tekisi mieleni vähän murjottaa, mutta taidan tyytyä ottamaan toisen kupillisen kuumaa kaakaota.

Harakka haluaa lisää!

Minä en ole muodikas. En ole kiinnostunut muodista. En viihdy vaatekaupoissa, vihaan sovittelua, en osaa asustaa enkä toden totta ole mikään visionääri pukeutumisen suhteen.

Toisinaan kuitenkin menen hieman hulluksi jouduttuani puolipakolla vaatekauppaan. Saatan innostua sokeasti ostelemaan kimaltelevia, metallinhohtoisia, glitteröityjä, niitein koristeltuja tai sarjakuva-aiheisia vaatteita. Useilla sadoilla euroilla. Silmät vauhkosti päässä pyörien ja kädet hikisenä täristen selaan rekkejä: "Otan tämän! Ja tämän! Tämänkin! Missä näitä on lisää?!"

Morkkishan moisesta hysteriasta tulee. Niinpä eilen, saatuani juksattua Fridan kanssani Idän Ihmekeskukseen, koetin toisenlaista lähestymistapaa. Hyvä on, ensimmäisestä sisäänastumastani kaupasta jouduin ostamaan todella kornin, mustan metalliniititetyn vinyylikäsilaukun. Mutta ei se maksanut kuin kympin. Kuljeskelin liikkeissä, hypistelin vaatteita, tsekkailin ja mallailin - mutten ostanut mitään. Vielä. Harjoitin harkintaa ja nautinnon lykkäämistä.

Frida nimittäin bongasi minulle täydellisen syntymäpäiväjuhlanutun, minkä vuoksi minun tosin täytyy muuttaa bileeni teemajuhliksi. Ensi kertaa elämässäni minun todella tekisi mieleni kaivaa nutun kuva verkosta ja linkata se tähän; en kuitenkaan viitsi alkaa moiseen, joten kuvailen sitä hieman (olen aika rakastunut).
Se on periaatteessa musta, kauttaaltaan mustin paljetein koristeltu ja niin lyhyt, että se yltää hädin tuskin peittämään hyvinmuodostuneen peräpeilini.
Se on häikäisevä, sanan sanakirjamerkityksessä.
Se on rivo, uskomattoman tuhma.

Se ei edes ollut kallis, ja löysin sille seuraavasta liikkeestä täydelliset kengätkin. En vain vielä ostanut kumpaakaan artikkelia, sillä.
Minulla ei ole vyötäröä, eivätkä tuonkaltaiset koltut lainkaan imartele sulojani. Lainaan tässä Nuuta, joka pani asian myös minun ruumiinrakenteeni osalta kerrassaan inhorealistisen osuvasti:
"- - muihin kuvissa esiintyviin henkilöihin verrattuna näytin noin kaksi kertaa leveämmälle. Ja tasapaksulle putkilolle, ihan sievä mekko näytti rippialballe, joka on täytetty neliöllä."

Toisaalta. Legendaarinen salsamekko kuuluu samaan kaliiperiin, ja on ollut jo vuosia menestyksekkäässä aktiivikäytössä.
Lisäksi olen jo alkanut punoa katalaa juonta optisen harhautuksen luomiseksi: jos laitan WonderBrat ja seison vain sivuttain kaikkia kohti, vyötärön puuttumista tuskin huomaa. Lisäksi jos paljasta säärtä on näkyvissä kilometri ja mekon helma killottaa mielikuvitusta villitsevän ylhäällä, ehkä kukaan ei muista katsoa kriittisellä silmällä ällistyttyään röyhkeydestäni.

Se teema on Chicago-musikaali, ja minä olen Velma Kelly. Luonnollisesti.


Pop
Six
Squish
Uh uh
Cicero
Lipschitz!

He had it coming,
he had it coming...

lauantai 22. marraskuuta 2008

Opittele lukiman

Tämä yhteenveto ei ole käytettävissä. Näytä postaus klikkaamalla tätä.

perjantai 21. marraskuuta 2008

Vaikea selittää ja ymmärtää, miten toisesta aina jälki jää

Kuinka vähän järjellä onkaan tekemistä sen kanssa, keistä tässä maailmassa eniten välittää.
Kuinka vähän millään muulla onkaan merkitystä kuin niillä.

torstai 20. marraskuuta 2008

Lisäksi kohtahan on taas viikonloppu

Tunnen voimakasta halua listata tämän päivän mukavia asioita. Siispä teen niin:

- Kampin keskuksessa vastaantullut 9 viikkoa vanha, Kerttu-niminen musta cockerspanielilapsonen kirkkaanpunaisessa villanutussa
- kookoksentuoksuinen body lotion, joka saa olon tuntumaan hyvälle ja kauniille koko päivän
- pisamat ja hymykuopat
- Rilo Kileyn Smoke Detector
- kylmässä ilmassa huurtuva hengitys
- lippis, joka pelastaa surkean tukkapäivän
- iso mukillinen kahvia metrossa juotuna
- askelkyykyt ja kylkihooverit
- ystävät, jotka piittaavat - ja näyttävät sen
- englanninkieliset unet

Halusin listata nämä heti, ennen kuin tuuli muuttuu.


Your hands are bearing one down to the bone
but you're still holding me
So I tighten my grip
my god, I won't let you slip
But can you breathe this way?
And it's never felt like this before

- Maria Mena: I'm on Your Side

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Hand over your heart, let's go home

Koska en osaa enää puhua mistään muusta (enkä ilmeisesti ajatellakaan mitään muuta, sen puoleen), puhuimme eilen Reinon kanssa Eräästä ja hänen kanssaan afääreihin ryhtymisestä. Reino sanoi pelkäävänsä puolestani, ilmeisesti useampiakin asioita, sillä näin hän sanoi: "Kaikkein eniten mä pelkään, että sä joudut luopumaan jostakin, jota pidät tärkeänä."

Koska en ole erityisen nopeaälyinen, ymmärsin lauseen sisällön vasta tunteja sen esittämisen jälkeen. Ja tulin ajatelleeksi, että eikö jokainen oikeaan ihmissuhteeseen ryhtyvä väistämättä joudu luopumaan jostakin, ja että eikö sitä kutsuta kompromissiksi? Ja eikö juuri puolimatkaan vastaantuleminen ole kaikkien maailman ihmissuhteiden ydin, enemmän tai vähemmän? Kyse lienee lopultakin siitä, että itse osaa määritellä ne luovuttamattomat alueet itsestään, ne, joista ei ole valmis tinkimään - ja sitten pitää niistä kiinni. Sillä on asioita, jotka vain täytyy saada pitää itsellään; asioita, joista irrottaminen lohkaisisi mukaansa liian ison palan minuutta; asioita, jotka menetettyään ei voi enää koskaan olla kokonainen.

Mutta luulen, että juuri tuota Reino tarkoitti sanoillaan. Se tietää jo yhtä ja toista sekä minusta että Eräästä, enkä usko sen pelkojen olevan aivan perusteettomia. Mutta voiko luovuttamattomien rajojensa reittiä saada koskaan selville, jos ei ole valmis käymään niillä saakka?



Lopuksi neljän vapaavalintaisesti juuri nyt kiukuttavan blogimaailman ilmiön listaus:

1. ihmiset, jotka eivät päivitä, vaan jättävät lukijansa heitteille
2. ihmiset, jotka eivät kommentoi, vaan jättävät bloggaajansa heitteille
3. ihmiset, jotka eivät noteeraa kommenttejaan, vaan jättävät... no, saitte pointin.

Itsehän olen tässä(kin) suhteessa täydellinen, eikä sillä ole mitään tekemistä sen no-life -faktan kanssa. Ja haastan kaikki, jotka tuntevat olevansa haasteen tarpeessa.

tiistai 18. marraskuuta 2008

Get Ur Freak On

Haluaisin kirjoittaa kriittisen ja vimmastuneen bloggauksen siitä, miten tänään olen kuunnellut Maria Menaa ja Martha Wainwrightiä ja kummastellut, mikä tämä vihaan itseäni niin kovasti ja äiti, se on sinun syysi! -agenda nyt oikein on; haluaisin sanoa, että isot tytöt, lakatkaa poraamasta ja alkakaa tehdä asialle jotain! Elämä on sitä, mitä teet siitä, mitä sinulle on annettu! Jokainen on oman onnensa seppä! Ota vastuu itsestäsi ja elämästäsi!

En jaksakaan.
Kerronkin sen sijaan yhdentekeviä sattumuksia yhdentekevästä arkipäivästä yhdentekevässä elämässäni.

Maalasin tänään Reinon huonetta toimistolla. Käsilleni pikkuruisina pisaroina roiskunut anilliini maali sai minut näyttämään sikotautiselle, minkä seurauksena ihmiset väistelivät minua raitiotievaunussa ja salilla (jossa muuten jaksoin tehdä melkein yhtä hyvin kuin ennenkin ja fuskasin vain ihan hiukan, huolimatta kolmen viikon tauosta. Jee, meitsi! Heti tuntuu, kuin pulskastus olisi pysähtynyt.).

Kotiin tultuani havaitsin vuosien takaisen tuttuni, Sveitsiläisen Huumepoliisin ottaneen yhteyttä. Serkkunsa pelaa ATP-tasolla tennistä ja on kuin sattuman kaupalla Helsingissä tourneella. Minua pyydettiin seuraneidiksi tälle ulkomaalaiselle urheilutähdelle - kotisivunsa kuvagallerian tarkastettuani tuskin luulen kieltäytyväni puhelimen soidessa. Hei vaan pojat...

Tästä täytyy tulla loppu. Minun pitää jälleen hankkia itselleni elämä. Olihan minulla kerran ystäviä, mielekästä tekemistäkin.
Njäh, toisaalta. Entä jos puhelin soikin juuri silloin, kun yritän elää?

maanantai 17. marraskuuta 2008

Petteri ja Esa Grönholm

Muistinpa juuri tuossa jollekulle viikonlopun tapahtumia selostaessani joutuneeni lauantaina Nuuta kantiksessa odotellessani kolmen viihdytys- / seuranpito- / iskuyrityksen kohteeksi. Yksi jannuista tosin oli niin nenät, että sijoitti itsensä kyllä päättäväisesti noin puolen metrin päähän kasvoistani, mutta tyytyikin sen koomin tähyilemään kaukaisuuteen utuisin silmin, saamatta aikaan minkäänlaista interaktiota. Nämä kaksi muuta olivat ihan puhekykyisiä, toinen jopa ulkomaankielinen, mutta omasta mielestään vissiin todellisia pelureita: normaalin kotikasvatuksen saaneena katsoin aiheelliseksi esittäytyä keskustelukumppanilleni. Nimeni ei kuitenkaan synnyttänyt toisessa osapuolessa mielestäni varsin luonnollista "oma-nimi-tähän"-responssia, jolloin lähdin sitä - edelleen varsin sopuisana ja hyväntahtoisesti - tiedustelemaan. "En kerro." "Siis...?" "En mä halua sanoa sitä."

Anteeksi nyt mutta. Mitä paskaa? Mikä peliliike tuo on olevinaan? Mitä syytä kenelläkään on olla kertomatta etunimeään sitä tiedustelevalle? Monenko etunimi - ja korostan tässä vielä: pelkkä etunimi, yksinään se, ilman edes sukunimen initiaalia - on oikeasti niin uniikki, että paljastamalla sen johdattaisi kenenkään tuntemattoman ns. jäljilleen? Ja eikö, jos nyt jostain merkillisestä, joskaan ei minun ymmärrykseni tavoittavasta, syystä haluaisi pysyä aitona muukalaisena, olisi huomattavan paljon helpompaa keksiä itselleen pseudonyymi - tai vaikka lainata naapurinsa nimeä?

Nythän on niin, että taitavimmat (ja käyttäisin tässä sanaa pelimies, ellei pelkkä sen ajatteleminenkin saisi aikaan kuivia yökkäyksiä ja ihokarvojen inhotörrötystä) smoothsterit ovat niitä, joiden ei tarvitse korostaa rooliaan. Toki jos nainen - tai mies, preferensseistä riippuen; toisin sanoen kohde - on kyllin kärsät tai vaihtoehtoisesti yksinkertaisesti yksinkertainen, moinen salaperäisyys saattaa tepsiäkin. Veikkaisin puhuvani ymmärtävän enemmistön puolesta sanoessani, että meitä muita noin räikeä käytöstavattomuus vain alkaa ennemmin tai viimeistään myöhemmin nyppiä.

Minun mielestäni baarissa keskustelemisen ei tarvitse johtaa kihloihin ja paritaloon Torpparinmäessä. Tällöin minulle ei ole välttämättä relevanttia, onko ihminen, jonka kanssa jutustelen oikeasti vai leikisti Olli Orava; on kuitenkin mukavaa, että naamaa voi halutessaan kutsua jollain nimellä. Ettei tarvitse keksiä sille itse omaa, koska siitä harvemmin seuraa mitään hyvää.
Kyse on pohjimmiltaan siis siitä, miten sivilisaatiossa kasvaneet ihmiset toistensa seurassa ovat.

Elämäni on tällä erää harvinaisen tapahtumaköyhää ja tasaista. Pinnalta. Jotenkin se ei edes haittaa, koska päässä tapahtuu niin paljon. Se heijastuu uniin ja päivän rytmiin. Se saa hurjaksi riemusta ja voimattomaksi epätoivosta. Useimpina päivinä sitä kestää ihan helposti, mutta toisinaan toivoisi tietävänsä, montako muumilaulua vielä. ...ennen kuin mitä?


Odotanko turhaan sua sittenkin?
Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin?
Välimatka piinaa ja painaa mua,
kuka päättää ketkä saa onnistua?
Oo siellä jossain mun.

- PMMP: Oo siellä jossain mun

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

When you are with me, I'm free, I'm careless, I believe

Sain seuraa ja pääsin baariin. Tuloksena oli paras ilta pitkiin aikoihin: tärkeitä ihmisiä, mielekkäitä keskusteluja, livemusaa; Vogueita, Bloody Maryja ja skumppaa; sydämen uuteen rytmiin pyöräyttäviä tekstareita. Langetin yhden ystävän, enkä edes ole pahoillani. Melkein herätin toisen, eikä sekään haitannut yhtään. Itketin yhtä, mutta hyvällä tavalla. Kaipasin Erästä, mutta sellaisella toiveikkaalla ja melkein iloisella haikeudella.
Kaikki oli taas hetken miltei täydellistä. Näitä hetkiä on viime aikoina taas ollutkin hämmentävän runsaasti, ja haluan sanoa sen ääneen, etten unohtaisi.

Tänään minulla on vanha kunnon grönholm, oikein sellainen äreä, paranoiaa ja pyörrytystä aiheuttava. Lääkkeeksi syön Pågenin cremetäytteisiä muffinsseja, Estrellan Grain Delight -sipsejä ja Lordi-namuja sekä luen Lehteä ja nauran ääneen.


Lähettäkää minulle kirjoja,
jotka päättyvät hyvin,
sillä kerran myös
meidän tuskallinen rohkea tarinamme
päättyy hyvin

- Ultra Bra: Lähettäkää minulle kirjoja

lauantai 15. marraskuuta 2008

Hairspray Revolution

Ääh, tahdon baariin. Nyt.
Tahdon tanssimaan niin, että sääriluita kutittaa. Tahdon juoda kuplivaa suoraan pullon suusta ja kiskoa tequila shotteja, ainakin sen yhden liikaa. Tahdon nauraa katketakseni liian kovaan ääneen ja aiheuttaa pahennusta.


Alright sir
sure I'll have another one, it's early
Three olives, shake it up, I like it dirty
Tequila for my friend, it makes her flirty
Trust me
I'm the instigator of underwear
showing up here and there uh oh
I'm always on a mission from the get go
So what if it's only one o'clock in the afternoon
It's never too soon to send out all the invitations
to the last night of your life

Lordy Lordy Lordy
I can't help it, I like to party
It's genetic
It's electrifying
Wind me up and watch me go
Where she stops? Nobody knows
A good excuse to be a bad influence
on you and you and you

- Pink: Bad Influence

perjantai 14. marraskuuta 2008

Flic flac ja suklaamonni

Menimme Malmille katsomaan nykytanssia. Itse biisi oli luonnollisesti aivan erinomaisen elähdyttävä, mutta aivan erityisesti haluaisin suositella Malmitaloa kaikille asiaan perehtymättömille. Menkää! Se on siinä ihan juna-aseman vieressä, siinä vas... tai odottakaas, annankin teille Fridan numeron niin voitte kysyä itse. Että missä.

Koska Malmitalon sijainti on tosiaan niin kovin kätevästi ihan siinä juna-aseman tuntumassa, jouduimme myöskin paikalliseen anniskeluravintolaan. Saimme ruokaa ja viiniäkin, mutta enimmäkseen pahaa silmää paikallisilta.
Nousimme bussiin, jonka suuntakilvessä kyllä luki että "Kotiin", ainakin kartanlukijamme mukaan. Pääsimme Suutarilaan, tarkalleenottaen Kynttiläkujalle, missä taisi olla pääteasema. En saanut ottaa taksia kantakaupunkiin, ja miksi olisin sen toki tehnytkään: olihan meillä kättemme ulottuvilla kaikki mitä ihminen tarvita saattaa. Ja matkan varrella Neste Oil sekä Munthers, mitkä kumpainenkin kertovat aukotta siitä, ettei matkaa ole jäljellä enää pitkälti.

Nyt olen turvallisesti omassa kotona, omassa sängyssä, omassa yöppärissä ja masu täynnä mysliä. Puhelinkin soi juuri sillä oikealla äänellä tyynnyttäen viimeisetkin lähiöahdistuksen rippeet. Kaikki on jälleen hyvästi, ja huomenna on lauantai.
Ja minä tykkään ihan kamalasti eräästä, jolle tämä ei kyllä tule yllätyksenä, mutta joka saa ihan tavallisilla sanoillakin vatsaan aikaan varsinaisen villieläinpuiston ja naamalle ääliömäisen virnistyksen. Kosketuksesta nyt puhumattakaan.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

"Maalia nuuskineet ihmiset eivät pidä huonosta musiikista." (trad.)

Tänään olin töissä pakotettu kuuntelemaan lähestulkoon koko päivän KLF:ää. Reino tekee toistaiseksi kanssani töitä samassa huoneessa, ja aamulla ensimmäiseksi paikalle ehtinyt saa valita kanavan. Autuaan tietämättömille informoitakoon, että kanavan konseptissa on kyse tuttujen hittien - yli tyylilajien! - sovittamisesta törkeän banaaleiksi nyrkkipanomusaversioiksi, varmaankin kanavanjohtajan tyttären rallattaessa laulustemmaa ohuella ja säyvttömällä äänellään kaiken sen koneellisen musiikkijäljitelmäsaasteen päälle. Se on kiusallista, se on rivoa - se on niin perustavanlaatuisesti maailmanjärjestyksen vastaista, että se on vain yksinkertaisesti väärin. Se häpäisee musiikin samalla tavoin kuin vuohia uhraava, hautakiviä kaatava ja ruumiisiin sekaantuva gospelinkuuntelija genrensä - kumpi se sitten ikinä onkaan.
Reino oli tänään niin räpsähtelevällä tuulella, etten rohjennut kysyä siltä, miksi se sitä kanavaa haluaa kuunnella. Ehkä se oikeasti, oikeasti pitää siitä, tai sitten se on puhdasverinen sadisti. En keksi muitakaan syitä. En myöskään oikein muista, miten me kaksi taas tulimmekaan ystävystyneeksi.

Sain vihdoin ja viimein kuunneltua uutta Metallicaa. Ei pidä käsittää väärin, minulla ei missään tapauksessa ole mitään kyseistä orkesteria saati heidän rytmimusiikkiaan vastaan. Levyn ensimmäiset kappaleet vain olivat niin jäljittelemätöntä tavaraa, etten voinut olla jälleen kerran pohtimatta, minkälaisille ihmisille he musiikkiaan kirjoittavat ja soittavat. Keitä palvelevat ne keskipituisen popkappaleen kestoiset introt ja suomalaisen oppivelvollisuuden mittaiset instrumentaaliväliosat? Miksi?

Äskettäin käytin ensi kertaa elämässäni sarvikuonokannua. Oloni on hämmentynyt ja kitalakeni kihelmöi hieman. Flunssa ei poistunut kuin taikaiskusta kuten toivoin, mutta kenties ensi yöstä tulee helpompi. Ja ainahan voin herätä kannuttamaan puolivälissä, jos sille alkaa näyttää.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Mäntti maanantai

Have you ever fed a lover with just your hands?
Close your eyes and trust it, just trust it
Have you ever thrown a fistful of glitter in the air?
Have you ever looked fear in the face
and said I just don't care?

It's only half past the point of no return,
the tip of the iceberg,
the sun before the burn,
the thunder before lightning,
the breathe before the phrase
Have you ever felt this way?

Have you ever hated yourself for staring at the phone?
Your whole life waiting on the ring to prove you're not alone
Have you ever been touched so gently you had to cry?
Have you ever invited a stranger to come inside?

It's only half past the point of oblivion,
the hourglass on the table,
the walk before the run,
the breathe before the kiss,
and the fear before the flames
Have you ever felt this way?

There you are, sitting in the garden,
clutching my coffee,
calling me sugar
You called me sugar

Have you ever wished for an endless night?
Lassoed the moon and the stars and pulled that rope tight
Have you ever held your breath and asked yourself
will it ever get better than tonight?
Tonight

- Pink: Glitter in the Air

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Kulttuuria, viihdettä ja kakanhajua

Viikonloppu on ollut jopa nykyisillä mittapuillani varsin täysikasvuinen ja sivistynyt. Siihen on mahtunut diskreettiä puna- ja kuohuviinin siemailua, kirjallisuuskritiikkiä, ystävän uuden py:n tapaamista, kodin sisustamista ja kynttilöiden polttelua. Osin syy moiseen hillittyyteen on takuusti flunssan, joka ei vain tahdo hellittää otettaan. Osin kyse on siitä, ettei mieleni tee tanssimaan neonvaloihin ja juopumaan liian lyhyen hameen aiheuttamista kiihkeistä tuijotuksista. Tiedän, mitä haluan ja tiedän, mistä sen löydän. En vain vielä tiedä, miten sen saan. Se on kuitenkin nyt lähempänä kuin koskaan, ja ajatuskin siitä saa terveen järjen pakenemaan ja sudenkorennot mellastamaan vatsassa.

Käytiin äskettäin Kuosman kanssa näkemässä Woodyn uusin, ihania naisia ja Barcelonan pölyistä kesää kuva kuvan jälkeen hyväilevä Vicky Cristina Barcelona. Ehkä elokuva itsessään on vain kevyt ja viihdyttävä ja kaunis; ehkä minä olen vain liian yksinkertainen ja levottomalla tuulella. Viiltävää syväanalyysiä siitä en saanut koostettua, irrallisia huomioita vain. Tähän tapaan:

- Javier Bardem, mies jolla on muulin profiili ja röyhkeän saalistajan katse; joka näyttää isommalle kuin mitä varmasti onkaan. Lamaannuttavan kuuma. Oikeasti, huomattavan (ja huolestuttavan) puoleensavetävä.
- miksi viininjuomisen katsominen saa aina poikkeuksetta aikaan voimakkaan halun juoda viiniä? Esimerkiksi hattaransyömisen tai kahvinjuomisen seuraaminen ei aiheuta moista impulssia.
- Penélope Cruz on mielestäni miltei sietämätön näytellessään englanniksi. Espanjalaista puolihullua ja hysteeristä, murhanhimoista narttua esittäessään se sen sijaan on oikealla paikallaan kuin tupakansavu yökerhossa.
- kaikilla pääosiin valituilla näyttelijöillä Rebecca Hallia lukuunottamatta on varsin silmiinpistävät (tsihih) klyyvarit. Voiko tämä olla sattumaa ja jos ei, mitä vanha kunnon Allen on sillä halunnut viestiä?

Ymmärtänette ajatusten hajanaisuuden, kun kerron, että meidän edessämme istuvan pariskunnan ilmeisesti miespuolinen jäsen piereskeli näytöksessä, ainakin kerran kuuluvasti ja lukuisia kertoja kielivän löyhkäävästi. Jotenkin olen naiivisti kuvitellut, että tämänikäiset, päällisin puolin terveet ihmiset ovat jo kutakuinkin sisäsiistejä. Olen tainnut luulla väärin, siispä vaadin julkisilla paikoilla piereskelyä lainvastaiseksi. Välittömästi. Sillä leffateatterissa rupsuttelua vittumaisempaa on vain kakkaodöörin levittely spinningtunnilla: siinä hommassa saattaa oikeasti lähteä henki, jos vapaa hapensaanti niin salakavalalla ja brutaalilla tavalla estetään.

Olen myös kuunnellut sekä Pinkin uusinta että Maria Menaa. Satuin näkemään Voicelta tässä taannoin Pinkin haastattelun, jossa hän nimenomaisesti kielsi Funhousen olevan teema-albumi, levy eroamisesta. Älä puhu, Pink, paskaa. Kyllä se on. Millä muulla ne lukuisat, meille eron ulkopuolisille kohtalaisen yhdentekevät balladit ja keskitempoiset popkappaleet vailla koukkuja selittyvät; millä selittyvät tutun asenteelliset, räyhäkkäät bilebiisit, joiden lyriikoissa kerrotaan, yllätys yllätys, eroamisesta ja sen aiheuttamasta liiallisesta juopottelusta sekä hauskanpidosta kyynelten läpi hymyillen? En väitä olevani pettynyt asioiden tolaan, sanÄH. Väitänhän: olen pettynyt. Ei levy huono ole, se on vain vähemmän Pink kuin toivoin sen olevan.
Maria Menalla puolestaan on kamalan kaunis ja kuulas ja siksi hieman hyytävä ääni ja siinä hittikipaleessa on uskomattoman vetoava sävelkulku kertsissä, sellainen, joka jää piinaamaan ja pakottaa vähän hyräilemään mukana, vaikka olisikin kalliolaisella raitiotievaunupysäkillä tihkusateessa sunnuntai-iltana eikä sitä kaivattua puhelua olisikaan vielä tullut. Ei se silti mikään elämää suurempi popalbumi ole, eikä lapsikuoroa tulisi kyllä yhdenkään artistin enää koskaan käyttää yhdessäkään kappaleessa tehokeinona. Koskaan.


We never looked so pretty
Never seemed so real
I let go of myself now
and tell him how I feel

- Maria Mena: I'm in Love

perjantai 7. marraskuuta 2008

Räkää kärsimässä

Njäh. Mikä universumin juonikas kepponen onkaan se, joka pakottaa ihmisen jäämään kotiin peiton alle pärskimään ja korisemaan juuri sinä nimenomaisena päivänä, kun se olisi jälleen päässyt upottamaan kirjaimellisesti pensselinsä maaliin? Työpäivä olisi oikeasti tänään koostunut telalla ja rajaajalla leikkimisestä sekä värikarttojen tutkiskelusta. Mutta ei tarvinnut mennä. Hmph.

Luin sen Saision eilen loppuun. Hieman vajaa 600-sivuinen kirja kahdessa päivässä lienee henkilökohtainen arkiennätykseni (lomasuorituksia ei lasketa, koska niissä ajankäyttö on ratkaisevasti eri tavoin jakautunut). Pettymyksekseni en lopulta ollutkaan kirjasta niin hurmiossa kuin alun perusteella ajattelin; hämmentävästi myöskin toisinaan muistin lukevani Hotakaista; miestä, jonka valtaisaa kirjailijana nauttimaa suosiota allekirjoittaneen on hieman haasteellista ymmärtää, sillä sen päähenkilöt ovat usein vähintään miedosti vastenmielisiä elleivät kuvottavia psykopaatteja, eikä itselleen täydellisesti samaistumismahdottoman romaanihenkilön vaihteita useinkaan pysty seuraamaan kovinkaan pitkään.
Saision kirjassa oli kuitenkin jälleen kerran sokaisevia kielellisiä helmiä, hykerryttäviä oivalluksia ja juuri oikeaan muotoon jätettyjä lauseita. Kas tähän tapaan:

"Tässä kielessä lähtö on jotakin, jota aletaan kaikessa rauhassa tehdä. Muita asioita, joita tehdään, ovat kuolema ja tuttavuus. Nekin ovat rauhaa ja pohdintaa vaativia asioita. Kuolemaan ja tuttavuuteen ei pidä harkitsematta syöksyä, meillä päin."

"Suunta - - on myös mielenkiintoinen sana, koska jos sitä ei ole, on suunnaton. Eli suuri meillä päin. Sen, jolla on suunta, täytyy puolestaan olla suunnattoman vastakohta eli pieni."

Yksi kenties banaaleimpia kiteytyksiä kirjassa puolestaan kuuluu seuraavasti:

"Sillä rakastavaisten yhteiset onnen hetket ovat sokeita, ja vasta onnettomuus paljastaa rakkauden syvyyden."

, ja siteerasin sitä tässä saadakseni aikaan ihan pienen sillan, sellaisen aasinmentävän vain. Kas nyt on käynyt niin, että pikkuserkkutyttöni makaa henkitoreissaan meksikolaisessa sairaalassa. Hän on muistaakseni loistotyyppi, älykäs, hauska ja mukavakin; aikuisiällä emme ole juurikaan olleet tekemisissä toistemme kanssa (Facebookissa olemme toki ystävät, mutta siis). Kun eilen kuulin hänen olleen yksi Meksikossa sattuneen tuhoisan lentokoneturman uhreista, järkytyin kovasti. Yhtäkkiä hän tuntuu miltei siskon veroiselta, ja tilansa seuraaminen muuttui äidin ja minun välisten puhelinkeskustelujen tärkeimmäksi teemaksi.
Oikeasti toivon kovasti sen toipuvan. Se on kuitenkin vasta minun ikäinen.

torstai 6. marraskuuta 2008

Puts-plank

Meillä kotona vallitsi implisiittinen käsitys siitä, että siivoamiseen kulutettu aika on absoluuttisesti pois jostakin tarpeellisemmasta, tai ainakin paremmasta ajankulusta. Meillä ei siis siivottu kovinkaan usein, mutta ei se minun lapsuuttani huonontanut; korkeintaan opetti sietämään pientä pölyisyyttä ja hiekkaa eteisen lattialla. Meillä ei myöskään uskottu erilaisiin siivouskemikaaleihin: jos Tolu riitti Mammukalle, oli sen riitettävä meillekin. Ja hyvinhän sillä pärjäsikin.

Tällä mittapuulla olen luonut itselleni aiemmat henkilökohtaiset perinteeni mullistavan siivouskulttuurin: pyrin siivoamaan säännöllisesti, tavallisesti kerran viikossa. Suoritan määrävälein myöskin sellaisia kuriositeettiurakoita kuten vaatekaapin kaseeraus, asuntoni kaikkien ovien pesu sekä kirjahyllyn tomutus. Olen melkoisen hullaantunut siivousvälineiden ja -aineiden osteluun; minulla on raikkoamisessani rytmi, muoto ja sisältö.

Tämän viikon kodinhoidolliset ponnistukset ovat kuitenkin ylittäneet kaikki hyvän maun rajat. Maanantaina suoritin perussiivouksen, minkä lisäksi maalasin kirjahyllyn ja kajarit ensimmäiseen kertaan. Tiistaina maalasin toisen rundin sekä jynssäsin kylppärin lattiasta kattoon. Keskiviikkona punnersin kajarit omille paikoilleen sekä kytkin ne, poistin suojapaperit lattiasta ja seinästä sekä silitin vuoren puhtaita vaatteita. Tänä aamuna heräsin epähuomiossa tuntia suunniteltua aiemmin, joten pesin ikkunat. Näiden puuhien oheen olen lisäksi pessyt muutamia koneellisia pyykkiä ja tiskannut ainakin kahdesti. Kaikki tämä normaalin työssäkäynnin sivussa ja orastavan flunssan alaisena.

Eihän tässä ole enää mitään järkeä (rykäisten: *seksuaalinen frustraatio*).


Tartu ranteisiini, ranteisiini,
purista lujempaa!
Tee kaulaan merkki, kaulaan merkki,
anna ymmärtää, että voit minut alistaa

- Ultra Bra: Sankaritar