Väliraportti

Kesäloma on hieno konsepti: aurinkoa, ystäviä ja loputtomasti joutilasta aikaa.
Aloitin lomailuni Taalasmaan kera mökillään. Lojuimme auringossa, saunoimme, grillasimme, kävimme laivarannassa jätskillä ja verkostoiduimme kylän olutkuppilassa (Oottekste Harjusta? Kumpaka?). Näimme Haminan pärinäpoikien ällistyttävän keulintanäytöksen ja innostimme keski-ikäiset sedät tekemään tuttavuutta silkalla olemassaolollamme.

Eilen pääsin avaamaan virallisen motoristinurani. Ensipeliksi valikoitui Paddingtonin 1200-kuutioinen BMW, jota oli vastoin ennakkoasenteitani yllättävän kitkaton ohjastaa (sen lisäksi, että se saattaa olla maailman mukavin kyykkypyörä kyytiläiselle; ainakin mukavin, jonka kyydissä itse olen kököttänyt). Tarkoitus oli, että käväisisin muutaman kilometrin lenkin läheiselle huoltikselle ja takaisin ja tulisin sitten noutamaan tien poskeen hengailemaan jäänyttä Paddingtonia matkaa jatkaaksemme. Liityin kuitenkin nohevana tyttönä epähuomiossa Helsinkiin vievälle motarille ja siellähän sitä sitten jännitettiin, kuinka kaukana on seuraava liittymä, ajaako joku ylitseni sitä etsiessäni, riittääkö bensa ja löydänkö takaisin lähtöpaikalle. Ajoin siis ensi kertaa satasta pyörällä, teinpä yhden ohituksenkin ja ihan pikkuisen kaarreajoa - ja pääsin ehjänä perille. Vastaantulevan motoristin moikatessa suurieleisesti käsivarttaan suoraan sivulle tuulettaen tyydyin nyökkäämään hieman liioitellusti, kosken tohtinut irrottaa kättä stongasta. Kotoisa pikku tapa kuitenkin tuntui muuttavan elämäni mikrotasolla: moikkaaja ei tiennyt, että olin ekaa kertaa puikoissa valvomatta, että olin juuri taittanut elämäni ensimmäiset prätkäkilometrit yksin ja sangen mallikkaasti, että tosiasiassa olin kauhusta jähmeänä niin ison pyörän kanssa kaarrellessani: hetken olin sen kanssa tasaveroinen ajelija.

Paddingtonin palattua kuskinpukille ja minun suosiolla takapakkarille jatkoimme itäisen Uudenmaan pikkuteiden koluamista. Se kokeneena motoristina tiesi parhaat mutkareitit, joita sitten pyyhällettiin laittoman lujaa. Sen lähemmäs lentämistä en ole maan päällä päässyt. Olin niin lapsekkaan riemuissani todellisesta vauhdin hurmasta, että vain välittömän keskustelun mahdottomuus pelasti illuusion älyllisyydestäni: tuskin olisin saanut yhtään järkevää lausetta leveään virnistykseen juuttuneesta suustani moisen jäljiltä.

Maanantaina selvisi, että Rokkitähti oli kuin olikin onnistunut diilaamaan minut "bändin vieraaksi" ensi viikon viikonlopun rokkitapahtumaan. Äskeinen suunnittelutuokio Fridan (feat. Veijo Nilkki) kera antoi, no, jos ei nyt suoranaisesti fyysistä niin ainakin henkistä suuntaa reissulle.
Ihan pian starttaamme Saarta kohden. Sitä ennen, jos oikein lykästää, näen ihmisen jonka näkemistä olenkin jo ehtinyt kovasti odottaa.

Loma on jo nyt ollut mitä mainioin. Suuntaus on vieläpä paranemaan päin.