When we were very young (and now we are six)

Facebookin uutissyötteeseen paukahti vanhan koulukaverin omista kolmekymppisistään laatimansa valokuvakansio. Koska olen utelias - ja koska se on tavallaan koko foorumin ideakin - ja vahingoniloinen - minullahan on vielä melkein puoli vuotta armonaikaa jäljellä - tsekkasin kansion läpi. Jouduin saman hämmentyneen vieraantuneisuudentunteen valtaan kuin aina, kun uutiset tietyistä ihmisistä tavoittavat minut.

Ne ovat minun kanssani samana vuonna syntyneitä. Ne ovat käyneet saman koulun ja asuneet tuohon aikaan muutaman kilometrin säteellä minusta ja toisistaan.
Ja siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

Ne asuvat edelleen siellä, vanhempiensa naapuritalossa tai korkeintaan naapuripitäjässä, bunkattuaan muutaman vuoden läheisessä yliopistokaupungissa ja suoritettuaan opintonsa kunnialla päätökseen. Ne ovat naimisissa tai viimeistään tänä kesänä menossa, saman pojan kanssa jonka kanssa ne seurustelivat vakavasti jo lukiossa. Niillä on vatsa pystyssä tai jo syntyneitä tenavia, jotka harrastavat jääkiekkoa tai lentopalloa (pojat) tai telinevoimistelua tai seurakuntanuoria (tytöt), sillä siinä ne faktuaaliset vaihtoehdot ovat. Ne näyttävät periaatteessa aivan samalle kuin kouluaikanakin, muutamaa ikäkiloa lukuunottamatta: ne pukeutuvat kuin arvokkaat keski-ikäiset ja juhlakuvissa ne poseeraavat jakkuasuissa, huiveissa ja tolppakoroissa, tukat rullattuina ja hillityssä huulipunassa. Niiden miehet näyttävät kesäjuhlien keskustapoliitikoille, ruutupaidat vaaleisiin kesähousuihin sullottuina ja orastava miestyyppinen kaljuuntuminen paistaen.
Niillä on päämääriä ja kuopaton elämän tie, jota ne väsymättä ja hyväntuulisen aikaansaavina tamppaavat.

Ne ovat aivan varmasti elämäänsä tyytyväisiä ja keskimäärin onnellisempia kuin minä. En silti voi välttyä tukehtumisen tunteelta, joka pusertaa kurkkuani aina ajatellessani, että se voisin olla minä. Tavallaan voisin, mutten tietenkään voisi. Enhän kuulunut siihen joukkueeseen edes silloin.
Aivan pian lähden töihini, ulkoiset ja sisäiset kypsymättömän citysinkun statussymbolini tanassa, väitän etten piittaa eikä kiinnosta ja että onpa hyvä että olen täällä ja juuri näin, tällainen.
Enkä illalla kotiin palatessani voi olla leikkimättä ajatuksella entä jos...