Save your breathe 'cause what's the use

Minusta on tullut, vitsikästä kyllä, aviorikospoliisi. Minusta on myös tullut aviorikoksentekijöitä puoleeni kärpäspaperin lailla puoleeni vetävä syötti, syystä jota en itse ymmärrä. Ja kun mietin asiaa tarkemmin, huomaan, että ehkä näin on ollut jo pitkään - olen vain välttynyt muistamasta sitä ollessani varattuna, if you know what I mean.

Tapaninpäivänä vietimme vanhanaikaista pitkän kaavan viihtymistä minun naisteni kanssa. Illan alkuvaiheessa muuan seurueeseemme jälkikäteen lyöttäytynyt nuorukainen vaikutti selvästi lepuuttavan silmiään sangen taajaan minussa. Mikäpä siinä, tuumasin, ja lähdin soman könsikkään peliin mukaan. Illan ollessa siinä vaiheessa, jossa päätetään jatketaanko matkaa meille, teille vai metsäteille, kävi jotenkin ilmi että kotona ja tyttöystävä ja että lapsikin mutta se ei kyllä oo mun. Jätin petkulin taivaltamaan kotimatkaansa yksin, otin taksin keskustaan ja tanssin valomerkkiin saakka. Tyhmyyksiä tein, toki, mutten sentään pipopäisen perheenisäkokelaan seurassa.

Uutena vuotena todistin vierestä, miten jouluna kihlautunut nuori mies tanssahteli kohti vaakamamboa vasta tavatun peruukkiladyn kanssa - eikä otteista päätellen edes ensi kertaa. Minussa syntyi niin voimakas raivo ja vastenmielisyys, että katsoin parhaaksi poistua jatkoilta solvattuani heitä vasta vähän.

Tänään sain Facebookissa yhteydenoton mieheltä, joka näytti kivalle ja vaikutti kiinnostavalle. Noin kymmenen vaihdetun viestin jälkeen hän katsoi aiheelliseksi ilmoittaa olevansa varattu. Toivotin kummallekin huikeaa loppuelämää ja suljin kuvainnollisen luurin.

Mistä on kyse? Mitä nämä hahmot hakevat? Miksi - ja miksi juuri minulta? Minä vielä ymmärrän sen, että äkkiarvaamatta menee epähuomiossa rakastumaan johonkin väärään, mutta ajanvieteaspektia en. Mikseivät ne ihmiset hanki jotain oikeaa harrastusta tai ryhdy vaikka nettipornoon? Kirjoittaudu siihen uuteen pettämispalveluun, jota muutama kuukausi sitten vielä mainostettiin Kaarlenkadun ja Hesarin kulmassa olevan talon julkisivussa ja paheksuttiin Helsingin Sanomien yleisönosastolla? Hanki apua itselleen ja viralliselle suhteelleen?

Tyhjänpäiväistä jeesustelua, saattaa joku todeta. Ehkä sitäkin. Minä olen kuitenkin saanut kyllikseni tällaisesta ja saatan ehkä lukittautua neitsytkammiooni jatkossa kaikkien juhlapyhien ja muunkin elämän ajaksi. Enkä varsinkaan hymyile sille karskinkomealle sänkikasvoiselle futarille, joka tuijottaa minua bussissa pitkään, katsettani pyydystäen. Kyllähän silläkin jo joku on liettä ja sänkyä lämmittämässä.

Jos on karhu

Minä ihailen suunnattomasti sivistyneitä ihmisiä. Sellaisia, jotka osaavat siteerata taiteen kaanoniin kuuluvia teoksia; sellaisia, jotka osaavat kertoa jostain suurenmoisesta tavallisin mutta silti käsittämättömän osuvin sanoin, paisuttelematta mutta kylliksi painoa antaen.

Minusta hienointa mitään ovat oppineet, jotka eivät välitä kerskua sillä että rakastavat viisautta tai kauneutta, vanhoja - miksei uudempiakin - taitoja tai tieteenaloja; ihmiset, jotka voivat saada minut lumoutumaan jostain, mitä en ole aiemmin edes ymmärtänyt olevan.

Ahmin kahdessa yhteensä noin työpäivän mittaisessa rupeamassa Michael Cunninghamin uusimman löydettyäni sen suunnattomaksi riemastuksekseni Kallion kirjaston bestseller-hyllystä. Seitsemän päivän laina-aika, hui hai! Illalla olin vajonnut Cunninghamin kieleen (kirjaa mainostetaan Entertainment Weeklyn arvostelusta poimitulla luonnehdinnalla, jonka mukaan "Tässä romaanissa on lauseita, jotka ovat niin vaikuttavan huolella mietittyjä ja kauniita, että ne melkein leijuvat sivun yläpuolella.") siinä määrin, etten malttanut nukahtaa: sammutin valot kolmesti, vain sytyttääkseni ne puolen tunnin kuluttua uudelleen, päästäkseni lukemaan vielä vähän, vähän vain.

Huomaan, että lukiessani laveita, monille sivupoluille pujahtelevia kuvauksia kuvataiteesta vaikutun. On kuin istuisi jälleen Siltavuorenpenkereen isossa luentosalissa, häikäistymässä siitä kaikkein karismaattisimmasta luennoitsijasta, tuntemassa harvinaista, huikaisevaa ymmärrystä: kuin saisi hetkeksi sormenpäillään otteen kimaltavan sisiliskon hännästä, kuin silmänräpäyksen ajan todella käsittäisi, mistä kaikessa on kyse. Olen lapsekkaan vaikuttunut siitä, että joku tuntee alansa - eikä edes sitä omintaan, jonka kirjailijalle automaattisesti kuvittelisi olevan kirjallisuuden - niin suvereenisti ja läpikotaisin, että voi luoda siihen kokonaan uusia, täysin uskottavia ja lajityyppiin saumattomasti uppoavia hahmoja, sellaisia tyyppejä joita melkein ryhtyy googlaamaan tarkistaakseen faktojen paikkansapitävyyden. Että joku voi kuvailla olemassaolevia teoksia, jopa kokonaisia suuntauksia sillä tavalla kepeästi, että sävystä voi tajuta aiheen olevan kirjoittajalle paitsi tuttu myöskin rakas.

Sen sijaan metakirjallisuus, kirjallisuus joka kertoo kirjallisuudesta (olkoonkin että romaanin muodossa) useimmiten lähinnä tympäisee minua. Minusta lainauksilla ja tulkinnoilla viisastelevat henkilöhahmot ovat ikävystyttäviä ja naurettavia, hermostuttavan nenäkkäitä keikareita.

(Asia, jota vihaan yli kaiken, ovat lähdeluettelot kaunokirjallisissa teoksissa. Hyvä on, monesti niillä on kirjan erityisen aiheen vuoksi sangen järkeenkäypä paikkansa - tai ehkä kirjailija haluaa osoittaa velkansa suunnan sekä kiitollisuutensa. Minun silmiini ne näyttäytyvät ylvästelynä, romaanin ylettömänä akateemistamisena: minä, kirjailija, en olekaan kuka tahansa harrastelija vaan aiheeseen syvällisesti perehtynyt ja taustatyönsä tehnyt korkeakoulutettu! Ensimmäinen tällainen johon törmäsin, oli Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi - muun muassa tästä aiheutuneen kuvotuksen vuoksi en ole saattanut lukea kirjailijan muita teoksia.)

Eilen koetin pohtia, mistä tämä johtuu. Olenko kateellinen niille, jotka oikeasti tuntevat kirjallisuutta eivätkä vain teeskentele tuntevansa kuten minä teen? Olenko omistushaluinen "minun" taiteenlajistani, siitä josta vilpittä voin sanoa ymmärtäväni eniten - mutten kuitenkaan kylliksi? Onko kyse siitä, että itselle uutta tarinaa kuuntelee varmemmin hievahtamatta ja sen aitoutta kyseenalaistamatta kuin sitä vanhaa ja tuttua, johon on olemassa jo omakin näkökulma ja mielipiteitä?

Toisaalta Cunningham sai minut tuumimaan monien miesten suunnatonta hämmennystä homoseksuaalisia tuntemuksiaan kohtaan: miltei mustasukkaista heterouteen ripustautumista ja itsensä vainoharhaista tarkkailua. Onko tämä tai tuo homoa tai edes naismaista? Miten saa, miten pitää olla?

Suunnatonta nautintoa puolestaan tuottaa lukea kieltä (kyllä, luin tämänkin teoksen suomeksi, sillä minun vivahteiden tajuni ja siten suoraan kykyni nauttia tekstistä on kyllin kehittynyttä vain äidinkielelläni, harmillista kyllä), joka on niin maalailevaa mutta kuitenkin niin täsmällistä, niin oivaltavaa ja täynnänsä tunnistettavia hetkiä ja tunteita, maisemia joita ei koskaan ole nähnyt mutta jotka silti tietää läpikotaisin niistä luettuaan.

Kun takana on jälleen hyllymetreittäin yhdentekeviä, latteita sivuja, pitkästyttävää jaarittelua ja epäkiinnostavia päähenkilöitä, saavat Cunninghamin kaltaiset virtuoosit minut jälleen uskomaan kirjoihin ja niiden taikaan sekä siihen, että tämä on sitä, minkä vuoksi Donneria siteeratakseni lukeminen kannattaa, no, ainakin toisinaan.

(Kirjan sisäliepeessä on kuva Michaelista ja luojani, mies voi olla kuusikymmenvuotias ja toden totta homo, mutta juuri nyt kenties kuumin koskaan näkemäni kukaan! Kuvaa katsoessa alkaa ujostuttaa ja kansi pitää laittaa välillä hetkeksi kiinni, ettei kiihdy liikaa.)

Totuudessa on se ongelma, että usein se on laimea ja kliseinen

Minä en usko uuden vuoden lupauksiin. Olen joskus kiihkeässä menneisyydessäni kirjoittanut raivoisasti uudesta vuodesta uuden elämän katalysaattorina. Allekirjoitan kiukkuni ja hankaluuden sietää pyhistelyä yhäti, joskaan en ehkä enää yhtä paksulla magic markerilla: olen nimittäin ajatellut kokeilla, ovatko lupaukset jotenkin sitovampia, kun ne tekee astuvaksi voimaan vuoden ensimmäisenä päivänä. Ainakin niistä on nolompi luistaa, jos niitä ensin on käynyt hehkuttamaan erinäisillä julkisilla foorumeilla. Tästä tulee nyt vähän pompöösiä ja julistelevaa, mutta onpahan sitten sitäkin aidompaa.

1. Minä aion unohtaa menneet. Aion olla muistelematta. En enää vello enkä anna itseni kaivata. Suljen sen huoneen päästäni, jätän sen oven taakse kaiken tapahtuneen ja etenkin tapahtumattoman, jatkan elämääni ja siirryn lopultakin eteenpäin. En enää suostu suremaan.

2. En moiti itseäni tuhlatusta ajasta, hukatuista vuosista tai turhista päivistä, en hyvistä enkä huonoistakaan. Olen suopea, ehkä oikein dramaattiseksi jos ryhdyn niin jopa armollinen itselleni - hyväksyn sen, että asiat vaativat aikaa sen verran kuin vaativat, eikä itseään voi hoputtaa sellaisten suhteen. Jos aikaa onkin jo haaskattu kylliksi, en ainakaan aio hassata sitä vielä päivittelyyn ja jälkiviisauteenkin.

3. Hankin käsiini Will & Gracen koko tuotantomitaltaan ja katson. En ymmärrä, miten aina onnistun unohtamaan, miten mahtava sarja on kyseessä - ja miten en yhäkään ole saanut perehdyttyä siihen muutamaa satunnaista irtojaksoa lukuunottamatta.

4. Teen asioita, joista tulee hyvä mieli. Vietän aikaani vain sellaisten ihmisten kanssa, joista saan ammentaa energiaa ja vastavuoroisesti ehkä antaa saman heille; vietän aikaani vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka haluavat viettää aikaansa juuri minun kanssani.

5. Alan käyttää rappusia aina kun se on mahdollista.

6. Pyrin tilanteeseen, jossa herään yhä harvemmin kasvot lähes tunnistamattomiksi turvonneina. Niitä aamuja on vuonna 2011 ollut aivan liikaa - vaikka kuinka herkullista olisikin ajatella sen johtuvan vastuuttomasta alkoholinkäytöstäni ja siitä seuraavasta holtittomasta himosta nuolla suolakiveä, ei kyse kuitenkaan ole ollut siitä. Yksinomaan.

7. Haluan onnellisuutta. Haluan läheisyyttä. Haluan hyviä hetkiä ja tasapainoisuutta. Haluan tanssia enemmän, haluan taas nähdä asioista ne hymyilyttävät puolet, haluan vaikuttua.

Haluan olla parempi: luistelija, työntekijä, ystävä.

Aion tehdä kaikkeni saavuttaakseni nämä asiat.

You can't quit until you try

You can't live until you die

You can't learn to tell the truth

until you learn to lie

You can't breathe until you choke

You gotta laugh when you're the joke

There's nothing like a funeral to make you feel alive

- Sixx: A.M.: Life is Beautiful

otsiko Michael Cunninghamia

Kaiken keskellä istun mä paikallaan

Eilen törmäsin kaupungilla erääseen, joka muinoin oli ystävä, tai miltei enemmän kuin. Nyt se kertoi asuvansa avoliitossa sellaisen naisen kanssa, johon se tutustui tänä kesänä - se on valmis muuttamaan koko elämänsä mallin, koska tämä on niin suurta, panostamisen arvoista.

Minä hymyilin, onnittelin, olin vilpittä iloinen. Panin merkille, että me emme enää halanneet kohdatessamme, mutta koska olen niin kohtuuttoman itsekeskeinen, se ei ollut asia joka minua eniten suretti.

Ajattelin itseäni ja toisia, sitä miten kaikkien muiden elämä tuntuu etenevän, kehittyvän, muuttuvan paremmaksi. Miten se tuntuu olevan luonnollinen suunta, maailman järjestyksen mukainen malli: sykli, jossa ehkä romahdetaan, mutta sitten noustaan ja edetään vääjäämättä kohti parempaa, kauniimpaa, onnellisempaa. Toiset, ne tekevät niin.

En haluaisi uhrata enää yhtään aikaa tai energiaa tunteisiin, jotka eivät vie minnekään. Mikseivät ne, joista minä kirjoitan lauluja, tee omiaan minusta?

Ei mul oo suuntaa ollenkaan

kun mä ootan aloillaan

et muistot susta helpottaa

vasta sitten voin aloittaa

Miks aina täytyy käydä näin?
Taas asemalle yksin jäin,

ei ovet aukee minnekään

Joo mä jään, aina jään, tänne jään

Mun elämä vaan pyörii ympyrää

- TikTak: Ympyrää

Sun suu on auki ja sieltä tulee puhetta. Miksi?

Olen viimeiset kaksi päivää istunut palavereissa eri asioiden tiimoilta ja nyt riittää. Ei enää jaarittelevia, poukkoilevia puheenvuoroja, kokouksen henkilökohtaisena itsensätoteuttamisen areenana käyttämistä, alatyylistä argumentointia ja hapettomia neuvotteluhuoneita. En jaksa, en halua kuulla enkä kirjata mitään ylös, pitäkää typerät mielipiteenne ja suunnanmuutoksenne ja ties mitkä, kuunnelkaa toisianne edes hetki ja olkaa sitten hiljaa.

Minussa elää sinnikkäänä usko kuohuvasta temperamentistani. Mielikuvissani olen lähes etelämaalaisen kiihkeä, salamana syttyvä ja joka kerran sydänverisen tosissani. Niinpä hämmennyn liki toimintakyvyttömäksi, kun saan palautetta rauhallisuudestani - eritoten rauhoittavasta vaikutuksestani muihin ihmisiin. Saan kuulla olevani sellainen, josta muut hakevat tukea, imevät tyyneyttä ja jolle uskotaan vastuutehtäviä, sillä minut luotetaan niiden arvoiseksi. Ei varmasti ole mitenkään tavatonta, että ihmisen sisäinen (kokemus)maailma on huomattavasti ulkoista vinhempi, värikkäämpi tai dramaattisempi. Mutta mistä siinä on kyse? Tunteeko ihminen itsensä kehnommin kuin muut? Kumpi todellisuus on se oikea? Onko sen toisen, sen "todellisen minän" peittäminen osoitus kaksinaamaisuudesta, pyrkyryydestä, opportunismista - vai kenties käytöstavoista, itsehillinnästä, tilannetajusta?

Ensi sunnuntaina on taas isänpäivä, pyhistä ainoa, johon minulla ei ole minkäänlaista osinkoa. Se on minulle täysin merkityksetön ja juuri siksi äärimmilleen ladattu; ehkä siksi unohdankin sen tulon joka vuosi.

Tänä vuonna minusta tuntuu, että se satuttaa tavallistakin enemmän: sinä veit sen minulta toiseen kertaan. Typeriä, hyödyttömiä ajatuksia kiertämässä toisiaan kuin korppikotkat raatoa: entä jos, sinisessä talossa, sinä ja minä ja ne, yhdessä kevätkesäsyksytalvi aina. Ei saisi ajatella enkä ajattelekaan, koko ajan vähemmän. Ja jos tietäisin, mihin kaukosäädin on kätketty, vaihtaisin kanavaa sydämenlyönnissä, voitte uskoa että vaihtaisin.

"Kumpi on pahempaa, että mitään tuonpuoleista ei ole vai että on kaikkivaltias jumala, joka antaa ihmisille kaipuun onneen ja kyvyn tuntea tuskaa ja sen jälkeen sallii luomustensa satuttaa toisiaan tavoilla, jotka tekevät ihmisen tarpeesta uskoa omaan arvokkuuteensa lohduttoman vitsin?"

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

This is how we roll

Vietin viikonlopun Lontoossa, tuossa suuren kaupunkirakkauteni kohteessa. Hostellin homeisessa suihkussa seistessäni mietin, miten kertoisin kaikesta siitä: yhteisöstä, joka pitää huolen omistaan, sanoo "totta munassa!" kun aprikoit ääneen, pitäisikö ottaa olut, lainaa rahaa kun korttisi ei toimi, puhelimesta on akku lopussa ja lento kotiin lähti kaksi minuuttia sitten ilman sinua. Pelistä, joka voitettiin murskalukemin (296-46) ja pelaamisen helppoudesta, hetkellisestä vaivattomuuden illuusiosta joka syntyy kun juuri silloin, juuri sen peliparin kanssa aivan kaikki menee kuten sen suunnitteleekin menevän, vastustaja pysyy takana eikä tuomarinkaan tarvitse viheltää. Riehakkuudesta, huolettomuudesta, rullaportaissa heitetystä kuperkeikasta, urheiluhallin pihassa laaditusta räpäytyksestä. Rick E. Leen kohtalon selvittelystä, laiskasta päivästä Camden Townissa, roller discosta, Dodo-sorsasta.

Halusin löytää tismalleen sen äänensävyn, jota käyttämällä tulisi ymmärretyksi; ne sanat, joista jokainen tietäisi millaista se oli. Miten tunsin olevani kuolematon ja ilmaa kevyempi.

Miten en ajatellut sinua kertaakaan.

Lapsena muistan tunteneeni tyttöjä, jotka nauttivat toisen ilon pilaamisesta. Ne ottivat kursailematta sen viimeisen palasen tai jonkun toisen annoksen, ryöstivät muiden keksinnöt ja jutut ja ystävät, pussasivat ihan tahallaan juuri sitä poikaa johon joku muu oli ihastunut.

Aikuisena sama ilmiö saa minut yhä, sivustakatsojanakin surulliseksi, vihaiseksikin: että joku, joka on pettynyt omaan elämäänsä, menee ja kostoksi tärvää toisenkin tunnelman. Rikkoo luottamuksen, monenkin, tuhoaa jotain ainutkertaista ja iskee kiilaa pienen ja tiiviin yhteisön sisään.

Ja ne toiset, jotka lähtevät siihen mukaan, nauravat niiden kanssa, pussaavat takaisin, vaikka tietävät että se joka oikeasti tykkää näkee kaiken. Tekevät sen, kun eivät uskalla olla rehellisiä ja tosissaan - tekevät sen kuin eivät ymmärtäisi, etteivät ihmisten väliset lupaukset aina vaadi sanoja.

Kuinka sanoa sille jota sattuu että minä ymmärrän, tiedän ja tunnen. Sanon vittuun nuo runkkarit ja mä haen sulle kaljan ja se tietää että minä tiedän.

Rohkea ja temperamenttinen, hyväntuulinen. Luonteeltaan vakaa ja koulutettavissa. Itsepäinen, erittäin ihmisystävällinen.

Minulla on aivan järjetön koirakuume. Näin muutama yö sitten unta, sellaista miltei pelottavan eloisaa unta, jossa olin nukkumassa. Makasin sängyssä vatsallani, kasvot tyynyn uumenissa siten, etten nähnyt ympärilleni. Tunsin kuitenkin, kuinka jokin keveä ja useajalkainen loikkasi sängylleni, tassutteli tovin edes-takaisin ja vaipui sitten syvään huokaisten kylkeeni kiinni. Alun kauhufilminomainen jähmettymispaniikki (mä olen yksin tässä asunnossa, mä tiedän että olen!) vaihtui hellyyteen ja onneen eläimen läheisyydestä.

Juuri nyt en voi ottaa koiraa, olosuhteet eivät salli, pitäisi olla vähintään parisuhteessa tai vaihtoehtoisesti sellaisessa työssä, että koiran voisi ottaa mukaan. Haluaisin sellaisen silti kovasti, ihan ikiomaksi, kyllä mä hoitaisin sen ihan itse. Lainakoirat ovat toki mahtavia - ja taittavat usein pahimman kärjen kuumeelta - mutta sittenkin vain korvikkeita, jonkun toisen omia jo ja minulla vain tovin kerrallaan. Oma bullterrieri, jonka nimi olisi Kaaos, minuun leimautunut, ponteva ja iloinen, se saattaisi tehdä tästä asunnosta kotinsa ja tuoda onnen tullessaan.

Minusta olanylilukijat ovat vaivaannuttavia; silti saan itseni tavan takaa kiinni siitä, että vilkuilen muina naisina jonkun toisen tekstiä, sanoja ahnaasti harppoen, peläten että sivu kääntyy ennen kuin ehdin loppuun saakka. Viime viikolla viereeni istui bussissa nainen, joka kaivoi kirjan esiin heti paikalleen asettauduttuaan. Vilkaisin, ihan vähän vain. Sivun yläreunassa kerrottiin isästä, joka oli liian humalassa päästäkseen mukaan synnytykseen ja alempana joku Turo soitti ilmeisesti kertojalle. Ilmiselvää kotimaista nykykirjallisuutta, päättelin, ja yritin muistella, ketkä olivatkaan syksyn julkaisijoiden joukoissa.

Illalla kotiin päästyäni tartuin seuraavaan kirjaan lainastopinossani, Miika Nousiaisen Metsäjättiin. Ja kas, muutamia sivuja luettuani olin kohdassa, jossa isä oli liian humalassa päästäkseen mukaan synnytykseen ja alempana Turo soitti kertojalle. Tunsin outoa kosmista yhteyttä tuohon tuntemattomaan naiseen, joka jossain itäisessä Helsingissä luki omaa Metsäjättiään. Kummallista, miten pienet ja aivan arkiset yhteensattumat tuntuvat toisinaan saavan itseään suurempaa lastia kannettavakseen, nimenomaan satunnaisuutensa vuoksi. Mietin, entä jos olisinkin sattunut lukemaan kyseistä kirjaa täsmälleen samaan aikaan: olisin istunut penkissä kaikessa rauhassa romaaniin syventyen, huomannut kenties sivusilmällä vierustoverini kirjavalinnan ja todennut sen samaksi kuin omani. Olisinko kohottanut omaa kappalettani hieman, jotta nainen olisi havainnut yhtenevyytemme, hymyillyt tietäväisesti ja nyökännyt tunnistamisen merkiksi? Olisinko ryöpsähtänyt nolostuttavan kiihkeään monologiin kotimaisen nykykirjallisuuden tilasta? Olisinko hymähtänyt itsekseni yllättyneenä ja palannut omille sivuilleni?

Olisinko edes huomannut?

Tänään, ensi kertaa puoleen vuoteen tunsin suopeutta vieraita ihmisiä kohtaan. Kävellessäni töistä juna-asemalle vastaani tuli pariskunta, joka oli ilmiselvästi ensitreffeillä. Pojan rehvakas haarakäynti, tytön suoraan eteen naulitut, pidätellystä hymystä säkenöivät silmät, ilmassa vielä äsken kerrottu vitsi, jonka jäljiltä kummallakaan ei juttuun notkeasti niveltyvää sanottavaa. Toivon, etteivät ne jääneet viimeisiksi.

Juna-aseman liepeillä minut ohitti keski-ikäinen pari pikkujoulutamineissaan. Naisen hämmentävän lyhyt nuttu ja vastapainoksi siveettömän korkeat korot, miehen silkkikravatti ja korviini kantautuvat sanat "...ei sun kato ehdi kylmä tulla kun päästään tosta jo sisälle taas...". Äänestä kuultava lempeys, tuttuus ja siitä huolimatta - sen vuoksi? - välittäminen, huolenpito ja kaikki se kaunis, mitä uskon kaikilla muilla ihmisillä olevan. Pitkästä aikaa se ei saanut minua lohduttoman osattomuuden valtaan.

"En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamilla kaduilla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo."

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

(otsikko bullterrierin rotumääritelmästä, www.kennelliitto.fi)