Ja monina aamuina herätessään muisti juuri nähneensä raa'an väkivaltaisia unia

Valitsimme eiliseksi jälkigrabbiselokuvaksi todellisen feelgood-pätkän, ruotsalaista vampyyrikauhua. En tiedä mitä ajattelin valintaa tehdessäni, sillä verisiä painajaisiahan siitä seurasi.

Ei silti suinkaan vampyyreista, ehei, niiden kanssahan olen tuttu jo vuosien takaa. Koulukiusaamisesta.

Itsehän en kauhugenreä tunne juuri lainkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ahdistun moisesta hallitunkin pelon kokemuksesta kovasti. Lisäksi villisti kirmaava alitajuntani tuottaa minulle vähäisimmästäkin stimulatiivisesta materiaalista viikkokausien pahat unet, säpsinnän ja olan yli vilkuilun tarpeen. Inhoan yli kaiken sellaista perinteistä, tiukasti rajattua ja hiipivää kuvaa, jonka ulkopuolella tietää pahan vaanivan ja hyökkäävänkin, juuri silloin kun on hetkeksi uskaltanut laskea taas jalkansa lattialle ja kädet silmien edestä namipussille.

Vampyyrit ovat toinen juttu. Vaikka ne toimivat usein mainiona alibina näyttää rujoja naamoja, roiskuvia ruumiineritteitä ja ikävännäköisiä tulehtuneita ruhjeita, ne ovat kuitenkin varsin ennalta-aavistettavia juttuja ja siksi helpommin sulatettavissa. Lisäksi hyvät vampyyrielokuvien tekijät ovat sisäistäneet genreen väistämättä liittyvän campin, huumoriulottuvuuden - tahallisen tai tahattoman. Näin tunnelma ei koskaan pääse liian painostavaksi tai aiheuta hallitsematonta pakokauhua.

Unohdan toisinaan kuitenkin, että ihmisten yleinen vampyyritietämys ei ole omani tasolla. Niinpä eilen huvituin paitsi elokuvallisesta myös kanssakatsojallisesta komiikasta: erään vampyyrisrouvan leimahtaessa kaihdinten välistä tulvineesta päivänvalosta spontaanisti pienimuotoiseksi juhannuskokoksi Frida kiljahti aivan aidosti riemusta (ja kai hiukan säikähdyksestäkin). Pikkuisen vampyyrimisukan pudottautuessa alikulkutunnelin reunalta uhrinsa niskaan Kuosma suoritti täysimittaisen duck-and-cover -liikesarjan leffateatterin istuimella. Ja minua nauratti kuuluvasti. Ettekste nähny tota tulevaksi?

Elokuva itsessään silti oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kåre Hedebrandtin Oskar on sydäntäsärkevä, rimppakinttuinen ja koti-Fiskarseilla parturoitu koulukiusattu, joka tiirailee epäreilua maailmaa läpinäkyvien albiinoripsiensä lomasta kertakaikkisen kouristavasti; Lina Leanderssonin Eli taas osoittaa kipeän eleettömästi, kuinka kylmä - ja kyltymättömän nälkäinen - vampyyri pohjimmiltaan onkaan. Välillä aivan unohti seuraavansa säikyttelyrainaa, siksi sivujuonteenomainen vampyyriteema lopulta kuitenkin on. Itse kritisoin vain lukuisia pitkiä, tyhjiä ja hieman irrallisenoloisia luontokuva-ajoja keskellä tarinaa; Frida perusteli lumikiteisten kotikoivujen näyttämistä turisminedistämissyillä. Totta on tietysti sekin, että satumaisesti saunavihtametsikössä siroava talviaurinko ja tutusti narskuva, uutuudenpuhdas lumi loivat viehättävän ilmavaa ja pilaamatonta kontrastia synkkiin yökuviin, tahmeasti räiskähtelevään laskimovereen ja ruumiintummiin silmänalusiin.

Mutta siis menkää näkemään. Ihan jo siksi, että ruotsinruotsi on lumoavan musikaalinen kieli, seitsemänkymmenlukuinen puvustus ja lavastus inhorealistisen tunkkainen ja Oskarin iskää näyttelevä Henrik Dahl on leffassa huisin kuuma, todellinen FILF (vaikka Googlen kuvahaku löytääkin lähinnä kyseenalaisia kuvia sen jostain rumasta kaimasta).