Oreja kiiltäväkylkisiä, monta tuuheaharjaista tammaa!

Onko kukaan muu huomannut, miten mahdottomia Saarioisten mikrokeittojen kelmut ovat avata? Omat voimani on sentään syönyt vain poteminen, mutta miten lie hyvin vanhojen tai merkittävän nuorten, ms-sairautta tai Parkinsonin tautia potevien laita? Korjatkaa jos olen väärässä, mutta eikö einesruokien ideana ole juurikin saada valmista nopeasti ja vaivatta?


Vanhana heppatyttönä mielestäni melkein mikä tahansa, mihin on integroitu taitavia ja kauniita esiintyviä hevoisia, on upeaa ja ehdottomasti katsomisen arvoista.
Nyt olen kuitenkin vähällä kääntää kelkkani.

Katsoin jouluna yhden Apassionata-shown tv-taltioinnin (ilmeisesti niitä on useampia, koskapa seuraavana päivänä törmäsin jälleen yhteen avattuani töllön, ja äskenkin mainostettiin uuden vuoden päivän aamuna esitettävää yhtä), enkä voi edes kuvailla pettymystäni.

En nyt tartu siihen, miten surkean asiansaosaamatonta kuvaus oli, tai miten löysää ja epäajantasaista leikkaus.
Tai odotapas, tartunkin.
Kuka tahansa paitsi täysi amatööri ymmärtää, ettei hevosasioissa juuri koskaan ole kovin kiinnostavaa tsuumata kameraa ratsastajan kasvoihin tai hevosen päähän (paitsi kenties Hevoskuiskaajassa, jossa silmienpyörittelyllä oli merkittävää, juonenkuljetuksellista substanssia).
Tai tsuumata liian kauas ilmeisesti kokonaiskuvan aikaansaamiseksi, jolloin ainoa, mitä saadaan aikaan, on miniatyyrihevosia tempoilemassa epätahtiin vaalealla taustalla.
Tai ylipäänsä lähentää ja loitontaa kuvaa mielivaltaisesti, kuvata välillä vähän hevosen jalkoja ja välillä yleisöä; henkilökohtainen raivon saturaatiopisteeni on se, kun estekisoja on kuvattu niin läheltä hevosen päätä, että seuraavasta esteestä ja sitä lähestymisestä ei voi katsojalla olla minkäänlaista havaintoa ennen kuin hupsis! siinähän se jo olikin.

Todellinen ongelma on kuitenkin siinä, että hevosten kanssa ja hevosilla voi selvästikin tehdä vain rajatun määrän temppuja. Sirkusproduktiot, jollaiseksi Apassionatakin luetaan, perustuvat jonkin uuden ja ennennäkemättömän esittelyyn. Oikeasti siis niissä satuteemoissa, ritariteemoissa, kasakkateemoissa ja tiesmissädisneyonice-teemoissa kiinnostavaa onkin lähinnä se, kuinka luonnottoman häiriötekijätoleranssin nämä paikalliset tuirekaimiot ovat onnistuneet työkumppaneilleen rakentamaan. Ne saattavat sen lisäksi osata piffata, paffata ja vaikka laukata silmittömän kovaa yhden maneesinmitallisen, sietäen samalla selässään vapaavalintaisissa asennoissa killuvaa ratsastajaa. Ne ehkä osaavat levaden ja capriolen, mikä on jo astetta kehittyneempää, tai ne osaavat istua tai leikkiä kuollutta tai noutaa esineitä tai muita leffatemppuja - eikä näiden enempää toki tarvitse ollakaan.
Se ei kuitenkaan ole mitään, mitä ei olisi nähty jo lukuisia kertoja ennenkin, ja se, että niiden ylle kiedotaan metreittäin kahisevaa satiinia tai niiden selkään sidotaan enkelinsiivet tai vaikka elävä koira, ei muuta asiaa miksikään.

Ja sovitaanko saman tien, että shettikset - tai, uudemman trendin mukaisesti, aasit - koomisina kevennyksinä ja söpöinä vetonauloina ovat niin viime tiistaita, että niiden käytön näytöksissä voisi yhtä hyvin tällä puheella kieltää. Sovittu? Erinomaista.