Kulttuuria, viihdettä ja kakanhajua

Viikonloppu on ollut jopa nykyisillä mittapuillani varsin täysikasvuinen ja sivistynyt. Siihen on mahtunut diskreettiä puna- ja kuohuviinin siemailua, kirjallisuuskritiikkiä, ystävän uuden py:n tapaamista, kodin sisustamista ja kynttilöiden polttelua. Osin syy moiseen hillittyyteen on takuusti flunssan, joka ei vain tahdo hellittää otettaan. Osin kyse on siitä, ettei mieleni tee tanssimaan neonvaloihin ja juopumaan liian lyhyen hameen aiheuttamista kiihkeistä tuijotuksista. Tiedän, mitä haluan ja tiedän, mistä sen löydän. En vain vielä tiedä, miten sen saan. Se on kuitenkin nyt lähempänä kuin koskaan, ja ajatuskin siitä saa terveen järjen pakenemaan ja sudenkorennot mellastamaan vatsassa.

Käytiin äskettäin Kuosman kanssa näkemässä Woodyn uusin, ihania naisia ja Barcelonan pölyistä kesää kuva kuvan jälkeen hyväilevä Vicky Cristina Barcelona. Ehkä elokuva itsessään on vain kevyt ja viihdyttävä ja kaunis; ehkä minä olen vain liian yksinkertainen ja levottomalla tuulella. Viiltävää syväanalyysiä siitä en saanut koostettua, irrallisia huomioita vain. Tähän tapaan:

- Javier Bardem, mies jolla on muulin profiili ja röyhkeän saalistajan katse; joka näyttää isommalle kuin mitä varmasti onkaan. Lamaannuttavan kuuma. Oikeasti, huomattavan (ja huolestuttavan) puoleensavetävä.
- miksi viininjuomisen katsominen saa aina poikkeuksetta aikaan voimakkaan halun juoda viiniä? Esimerkiksi hattaransyömisen tai kahvinjuomisen seuraaminen ei aiheuta moista impulssia.
- Penélope Cruz on mielestäni miltei sietämätön näytellessään englanniksi. Espanjalaista puolihullua ja hysteeristä, murhanhimoista narttua esittäessään se sen sijaan on oikealla paikallaan kuin tupakansavu yökerhossa.
- kaikilla pääosiin valituilla näyttelijöillä Rebecca Hallia lukuunottamatta on varsin silmiinpistävät (tsihih) klyyvarit. Voiko tämä olla sattumaa ja jos ei, mitä vanha kunnon Allen on sillä halunnut viestiä?

Ymmärtänette ajatusten hajanaisuuden, kun kerron, että meidän edessämme istuvan pariskunnan ilmeisesti miespuolinen jäsen piereskeli näytöksessä, ainakin kerran kuuluvasti ja lukuisia kertoja kielivän löyhkäävästi. Jotenkin olen naiivisti kuvitellut, että tämänikäiset, päällisin puolin terveet ihmiset ovat jo kutakuinkin sisäsiistejä. Olen tainnut luulla väärin, siispä vaadin julkisilla paikoilla piereskelyä lainvastaiseksi. Välittömästi. Sillä leffateatterissa rupsuttelua vittumaisempaa on vain kakkaodöörin levittely spinningtunnilla: siinä hommassa saattaa oikeasti lähteä henki, jos vapaa hapensaanti niin salakavalalla ja brutaalilla tavalla estetään.

Olen myös kuunnellut sekä Pinkin uusinta että Maria Menaa. Satuin näkemään Voicelta tässä taannoin Pinkin haastattelun, jossa hän nimenomaisesti kielsi Funhousen olevan teema-albumi, levy eroamisesta. Älä puhu, Pink, paskaa. Kyllä se on. Millä muulla ne lukuisat, meille eron ulkopuolisille kohtalaisen yhdentekevät balladit ja keskitempoiset popkappaleet vailla koukkuja selittyvät; millä selittyvät tutun asenteelliset, räyhäkkäät bilebiisit, joiden lyriikoissa kerrotaan, yllätys yllätys, eroamisesta ja sen aiheuttamasta liiallisesta juopottelusta sekä hauskanpidosta kyynelten läpi hymyillen? En väitä olevani pettynyt asioiden tolaan, sanÄH. Väitänhän: olen pettynyt. Ei levy huono ole, se on vain vähemmän Pink kuin toivoin sen olevan.
Maria Menalla puolestaan on kamalan kaunis ja kuulas ja siksi hieman hyytävä ääni ja siinä hittikipaleessa on uskomattoman vetoava sävelkulku kertsissä, sellainen, joka jää piinaamaan ja pakottaa vähän hyräilemään mukana, vaikka olisikin kalliolaisella raitiotievaunupysäkillä tihkusateessa sunnuntai-iltana eikä sitä kaivattua puhelua olisikaan vielä tullut. Ei se silti mikään elämää suurempi popalbumi ole, eikä lapsikuoroa tulisi kyllä yhdenkään artistin enää koskaan käyttää yhdessäkään kappaleessa tehokeinona. Koskaan.


We never looked so pretty
Never seemed so real
I let go of myself now
and tell him how I feel

- Maria Mena: I'm in Love