Kävimme tänään pitkästä aikaa istumassa pienimuotoisesti ja sivistyneesti iltaa sellaisten naisten kanssa, jotka olen tuntenut heti niiden syntymästä saakka. Ne ovat minun serkkutyttöjä ja niistä minä välitän ihan erityisen paljon.
Havaitsin istunnon kuluessa, että niiden kanssa ajanviettäminen on terapeuttista monessakin mielessä. Ensinnäkin olemme tunteneet toisemme niin pitkään, että kaikki sukurasitteet ja kasvatukselliset traumat ovat kaikkien tiedossa ja jo oletusarvoisesti vaikuttavina taustatekijöinä. Niille ei siis tarvitse selittää; ne ovat nähneet sen kaiken tai vähintäänkin tietävät, mistä on kyse.
Toiseksikin ne ovat ja tulevat aina olemaan siinä: niitä ei joka tapauksessa voi valita tai vaihtaakaan. Tämän vuoksi niiden kanssa ei ole tarvetta olla rakentavasti, kasvattavasti tai muutenkaan eri mieltä - voi myötäillä, elää mukana ja mennä kananlihalle ihan tarpeen vaatimalla tavalla. Ei tarvitse etsiä kovasti näkökulmia, ei ole pakko saada perspektiiviä. Olemme toistemme elämässä erottamattomasti, muttemme missään nimessä niin jokapäiväisellä pohjalla, että käytännön toimista tarvitsisi kantaa vastuuta juuri sille taholle.
Ja juuri nyt näköjään olen vailla sitä, että ihmiset kritiikittä ovat minun puolellani; niin rautalangasta vääntäen, että itsekin sen uskon. Että ne liikuttuvat oikeissa kohdissa (olkoonkin että puolet niistä on raskaana ja siksi erityisen vastaanottavassa tilassa), luottavat minuun ja tunteisiini sekä niiden eteen toimimiseen; ilahtuvat aidosti ja sanovat niin nätisti, että olin melkein unohtanut että niinkin voi.
Viikonloppuna sain kuulla olevani monia asioita, enimmäkseen positiivisia. Olin hurmaava, ihana, puhelias mutta kuuntelukykyinen ja epäsuomalaisen värinen, muutamia mainitakseni (sanoinhan jo että ihana?).
Siinä missä traumani työssäkäynnin suhteen vuosi sitten oli, että joku vielä jonakin päivänä riuhtaisee hämäyskaapuni ja paljastaa mistään-mitään-tietämättömyyteni, on traumani henkilökohtaisen elämäni suhteen sikäli verrannollinen, että tänä päivänä pelkään jostain mystisestä syystä minuun kiintyneiden ihmisten yhtäkkiä huomaavan, etten olekaan ollenkaan sitä mistä oli puhe; en ole yhtään sellainen kuin esitteessä luki. En edes puoliksi niin hyvä, enkä edes mukava.
Vähitellen alan päästä jyvälle siitä, että muille jaettava brosyyri on selvästi erilainen kuin se, jota itse omissa hikisissä näpeissäni puserran. Ehkä onkin niin, ettei mitään esitettä olekaan? Ehkä onkin niin, että kerrankin riittäisin? Näin vain, tällaisena?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti