Tänään tuntuu taas sille, ettei kukaan koskaan enkä minä milloinkaan. Pasilan yllä taivas näyttää pidättävän itkua ja minä katselen elämääni kuin linja-auton sivuikkunasta. Olen aina liian ilmiselvä, liian äänekäs, liian haavainen, liian kulmikas; sitten on vielä pitkä lista asioita, joita en ole kylliksi; mutta tämä olen minä, minä olen tässä enkä osaa muuttua. Minä en yhäkään osaa näitä pelejä, en hallitse niitä, olen kömpelö ja naiivi ja väärässä kohden pisteliäs enkä ikinä ehdi tajuta mitä tapahtui.
Minä rakastan sanoja, mutta ihmisten käyttäminä ne ovat menettäneet merkityksensä. Tulevaisuus, hellittelynimet, rakkaus: asioita, joita haluaisin niin että vähän vapisen, mutta joita pelkään kuulla ja tuntea sillä niistä ei seuraa kuin ikävyyksiä, pirstaleita ja paljon pahaa mieltä.
En ole koskaan ajatellut tahtovani lapsia. Silti minusta on kammottavaa, jos en saa valita sitä; että siitä tulee vain väistämätön seuraus sille kaikelle muulle eikä yksinäiseltä naiselta kukaan kysy, miksi se on kotinsa ainoa asukas.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Ikävää että sielunne on raskas kesän kynnyksellä. Jos yhtään lohduttaa, ette ole yksin.
Hmm. Ei se kyllä lohduta yhtään.
minä <3 PYL
miksei me muuten olla yhdessä?
Hahhah! Ehkä siksi että me ei tunneta, ja oon vähän niinku rivien välistä ymmärtänyt, että tommonen palomies-osasto on enemmän kesäminkkien makuun. PYListä ei puolestaan leivota palomiestä millään ilveellä.
Ihanaa että helluntai on vihdoin ohi, ei tarvitse enää vouhottaa ympäriinsä vaan voi viihtyä koko kesän yksin.
hmm... olen tosiaan tainnut antaa itsestäni hieman yksipuolisen kuvan. yllättyisit, miten laaja otanta todellisuudessa on.
Kauniisti kirjoitettu. :)
unea: kiitos!
Lähetä kommentti