Räkää kärsimässä

Njäh. Mikä universumin juonikas kepponen onkaan se, joka pakottaa ihmisen jäämään kotiin peiton alle pärskimään ja korisemaan juuri sinä nimenomaisena päivänä, kun se olisi jälleen päässyt upottamaan kirjaimellisesti pensselinsä maaliin? Työpäivä olisi oikeasti tänään koostunut telalla ja rajaajalla leikkimisestä sekä värikarttojen tutkiskelusta. Mutta ei tarvinnut mennä. Hmph.

Luin sen Saision eilen loppuun. Hieman vajaa 600-sivuinen kirja kahdessa päivässä lienee henkilökohtainen arkiennätykseni (lomasuorituksia ei lasketa, koska niissä ajankäyttö on ratkaisevasti eri tavoin jakautunut). Pettymyksekseni en lopulta ollutkaan kirjasta niin hurmiossa kuin alun perusteella ajattelin; hämmentävästi myöskin toisinaan muistin lukevani Hotakaista; miestä, jonka valtaisaa kirjailijana nauttimaa suosiota allekirjoittaneen on hieman haasteellista ymmärtää, sillä sen päähenkilöt ovat usein vähintään miedosti vastenmielisiä elleivät kuvottavia psykopaatteja, eikä itselleen täydellisesti samaistumismahdottoman romaanihenkilön vaihteita useinkaan pysty seuraamaan kovinkaan pitkään.
Saision kirjassa oli kuitenkin jälleen kerran sokaisevia kielellisiä helmiä, hykerryttäviä oivalluksia ja juuri oikeaan muotoon jätettyjä lauseita. Kas tähän tapaan:

"Tässä kielessä lähtö on jotakin, jota aletaan kaikessa rauhassa tehdä. Muita asioita, joita tehdään, ovat kuolema ja tuttavuus. Nekin ovat rauhaa ja pohdintaa vaativia asioita. Kuolemaan ja tuttavuuteen ei pidä harkitsematta syöksyä, meillä päin."

"Suunta - - on myös mielenkiintoinen sana, koska jos sitä ei ole, on suunnaton. Eli suuri meillä päin. Sen, jolla on suunta, täytyy puolestaan olla suunnattoman vastakohta eli pieni."

Yksi kenties banaaleimpia kiteytyksiä kirjassa puolestaan kuuluu seuraavasti:

"Sillä rakastavaisten yhteiset onnen hetket ovat sokeita, ja vasta onnettomuus paljastaa rakkauden syvyyden."

, ja siteerasin sitä tässä saadakseni aikaan ihan pienen sillan, sellaisen aasinmentävän vain. Kas nyt on käynyt niin, että pikkuserkkutyttöni makaa henkitoreissaan meksikolaisessa sairaalassa. Hän on muistaakseni loistotyyppi, älykäs, hauska ja mukavakin; aikuisiällä emme ole juurikaan olleet tekemisissä toistemme kanssa (Facebookissa olemme toki ystävät, mutta siis). Kun eilen kuulin hänen olleen yksi Meksikossa sattuneen tuhoisan lentokoneturman uhreista, järkytyin kovasti. Yhtäkkiä hän tuntuu miltei siskon veroiselta, ja tilansa seuraaminen muuttui äidin ja minun välisten puhelinkeskustelujen tärkeimmäksi teemaksi.
Oikeasti toivon kovasti sen toipuvan. Se on kuitenkin vasta minun ikäinen.