Tänään meillä oli töissä nuori harjoittelija. Leijonanosan toimistolla viettämäänsä aikaa tämä nuorikko kulutti istuen minun huoneessani katsellen Pikku Kakkosta minun koneeltani. Minulle se ei juurikaan rohjennut haastella, hädin tuskin irrottaa lautasenkokoista katsettaan suunnaltani, mutta satulatuolissani se kyllä kekotti ryhdikkäänä ja niisti aika ajoin hihaansa vaivihkaisesti.
Sain itsekin rautaisannoksen kotimaista, näyteltyä ja oletettavasti käsikirjoitettua lastenohjelmaa. Omasta kohderyhmäläisyydestäni on selvästikin jo vierähtänyt tovi, sillä kysymysten heräämiseltä ei voinut välttyä.
Ensinnäkin. Miksi ihmeessä lastenohjelmissa esiintyvät näyttelijät käyttäytyvät kuin kofeiiniöverit nykäissyt Tommy Lindgren lavalla? On touhotusta ja rallatusta ja kimitystä, silmien pyörittelyä ja hassua lauleskelua. Eikö voi olla normaalisti? Vai onko se lasten mielestä hurjan viihdyttävää, moinen komeljanttareilu? Ainakaan meidän nuori harjoittelijamme ei näyttänyt erityisen vaikuttuneelle, joskin ruutua se tapitti herkeämättä ja suolapatsaan lailla täysin liikahtamatta, välillä erityisen hyvän kohdan tullessa tarkkaavaisesti eteenpäin nojautuen ja taas tylsän hetken koittaessa tuolissa miedosti pyöriskellen ja ulottuvuusrajoitteisia sukkahousutelineitään heilutellen.
Toiseksikin. On ilmeisesti yleisen hyvän ja kasvatuksellisten tarkoitusten nojalla aivan okei tuputtaa lapsille räikeää propagandaa viihteen ohessa. Pikku Kakkosessa ylistettiin muun muassa hampaidenpesua, siivoamista ja Oo, se on PUUROKELLO! Minun pitää mennä nyt syömään PUUROA!
Minulla ei toki ole tuoreita vertailukohtia lasten televisioviihteen osalta enkä siis tiedä, tulinko juuri kenties teilanneeksi markkinoiden parhaan lastenohjelman. Mietin vain, että koska lasten musiikistakin on nykyään saatu oikein hyvää ja jopa kiinnostavaa, on jännä ettei kotimainen päävaihtoehto lasten tv-kasvattamiselle ole yhtään tuon siedettävämpää täältä 100 cm:n tältä puolen.
Viime viikkoina huomaan kuluttaneeni kovasti jos en aikaa niin ainakin ajatuksia lasten mieltymyksiä ja arkea kartoittaen. Kyse ei suinkaan ole minkäänmuotoisen muna- tai muunkaan kellon ääntelystä, vaan kenties puhtaasta alitajunnan realismista.
Tai mitäpä minä mistään tajuan, taivaanrantani vaaleanpunertaa jo siihen malliin että eiköhän sitä ole kohta jo laveerattu kylliksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Lastenohjelmat ovat jotenkin hassuja. Mä oon tekemisissä tällä hetkellä erään lastenproduktion kanssa ja sivusta olen voinut tarkkailla ja tehdä huomion, että silloin kun hassutellaan, lapset nauravat koviten. Lapset eivät myöskään pysty keskittymään esim. kolmea varttia jos keskellä juttua tulee "kuoppa" vaan alun rytmin pohjalta pitäisi koko ajan kiihdyttää ja suurentaa jotta pikku piltit pysyisivät aloillaan.
Vasta vanhemmiten sitä oppii kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin ja nyansseihin.
Lähetä kommentti