Väliraportti

Kesäloma on hieno konsepti: aurinkoa, ystäviä ja loputtomasti joutilasta aikaa.
Aloitin lomailuni Taalasmaan kera mökillään. Lojuimme auringossa, saunoimme, grillasimme, kävimme laivarannassa jätskillä ja verkostoiduimme kylän olutkuppilassa (Oottekste Harjusta? Kumpaka?). Näimme Haminan pärinäpoikien ällistyttävän keulintanäytöksen ja innostimme keski-ikäiset sedät tekemään tuttavuutta silkalla olemassaolollamme.

Eilen pääsin avaamaan virallisen motoristinurani. Ensipeliksi valikoitui Paddingtonin 1200-kuutioinen BMW, jota oli vastoin ennakkoasenteitani yllättävän kitkaton ohjastaa (sen lisäksi, että se saattaa olla maailman mukavin kyykkypyörä kyytiläiselle; ainakin mukavin, jonka kyydissä itse olen kököttänyt). Tarkoitus oli, että käväisisin muutaman kilometrin lenkin läheiselle huoltikselle ja takaisin ja tulisin sitten noutamaan tien poskeen hengailemaan jäänyttä Paddingtonia matkaa jatkaaksemme. Liityin kuitenkin nohevana tyttönä epähuomiossa Helsinkiin vievälle motarille ja siellähän sitä sitten jännitettiin, kuinka kaukana on seuraava liittymä, ajaako joku ylitseni sitä etsiessäni, riittääkö bensa ja löydänkö takaisin lähtöpaikalle. Ajoin siis ensi kertaa satasta pyörällä, teinpä yhden ohituksenkin ja ihan pikkuisen kaarreajoa - ja pääsin ehjänä perille. Vastaantulevan motoristin moikatessa suurieleisesti käsivarttaan suoraan sivulle tuulettaen tyydyin nyökkäämään hieman liioitellusti, kosken tohtinut irrottaa kättä stongasta. Kotoisa pikku tapa kuitenkin tuntui muuttavan elämäni mikrotasolla: moikkaaja ei tiennyt, että olin ekaa kertaa puikoissa valvomatta, että olin juuri taittanut elämäni ensimmäiset prätkäkilometrit yksin ja sangen mallikkaasti, että tosiasiassa olin kauhusta jähmeänä niin ison pyörän kanssa kaarrellessani: hetken olin sen kanssa tasaveroinen ajelija.

Paddingtonin palattua kuskinpukille ja minun suosiolla takapakkarille jatkoimme itäisen Uudenmaan pikkuteiden koluamista. Se kokeneena motoristina tiesi parhaat mutkareitit, joita sitten pyyhällettiin laittoman lujaa. Sen lähemmäs lentämistä en ole maan päällä päässyt. Olin niin lapsekkaan riemuissani todellisesta vauhdin hurmasta, että vain välittömän keskustelun mahdottomuus pelasti illuusion älyllisyydestäni: tuskin olisin saanut yhtään järkevää lausetta leveään virnistykseen juuttuneesta suustani moisen jäljiltä.

Maanantaina selvisi, että Rokkitähti oli kuin olikin onnistunut diilaamaan minut "bändin vieraaksi" ensi viikon viikonlopun rokkitapahtumaan. Äskeinen suunnittelutuokio Fridan (feat. Veijo Nilkki) kera antoi, no, jos ei nyt suoranaisesti fyysistä niin ainakin henkistä suuntaa reissulle.
Ihan pian starttaamme Saarta kohden. Sitä ennen, jos oikein lykästää, näen ihmisen jonka näkemistä olenkin jo ehtinyt kovasti odottaa.

Loma on jo nyt ollut mitä mainioin. Suuntaus on vieläpä paranemaan päin.

And then one day, one magic day he passed my way

En ole sillä tavalla häissä liikuttuvaa tyyppiä, että alttarille asteleva pari tai sormusten vaihto saisivat minut kategorisesti kyynelehtimään. Sen sijaan huomaan, että nykyään kaikki uskollisuusvalat ja parien toisilleen kuulumisesta kielivät pienet hellät eleet ja kahdenkeskiset katseet saavat minut nieleskelemään. Lupautua sille, jota eniten maailmassa rakastaa, olla lempi-ihmisensä kanssa rinnakkain, yhdessä, samaa tahtoen: sen kuvitteleminen saa kylmät väreet vilistämään vartalollani.

Eilisissä kesähäissä kaikki vaadittavat klassiset elementit olivat läsnä: oli aurinko ja leppeään kesätuuleen nojaavat koivut, henkeäsalpaavan kaunis, majesteetillisen näyttävä morsian ja huultaan purren jännittävä sulho. Enimmäkseen nuorista perheistä koostuva hääväki, alusta loppuun itse laadittu menu, lahjakkaita muusikoita ja ryöstetty morsian kuplajuomaa nauttimassa.

Olisin niin halunnut olla yksi niistä parillisista, jollekulle kuuluvista; koskettaa jotakuta ohimennen vyötärölle, omakseni merkiten, hymyillä salaista, tietävää hymyä sille yhdelle, kietoutua illan viiletessä harteilleni ritarillisesti nostettuun hellyyttävästi liian isoon pikkutakkiin, vaihtaa pikaisia suukkoja, muka nahistella viinilasin hallinnasta.

Häät saattavat olla julmia tilaisuuksia parittomille.


Sen sijaan pummasin kyydin kaupunkiin, katkaisin matkalla korkoni ja korjasin sen myöhemmin jesarilla. Join liikaa skumppaa, poltin toisten savukkeet ja paasasin tasa-arvosta suu vaahdoten. Tanssin avojaloin Mikonkadulla jalkani haavoille ja tunsin olevani suojassa kaikelta ystävän halauksessa. Pääsin kotiin aamunkoitteessa, keitin pastaa kiljuvaan yönälkääni ja ahmin sitä pelkällä ketsupilla. Nukahdin jalkapohjat edelleen likaisina ja ikkuna auki.


The greatest thing you'll ever learn
is just to love
and be loved in return

- David Bowie: Nature Boy

Saaristolaiselämää ja samppakaljaa

Rokkitähti tuli tänään jumpalle, oli huippukiva kuten aina ja tarjoutui aivan oma-aloitteisesti hankkimaan minulle ilmaislipun festareille, joille Fridan kanssa muutaman viikon päästä olemme suuntaamassa. Tunnen oloni polleaksi sekä suunnattoman riemastuneeksi - vaikkei se sitä flabaa saisikaan kinuttua, on jo silkka ele niin mukava että toivoisin osaavani ilmaista kiitollisuuttani ja mielihyvääni vilpittömällä ja tulkinnanvaraa jättämättömällä tavalla. Rokkitähti on niin hirveän mukava ja minä haluaisin niin lapsenomaisen kovasti olla sen kaveri, niin kovasti että menen jotenkin ihan sijoiltani aina sen nähdessäni ja vaikutan ihan jälkeenjääneelle eikä sellaisen kaveri kukaan halua olla eikä varsinkaan niin viileä vaikkakaan ei yhtään sellaisen lailla käyttäytyvä oikea stara.

Töitä on tällä erää jäljellä yksi päivä. Sitten vuorossa ovat yhdet häät, kenties hieman moottoripyöräajelua ja kolme viikkoa lomaa. Keskimmäisestä viikosta olen etukäteen eniten tohkeissani, enkä oikein edes keksi, millä tavoin se voisi mennä niin pilalle, ettei meillä olisikaan mukavaa.

Kunpa vain selvittäisin huomisen kaikki etapit kunnialla. Taidan ostaa illaksi ison pussillisen irtokarkkeja, itselleni.

Linkkivinkki, meikkibreikki

Viime päivinä on tapahtunut jotain merkillistä. Tulin tutustuneeksi Google Analyticsin kautta pitkästä aikaa blogiani koskeviin tilastotietoihin. Ensinnäkin nyt kävijöistä miltei puolet saapuu tänne viittaavien sivustojen kautta - mikä toki on kaikkien kannalta pettymyksiä minimoivaa, sillä jos surffailee toivoen löytävänsä hakusanojen avulla miniatyyrilaulajan tai suunnittelijan vaimon alastonkuvia ja päätyykin tänne, niin. No, paha mielihän siitä seuraa.

Viittaavista sivustoista ensimmäinen on sangen looginen: eniten vierailijoita saapuu Nuun faneista. Kai ne haluavat tietää, minkälaiset retardit viihtyvät yhdessä.
Sitten alkavatkin yllätykset. Kakkossijaa pitävän Bloggerin ja nelostilalla köllöttelevän Blogilistan välissä on todellinen musta hevonen: naimisiin.info. 108 kävijää, joista - ooh, mitä ihmettä?! - 100 % uusia kävijöitä.

Naimisiin.info? Kuka minua siellä siteeraa ja miksi? Missä? Koetin itse ottaa selvää, mutta huomasin vajoavani lukemaan keskusteluita siitä, mikä Lauri Tähkän tai Yön kappale sopisi siteerattavaksi kutsukorttiin tai esitettäväksi häävalssin tilalla. Tässä vaiheessa katsoin parhaaksi poistua.
Jos siis juuri sinä olet saapunut tänne tuota kautta, voitko ystävällisesti raottaa salaisuuksien verhoa ja vinkata, mistä suunnasta viittausta kannattaisi alkaa etsiä.

Toinen mystinen saapumislähde on mitä ilmeisimmin brasilialainen (minkä salapoliisin maailma minussa onkaan menettänyt!) gps-brasil.blogspot.com. Miksi? Miten? Kuka?
Sitten oli vielä www.buzoo.jp, mutta sieltä on haasteellista lähteä etsimään yhtään mitään.

Mahdotonta ei luonnollisesti ole sekään, että olen mennyt ikivanhaan "viittasin muka juuri sivustoosi, tai niinhän sä luulet"-jekkuun enkä taas vain tajua mitään. Kaikesta huolimatta olen ymmälläni.


Ahdistuminen alkaa saavuttaa lakipisteensä. Miksi ihmeessä käytännössä tuntemattomat haluavat merkata minut Facebookissa itselleen kuuluviksi? Miksi ne haluavat kolmansilla treffeillä ostaa leffaan yhteisen irtokarkkipussin ja viedä minut neljänsillä tutustumaan vanhempiinsa?
Ja miksi minusta tuntuu, että olen jotenkin kuitenkin vastuussa siitä kaikesta, tilivelvollinen ja hullu, kun en pysty tällaiseen?

Maladie de l'amour

Kun on rakastunut väärään ihmiseen, koko elämä saa oudosti taittuneen sävyn. Ei ole koskaan oikeassa paikassa ja kaipaa lakkaamatta. Ei anna itselleen kuitenkaan lupaa valittaa siitä, onhan itse asemansa valinnut. Ahdistuu niiden muiden läheisyydestä, kauniista sanoista ja hellistä eleistä, vaikkei mitään haluaisi enempää kuin osata suhtautua ja ottaa vastaan. Tahtoo ihan tavallista, arkista, ja tietää sen olevan lohduttoman saavuttamattomissa.
Pitää puhelinta mykistettynä, ettei kuulisi viestejä jotka siihen tulevat; ettei kuulisi niitä, jotka eivät tule.

Tietää, ettei elämä odota tai tule uusintana, eikä silti pysty parempaan. Luulee tottuneensa ikävään, mutta jää silti sen alle kerta toisensa jälkeen murentuen pikkuisiksi siruiksi. Kyseenalaistaa itsensä, älykkyytensä ja mielenterveytensä; häpeilee, varoo ja kiertelee. Ymmärtää, aina ja kaikkia, syyttää vain itseään. Järkeilee, analysoi, priorisoi - vain langetakseen samaan ansaan uudelleen.

Kun on rakastunut väärin, kaikki menettää merkityksensä ja taipuu mutkalle. Tarvitsisi toisen riemuitakseen ja ollakseen surullinen, haluaisi sen kun on ihan tavallista eikä mitään erikoista. Sen osalta on valmis tinkimään ja tyytymään vähempään; sen ja vain sen - muussa ei kykene kompromisseihin.


Painan kaasua lujaa pohjaan,
seison paikoillaan
Saat kiinni mut uudestaan taas
Oli kertomus kauneimmillaan,
keijutanssia vaan
Et tahtonut satuttaakaan
Narri olen kuninkaan
tulet uniin asumaan
ja sun pelkosi rajoittaa mua
Ylles alat pukemaan
sun satuviittaa kirjavaa
Mä en tahtoisi rakastaa sua

Koskettaa, hajottaa
rajoittaa, voittaa
Unten maa, matala maailma -
yö voittaa

Ei mennyttä takaisin saa,
en tahtoisikaan
Oon koittanut unohtaa vaan
Ja naamiaiset satumaan,
ne on lopuillaan
niin seireeni vei kuninkaan
Ennen lauloin kauniimmin,
kunnes vihdoin tajusin:
se ei vie sua unista pois
Mulla menee lujempaa
kuin kukaan teistä arvaakaan
ja jos sattuu, se kovettaa mua

Ikuinen piilo, ikuinen leikki
Kukaan ei huomaa
olen niin hiljaa

- PMMP: Ikuinen leikki

Ikävä asenne

Kun suunnaton huomionkipeys ja kyvyttömyys kestää huomion keskipisteenä olemista yhdistyvät samassa persoonassa, ei seurauksena ole ainakaan harmoniaa ja huolettomuutta.

Ahdistun, sillä en tahdo asioita joita minun oletetaan tahtovan. Aina en ole varma itsekään siitä, mitä oikein tahdon.
Ahdistun, etten osaa olla ja elää kuten hyvä olisi.
Ahdistun alati tarvitsevasta ja kyltymättömästä kehostani: se kaipaa kiihkeästi unta, muttei suostu nukkumaan. Sille kaikessa on joko aivan liian niukalti tai moninkertaisesti liikaa. Se ei jaksa rauhoittua eikä liikahtaa. Se oireilee, oikkuilee, ulottuu ja kapinoi eikä sille kelpaa mikään.
Ahdistun, kun en osaa hymyillä tuntemattomille ja puhua lapsille.
Kun en saa aikaiseksi kylliksi tai sitten teen liikaa, liian nopeasti.
Kun en koskaan riitä.


Something broke inside my stomach
I let the pieces lie just where they fell
Being with you is hell

- Porcupine Tree: Open Car

Ystävä sä lapsien - ja aikuisten myös

Pienet asiat ovat mukavia. Niihin keskittymällä saa elämästä enemmän irti; tarkastelemalla niitä läheltä ja kiinteästi saa ison kuvan mukavasti sumentumaan ja mittasuhteet katoamaan.
Minusta melkein hauskinta ikinä on lukea ihmisten blogeista pikkuisia tarinoita, tunnelma- ja tuokiokuvauksia - ihmisen kokoisia tarinoita. (Toisinaan toki olen kantaaottavalla tuulella ja nautin pamfletteihin sekä propagandankatkuisiin, tiedostaviin postauksiin perehtymisestä, mutta se onkin kokonaan toinen juttu se. Tänään olen pieni ja vähän pinnallinen.)

Kuitenkin oma bloggauskynnykseni nousee aika ajoin sietämättömän korkeaksi mielestäni mitättömien asioiden raportoimisessa: keitä ne muka kiinnostavat? Kuka sellaista jaksaa lukea, miksi haluan kertoa moista? Etenkin kun itse tapauksesta kuluu aikaa, kutistuu se kiihtyvällä vauhdilla, eikä lopulta enää voi edes palauttaa mieleensä, mitä kirjoitettavaa siinä alun perin edes näki.
Onneksi paikkaan tätä bloggamalla toisinaan täysin kritiikittä nollainformatiivisia älyvapauden ylistyksiä ja tyhjänpäiväisiä jaarituksia.

Tämä kaikki oli pitkää johdantoa tekemälleni havainnolle, josta olin vähällä jättää postaamatta. Havainnossani - tai itse asiassa havaintosarjassa - on nähtävissä selvä kaava, josta on johdettavissa ilmiö: tämä vaihe päättelyssäni on kuitenkin vielä keskeneräinen, enkä siksi ole varma siitä, onko kyseessä kesän vai allekirjoittaneen persoonan vaikutus ihmisiin tai kenties jostain ihan muusta.

Minua on muutamassa yhteydessä luonnehdittu pelottavaksi tai muuten vain levottomuutta herättävän näköiseksi. Itse en kyseistä väitettä ole koskaan allekirjoittanut, tietenkään, mun mielest mä oon tosi kiva, ja saatuani runsaasti omaa kantaani tukevaa reaktiomateriaalia olenkin taipuvainen väittämään, että pelko on tässä tapauksessa pelkääjän ongelma.
Tuntemattomat esimerkiksi lähestyvät minua kursailematta. Varsin usein minut pysäytetään tienkysymistarkoituksissa - riippumatta siitä, olenko Puumalassa vai Bostonissa, Piritorin S-marketissa, Virtain Palmroth Centerissä vai Kööpenhaminan Nyhavnissa ja täysin riippumatta siitä, osaanko ensinkään auttaa kysyjää.

Minä myös houkuttelen ihmisiä spontaaniin keskusteluun ilmeisesti silkalla olemuksellani (tai voi se olla aurakin) - myös niitä ihan perusveronmaksajia sen lisäksi että pulsut ja muut marginaalit ihastuvat minuun tavan takaa. Tämä kulminoitui hämmentävällä frekvenssillä eilen käväistessäni Kaartin poliisitalolla poimimassa viimein uuden ajokorttini parempaan talteen (miksi ne muuten ovat laittaneet minun korttiini jonkun vankimielisairaalasta karanneen peikon kuvan? Eikö nimenomaan minut tulisi tunnistaa tuosta henkilöllisyystodistuksesta? nimim. Epätietoinen). Jo kadulla, ollessani kietomassa runkolukon lisänä käyttämääni Abloylla höystettyä kaksimetristä kettinkiä Tuulevi-polkupyöräni ja kiinteän objektin ympärille takaani kuului römeä "No kyllä tolla pysyy!". Odotin jälleen denapetteriä mutta kas! kommentoija olikin ohikulkeva arvokkaan näköinen iäkkäämpi herrasmies, joka hymyili hyväntuulisesti lukitsemistouhujani katsellessaan. Vastasin jotain asiaankuuluvan nokkelaa eikä tilanne johtanut sen syvällisempään sananvaihtoon. Pidin silti moista interventiota merkillisen epäsuomalaisena hetkeen tarttumisena.
Sisälle odotusaulaan päästyäni oli vuorossa seuraava kohtaaminen. Tulostaessani itselleni vuoronumeroa oikeasta, valmiit asiakirjat -nappulasta, jälleen eräs setähenkilö lähestyi minua opastustarkoituksessa. Hän tyrkytti minulle edellisiltä asioijilta jäänyttä numerolappua eikä ollut ymmärtää selittäessäni meneväni jo noutamaan korttiani enkä vasta anomaan sitä. Tämän selvittyä olin jo miltei uupunut tuntemattomille puhumisesta - vaan paras oli vielä edessä.

Tavallisesti pyrin istumaan odotustiloissa joko reunimmaiseen penkkiin tai siten, että ympärilleni jää mahdollisuuksien mukaan vapaita istuimia. Mielestäni on ihmisten kiusaamista änkeä väljissä tiloissa niiden henkilökohtaiselle reviirille vailla syytä. Nyt odotushuone oli kuitenkin sangen täynnä, joten olin pakotettu istumaan kahden naisen väliin, melko tiiviiseen rakoon. Heti saatuani äsyrini sovitettua tuolle jakkaralle oikealla puolellani istuva nainen ryhtyi jutulle. "Kivat jonot täällä", hän avasi tunnustellen. Myönnettyäni näin olevan sainkin tuota pikaa kattavan selonteon neidin lomanviettotavoista ja sitä kautta täällä jonottamisen syistä (Sunny Beach, paljon humalaa, rutkasti hauskaa, hajonnut passi, uuden haku, toive uudesta äkkilähdöstä) . Tiskillä asioituaan hän tuli vielä raportoimaan tuomiosta (liian tummat passikuvat, uusi passi uusien kuvien jättämisen jälkeen parissa päivässä, viikonlopuksi takaisin Bulgariaan palaamisen torpedoituminen), kirosi tilannetta ja totesi olleen hauska tutustua sekä toivotti hyvää kesää. Itse olin kannatellut keskustelua omalta osaltani lähinnä minimipalauttein, mutta ilmeisen kiinnostuneen ja aktiivisesti kuuntelevan näköisenä, vain välillä mukaan ottamaani romaania vilkuillen.

Viime lomapätkällä muuan hermostuttavan aktiivinen nuori brunetti koetti päästä kanssani juttuihin Stadikalla. Tytön suunnattomaksi epäonneksi satuin olemaan niin kanuunassa ja muutenkin aika pysäkillä, etten yksinkertaisesti kyennyt edes kevyeen kesäpäivän interaktioon.

Lapset luonnollisesti ovat miltei poikkeuksetta fasineerattuja kulloisestakin hiusväristäni ja kiiltävistä asusteistani kuten niittivöistä ja -rannekoruista sekä sormuksista. Usein ne tuijottavat myös lumoutuneina silmärajauksiani, ja kun katsoo niiden huoltajia, ymmärtää, että meikkaava nainen saattaa olla niille aivan tajunnanräjäyttävä kokemus.

Töissä on niin hiljaista, että viilsin äsken pikkusormeeni verta pulputtavan haavan mapilla saadakseni jotain toimintaa.
En minä sitä oikeasti sen vuoksi tehnyt. Mutta se kävi siltikin, ja on täällä hiljaista oikeasti. En siis valehdellut ihan kaikkea.

Tunnen palavaa halua siteerata Ting Tingsien That's Not My Name -biisiä, sillä se soi taukoamatta päässäni saaden minut tuntemaan voimakasta halua tanssia retardin näköisesti raajojani sätkien ja päätä spastisesti nykien:


They call me hell
they call me Stacey
they call me her
they call me Jane -
That's not my name!

They call me quiet girl
but I'm a riot
Mary-Jo-Lisa,
always the same -
That's not my name!

Are you calling me darling?
Are you calling me bird?

- Ting Tings: That's Not My Name

Are you calling me darling? That's not my name.

Minusta on vähitellen kuoriutumassa ihan oikea gearhead. Eilen pääsin elämäni ensimmäistä kertaa ihka aidon Jaguarin kyytiin - se sattui olemaan tismalleen samaa sineä kynsilakkani kanssa. Ajoimme Kaivopuiston rantaan, ja vaikka rantabulevardilla ihailevien katseiden poltteessa olikin sangen nautinnollista lipua, pyysin päästä jonnekin, missä voi ajaa kovaa. Tuusulanväylälle päästyämme mittari ilmoitti 180 km/h - se kutitti kyllä vatsassa, muttei edes tuntunut lujalle. Olisin tahtonut enemmän, mutten tohtinut pyytää. Noin isolla autolla kiihdyttely aiheuttaa melkein eroottista mielihyvää. Vaikka istuisi vain kyydissä.

Tänään koeajoin työkäyttöön tulevan pomon vanhan Audin (joka sekin syö Ferraribensaa) ja aloin heti haaveksia sen viemisestä motarille. Seisoskelin Shellin pihalla pomon vierellä, tähyillen asiantuntevaa leikkien sen konepellin alle, tarkistelin öljyjä ja kertasin mielessäni automaattivaihteiston toimintaa.
Ajaminen on niin kivaa puuhaa, että oikein hävettää.


Palatakseni vielä eiliseen: vaikkei siitä seuraisi tämän enempää, voinpahan sanoa tulleeni ensi kertaa viedyksi ekoilla treffeillä Porvooseen skumpalle. Ei se toki ihan yksitysjettikyyti Pariisiin ole, muttei niin kaukanakaan siitä kuin ensihätään luulisi.
Niin jännittävää.

Picture perfect

Kun on näkemässä ensi kertaa jonkun vielä vieraan, jolla on lukuisia osuvia, kiinnostavia ja toivottavia ominaisuuksia, saattaa mieli olla korkeista odotuksista huono. Kuinka usein edes niitä paperilla täydellisiä osuu kenenkään tielle?

Kun niin käy, mitä siitä seuraa? Mitä sitten?

Mitä nyt?

Nyt kiinnostaa

Parasta on, kun saa takaisin sellaisen asian, jonka juuri on luullut iäksi kadottaneensa.
Kun aurinko alkaa paistaa illalla ja ikkunasta katsoessaan tietää maiseman olevan parhaimmillaan juuri sellaisena, etäältä ja lasin läpi nähtynä.
Kun kynnet ovat sähkönsiniset ja täydellisesti lakatut.
Kun on jotain mitä odottaa.
Kun loman alkuun on vähemmän aikaa kuin loman kokonaiskesto.
Kun etsii jotain ja löytääkin jotain aivan muuta, parempaa.

Eikä töiden kynnyksellä ollut tänä aamuna linnunpojan raatoa.

Et ehkä uskoisi, mutta se on kastiketahra.

Minä olen mustasukkainen, myös ystävistäni, ja haluaisin olla kaikkien mielestä se kaikkein kivoin niin, etteivät ne tahtoisi olla kenenkään toisen kanssa yhtä kernaasti.
Minä olen epävarma omasta viehätysvoimastani sekä asemastani muiden mielissä.
Minä en tunnista kehuja ja imartelua, vaan saatan menettää hermoni, jos saan päähäni, että kustannuksellani pilaillaan.
Minä olen pikkumainen niuhottaja, joka pahoittaa mielensä niin tyhmistä ja yhdentekevistä asioista, että edes niiden ajatteleminen on silkkaa ajan- ja energianhukkaa.
Minä teen hölmöjä juttuja ajattelematta niitä loppuun saakka, mutta kun joku muu tekee niin, mielestäni minun kustannuksellani, minulla sulaa laatikko.
Minä en usko tosiasioita vaan intän ja juutun.
Minä olen naiivi ja hyväuskoinen.
Minä olen dramaattisuuteen ja melankoliaan taipuvainen ja näen merkityksiä sielläkin missä todellisuudessa on vain leivänmuruja ja nöyhtää.
Minä elän sotkuisesti ja hankalasti, eikä siltä välty yksikään läheiseni.
Minä kannan kaunaa ja muistelen vanhoja enkä onnistu useinkaan olemaan yhtään sen jalompi vaikka miten yritän.

Tämän lisäksi olen tyhmä, ruma ja lihava enkä kovin kiinnostunut mistään juuri nyt.

Kuin surmaisi satakielen

Tänä iltana töistä lähtiessäni minua kohtasi epätavallinen näky: parkkiin jätetyn polkupyöräni eturenkaan päällä oli jotain pientä ja pörröistä, siihen kuulumatonta. Lähemmäs päästyäni havaitsin, että tismalleen etulokasuojan kupeessa kyyhötti pieni ja pullea, hämmentävästi Keith Flintiä muistuttava linnunpoikanen. Avasin pyörän lukot ja kiinnitin laukkuni taakkatelineelle, miettien koko ajan kuumeisesti, miten saisin linnun ehjänä alas pyörältäni. Huomasin juttelevani sille, samalla veikeällä äänellä kuin koirille puhuessani: no niin tyyppi tyyppinen, mitäs me sulle nyt tehdään? Lähestyessäni sitä pyöränpumpun kanssa, aikeenani saada se hyppäämään sille ja siten siirrettyä pois tieltäni se rääkäisi vertahyytävästi ja räpsähti betonilattialle. Se koikkelehti epävarman näköisesti ja edelleen raivoisasti rähisten lattialla, välillä tähyillen toivottoman korkealla olevaa kaidetta. Sen liikkeet antoivat syytä uskoa, ettei se osaa vielä lentää. Sen surkea, joskin varsin ruudikas karjuminen vaikutti sille, että sen emo ja muukin perhe on hylännyt sen.

Hyppäsin pyörälleni ja poljin tieheni, elukkaparan avunhuudot yhä korvissani.
Se kuolee taatusti ensi yönä.

Minä olen murhaaja.

When we were very young (and now we are six)

Facebookin uutissyötteeseen paukahti vanhan koulukaverin omista kolmekymppisistään laatimansa valokuvakansio. Koska olen utelias - ja koska se on tavallaan koko foorumin ideakin - ja vahingoniloinen - minullahan on vielä melkein puoli vuotta armonaikaa jäljellä - tsekkasin kansion läpi. Jouduin saman hämmentyneen vieraantuneisuudentunteen valtaan kuin aina, kun uutiset tietyistä ihmisistä tavoittavat minut.

Ne ovat minun kanssani samana vuonna syntyneitä. Ne ovat käyneet saman koulun ja asuneet tuohon aikaan muutaman kilometrin säteellä minusta ja toisistaan.
Ja siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

Ne asuvat edelleen siellä, vanhempiensa naapuritalossa tai korkeintaan naapuripitäjässä, bunkattuaan muutaman vuoden läheisessä yliopistokaupungissa ja suoritettuaan opintonsa kunnialla päätökseen. Ne ovat naimisissa tai viimeistään tänä kesänä menossa, saman pojan kanssa jonka kanssa ne seurustelivat vakavasti jo lukiossa. Niillä on vatsa pystyssä tai jo syntyneitä tenavia, jotka harrastavat jääkiekkoa tai lentopalloa (pojat) tai telinevoimistelua tai seurakuntanuoria (tytöt), sillä siinä ne faktuaaliset vaihtoehdot ovat. Ne näyttävät periaatteessa aivan samalle kuin kouluaikanakin, muutamaa ikäkiloa lukuunottamatta: ne pukeutuvat kuin arvokkaat keski-ikäiset ja juhlakuvissa ne poseeraavat jakkuasuissa, huiveissa ja tolppakoroissa, tukat rullattuina ja hillityssä huulipunassa. Niiden miehet näyttävät kesäjuhlien keskustapoliitikoille, ruutupaidat vaaleisiin kesähousuihin sullottuina ja orastava miestyyppinen kaljuuntuminen paistaen.
Niillä on päämääriä ja kuopaton elämän tie, jota ne väsymättä ja hyväntuulisen aikaansaavina tamppaavat.

Ne ovat aivan varmasti elämäänsä tyytyväisiä ja keskimäärin onnellisempia kuin minä. En silti voi välttyä tukehtumisen tunteelta, joka pusertaa kurkkuani aina ajatellessani, että se voisin olla minä. Tavallaan voisin, mutten tietenkään voisi. Enhän kuulunut siihen joukkueeseen edes silloin.
Aivan pian lähden töihini, ulkoiset ja sisäiset kypsymättömän citysinkun statussymbolini tanassa, väitän etten piittaa eikä kiinnosta ja että onpa hyvä että olen täällä ja juuri näin, tällainen.
Enkä illalla kotiin palatessani voi olla leikkimättä ajatuksella entä jos...

Maanantai ei mittää, tiistai ei mittää, keskiviikko ei siitäkään mittää...

Suuri yleisö lie takonut innolla pieniä karvaisia käsiään yhteen, kun olen kerrankin malttanut olla leipomatta näppistä vapaa-ajallani. Nuu kuitenkin esitti niin sydämenkäyvän vetoomuksen, että onhan se ihmisen hellyttävä päivittämään. Pahoitteluni.

Olen niin onnekkaassa asemassa, että minulla on ihan oikeita ystäviä. Sellaisia, jotka haluavat minut läsnäolevaksi elämänsä isoimpiin tapahtumiin, kuten nyt vaikka häihin. Se, mitä ne useimmiten eivät tule ajatelleeksi on se pikkuseikka, että niillä keinoin ne saavat minut kaupanpäällisiksi polttareihinsakin.
Minusta on hirmuisen kiva olla järkkäilemässä niitä, pohtia kontaktejani ja mahdollisia suhdetoiminnallisia etuja ohjelman toteuttamisessa, etenkin nyt kun päävetovastuu ei ole omilla harteillani. Älkää käsittäkö väärin, minustahan on luonnollisesti mukava päteä ja määräillä. Kestän vain vähän huonosti sellaista demokratiameininkiä silloin, kun se on lopulta kuitenkin minun tuulettimeni johon torttu osuu: jos minä kannan lopullisen vahingon, haluan sen ainakin olevan sellainen vahinko, jonka itse olen valinnut. (Sitä paitsi minulla on kuitenkin aina parhaat ideat.)
Kun muut hoitavat syntipukittelun, nautin juonimisesta täysillä.

Olen myös suorittanut ihmiskokeita suunnittelukokousten tiimoilta. Tunnetustihan minä puhun paljon ja kuuluvaan ääneen - vain harvoin asiaa. Tämän vuoksi minua, hämmästyttävää kyllä, usein kuunnellaan: kun on kyllin äänekäs ja painottaa sanojaan luonnenäyttelijän ammattitaidolla, saa ihmiset usein vakuutettua omista jutuistaan, myös silloin kun lähinnä vain huvittaa itseään omaa ääntään kuuntelemalla eikä oikeastaan edes pyri muodostamaan vakavastiotettavia kannanottoja. Olen suunnattomaksi epäuskokseni huomannut ihmisten kääntyvän puoleeni halutessaan oikeita mielipiteitä, vinkkejä tai vahvistusta omalle kannalleen - ja sitten nyökyttelevän pontevasti, silmät konsensuksen uduttamina ja huojennusta säteillen.
Tämän taipumukseni tunnistaen viikon toisessa kokouksessa siis istuin paljolti vaiti, aktiivisesti kuunnellen ja pitäen vain harkittuja, rajallisia puheenvuoroja. Toisessa taas olin oma itseni, eniten äänessä, ehdotellen, puntaroiden, aikataulutellen.

Molemmista polttareista on tulossa hurjan hyvät. Tästä voisi siis päätellä, että panokseni ei suinkaan ole niin merkittävä kuin haluaisin kuvitella sen olevan. Tästä voisi myös päätellä, että tähän hieno logiikan kaava, jota blogger ei anna tähän liittää mutta jossa kerrotaan, että äks potenssiin kaksi on pienempi kuin kahdeksikon neliöjuuri jos ja vain jos puolikas yy on erisuuri kuin piin likiarvo. Mutta siis.

Haluan kuohuviiniä ja viikonlopun. Ehkä hieman rietastelua ja paljon pussailua. Aurinkoa. Hyvää musiikkia, riehakasta tanssimista. Lyhyitä, lentäviä helmoja, punkrockkampauksia, korkeita korkoja. Hauskanpidon polttamia äänihuulia, mustelmille remuttuja sääriä.
Aion saada kaiken.

The high end of low

Nuun innoittamana ajattelin hieman listata juttuja. Se on paitsi kelpo tapa kartoittaa omia mieltymyksiään myös sangen hyödykästä silloin, kun tuntuu että kaikki on joko silkkaa paskaa tai ylenpalttisen kohkattavaa ja kaipaa tasapainoa noiden kahden kärjistymän välille. Koska omassa elämässäni on ollut muutamina viime aikoina kursailematta kumpaakin, aloitan konventionaalisesti mukavista jutuista, koska siten saatamme lukijan halukkaan odottavaiselle ja kerrassaan minkkimyönteiselle mielelle. Tämän saavutettuamme lopetammekin sitten riemujen luettelun ja siirrymme harmistuksiin, ja voimmekin näin kätevästi päättää merkinnän kotoisan happamiin tunnelmiin.

Peukutan:

- Pågenin Oivallus-subit
- isokokoiset ja tavallaan karskinnäköiset miehet, jotka menevät kiusoittelusta aivan pähkinöiksi ja punastuvat pikkupoikamaisesti hymyillen hämillisinä
- Gossip Girl sekä Brothers & Sisters
- Vanish Oxy-Action
- peltojen tuoksu kesäiltaisin
- se, että bongasin juuri Dankon B-Sidesin ilmestyneen!
- moottoripyörät ja kaikki niihin liittyvä
- joutilaat päivät ja lojuminen
- ihmiset, jotka aidosti ilahtuvat yhteydenotostani ja haluavat viettää aikaa kanssani
- jääkylmä skumppa, joka ei lopu kesken
- Gossipin Music for Men -levy
- intensiivinen, ajan ja paikan kadottava pussailu, jonka aikana esimerkiksi vedetään toista vähän tukasta tai hiukan puraistaan partneria

Näytän pyllyä:

- katkerat ja pikkumaiset pelkurit, jotka eivät tohdi sanoa vinossa olevista seikoista vasten kasvoja, vaan tekevät sen selän takana panetellen ja ylempiin tahoihin turvautuen
- se, että ruoka tuntuu katoavan jääkaapistani jonnekin ja loppuu aina kesken
- huono keskittyminen ja finanssipoliittinen suunnittelu, minkä seurauksena rahatkin loppuvat kesken
- toimisto vailla ilmastointia
- hauraat ja liuskoittuvat kynnet sekä heikosti pysyvät kynsilakat
- lempisarjojeni loppuminen kesäksi - tai kokonaan
- mukavat tyypit, jotka ovat kesälomalla ja siis ulottumattomissani
- aurinkoihottuma, johon ei näköjään hydrokortisonikaan tehoa
- musiikki, josta en vain pidä, vaikka haluaisin
- se, kun keksii hirmu hyviä otsikoita ja lainauksia bloggaukseen vaikkapa salilla, eikä kirjoita niitä mihinkään ylös, joten unohtaa ne ennen kuin ehtii niitä käyttää
- ihmiset, joista tulee ällöttävän seesteisiä ja jotenkin niin täysiä välittömästi niiden ryhdyttyä vanhemmiksi
- se, että keksii satamiljoonaa juttua, joita olisi kivempi tehdä kahdestaan tai seurassa, muttei löydä ketään tekemään niitä kanssaan

Olipa taas jotenkin mukavaa. Voisi ottaa ihan tavaksi.