torstai 29. joulukuuta 2011

Jos on karhu

Minä ihailen suunnattomasti sivistyneitä ihmisiä. Sellaisia, jotka osaavat siteerata taiteen kaanoniin kuuluvia teoksia; sellaisia, jotka osaavat kertoa jostain suurenmoisesta tavallisin mutta silti käsittämättömän osuvin sanoin, paisuttelematta mutta kylliksi painoa antaen.
Minusta hienointa mitään ovat oppineet, jotka eivät välitä kerskua sillä että rakastavat viisautta tai kauneutta, vanhoja - miksei uudempiakin - taitoja tai tieteenaloja; ihmiset, jotka voivat saada minut lumoutumaan jostain, mitä en ole aiemmin edes ymmärtänyt olevan.

Ahmin kahdessa yhteensä noin työpäivän mittaisessa rupeamassa Michael Cunninghamin uusimman löydettyäni sen suunnattomaksi riemastuksekseni Kallion kirjaston bestseller-hyllystä. Seitsemän päivän laina-aika, hui hai! Illalla olin vajonnut Cunninghamin kieleen (kirjaa mainostetaan Entertainment Weeklyn arvostelusta poimitulla luonnehdinnalla, jonka mukaan "Tässä romaanissa on lauseita, jotka ovat niin vaikuttavan huolella mietittyjä ja kauniita, että ne melkein leijuvat sivun yläpuolella.") siinä määrin, etten malttanut nukahtaa: sammutin valot kolmesti, vain sytyttääkseni ne puolen tunnin kuluttua uudelleen, päästäkseni lukemaan vielä vähän, vähän vain.

Huomaan, että lukiessani laveita, monille sivupoluille pujahtelevia kuvauksia kuvataiteesta vaikutun. On kuin istuisi jälleen Siltavuorenpenkereen isossa luentosalissa, häikäistymässä siitä kaikkein karismaattisimmasta luennoitsijasta, tuntemassa harvinaista, huikaisevaa ymmärrystä: kuin saisi hetkeksi sormenpäillään otteen kimaltavan sisiliskon hännästä, kuin silmänräpäyksen ajan todella käsittäisi, mistä kaikessa on kyse. Olen lapsekkaan vaikuttunut siitä, että joku tuntee alansa - eikä edes sitä omintaan, jonka kirjailijalle automaattisesti kuvittelisi olevan kirjallisuuden - niin suvereenisti ja läpikotaisin, että voi luoda siihen kokonaan uusia, täysin uskottavia ja lajityyppiin saumattomasti uppoavia hahmoja, sellaisia tyyppejä joita melkein ryhtyy googlaamaan tarkistaakseen faktojen paikkansapitävyyden. Että joku voi kuvailla olemassaolevia teoksia, jopa kokonaisia suuntauksia sillä tavalla kepeästi, että sävystä voi tajuta aiheen olevan kirjoittajalle paitsi tuttu myöskin rakas.

Sen sijaan metakirjallisuus, kirjallisuus joka kertoo kirjallisuudesta (olkoonkin että romaanin muodossa) useimmiten lähinnä tympäisee minua. Minusta lainauksilla ja tulkinnoilla viisastelevat henkilöhahmot ovat ikävystyttäviä ja naurettavia, hermostuttavan nenäkkäitä keikareita.
(Asia, jota vihaan yli kaiken, ovat lähdeluettelot kaunokirjallisissa teoksissa. Hyvä on, monesti niillä on kirjan erityisen aiheen vuoksi sangen järkeenkäypä paikkansa - tai ehkä kirjailija haluaa osoittaa velkansa suunnan sekä kiitollisuutensa. Minun silmiini ne näyttäytyvät ylvästelynä, romaanin ylettömänä akateemistamisena: minä, kirjailija, en olekaan kuka tahansa harrastelija vaan aiheeseen syvällisesti perehtynyt ja taustatyönsä tehnyt korkeakoulutettu! Ensimmäinen tällainen johon törmäsin, oli Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi - muun muassa tästä aiheutuneen kuvotuksen vuoksi en ole saattanut lukea kirjailijan muita teoksia.)
Eilen koetin pohtia, mistä tämä johtuu. Olenko kateellinen niille, jotka oikeasti tuntevat kirjallisuutta eivätkä vain teeskentele tuntevansa kuten minä teen? Olenko omistushaluinen "minun" taiteenlajistani, siitä josta vilpittä voin sanoa ymmärtäväni eniten - mutten kuitenkaan kylliksi? Onko kyse siitä, että itselle uutta tarinaa kuuntelee varmemmin hievahtamatta ja sen aitoutta kyseenalaistamatta kuin sitä vanhaa ja tuttua, johon on olemassa jo omakin näkökulma ja mielipiteitä?

Toisaalta Cunningham sai minut tuumimaan monien miesten suunnatonta hämmennystä homoseksuaalisia tuntemuksiaan kohtaan: miltei mustasukkaista heterouteen ripustautumista ja itsensä vainoharhaista tarkkailua. Onko tämä tai tuo homoa tai edes naismaista? Miten saa, miten pitää olla?

Suunnatonta nautintoa puolestaan tuottaa lukea kieltä (kyllä, luin tämänkin teoksen suomeksi, sillä minun vivahteiden tajuni ja siten suoraan kykyni nauttia tekstistä on kyllin kehittynyttä vain äidinkielelläni, harmillista kyllä), joka on niin maalailevaa mutta kuitenkin niin täsmällistä, niin oivaltavaa ja täynnänsä tunnistettavia hetkiä ja tunteita, maisemia joita ei koskaan ole nähnyt mutta jotka silti tietää läpikotaisin niistä luettuaan.

Kun takana on jälleen hyllymetreittäin yhdentekeviä, latteita sivuja, pitkästyttävää jaarittelua ja epäkiinnostavia päähenkilöitä, saavat Cunninghamin kaltaiset virtuoosit minut jälleen uskomaan kirjoihin ja niiden taikaan sekä siihen, että tämä on sitä, minkä vuoksi Donneria siteeratakseni lukeminen kannattaa, no, ainakin toisinaan.

(Kirjan sisäliepeessä on kuva Michaelista ja luojani, mies voi olla kuusikymmenvuotias ja toden totta homo, mutta juuri nyt kenties kuumin koskaan näkemäni kukaan! Kuvaa katsoessa alkaa ujostuttaa ja kansi pitää laittaa välillä hetkeksi kiinni, ettei kiihdy liikaa.)

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Totuudessa on se ongelma, että usein se on laimea ja kliseinen

Minä en usko uuden vuoden lupauksiin. Olen joskus kiihkeässä menneisyydessäni kirjoittanut raivoisasti uudesta vuodesta uuden elämän katalysaattorina. Allekirjoitan kiukkuni ja hankaluuden sietää pyhistelyä yhäti, joskaan en ehkä enää yhtä paksulla magic markerilla: olen nimittäin ajatellut kokeilla, ovatko lupaukset jotenkin sitovampia, kun ne tekee astuvaksi voimaan vuoden ensimmäisenä päivänä. Ainakin niistä on nolompi luistaa, jos niitä ensin on käynyt hehkuttamaan erinäisillä julkisilla foorumeilla. Tästä tulee nyt vähän pompöösiä ja julistelevaa, mutta onpahan sitten sitäkin aidompaa.

1. Minä aion unohtaa menneet. Aion olla muistelematta. En enää vello enkä anna itseni kaivata. Suljen sen huoneen päästäni, jätän sen oven taakse kaiken tapahtuneen ja etenkin tapahtumattoman, jatkan elämääni ja siirryn lopultakin eteenpäin. En enää suostu suremaan.

2. En moiti itseäni tuhlatusta ajasta, hukatuista vuosista tai turhista päivistä, en hyvistä enkä huonoistakaan. Olen suopea, ehkä oikein dramaattiseksi jos ryhdyn niin jopa armollinen itselleni - hyväksyn sen, että asiat vaativat aikaa sen verran kuin vaativat, eikä itseään voi hoputtaa sellaisten suhteen. Jos aikaa onkin jo haaskattu kylliksi, en ainakaan aio hassata sitä vielä päivittelyyn ja jälkiviisauteenkin.

3. Hankin käsiini Will & Gracen koko tuotantomitaltaan ja katson. En ymmärrä, miten aina onnistun unohtamaan, miten mahtava sarja on kyseessä - ja miten en yhäkään ole saanut perehdyttyä siihen muutamaa satunnaista irtojaksoa lukuunottamatta.

4. Teen asioita, joista tulee hyvä mieli. Vietän aikaani vain sellaisten ihmisten kanssa, joista saan ammentaa energiaa ja vastavuoroisesti ehkä antaa saman heille; vietän aikaani vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka haluavat viettää aikaansa juuri minun kanssani.

5. Alan käyttää rappusia aina kun se on mahdollista.

6. Pyrin tilanteeseen, jossa herään yhä harvemmin kasvot lähes tunnistamattomiksi turvonneina. Niitä aamuja on vuonna 2011 ollut aivan liikaa - vaikka kuinka herkullista olisikin ajatella sen johtuvan vastuuttomasta alkoholinkäytöstäni ja siitä seuraavasta holtittomasta himosta nuolla suolakiveä, ei kyse kuitenkaan ole ollut siitä. Yksinomaan.

7. Haluan onnellisuutta. Haluan läheisyyttä. Haluan hyviä hetkiä ja tasapainoisuutta. Haluan tanssia enemmän, haluan taas nähdä asioista ne hymyilyttävät puolet, haluan vaikuttua.
Haluan olla parempi: luistelija, työntekijä, ystävä.
Aion tehdä kaikkeni saavuttaakseni nämä asiat.


You can't quit until you try
You can't live until you die
You can't learn to tell the truth
until you learn to lie

You can't breathe until you choke
You gotta laugh when you're the joke
There's nothing like a funeral to make you feel alive
- Sixx: A.M.: Life is Beautiful

otsiko Michael Cunninghamia