Kutsukaa minua arrogantiksi, omahyväiseksi ongelmienkerjääjäksi, mutta en suostu sätkimään ja sinkoilemaan possunuhapaniikissa. Eilen kuitenkin samaan bussikatokseen kanssani sulloutui pienikokoinen transhenkilö, joka yski räkää kurlaten ja syljeskeli taukoamatta nolon tyttömäisesti pukinparrastaan huolimatta. Se olisi ollut vastenmielistä jo aivan tavallisinakin aikoina; näinä tautisina päivinä se oli mielestäni suorastaan raivostuttavaa omaan napaan tuijottelua ja silkkaa röyhkeää piittaamattomuutta. Jos olisin sellainen henkilö, joka sanoo tuollaisesta (kuten Reino tai meidän äiti esimerkiksi), olisin sanonut, vieläpä aika rumasti.
Piittaamattomuus muutenkin on asia, joka sinkauttaa ns. henkilökohtaisen v-käyräni taivaisiin alle ohmin. Ihmiset, joiden mielestä on ihan okei ajaa tai, luoja paratkoon, värjätä genitaalialueensa (tai oikeastaan minkään alueen sen puoleen) karvoitusta kuntosalin suihkutiloissa. Ihmiset, jotka kaatavat pannusta viimeisen täyden kahvikupin itselleen ja jättävät loppulirut pannun pohjalle sakkaantumaan, vaivautumatta kaatamaan niitä pois, huuhtelemaan kannua ja heittämään suodatinpussia bioroskikseen tai edes kelaamatta, että niinkin todella voisi toimia. Ihmiset, jotka eivät katso ympärilleen - tai edes eteensä - kadulla kulkiessaan, sulkevat toisten kulkureittejä omalla harhailullaan sekä pysähtelevät sattumanvaraisiin kohtiin sakkauttaen jalankulkuliikenteen ja luoden kaaosta. Ihmiset, jotka ilmoittavat olevansa narttuja, jotka ylpeyttä äänessään sanovat laittavansa asiat tapahtumaan, etteivät välitä siitä, miten eivätkä halua kuulla, mikä niitä on tähän saakka estänyt tapahtumasta. Ihmiset, jotka aivan surutta sabotoivat muiden tunnelman vain siksi, että niillä itsellään on vähän nihkeä fiilis.
Miten olis: pää pois omasta pyllystä, edes toviksi? Anyone?
Tällä hetkellä elän tietyllä elämänalueellani turran yhdentekevyyden aikaa. Ne kaksi uutta, jotka siihen liittyvät ja jotka hurauttivat ohituskaistalla suoraan minun ja erään toisen asianosaisen päältä kärkikahinoihin, liehittelevät nyt minua jatkuvalla syötöllä, kehuen meikkejäni ja tukkaani ja suullista ulosantiani ja muuta merkityksetöntä, enkä minä osaa edes herjana kuvitella niiden olevan tosissaan. Hymyilen kasvot jähmeinä ja sanon kiitos enkä jaksa irvistää edes sisäisesti.
Asioilla on aina vähintään kaksi puolta. Jos ihminen nielee kritiikittä vain toisen kuulemansa puolen kiveen hakattuna jumalan totuutena, se on aivan saatanan tyhmä, naiivi tai yksinkertaisesti häikäilemättömän laskelmoiva oman edun tavoittelija. Minulle sellaisten puheet sijoittuvat kiinnostavuudessaan jonnekin kriketin sääntöjen ja parkettivahavertailun välille.
torstaina 19. marraskuuta 2009
sunnuntaina 15. marraskuuta 2009
Kai jonossa menee metsässä ketutkin
Tänään pidän
* kuivista syysilloista, jolloin kiristyvä pakkanen tekee maisemasta mattaisen, tähdet näyttävät olevan korkeammalla kuin koskaan ja maailmassa on avaruutta ja tilaa hengittää.
* suolaista ja makeaa oikeassa suhteessa yhdistelevistä herkuista kuten jugurttimaapähkinöistä, Smash-naksuista ja suklaapopcorneista.
* amerikkalaisista vanhemmista miesnäyttelijöistä, joiden pikimusta ja vahva tukka on saanut teräksisiä juovia ja aaltoilee kurittomasti niiden esittäessä varttuneita playboy-hahmoja, joiden sydän on kuitenkin täyttä kultaa tai sitten ei.
* Pirkka kiviuunipizzojen mozzarellaversioista ja Pirkan pikkuisista sitruunaleivoksista
* ystävistä, jotka pursuilevat luovia ideoita syntymäpäiväkemujen tiimoilta ja jotka ovat valmiit uhraamaan omaa aikaansa sekä vaivaansa noiden ideoiden toteuttamiseksi.
* tulevan viikon automatkoista sekä vihdoinkin koittavasta kampaaja-ajasta
* krapulattomuuden aiheuttamasta energisyydestä ja tasapainoisuuden tunteesta; tosiasioista lahjakkaasti piittaamatta kävin vanhasta tottumuksesta ostamassa kaupasta perinteisen mättösetin pakastepizzoineen ja greippilimuineen ja nautin hyvällä halulla, vailla pahoinvointia.
* Kauneus- ja terveyssekäkaikkinemuutmessuilla Acon hyväntekeväisyysständin näytepulloista, jotka mukavan ennakkoluulottomasti koostuivat huulikiillosta, after shave -geelistä sekä liukuvoiteesta.
* Tigin Some Like It Hot -shampoosta, joka on pakattu mukavan keltaiseen tuubiin, joka tuttuun tapaan haisee ihanalle ja tekee tukasta sangen käsiteltävän, vaikka sitä pesun jälkeen hautoisikin pipossa koko päivän.
Olen myös tuuminut, pitäisikö minun ryhtyä kouluttautumaan rakennus- tai pikemminkin purkualalle, niin mukavaa ja terapeuttista kattopaneelin ja parketin aukirepiminen eilen oli. Mielestäni lahjani viittaavat kyseiseen bisneshaaraan.
Enää ei tunnu, että hammaslankaamisen jälkeen olisi odotettavissa jättipotti hammaskeijulta. Olisi suunnattoman pelottavaa, jos kaikki hampaat vain putoaisivat yhtäkkiä, hipaisusta kuin kypsät puolukat. Yritimme katsoa tänä aamuna huonossa vireystilassa elokuvaa nimeltä Synechdoche New York (jonka vielä katson, sillä se taatusti mieleeni - tänään vain olosuhteet eivät olleet otolliset). Siinä päähenkilön ruumis alkaa alusta saakka mystisesti lahota, sen mielestä sen uloste on oudon väristä, sen kasvoihin ilmestyy jonkinlaisia märkäpaiseita ja se pissaa verta. Ajatus siitä, että kehon sisällä on miljoona orgaanista juttua, jotka voivat mennä tuhoutumaan lukemattomin tavoin ja alkaa valuttaa sisäiseen käyttöön tarkoitettuja eritteitä ympäriinsä ja ulkoisesti saa minut jotenkin voimattomaksi pelosta. Siellä on paljon tavaraa, jonka toiminnasta ei ole mitään takeita tai indikaatioita, eikä toimimattomuudestakaan oikeastaan ennen kuin sitten kun mitään ei enää ole tehtävissä, ja että virheetöntä toimintaa voi kuvitella vaalivansa tietyin valinnoin ja tottumuksin, mutta kuinka todellinen vaikutusvalta oman kehon hyvinvointiin on kovin sattumanvaraista ja paljolti täysi illuusio. Kun alan ajatella sitä, tuntuu kuin vatsan puoliväliin olisi asennettu tukevan välipohjan sijaan hauras läpinäkyvä viritelmä, jonka alla aukeaa arvaamaton syvyys ja jonka varaan ei uskalla laskea mitään arvokasta tai painavaa ainakaan.
En ole milloinkaan ennen elänyt viikonlopusta viikonloppuun, eikä se tunnu kovin hyvälle. Siksi onkin onni, että tällä viikolla on arkenakin tavallista enemmän mukavaa odotettavaa.
* kuivista syysilloista, jolloin kiristyvä pakkanen tekee maisemasta mattaisen, tähdet näyttävät olevan korkeammalla kuin koskaan ja maailmassa on avaruutta ja tilaa hengittää.
* suolaista ja makeaa oikeassa suhteessa yhdistelevistä herkuista kuten jugurttimaapähkinöistä, Smash-naksuista ja suklaapopcorneista.
* amerikkalaisista vanhemmista miesnäyttelijöistä, joiden pikimusta ja vahva tukka on saanut teräksisiä juovia ja aaltoilee kurittomasti niiden esittäessä varttuneita playboy-hahmoja, joiden sydän on kuitenkin täyttä kultaa tai sitten ei.
* Pirkka kiviuunipizzojen mozzarellaversioista ja Pirkan pikkuisista sitruunaleivoksista
* ystävistä, jotka pursuilevat luovia ideoita syntymäpäiväkemujen tiimoilta ja jotka ovat valmiit uhraamaan omaa aikaansa sekä vaivaansa noiden ideoiden toteuttamiseksi.
* tulevan viikon automatkoista sekä vihdoinkin koittavasta kampaaja-ajasta
* krapulattomuuden aiheuttamasta energisyydestä ja tasapainoisuuden tunteesta; tosiasioista lahjakkaasti piittaamatta kävin vanhasta tottumuksesta ostamassa kaupasta perinteisen mättösetin pakastepizzoineen ja greippilimuineen ja nautin hyvällä halulla, vailla pahoinvointia.
* Kauneus- ja terveyssekäkaikkinemuutmessuilla Acon hyväntekeväisyysständin näytepulloista, jotka mukavan ennakkoluulottomasti koostuivat huulikiillosta, after shave -geelistä sekä liukuvoiteesta.
* Tigin Some Like It Hot -shampoosta, joka on pakattu mukavan keltaiseen tuubiin, joka tuttuun tapaan haisee ihanalle ja tekee tukasta sangen käsiteltävän, vaikka sitä pesun jälkeen hautoisikin pipossa koko päivän.
Olen myös tuuminut, pitäisikö minun ryhtyä kouluttautumaan rakennus- tai pikemminkin purkualalle, niin mukavaa ja terapeuttista kattopaneelin ja parketin aukirepiminen eilen oli. Mielestäni lahjani viittaavat kyseiseen bisneshaaraan.
Enää ei tunnu, että hammaslankaamisen jälkeen olisi odotettavissa jättipotti hammaskeijulta. Olisi suunnattoman pelottavaa, jos kaikki hampaat vain putoaisivat yhtäkkiä, hipaisusta kuin kypsät puolukat. Yritimme katsoa tänä aamuna huonossa vireystilassa elokuvaa nimeltä Synechdoche New York (jonka vielä katson, sillä se taatusti mieleeni - tänään vain olosuhteet eivät olleet otolliset). Siinä päähenkilön ruumis alkaa alusta saakka mystisesti lahota, sen mielestä sen uloste on oudon väristä, sen kasvoihin ilmestyy jonkinlaisia märkäpaiseita ja se pissaa verta. Ajatus siitä, että kehon sisällä on miljoona orgaanista juttua, jotka voivat mennä tuhoutumaan lukemattomin tavoin ja alkaa valuttaa sisäiseen käyttöön tarkoitettuja eritteitä ympäriinsä ja ulkoisesti saa minut jotenkin voimattomaksi pelosta. Siellä on paljon tavaraa, jonka toiminnasta ei ole mitään takeita tai indikaatioita, eikä toimimattomuudestakaan oikeastaan ennen kuin sitten kun mitään ei enää ole tehtävissä, ja että virheetöntä toimintaa voi kuvitella vaalivansa tietyin valinnoin ja tottumuksin, mutta kuinka todellinen vaikutusvalta oman kehon hyvinvointiin on kovin sattumanvaraista ja paljolti täysi illuusio. Kun alan ajatella sitä, tuntuu kuin vatsan puoliväliin olisi asennettu tukevan välipohjan sijaan hauras läpinäkyvä viritelmä, jonka alla aukeaa arvaamaton syvyys ja jonka varaan ei uskalla laskea mitään arvokasta tai painavaa ainakaan.
En ole milloinkaan ennen elänyt viikonlopusta viikonloppuun, eikä se tunnu kovin hyvälle. Siksi onkin onni, että tällä viikolla on arkenakin tavallista enemmän mukavaa odotettavaa.
lauantaina 14. marraskuuta 2009
The moonlight licked the face of danger
Tämä viikko on ollut jotenkin käsittämättömän raskas.
Yksi venytty työpäivä. Yksi evätty työpaikka. Yksi jatkettu ja ratkottu riita. Yksi missattu teatterinäytös. Yksi elämyksellinen konsertti. Monta alati piinallisemmaksi käyvää työtuntia. Monien asioiden selvittelyä. Monia valkoisia valheita. Muutama painava totuus.
Ja sitten tuli viikonloppu, jona on tähän mennessä muun muassa lujitettu suhdetta, purettu kattoa, lattiaa ja seiniä, nähty livekiekkoilua sekä katsottu Lesbovampyyrin tappajia.
Näin torstaina Pinkin keikalla jo toisen kerran. Käsittämätöntä, miten amerikkalainen supertähti saa kotoisalla jutustelullaan yleisön tuntemaan yhteenkuuluvaisuutta: että tuttujahan tässä ollaan ja vaikka minulla on tässä taitavaa ja kuumaa henkilökuntaa ympärilläni ja teillä vain suolaisen hintaiset pääsylipunjämät taskussanne, niin frendei hei, samaa verta ja lihaa. Pink kiehnäsi tuttuun tapaansa lavalla saaden vähintään minun oloni levottomaksi, lauloi kiihkeissä setin loppupuolen biiseissä perinteisen ylävireisesti, keinui yläköysissä ja lopuksi dippaannutti itsensä valtavaan, catwalkille sijoitettuun vesisaaviin nousten yleisön ylle jälleen pisaroiden ja jotenkin ainutlaatuisesti show'lleen antautuvan kuvan itsestään luoden.
Pinkin pientä ja pikajuoksijahenkisesti kireää, valtaosiltaan näkösällä ollutta kehoa katsoessani mietin, miksi esimerkiksi se ja vaikkapa juuri The L Wordin Shane tai Kat Von Dee ovat mielestäni kuuminta mitään, mutta miksi Xena tai jotkut Jenna Jamesonin kaltaiset naiset eivät nosta lämpöä millään mittarilla. En keksinyt, sillä se ei selvästikään ole hiustenväri tai ruumiinrakenne. Asenne, kenties?
Sen sijaan keksin, että joulukuun tatuoinnin ja sitten sen seuraavan (jonka idea on tarkentunut ja on nyt niin hyvällä mallilla, että tavallaan tahtoisin skipata suoraan siihen) jälkeen haluan jotain siihen hiusrajan ja korvalehden väliselle ihokaistaleelle, siihen missä Pinkilläkin on jotain siistiä. Enää tarvitsee keksiä että mitä.
Juuri nyt olo on levollinen, huojennettu, hyvä. Luppis nukkuu vieressäni kuulostaen keskikokoiselle karhulle ja on jälleen sellainen, jonka lähellä tahdon olla. Kahden ystävän unelma eteni tänään kahden ylimääräisen käsiparin tuoman avun verran ja tuotti myös minulle suunnatonta nautintoa. HiiÄfKoo ei lopulta voittanutkaan, mutta viimeisen erän taistelun ansiosta nosti ottelun parhaaksi niistä livenä näkemästäni kahdesta.
Kynttilät palavat ja lasissa on jääkylmää persikanväristä kuohuviiniä. Voisinpa pysäyttää ajan tähän.
Yksi venytty työpäivä. Yksi evätty työpaikka. Yksi jatkettu ja ratkottu riita. Yksi missattu teatterinäytös. Yksi elämyksellinen konsertti. Monta alati piinallisemmaksi käyvää työtuntia. Monien asioiden selvittelyä. Monia valkoisia valheita. Muutama painava totuus.
Ja sitten tuli viikonloppu, jona on tähän mennessä muun muassa lujitettu suhdetta, purettu kattoa, lattiaa ja seiniä, nähty livekiekkoilua sekä katsottu Lesbovampyyrin tappajia.
Näin torstaina Pinkin keikalla jo toisen kerran. Käsittämätöntä, miten amerikkalainen supertähti saa kotoisalla jutustelullaan yleisön tuntemaan yhteenkuuluvaisuutta: että tuttujahan tässä ollaan ja vaikka minulla on tässä taitavaa ja kuumaa henkilökuntaa ympärilläni ja teillä vain suolaisen hintaiset pääsylipunjämät taskussanne, niin frendei hei, samaa verta ja lihaa. Pink kiehnäsi tuttuun tapaansa lavalla saaden vähintään minun oloni levottomaksi, lauloi kiihkeissä setin loppupuolen biiseissä perinteisen ylävireisesti, keinui yläköysissä ja lopuksi dippaannutti itsensä valtavaan, catwalkille sijoitettuun vesisaaviin nousten yleisön ylle jälleen pisaroiden ja jotenkin ainutlaatuisesti show'lleen antautuvan kuvan itsestään luoden.
Pinkin pientä ja pikajuoksijahenkisesti kireää, valtaosiltaan näkösällä ollutta kehoa katsoessani mietin, miksi esimerkiksi se ja vaikkapa juuri The L Wordin Shane tai Kat Von Dee ovat mielestäni kuuminta mitään, mutta miksi Xena tai jotkut Jenna Jamesonin kaltaiset naiset eivät nosta lämpöä millään mittarilla. En keksinyt, sillä se ei selvästikään ole hiustenväri tai ruumiinrakenne. Asenne, kenties?
Sen sijaan keksin, että joulukuun tatuoinnin ja sitten sen seuraavan (jonka idea on tarkentunut ja on nyt niin hyvällä mallilla, että tavallaan tahtoisin skipata suoraan siihen) jälkeen haluan jotain siihen hiusrajan ja korvalehden väliselle ihokaistaleelle, siihen missä Pinkilläkin on jotain siistiä. Enää tarvitsee keksiä että mitä.
Juuri nyt olo on levollinen, huojennettu, hyvä. Luppis nukkuu vieressäni kuulostaen keskikokoiselle karhulle ja on jälleen sellainen, jonka lähellä tahdon olla. Kahden ystävän unelma eteni tänään kahden ylimääräisen käsiparin tuoman avun verran ja tuotti myös minulle suunnatonta nautintoa. HiiÄfKoo ei lopulta voittanutkaan, mutta viimeisen erän taistelun ansiosta nosti ottelun parhaaksi niistä livenä näkemästäni kahdesta.
Kynttilät palavat ja lasissa on jääkylmää persikanväristä kuohuviiniä. Voisinpa pysäyttää ajan tähän.
tiistaina 10. marraskuuta 2009
You always wanted more than life but now you don't have the appetite
Miten monta kertaa pitää yrittää kavuta korkeimmille oksille kunnes ymmärtää uimisen olevan oikeastaan paljon luontevampaa itselleen? Miten onkin niin, vaikka kuvittelee tietävänsä paremmin, silti suostuu kuuntelemaan muiden laatimia odotuksia, ennakkoasenteita ja viisasteluja - miten ne voisivatkaan tietää jotenkin enemmän ja syvemmin? Ja miten, vaikkei kukaan ole sanonut ääneen mitään, sitä luulee tietävänsä mitä ne lopulta haluavat ja miksi sillä ylipäänsä kuvittelee olevan merkitystä? Unohtaa kuunnella itseään, kieltäytyy näkemästä sitä, mikä oikeasti on eniten omaa ja takertuu valheelliseen, joskus jonkun puolihuolimattomasti sivulauseessa hahmottelemaan identiteettiin. Joskus tarvitsee ulkopuolisen kriisinsynnyttäjän, jotta saa aikaan tervettä liikettä ja muutosta kohti parempaa.
Toisinaan pitää sanoa että piirtäkää minulle kuva minusta kun en itse oikein näe itseäni.
Luulin poteneeni kuuluisan kolmenkympin kriisini viisi vuotta sitten, ensi kerran suuresta ja tuntemattomasta tulevaisuudesta toden teolla ahdistuessani. Kuluneet viikot ovat osoittaneet, että henkilökohtaisen kriisin ei tarvitse olla sisäsyntyinen johtaakseen perinpohjaisiin mullistuksiin niin ajattelussa kuin käytännön toteutuksessakin. Tunnen syvää sielunveljeyttä Helsingin rautatieaseman metrotunneliin: myös minun seinäni luhistuivat odottamattoman paineaallon ryskiessä materiaa edellään, myös minä tahtoisin ripustaa julkisivulleni kyltin "pois käytöstä, avataan puolen vuoden kuluttua", myös minä kernaasti palaisin peliin täysin uudistuneena, kirkashymyisenä ja entistä vahvempana.
Minua on työnnetty pois, niin kauas, että reunan yli pudottautuminen alkoi tuntua uhkaa pikemmin ainoalle mahdollisuudelle selvitä hengissä edes tovin pidempään. Minulle on myös raotettu ovea päästä lähelle, lähemmäs kuin koskaan aiemmin. Henkeä pidätellen, varovasti varvas kerrallaan uskaltaudun kurkistamaan sisään.
Kaikkiin näihin huoneisiin, jotka voivat olla minun.
Musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvi kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän
- Laura Sippola: Mä tiedän
Toisinaan pitää sanoa että piirtäkää minulle kuva minusta kun en itse oikein näe itseäni.
Luulin poteneeni kuuluisan kolmenkympin kriisini viisi vuotta sitten, ensi kerran suuresta ja tuntemattomasta tulevaisuudesta toden teolla ahdistuessani. Kuluneet viikot ovat osoittaneet, että henkilökohtaisen kriisin ei tarvitse olla sisäsyntyinen johtaakseen perinpohjaisiin mullistuksiin niin ajattelussa kuin käytännön toteutuksessakin. Tunnen syvää sielunveljeyttä Helsingin rautatieaseman metrotunneliin: myös minun seinäni luhistuivat odottamattoman paineaallon ryskiessä materiaa edellään, myös minä tahtoisin ripustaa julkisivulleni kyltin "pois käytöstä, avataan puolen vuoden kuluttua", myös minä kernaasti palaisin peliin täysin uudistuneena, kirkashymyisenä ja entistä vahvempana.
Minua on työnnetty pois, niin kauas, että reunan yli pudottautuminen alkoi tuntua uhkaa pikemmin ainoalle mahdollisuudelle selvitä hengissä edes tovin pidempään. Minulle on myös raotettu ovea päästä lähelle, lähemmäs kuin koskaan aiemmin. Henkeä pidätellen, varovasti varvas kerrallaan uskaltaudun kurkistamaan sisään.
Kaikkiin näihin huoneisiin, jotka voivat olla minun.
Musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvi kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän
- Laura Sippola: Mä tiedän
perjantaina 6. marraskuuta 2009
1 say about the bisquit
Kyllä nyt on kuulkaa. Olen toki kuullut aiemminkin Googlen käännöstoiminnon hassuudesta, mutta välttynyt siltä tosielämässä - tähän saakka. Äsken Hoo tekstasi minulle kertoen joutuneensa epähuomiossa blogini sivuille tuon translaation kautta. Kävin tarkistamassa lopputuleman ja olin nauraa itseni tärviölle. Miten jokin noin älyvapaa voi olla noin kertakaikkisen lystikästä? Tjeu.
Tiedättehän, miten tietynlaisissa elämäntilanteissa tuntuu jatkuvasti törmäävän vain tietynlaisiin tilanteisiin. Kun on joutunut viemään rakkaan koiransa piikille, näkee päivittäin töihin rientäessään joka toisella koiranulkoiluttajalla täsmälleen sen rotuisen, värisen ja vähän samanlailla kävelevänkin piskin. Kun itse on vastentahtoisesti sinkku, joutuu jatkuvasti sietämättömän rakastuneiden ja toisiaan julkisilla paikkoilla lääpivien pariskuntien kulkureitille. Jos kiihkeästi haluaa lapsia muttei juuri sillä hetkellä voi syystä tai muusta hankkiutua raskaaksi, ei maailmassa muuta olekaan kuin vatsa pystyssä lyllertäviä tulevia äitejä, lastenvaunuja ja kurahaalareihinsa tönkkösuolattuja taaperoita.
Minulle on käynyt nyt näin työkulttuurin kanssa. Uskoni työelämään ja sitä myöden maailman toimivuuteen alkaa vähitellen olla niin rapautunut, että toivon, ettei mikään raskas törmää siihen lähiaikoina pölläyttäen sitä lopullisesti tomuna tuuleen.
Otavan toimitusjohtaja erosi yllättäen. Ainoaa kyseisen henkilön omaa irtisanoutumistaan koskevaa kommenttia siteerattiin Uuden Suomen sivuilla näin. Sangen arvoituksellista.
WSOY:n ilmeisesti julkisuudessakin laajalti otsikoitujen kiistojen seurauksena Johnny Knigan kustannuspäällikkö irtisanoutui tällä viikolla. Tätäkään irtisanoutumista ei asianosaisten yhteisestä sopimuksesta kommentoitu medialle; sensaationhakuinen puoleni on sitä mieltä, ettei moinen koskaan kerro kovin hyvää irtisanoutumiseen johtaneista syistä.
Tänä aamuna Radio Rockin aamutiimin toinen juontaja veti viimeistä lähetystään kanavan leivissä. Hän kommentoi lähtöään suorassa lähetyksessä viittaamalla ilmeisesti asian tiimoilta nousseisiin kuulijakysymyksiin sanomalla, ettei uutta työpaikkaa ole tiedossa mutta että joskus ihmisen vain täytyy lähteä. Kuka tällaisena aikana jättää monivuotisen työpaikkansa vapaaehtoisesti, vailla tietoa tulevasta leivänlähteestä? Epäilyttävää.
Mitä maailmalle on tapahtumassa? Olenko se vain minä, vai onko joku nyt laatinut nerokkaan elokuvakäsikirjoituksen, Matrix kohtaa Truman Shown kohtaa Kafkan Oikeusjutun tiätsä, ja paitsi huutonauraa koko matkan pankkiin myöskin jauhaa muutaman lapsenuskon ja ehkä sen perinteisen ja paljon peräänkuulutetun työmoraalin rippeet laakerikkaittensa alle mennessään? Mistä tässä on kyse ja voitaisko olla kaikki taas kivasti, ihan niin kuin silloin ennen kun elämässä oli vielä kyse muustakin kuin osavuosikatsauksista ja eläkesäästämisestä ja pätkäduunien ketjuttamisesta.
Haluaisin vielä lopuksi listata hieman joitakin viime päivinä erityisesti kiukkuhermoon iskeneitä juttuja, joista räntä - istu ja pala! - ei ole yksi.
Ensinnäkin bussikuskit, jotka pumppaavat jarruja risteystä tai muuta pysähtymispaikkaa lähestyessään. Menee ihan hermo ja tunnelma ja tasapaino ja matkahyvinvointi sellaisesta: ajakaa paremmin perkele!
Toiseksikin se ääni, joka syntyy esineen (vaikkapa tyhjän limupullon tai kattilankannen) jäädessä keinumaan pöydälle lailla ikiliikkujan, nakertaa hermoja lailla häiriintyneen fretin. Pitääkö kaikki alkaa naulata kiinni, että loppuu se tyhjänpäiväinen hetkuminen ja mekastus?
Kolmanneksikin olen jotenkin viime viikot sattunut torstai-iltana kotiin sellaiseen aikaan, että televisiosta tulee Ratula, tuo suomalaisten valju, haalea ja auttamattoman viimetiistainen Strömsö-kopio. Siinähän kivasti puuhastellaan idyllisissä olosuhteissa yhdessä ja on vähän julkkista ja on vähän huumoria ja nikkarointia ja ruuanlaittoa ja yhdessäoloa ja eikös sellaisesta kaikki tykkää. Ja ne sukupuoliroolit ovat niin ankean ja tunkkaisen viisikymmenlukuiset, että minua alkaa aina vastustamattomasti ensin aivastuttaa ja sitten vituttaa niin että on käännettävä kanavaa ja pitäisihän se tehdä muutenkin ettei vahingossa ehdi nähdä yhtään BB-vilahdusta.
Sitten viimeisimpänä joskin kenties sylettävimpänä on repliikki, joka saa joka kerran sen kuullessani pari verisuonta poksahtamaan päässäni niin, että varmasti muutun ihan todellisuudessakin punaiseksi ja kuumaksi naamastani ja haluaisin työntää haarukan tuon repliikin esittäjän vasempaan silmämunaan. Kas näin se kuuluu: "Syystä että?", sellaiseen tivaavaan ja syyllistävään sävyyn esitettynä, että minulla on oikeus tietää ja alahan laulaa äläkä yhtään enää pimitä tietoa sillä minä en sellaista sulata ja jos et kerro niin mä sanon maailman presidentille ja sitten sä ainakin saat porttikiellon ja pahaa karmaa jotain kolmekssadaks vuodeks eteenpäin ja kaikki KUOLEE.
Onneksi tänään on perjantai ja huomenna siis lauantai ja ylihuomenna vielä sunnuntai eikä töitä enää kuin pikkuisen ennen vapautta.
Tiedättehän, miten tietynlaisissa elämäntilanteissa tuntuu jatkuvasti törmäävän vain tietynlaisiin tilanteisiin. Kun on joutunut viemään rakkaan koiransa piikille, näkee päivittäin töihin rientäessään joka toisella koiranulkoiluttajalla täsmälleen sen rotuisen, värisen ja vähän samanlailla kävelevänkin piskin. Kun itse on vastentahtoisesti sinkku, joutuu jatkuvasti sietämättömän rakastuneiden ja toisiaan julkisilla paikkoilla lääpivien pariskuntien kulkureitille. Jos kiihkeästi haluaa lapsia muttei juuri sillä hetkellä voi syystä tai muusta hankkiutua raskaaksi, ei maailmassa muuta olekaan kuin vatsa pystyssä lyllertäviä tulevia äitejä, lastenvaunuja ja kurahaalareihinsa tönkkösuolattuja taaperoita.
Minulle on käynyt nyt näin työkulttuurin kanssa. Uskoni työelämään ja sitä myöden maailman toimivuuteen alkaa vähitellen olla niin rapautunut, että toivon, ettei mikään raskas törmää siihen lähiaikoina pölläyttäen sitä lopullisesti tomuna tuuleen.
Otavan toimitusjohtaja erosi yllättäen. Ainoaa kyseisen henkilön omaa irtisanoutumistaan koskevaa kommenttia siteerattiin Uuden Suomen sivuilla näin. Sangen arvoituksellista.
WSOY:n ilmeisesti julkisuudessakin laajalti otsikoitujen kiistojen seurauksena Johnny Knigan kustannuspäällikkö irtisanoutui tällä viikolla. Tätäkään irtisanoutumista ei asianosaisten yhteisestä sopimuksesta kommentoitu medialle; sensaationhakuinen puoleni on sitä mieltä, ettei moinen koskaan kerro kovin hyvää irtisanoutumiseen johtaneista syistä.
Tänä aamuna Radio Rockin aamutiimin toinen juontaja veti viimeistä lähetystään kanavan leivissä. Hän kommentoi lähtöään suorassa lähetyksessä viittaamalla ilmeisesti asian tiimoilta nousseisiin kuulijakysymyksiin sanomalla, ettei uutta työpaikkaa ole tiedossa mutta että joskus ihmisen vain täytyy lähteä. Kuka tällaisena aikana jättää monivuotisen työpaikkansa vapaaehtoisesti, vailla tietoa tulevasta leivänlähteestä? Epäilyttävää.
Mitä maailmalle on tapahtumassa? Olenko se vain minä, vai onko joku nyt laatinut nerokkaan elokuvakäsikirjoituksen, Matrix kohtaa Truman Shown kohtaa Kafkan Oikeusjutun tiätsä, ja paitsi huutonauraa koko matkan pankkiin myöskin jauhaa muutaman lapsenuskon ja ehkä sen perinteisen ja paljon peräänkuulutetun työmoraalin rippeet laakerikkaittensa alle mennessään? Mistä tässä on kyse ja voitaisko olla kaikki taas kivasti, ihan niin kuin silloin ennen kun elämässä oli vielä kyse muustakin kuin osavuosikatsauksista ja eläkesäästämisestä ja pätkäduunien ketjuttamisesta.
Haluaisin vielä lopuksi listata hieman joitakin viime päivinä erityisesti kiukkuhermoon iskeneitä juttuja, joista räntä - istu ja pala! - ei ole yksi.
Ensinnäkin bussikuskit, jotka pumppaavat jarruja risteystä tai muuta pysähtymispaikkaa lähestyessään. Menee ihan hermo ja tunnelma ja tasapaino ja matkahyvinvointi sellaisesta: ajakaa paremmin perkele!
Toiseksikin se ääni, joka syntyy esineen (vaikkapa tyhjän limupullon tai kattilankannen) jäädessä keinumaan pöydälle lailla ikiliikkujan, nakertaa hermoja lailla häiriintyneen fretin. Pitääkö kaikki alkaa naulata kiinni, että loppuu se tyhjänpäiväinen hetkuminen ja mekastus?
Kolmanneksikin olen jotenkin viime viikot sattunut torstai-iltana kotiin sellaiseen aikaan, että televisiosta tulee Ratula, tuo suomalaisten valju, haalea ja auttamattoman viimetiistainen Strömsö-kopio. Siinähän kivasti puuhastellaan idyllisissä olosuhteissa yhdessä ja on vähän julkkista ja on vähän huumoria ja nikkarointia ja ruuanlaittoa ja yhdessäoloa ja eikös sellaisesta kaikki tykkää. Ja ne sukupuoliroolit ovat niin ankean ja tunkkaisen viisikymmenlukuiset, että minua alkaa aina vastustamattomasti ensin aivastuttaa ja sitten vituttaa niin että on käännettävä kanavaa ja pitäisihän se tehdä muutenkin ettei vahingossa ehdi nähdä yhtään BB-vilahdusta.
Sitten viimeisimpänä joskin kenties sylettävimpänä on repliikki, joka saa joka kerran sen kuullessani pari verisuonta poksahtamaan päässäni niin, että varmasti muutun ihan todellisuudessakin punaiseksi ja kuumaksi naamastani ja haluaisin työntää haarukan tuon repliikin esittäjän vasempaan silmämunaan. Kas näin se kuuluu: "Syystä että?", sellaiseen tivaavaan ja syyllistävään sävyyn esitettynä, että minulla on oikeus tietää ja alahan laulaa äläkä yhtään enää pimitä tietoa sillä minä en sellaista sulata ja jos et kerro niin mä sanon maailman presidentille ja sitten sä ainakin saat porttikiellon ja pahaa karmaa jotain kolmekssadaks vuodeks eteenpäin ja kaikki KUOLEE.
Onneksi tänään on perjantai ja huomenna siis lauantai ja ylihuomenna vielä sunnuntai eikä töitä enää kuin pikkuisen ennen vapautta.
torstaina 5. marraskuuta 2009
Tinakenkäni on sulaa laavaa
Tänään istuin maanalaisessa, kun viereiseen loosiin tuli istumaan mustiin pukeutunut pitkätukkainen parikymppinen mies. Se luukutti nappikuulokkeilla kuuntelemaansa musaa niin lujalla, että myös minä saatoin kuunnella sitä ihan vaivatta. Se oli Kaija Koota.
Mietin, minkälaista musaa se kuvittelisi minun kuuntelevan silkan habitukseni perusteella, olettaen siis että sitä kiinnostaisi. Ei ainakaan mitää Gossipia tai muuta hipsterikamaa.
Tänään syötin serkkuni kaksospojista toiselle, sille joka on nimetty meidän isoisämme mukaan, tuttipullosta jonkinlaista maitojuomaa. Se lupsutteli menemään ihan muina puolivuotiaina, ilmeisesti hoksaamatta ollenkaan, että sitä syötti sellainen, jota englanniksi sanottaisiin imposteriksi mutta jolle termi teeskentelijä ei minusta ihan tee oikeutta. Sen toisen onnistuinkin sitten säikäyttämään kyyneliin saakka niistämällä liian äänekkäästi. Sen elämä on nyt varmasti peruuttamattomasti pilalla ja se joutuu käymään terapiassa lopun ikäänsä eikä minusta ehkä koskaan tule tämän parempaa lasten kanssa vaikka miten vilpittä ja täysillä yrittäisin ja mitä sitten teen.
Maanantaina kävimme Kansallisteatterissa näkemässä Viidakkokirjan. Tarina oli tuttu, joskin Dahlmanin huomautus siitä että meidän ikäpolvemme luultavasti pitää koko kudelmaa Disneyn hengentuotteena osuikin mielestäni sangen oikeaan. Lavastus ja puvustus olivat huikeat ja mielestäni oivallus eläimistä asvalttiviidakon sankareina on kerrassaan timanttinen. Marja Salo on juuri sopivan infantiili Mowgli, Juhani Laitala puolestaan niin ihana (H.)Baloo että ottaisin sellaisen meille asumaan koska tahansa. Jani Karvinen (joka oikeasti näyttää tältä, hyvin vaikea ymmärtää) on fantastillinen drag-Bagheerana - ja kävelee niillä rivoilla pornohokkareilla niin sulavasti, että vain korkokenkiä rakastava nainen ymmärtää kadehtia sitä liikehdintää.
Sitten on vielä Ville Keskilä Sherekanina. Voi. Hyvä. Luoja. Miten kukaan voi olla niin kuuma, että saa uusnatsivaikutteisen tiikerilookin näyttämään niin hyvälle, että teki mieleni väliajalla poistaa pikkuhousut minihameen alta kokonaan ja istuutua eturiviin. Yhtään sen ylivoimaista kuumuutta ei ainakaan vähennä se fakta, että tiedänpä sen ja naisensa harrastavan pienimuotoista puutarhanhoitoa ja shoppailevan eräässäkin itähelsinkiläisessä puutarhaliikkeissä omina, suunnattoman mukavina ja hyväkäytöksisinä itseinään.
Tällä viikolla olen poistunut henkilökohtaiselta mukavuusalueeltani jo niin monesti, ettei se kohta enää voi olla kantamatta hedelmää. Sillä eikö olekin niin, että kun tarpeeksi ponnistelee, se palkitaan ruhtinaallisesti? Eikö olekin?
Mietin, minkälaista musaa se kuvittelisi minun kuuntelevan silkan habitukseni perusteella, olettaen siis että sitä kiinnostaisi. Ei ainakaan mitää Gossipia tai muuta hipsterikamaa.
Tänään syötin serkkuni kaksospojista toiselle, sille joka on nimetty meidän isoisämme mukaan, tuttipullosta jonkinlaista maitojuomaa. Se lupsutteli menemään ihan muina puolivuotiaina, ilmeisesti hoksaamatta ollenkaan, että sitä syötti sellainen, jota englanniksi sanottaisiin imposteriksi mutta jolle termi teeskentelijä ei minusta ihan tee oikeutta. Sen toisen onnistuinkin sitten säikäyttämään kyyneliin saakka niistämällä liian äänekkäästi. Sen elämä on nyt varmasti peruuttamattomasti pilalla ja se joutuu käymään terapiassa lopun ikäänsä eikä minusta ehkä koskaan tule tämän parempaa lasten kanssa vaikka miten vilpittä ja täysillä yrittäisin ja mitä sitten teen.
Maanantaina kävimme Kansallisteatterissa näkemässä Viidakkokirjan. Tarina oli tuttu, joskin Dahlmanin huomautus siitä että meidän ikäpolvemme luultavasti pitää koko kudelmaa Disneyn hengentuotteena osuikin mielestäni sangen oikeaan. Lavastus ja puvustus olivat huikeat ja mielestäni oivallus eläimistä asvalttiviidakon sankareina on kerrassaan timanttinen. Marja Salo on juuri sopivan infantiili Mowgli, Juhani Laitala puolestaan niin ihana (H.)Baloo että ottaisin sellaisen meille asumaan koska tahansa. Jani Karvinen (joka oikeasti näyttää tältä, hyvin vaikea ymmärtää) on fantastillinen drag-Bagheerana - ja kävelee niillä rivoilla pornohokkareilla niin sulavasti, että vain korkokenkiä rakastava nainen ymmärtää kadehtia sitä liikehdintää.
Sitten on vielä Ville Keskilä Sherekanina. Voi. Hyvä. Luoja. Miten kukaan voi olla niin kuuma, että saa uusnatsivaikutteisen tiikerilookin näyttämään niin hyvälle, että teki mieleni väliajalla poistaa pikkuhousut minihameen alta kokonaan ja istuutua eturiviin. Yhtään sen ylivoimaista kuumuutta ei ainakaan vähennä se fakta, että tiedänpä sen ja naisensa harrastavan pienimuotoista puutarhanhoitoa ja shoppailevan eräässäkin itähelsinkiläisessä puutarhaliikkeissä omina, suunnattoman mukavina ja hyväkäytöksisinä itseinään.
Tällä viikolla olen poistunut henkilökohtaiselta mukavuusalueeltani jo niin monesti, ettei se kohta enää voi olla kantamatta hedelmää. Sillä eikö olekin niin, että kun tarpeeksi ponnistelee, se palkitaan ruhtinaallisesti? Eikö olekin?
lauantaina 31. lokakuuta 2009
Vaikka tietäisin maailman tuhoutuvan huomenna, istuttaisin tänään appelsiinipuun.
En ole kovin äidillinen tyyppi. Tavallaan. Tai ehkä olenkin, mutta suuntaan senkaltaiset tunteet monien mielestä hieman epätyypillisiin kohteisiin.
Tänään harjoitin näitä huolenpidollisia piirteitäni vaihtamalla multia muutamille kasveilleni. Niillä muuten on oikeat, toisistaan selvästi erottuvat luonteet, viherkasveilla; asia, jota monet eivät usko.
On esimerkiksi spatifyllum, joka on maailmanluokan diiva: kuivuessaan se löpsäyttää suurieleisesti kaikki lehtensä alas näyttäen piiskatulle spanielille. Kymmenen minuutin kuluttua kastelemisesta kaikki on taas hyvin, lehdet kurkottavat kohti taivaita ja kasvin voi suorastaan kuulla hyrisevän itsetyytyväisesti saatuaan jälleen kipeästi kaipaamaansa huomiota.
Sitten on amazoninlilja, joka hyväntuulisesti ja suurisydämisesti vain rehottaa, puskee uutta lehteä pintaan ja kestää urhoollisesti pimeänkin vuodenajan antamatta sen verottaa luontaista virkeyttään.
On anopinkieli, joka jurottaa penseänä näyttäen samalle vuodesta toiseen riippumatta toimenpiteistä, joita sen hyvinvoinnin eteen on tehty tai jätetty tekemättä.
On rönsylilja, sinnikkäin kaikista, valmis pärjäämään vuoden ilman kasteluvettä, lykäten viimeisillä voimillaan lisää rönsyjä taatakseen sukulinjansa selviämisen.
On muratti, joka hävyttömästi ja röyhkein tarttumatassuin raivaa tietään läpi ikkunatiivisteiden, pureutuen seinälaastiin ja vallaten tilaa muilta, tuoden pienet lentävät ystävänsä mukanaan.
On pikkuinen pullojukka, joka ilmaisee janonsa suloisesti pulloaan kurtistamalla: nyt jos koska ottaisin kernaasti kulauksen, jos tarjottaisi.
Ja sitten on minun itse, omin käsin siemenestä kasvattamani appelsiini, silmäteräni. Tunnen sydämeni paisuvan aidosta äidinrakkaudesta vaihtaessani multaa sille ja nähdessäni kaikki ne urheat, tanakat juuret, joita tuo pieni ja hintelästä jykeväksi varttunut taimi on kasvattanut. Syödä itse se alkuperäinen appelsiini, upottaa sen viimeinen siemen multaan, vaalia, suihkuttaa, kastella ja lannoittaa - nähdä siitä kaikesta versovan ihan oikean kasvin, itse kasvatetun. Se on jotain suurenmoista, ihan oikea ihme: miten siihen pikkuiseen siemeneen on voinut mahtua kaikki tämä tieto, tuo syvä vihreys ja vähitellen puutuva varsi, määrätietoiset juuret, kokonainen kasvin elinkaari?
LA Inkin katsominen on tehnyt minulle muutamia asioita. Ensinnäkin se luonnollisesti on saanut minut himoitsemaan lisää leimoja, tila joka on tuleva korjaantumaan hieman reilun kuukauden kuluttua (jolloin aion muuten varata samalla seuraavankin ajan valmiiksi, kuvakin on jo keksittynä).
Toiseksi se on pannut minut pohtimaan hiustenvärin osuutta identiteetissäni: olisinko minä enää minä, jos hiukseni olisivatkin punaisen sijaan kokonaan tummat - tai kenties jotain ihan muuta? Tahdon ehdottomasti kokeilla: nyt kun olen sen keksinyt, en jaksaisi enää millään odottaa seuraavaa kampaaja-aikaani, johon on vielä aivan liian pitkästi.
Kolmanneksi olen muuttanut mieltäni kasvoalueen lävistysten ja bodymodificationeitten suhteen. Pixiellä on maailman siisteimmät hymykuoppalävärit (olisipa siistiä jos juuri sen lävärin nimi olisi smiley, mutta muistaakseni se on jotain ihan muuta se) (ja pitihän se etsiä: ilmeisesti sen nimi on yksinkertaisesti dimple ja tuo smiley on ylähuulen alla olevan jänteen lävistys) ja sillä on halkaistu kieli, mikä kuulostaa superetovalle mutta näyttää uskomattoman kuumalle, etenkin kun se osaa heiluttaa kumpaakin kielenpuolikasta erikseen ja yhtä aikaa eri suuntiin. Miettikää mitä kaikkea sillä kielellä voisi tehdä...
Neljänneksi olen löytänyt uudelleen kiinnostukseni käsityöläisammatteja kohtaan. Olen aina hieman potenut sitä, että kaikki lahjakkuuteni ovat pikemminkin abstrakteja kuin käytännöllisiä luonteeltaan: en osaa piirtää, en ole kovin näppärä käsistäni, enkä erityisen kiinnostunut askartelusta tai neulomisesta. Tämän vuoksi romantisoin ja ihailen suunnatta niitä Kultamokka-mainosten ammattilaisia: kondiittoreita, artesaani-puuseppiä, suutareita. Tatuointitaiteilijoita.
Ovathan sanatkin taidetta. Jos vain tohtisi tehdä niistä itselleen leivän.
Viidenneksi se on saanut minut näkemään ensi kertaa elämässäni yrittäjyyden iloisena itsensä toteuttamisen välineenä. Jos ajatellaan, että töissä voisi oikeasti olla tarkoitus viihtyäkin tehdäkseen siitä mahdollisimman mielekkään elannonhankkimisvälineen, mikä voisi olla mahtavampaa kuin tehdä työtä ystäviensä kanssa, ystävien, jotka vielä sattuvat olemaan alansa valioita paikassa, josta on saanut laittaa juuri omanlaisensa, täsmälleen sellaisen kuin hyvälle tuntuu.
Perustetaan joku kollektiivi, jätkät hei? Oikeasti?
Tänään harjoitin näitä huolenpidollisia piirteitäni vaihtamalla multia muutamille kasveilleni. Niillä muuten on oikeat, toisistaan selvästi erottuvat luonteet, viherkasveilla; asia, jota monet eivät usko.
On esimerkiksi spatifyllum, joka on maailmanluokan diiva: kuivuessaan se löpsäyttää suurieleisesti kaikki lehtensä alas näyttäen piiskatulle spanielille. Kymmenen minuutin kuluttua kastelemisesta kaikki on taas hyvin, lehdet kurkottavat kohti taivaita ja kasvin voi suorastaan kuulla hyrisevän itsetyytyväisesti saatuaan jälleen kipeästi kaipaamaansa huomiota.
Sitten on amazoninlilja, joka hyväntuulisesti ja suurisydämisesti vain rehottaa, puskee uutta lehteä pintaan ja kestää urhoollisesti pimeänkin vuodenajan antamatta sen verottaa luontaista virkeyttään.
On anopinkieli, joka jurottaa penseänä näyttäen samalle vuodesta toiseen riippumatta toimenpiteistä, joita sen hyvinvoinnin eteen on tehty tai jätetty tekemättä.
On rönsylilja, sinnikkäin kaikista, valmis pärjäämään vuoden ilman kasteluvettä, lykäten viimeisillä voimillaan lisää rönsyjä taatakseen sukulinjansa selviämisen.
On muratti, joka hävyttömästi ja röyhkein tarttumatassuin raivaa tietään läpi ikkunatiivisteiden, pureutuen seinälaastiin ja vallaten tilaa muilta, tuoden pienet lentävät ystävänsä mukanaan.
On pikkuinen pullojukka, joka ilmaisee janonsa suloisesti pulloaan kurtistamalla: nyt jos koska ottaisin kernaasti kulauksen, jos tarjottaisi.
Ja sitten on minun itse, omin käsin siemenestä kasvattamani appelsiini, silmäteräni. Tunnen sydämeni paisuvan aidosta äidinrakkaudesta vaihtaessani multaa sille ja nähdessäni kaikki ne urheat, tanakat juuret, joita tuo pieni ja hintelästä jykeväksi varttunut taimi on kasvattanut. Syödä itse se alkuperäinen appelsiini, upottaa sen viimeinen siemen multaan, vaalia, suihkuttaa, kastella ja lannoittaa - nähdä siitä kaikesta versovan ihan oikean kasvin, itse kasvatetun. Se on jotain suurenmoista, ihan oikea ihme: miten siihen pikkuiseen siemeneen on voinut mahtua kaikki tämä tieto, tuo syvä vihreys ja vähitellen puutuva varsi, määrätietoiset juuret, kokonainen kasvin elinkaari?
LA Inkin katsominen on tehnyt minulle muutamia asioita. Ensinnäkin se luonnollisesti on saanut minut himoitsemaan lisää leimoja, tila joka on tuleva korjaantumaan hieman reilun kuukauden kuluttua (jolloin aion muuten varata samalla seuraavankin ajan valmiiksi, kuvakin on jo keksittynä).
Toiseksi se on pannut minut pohtimaan hiustenvärin osuutta identiteetissäni: olisinko minä enää minä, jos hiukseni olisivatkin punaisen sijaan kokonaan tummat - tai kenties jotain ihan muuta? Tahdon ehdottomasti kokeilla: nyt kun olen sen keksinyt, en jaksaisi enää millään odottaa seuraavaa kampaaja-aikaani, johon on vielä aivan liian pitkästi.
Kolmanneksi olen muuttanut mieltäni kasvoalueen lävistysten ja bodymodificationeitten suhteen. Pixiellä on maailman siisteimmät hymykuoppalävärit (olisipa siistiä jos juuri sen lävärin nimi olisi smiley, mutta muistaakseni se on jotain ihan muuta se) (ja pitihän se etsiä: ilmeisesti sen nimi on yksinkertaisesti dimple ja tuo smiley on ylähuulen alla olevan jänteen lävistys) ja sillä on halkaistu kieli, mikä kuulostaa superetovalle mutta näyttää uskomattoman kuumalle, etenkin kun se osaa heiluttaa kumpaakin kielenpuolikasta erikseen ja yhtä aikaa eri suuntiin. Miettikää mitä kaikkea sillä kielellä voisi tehdä...
Neljänneksi olen löytänyt uudelleen kiinnostukseni käsityöläisammatteja kohtaan. Olen aina hieman potenut sitä, että kaikki lahjakkuuteni ovat pikemminkin abstrakteja kuin käytännöllisiä luonteeltaan: en osaa piirtää, en ole kovin näppärä käsistäni, enkä erityisen kiinnostunut askartelusta tai neulomisesta. Tämän vuoksi romantisoin ja ihailen suunnatta niitä Kultamokka-mainosten ammattilaisia: kondiittoreita, artesaani-puuseppiä, suutareita. Tatuointitaiteilijoita.
Ovathan sanatkin taidetta. Jos vain tohtisi tehdä niistä itselleen leivän.
Viidenneksi se on saanut minut näkemään ensi kertaa elämässäni yrittäjyyden iloisena itsensä toteuttamisen välineenä. Jos ajatellaan, että töissä voisi oikeasti olla tarkoitus viihtyäkin tehdäkseen siitä mahdollisimman mielekkään elannonhankkimisvälineen, mikä voisi olla mahtavampaa kuin tehdä työtä ystäviensä kanssa, ystävien, jotka vielä sattuvat olemaan alansa valioita paikassa, josta on saanut laittaa juuri omanlaisensa, täsmälleen sellaisen kuin hyvälle tuntuu.
Perustetaan joku kollektiivi, jätkät hei? Oikeasti?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
