Shooting and fucking are the same

Olen tunnetusti sivistykseltäni ja ymmärrykseltäni varsin rajallinen yksilö. En kuitenkaan aikoihin ole tuntenut itseäni yhtä tyhmäksi, laiskaksi ja saamattomaksi kuin eilen elokuvissa, katsoessani Baader Meinhof Komplexia. Mierolle lupasin, etten spoilaa juonellisesti - joskin mikäli elokuvaus noudattelee tositapahtumia edes viitteellisesti, ei liene ollenkaan hankalaa törmätä loppuratkaisuun ihan vain huviguuglaillessaankin. Äiti, täällä lukee ettei joulupukkia muka ole olemassa.

Ensinnäkin häpesin tekemääni taustatyötä, jota oli - ai niin, ei yhtään! Onneksi varsin varhaisessa vaiheessa selvisi koko rainan nimen viittaavaan tiettyjen ihmisten erisnimiin ja sitä kautta heidän muodostamaansa "Länsi-Saksan väkivaltaisimpaan vasemman siiven terroristiryhmään". Tätäkään vähää en siis tiennyt. Olisi toden totta ollut paikallaan ottaa kevyt tiedollinen kosketus lähihistoriaan ennen sukeltamista valkokankaan lumoihin, sillä nyt vuosilukujen ja tapahtumien yhdistäminen sekä kokonaiskuvan muodostaminen veivät aivan liikaa älyllistä kapasiteettiani. Tunnustan vajonneeni muutamaan otteeseen omiin haaveisiini, kun en vain enää jaksanut pinnistellä. Ja arvatkaa miten kaffella sitten olin. Siis oliks tää nyt se jätkä, joka... Het-ki-nen, mitäs toi tuolla tekee? Onks noi alasti?

Seitsemänkymmenluvun maailmassa ei selvästikään tarvinnut juurikaan syödä pysyäkseen hengissä, riitti kun tupakoi katkotta. Elokuvassa taidettiin näyttää yksi ainoa ruokatuokio, kun taas röge kärysi alati ja kaikkialla. Siinä ympärillä leijuvassa sinisessä, tenhoavasti kiemurtelevassa savussa on jotain naiivin vetoavaa, jotain, mikä tavoittaa alkuaikojen Marlboro-miehen kesyttömyyden: minun valintani, minun rajoittamaton vapauteni.

Nykyajan agenttileffoihin ja ydinfysiikkaa pilkkanaan pitäviin etsiväsarjoihin tottuneena tuon ajan terroristien kotikutoisuus, voi katso, ne jauhavat itse oman ruutinsa! voi katso, ne vain kävelevät sisään poliisiasemalle pommi kassissaan!, tuntui ensin hurjan hellyyttävälle ja sitten hyisen ahdistavalle: nuo todella olivat kyynärpäitään myöden sekaantuneet tuohon, vieraiden vereen, ne oikeasti tappoivat väkeä miltei paljain käsin ja vapaasta tahdostaan, minkään ylemmän portaan käskemättä.

Terrorismihan ei sinänsä ole suinkaan mikään 2000-lukuisten puska-afgaanien keksintö, eikä terrorismin vastainen sotakaan ole varsinaisesti Bushin hallinnon lanseeraama juttu. Fanaatikot ja fundamentalistit ovat olleet pelottavia kautta aikain riippumatta siitä, kuinka jalot aikeet aatteellisuuden taustalla vaikuttaisivatkaan. Ja historiallisesti dokumentaristisissa elokuvissa kiinnostavinta on aina eittämättä se, että huomaa, ettei mikään lopultakaan ole muuttunut - ei edes retoriikka.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei yksikään elokuva, korjaan: ettei yhtäkään elokuvan muodossa kerrottua tarinaa pitäisi voida olla mahdotonta tiivistää maksimissaan kahden tunnin kestoon. Yli kahdessa tunnissa on täsmälleen ylimenevä määrä minuutteja liikaa: jotain olisi voitu kertoa viitteellisemmin ja niukemmin yksityiskohdin, jotain rönsyä olisi voitu jättää lannoittamatta ja vain jättää se väliin. Kirjallisuudessa tällaista ilmiötä kutsutaan kustannustoimittajaksi; en tiedä onko elokuvan teossa moista, mutta huolestuttavan nykytrendin, kolmen tunnin mammuttielokuvan, kehittymistä seurattuani huudan ilmoille sydäntäsärkevän toiveen: syytä olisi! Meitä on monta, emmekä me ole väärässä. Uskokaa nyt jo jumalauta.