Rohkea ja temperamenttinen, hyväntuulinen. Luonteeltaan vakaa ja koulutettavissa. Itsepäinen, erittäin ihmisystävällinen.

Minulla on aivan järjetön koirakuume. Näin muutama yö sitten unta, sellaista miltei pelottavan eloisaa unta, jossa olin nukkumassa. Makasin sängyssä vatsallani, kasvot tyynyn uumenissa siten, etten nähnyt ympärilleni. Tunsin kuitenkin, kuinka jokin keveä ja useajalkainen loikkasi sängylleni, tassutteli tovin edes-takaisin ja vaipui sitten syvään huokaisten kylkeeni kiinni. Alun kauhufilminomainen jähmettymispaniikki (mä olen yksin tässä asunnossa, mä tiedän että olen!) vaihtui hellyyteen ja onneen eläimen läheisyydestä.

Juuri nyt en voi ottaa koiraa, olosuhteet eivät salli, pitäisi olla vähintään parisuhteessa tai vaihtoehtoisesti sellaisessa työssä, että koiran voisi ottaa mukaan. Haluaisin sellaisen silti kovasti, ihan ikiomaksi, kyllä mä hoitaisin sen ihan itse. Lainakoirat ovat toki mahtavia - ja taittavat usein pahimman kärjen kuumeelta - mutta sittenkin vain korvikkeita, jonkun toisen omia jo ja minulla vain tovin kerrallaan. Oma bullterrieri, jonka nimi olisi Kaaos, minuun leimautunut, ponteva ja iloinen, se saattaisi tehdä tästä asunnosta kotinsa ja tuoda onnen tullessaan.

Minusta olanylilukijat ovat vaivaannuttavia; silti saan itseni tavan takaa kiinni siitä, että vilkuilen muina naisina jonkun toisen tekstiä, sanoja ahnaasti harppoen, peläten että sivu kääntyy ennen kuin ehdin loppuun saakka. Viime viikolla viereeni istui bussissa nainen, joka kaivoi kirjan esiin heti paikalleen asettauduttuaan. Vilkaisin, ihan vähän vain. Sivun yläreunassa kerrottiin isästä, joka oli liian humalassa päästäkseen mukaan synnytykseen ja alempana joku Turo soitti ilmeisesti kertojalle. Ilmiselvää kotimaista nykykirjallisuutta, päättelin, ja yritin muistella, ketkä olivatkaan syksyn julkaisijoiden joukoissa.

Illalla kotiin päästyäni tartuin seuraavaan kirjaan lainastopinossani, Miika Nousiaisen Metsäjättiin. Ja kas, muutamia sivuja luettuani olin kohdassa, jossa isä oli liian humalassa päästäkseen mukaan synnytykseen ja alempana Turo soitti kertojalle. Tunsin outoa kosmista yhteyttä tuohon tuntemattomaan naiseen, joka jossain itäisessä Helsingissä luki omaa Metsäjättiään. Kummallista, miten pienet ja aivan arkiset yhteensattumat tuntuvat toisinaan saavan itseään suurempaa lastia kannettavakseen, nimenomaan satunnaisuutensa vuoksi. Mietin, entä jos olisinkin sattunut lukemaan kyseistä kirjaa täsmälleen samaan aikaan: olisin istunut penkissä kaikessa rauhassa romaaniin syventyen, huomannut kenties sivusilmällä vierustoverini kirjavalinnan ja todennut sen samaksi kuin omani. Olisinko kohottanut omaa kappalettani hieman, jotta nainen olisi havainnut yhtenevyytemme, hymyillyt tietäväisesti ja nyökännyt tunnistamisen merkiksi? Olisinko ryöpsähtänyt nolostuttavan kiihkeään monologiin kotimaisen nykykirjallisuuden tilasta? Olisinko hymähtänyt itsekseni yllättyneenä ja palannut omille sivuilleni?

Olisinko edes huomannut?

Tänään, ensi kertaa puoleen vuoteen tunsin suopeutta vieraita ihmisiä kohtaan. Kävellessäni töistä juna-asemalle vastaani tuli pariskunta, joka oli ilmiselvästi ensitreffeillä. Pojan rehvakas haarakäynti, tytön suoraan eteen naulitut, pidätellystä hymystä säkenöivät silmät, ilmassa vielä äsken kerrottu vitsi, jonka jäljiltä kummallakaan ei juttuun notkeasti niveltyvää sanottavaa. Toivon, etteivät ne jääneet viimeisiksi.

Juna-aseman liepeillä minut ohitti keski-ikäinen pari pikkujoulutamineissaan. Naisen hämmentävän lyhyt nuttu ja vastapainoksi siveettömän korkeat korot, miehen silkkikravatti ja korviini kantautuvat sanat "...ei sun kato ehdi kylmä tulla kun päästään tosta jo sisälle taas...". Äänestä kuultava lempeys, tuttuus ja siitä huolimatta - sen vuoksi? - välittäminen, huolenpito ja kaikki se kaunis, mitä uskon kaikilla muilla ihmisillä olevan. Pitkästä aikaa se ei saanut minua lohduttoman osattomuuden valtaan.

"En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamilla kaduilla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo."

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

(otsikko bullterrierin rotumääritelmästä, www.kennelliitto.fi)