kuvaa päänsärky ja väritä se synestesialla kolmosen muotoiseksi

Joulu on ohi. Minä olen vielä elävä. Kiitos Manitou; kiitos Buddha; kiitos Ganesha; kiitos kaikki luonnonkansojen nimettömät jumalat, multahippuset ja poronvasan ensimylväisy.
Kiitos.

Kellikselle aatonaattona huristellessamme vaivuin muistelemaan muutamaa edellistä, vielä tuoreessa muistissa olevaa joulua.

Kaksi vuotta sitten, Mandoliinin kanssa, odotin jatkuvasti ja läpi joulunkin. Sen kännipuheluita, selviä puheluita, viestejä; yhteisiä hetkiä ja suopeaa tuulta; sitä päivää, jolloin tulevaisuus yhtäkkiä olisikin selvä, vaivaton ja luonnollinen.
Odotin.
Odotin.
Odotin.
Sitä.

Niin tyhmää.

Viime vuonna, elämäni synkimmän ja ahdistavimman syksyn jälkeen en odottanut mitään. Elämässä ei tuntunut olevan mitään odotettavaa, ja niinpä vietinkin joulunpyhät paksussa flunssassa, yöppäriin sonnustautuneena, sohvalla torkkuen. Joulupäivän illansuussa sain yllättävän kutsun Lohjaan ja ajoin sinne punaisia piruja kintereilläni juomaan vapauttavan ja lohdullisen jouluhumalan.

Tänä vuonna tuntui epäloogisen ja totuudenvastaisen seesteiselle. Tämä joulu koostui sikeistä unista, sopivasta määrästä mainiota ruokaa, ulkoilusta ja epänormaalin leppeästä ilmapiiristä; kuohuviinistä saunan lauteilla, Sideways-elokuvasta, joulukirkkopakon yllättävästä ja pyytämättömästä raukeamisesta; surkeasta kotimaisesta romaanista, Fingerpori-sarjakuva-albumista ja muista osuvista, liikuttavista ja upeista (liiankin upeista!) joululahjoista.

Huomenna pääsen Dahlian ja DeeJii Edamin kanssa maaseudulle, kenties lumen keskeen. Sitä ennen aion vain olla, hiljaa ja vailla seurassa viihtymisen pakkoa.

Fridalta sain perinteiden mukaisesti vaihtoehtorunoutta sisältävän kirjan Vautsi vau vauva eli beibe joraa tuhat taalaa (Miika Peltola & Jussi Hakanen), josta haluan siteerata loppuun katkelman ja josta tämän bloggauksen otsikkokin - nerokkain kenties koskaan - on peräisin.

...
hei?
pimeetä
oonko sokea
missa kaikki on
en nää enää mitään
miksi autot tööttää vaan
pidätkö sä musta nyt huolta
eikö mulla nyt pitäis olla superkuulo
miksen osaa suunnistaa sun luo ulkomuistista
mistä tiedän nyt mikä on rasvaista raejuustoa mikä ei
rakastatko vielä vaikka en enää salaa kurkikaan kun oot suihkussa

- Jussi: Silmä kädessä (52 sanaa)