Tyttö, joka muuttui kysymysmerkiksi

Miksi monet miniatyyrisyötävät, kuten hedelmät, ovat paljon herkullisempia ja makeampia kuin suuremmat serkkunsa?
Miksi keski-ikäisten naisten on niin kovin vaikea pilkata itseään luontevasti lavalla?
Miksi kalaruuista tehdään tavallisesti liian suolaisia?
Miksi äkäisyys koetaan miltei aina puhtaasti negatiiviseksi tunnetilaksi?
Miksi aina juuri se ratikka, johon pyrkii, ei tule pysäkin näyttötaulun mukaisesti - vaan paljon sen jälkeen jos ollenkaan?
Miksi tamponien muoviset suojakääreet ovat niin sähköisiä, että takertuvat joka paikkaan eivätkä suostu irtoamaan säällisesti?
Miksi ihmiset eivät vaivaudu lukemaan ja sisäistämään lukemaansa itseään koskevissa asioissa?
Miksi asiat vain katoilevat?
Miksi unta ei saa koskaan kyllikseen?
Miksi vaakasuoraan satava vesi saa aikaan voimakkaan ässehdinnän tarpeen, mutta lumi ei?

Tänään olen myös oppinut monia asioita. Uudesta Tulvasta luin, että on olemassa kokonainen teologian oppihaara, joka tutkii Neitsyt Mariaa. Sen nimi on mariologia.
Opin, missä esimerkiksi vaatekaapissa sijaitsee otsalauta.
Opin, minkälaista vempainta kutsutaan kuukävelijäksi - ja miksi. (Oikeasti tämän opin jo lauantaina, mutta koska tähän on mukava listata uusia asioita, tämä sopii mainita ihan yhtä hyvin tässä.)
Opin, että akkuporakoneita saa nykyään myös kätevillä integroiduilla led-valoilla varustettuna.
Opin, ettei magneettimaalia saa ohentaa ja että sen pitää antaa kuivua 24 tuntia ennen toista maalauskerrosta.
Opin, että jauhelihapata saattaa säilyä helpostikin viikon jääkaapissa ja olla edelleen aivan syömäkelpoista.
Opin, että naisen orgasmi on poliittinen asia, mitä poliittisin itse asiassa kuulemma.

Sain jälleen hirmuisen imartelevan palkinnon tästä kyhäelmästäni, tällä kertaa Sivukujalta. Se on perhonen, ja sijoitin sen sivupalkkiin edellisen kaveriksi. Laitan sen varmuuden vuoksi myös tähän:




Viisi seuraavaa palkittua ovat vaikeita, kuten aina. Yritän kuitenkin.

Kuhis inspiroi minua lystikkäillä koirahahmoillaan. Erityisesti linkinkin takaa löytyvä epätoivo on kaunista ja visuaalistaa minunkin, piirtokyvyllisesti rajoittuneen henkilön ajatuksiani. Se on myös mukavasti kakskybänen, jollaiseksi itseni edelleen oikeaa vuosikymmentäni läheisemmin identifioin.

Virkanainen inspiroi minua ajankohtaisuudellaan, kriittisyydellään sekä kulttuuritärpeillään. Se myös kuulostaa aikuiselle, ja minä salaa vähän ihailen aikuisia. Ehkä jonakin päivänä olen sellainen itsekin, edes salaa vähän.

Mierolainen saa minut kuuntelemaan musiikkia, jota tuskin koskaan ilman sitä tulisin löytäneeksi. Se myös yllyttää minua naurullaan keksimään yhä hurjempia saagoja ja kertomaan yhä vinhempiä sattumuksia.

Reino haastaa minut ja monet sisäiset minkkini lukuisin eri tavoin. Päivittäin, eikä pelkästään blogissaan.

Kenraali Sandels puukottaa katukielen halveksijoita silmään ja inspiroi itseironiallaan sekä tolkuttomalla nenäkkyydellään itseänikin juksaamaan lukijoita sanojen väliin.

Tulipa valtavan pompöösiä ja tekonöyrän pönöttelevää palkintobloggailua, joka vieläpä meni sisäsiittoiseksi selkääntaputteluksi. Säälittävää mennä ihmisen näin pähkinöiksi ja banaaneiksi yhdestä perhosesta, joka on kyllä kamalan sievä ja josta olen luvattoman tohkeissani. Kiitos vielä.