Minä en enää osaa olla. Välttelen tilanteita, joissa kenen tahansa on luontevaa kysyä miten minulla menee. Kun ystävä istuu vastapäätä ja kysyy lämpimästi hymyillen kuulumisia, katson sitä suoraan silmiin, silmien läpi, ja virnistän avuttomasti.
En minä tiedä.
Sitten alan höpöttää yhdentekevyyksiä moottoripyöristä ja töistä ja ties mistä, väistääkseni kysymyksen, itseni ja sen toisen. Ahdistun, kun puhelimessa läheiset tiedustelevat, mitä olen puuhaillut viime aikoina ja mitä uutta. Perusmeno.
En halua vastata kenellekään, en tahdo joutua ajattelemaan sitä tosissani sillä pelkään uppoavani kokonaan. En uskalla, sillä pelkään kysymyksen murentavan maan jalkojeni alla, purkavan riippusillan jolla seison, jättäen minut sutimaan ilmaan kuin sarjakuvahahmon joka pysyy paikoillaan kunnes tulee epäonnekseen katsoneeksi alas.
Enkä samalla toivo mitään enempää kuin että joku kysyisi, kiinnostuisi, katsoisi pohjaan saakka ja vaatisi vastaamaan.
Monina päivinä suunnittelen makaavani kotona koko päivän, liikkumatta peiton alla, antaisin päivänvalon kulkea ylitseni kaihdinten välistä puristuvina juovina enkä puhuisi kenellekään.
Samaan aikaan haluaisin kaikkea muuta kuin olla itseni kanssa kahden, että joku soittaisi ja kysyisi jotain, pyytäisi jonnekin, juuri minua.
Enkä minä kuitenkaan pystyisi lähtemään.
Puhumme illalla pitkään puhelimessa, meistä ja tästä vuodesta, joka on äärimmäisyyksissään jatkuvasti, kaikin tavoin hieman liikaa. Olen kipusi edessä neuvoton, kuulostan ankealle tiskiallaspsykologille enkä millään ylety koskettamaan.
Puhelun jälkeen jostain tulee järjetön, alkukantainen suru: mä haluun mun äidin tähän. Kun makaa selällään, kyyneleet valuvat ohimoja myöden suoraan korviin ja niitä alkaa kutittaa.
Että sinä.
Että me.
Että tämä kaikki olisi jo pian ohi, edes vähän.
torstai 30. syyskuuta 2010
tiistai 28. syyskuuta 2010
Laita käsi pönttöön
Satuin huomaamaan, että tänään kävijälaskuri näyttää pahaenteistä 66662 kävijää. Mitähän tapahtuu, kun vielä neljä kävijää raksauttaa rikki numerosuoran?
Eilen aamulla luin Helsingin Sanomista (HS 27.9.2010 B3) jutun virolaismiehestä, joka on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan neuvostoarmeijassa kahdeksankymmentäluvun alussa. Olin pulauttaa puurot lehdelle lukiessani poimintoja kirjasta: "Alokas kumartui 90 asteen kulmaan kämmenet silmien alapuolelle valmiina ottamaan silmät vastaan, kun vanhempi asevelvollinen iski kaulaan."
Bret Easton Ellisin, toisesta maailmansodasta ammentavan elokuvaston ja mitä huimimpien tositv:n nimissä suoritettujen ihmiskokeiden ympäröimänä kasvaneena kuvittelin nähneeni ja lukeneeni jo melko kammottavia juttuja. Tämä kuitenkin päihitti ne kaikki etovuudessaan mennen tullen. Vastaavan kuvotusreaktion muistan kokeneeni edellisen kerran kun lähes viattomana kaksikymppisenä katsoin American History X:n, erityisesti sen yhden avainkohtauksen jossa Edward Nortonin esittämä uusnatsi-Derek kenkäisee uhrinsa kallon halki katukivetyksen reunaan. Muistan vieläkin hyytävän ääniefektin, joka sai kuivan yökkäyksen nousemaan kurkustani.
Minulla ei ole olemassa maailmanselitystä tästä. En myöskään aio esittää teorioitani syyseuraussuhteista, pahuuden alkuperästä saati olosuhteista, jotka tekevät ihmisestä verenhimoisen hirviön. Ilmaisenpa vain järkytykseni lukemastani: millaisilla aivoilla keksitään moista brutalismia? Millä noiden tekojen suorittaja perustelee tapahtuneen itselleen? Kuinka kukaan vieraantuu ihmisestä lajina niin, ettei enää kykene empatiaan - siihen, jota kenties inhimillisimpänä piirteenä pidetään?
Natsien keskitysleirit. Abu Ghraib. Kaikki ne muut maailman yleisinhimilliset ja yksityiset kärsimysnäytelmät, joita historia tuntee ja joista tulevaisuuskaan ei jääne paitsi. Eiväthän kaikki raakalaisuudet voi olla perusteltavissa psyykkisillä häiriöillä tai kansantajuisesti sanottuna yksinkertaisella pimahtamisella. Missä pimeys asuu ja mikä sen houkuttelee ulos? Ja Kardaanikissan sanoin: joku on tonkin äiti, joku on senkin synnyttänyt.
Tämä kaikki on luotaantyöntävän triviaalia ja kulunutta kauhistelua, minä tiedän sen. Toisinaan vain tosiasiat kumauttavat niin lujaa, että on avattava suu ja ihmeteltävä ääneen.
Tämän jälkeen olisi myös hyvin banaalia alkaa kertoa vaikkapa hullunkurisista unistaan tai omista kaipaavista ajatuksistaan, joten lienee parasta lopettaa tähän.
Eilen aamulla luin Helsingin Sanomista (HS 27.9.2010 B3) jutun virolaismiehestä, joka on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan neuvostoarmeijassa kahdeksankymmentäluvun alussa. Olin pulauttaa puurot lehdelle lukiessani poimintoja kirjasta: "Alokas kumartui 90 asteen kulmaan kämmenet silmien alapuolelle valmiina ottamaan silmät vastaan, kun vanhempi asevelvollinen iski kaulaan."
Bret Easton Ellisin, toisesta maailmansodasta ammentavan elokuvaston ja mitä huimimpien tositv:n nimissä suoritettujen ihmiskokeiden ympäröimänä kasvaneena kuvittelin nähneeni ja lukeneeni jo melko kammottavia juttuja. Tämä kuitenkin päihitti ne kaikki etovuudessaan mennen tullen. Vastaavan kuvotusreaktion muistan kokeneeni edellisen kerran kun lähes viattomana kaksikymppisenä katsoin American History X:n, erityisesti sen yhden avainkohtauksen jossa Edward Nortonin esittämä uusnatsi-Derek kenkäisee uhrinsa kallon halki katukivetyksen reunaan. Muistan vieläkin hyytävän ääniefektin, joka sai kuivan yökkäyksen nousemaan kurkustani.
Minulla ei ole olemassa maailmanselitystä tästä. En myöskään aio esittää teorioitani syyseuraussuhteista, pahuuden alkuperästä saati olosuhteista, jotka tekevät ihmisestä verenhimoisen hirviön. Ilmaisenpa vain järkytykseni lukemastani: millaisilla aivoilla keksitään moista brutalismia? Millä noiden tekojen suorittaja perustelee tapahtuneen itselleen? Kuinka kukaan vieraantuu ihmisestä lajina niin, ettei enää kykene empatiaan - siihen, jota kenties inhimillisimpänä piirteenä pidetään?
Natsien keskitysleirit. Abu Ghraib. Kaikki ne muut maailman yleisinhimilliset ja yksityiset kärsimysnäytelmät, joita historia tuntee ja joista tulevaisuuskaan ei jääne paitsi. Eiväthän kaikki raakalaisuudet voi olla perusteltavissa psyykkisillä häiriöillä tai kansantajuisesti sanottuna yksinkertaisella pimahtamisella. Missä pimeys asuu ja mikä sen houkuttelee ulos? Ja Kardaanikissan sanoin: joku on tonkin äiti, joku on senkin synnyttänyt.
Tämä kaikki on luotaantyöntävän triviaalia ja kulunutta kauhistelua, minä tiedän sen. Toisinaan vain tosiasiat kumauttavat niin lujaa, että on avattava suu ja ihmeteltävä ääneen.
Tämän jälkeen olisi myös hyvin banaalia alkaa kertoa vaikkapa hullunkurisista unistaan tai omista kaipaavista ajatuksistaan, joten lienee parasta lopettaa tähän.
Day 08 - A song that you know all the words to
Joskus, kiihkeinä opiskeluvuosina tuskailimme muiden samassa tilanteessa olevien kanssa sitä, miten hankala päähän on saada juurtumaan uutta informaatiota. Eräissä illanistujaisissa joku sitten lausui ääneen sen, mistä tuo pään kovalevyn kapasiteettipuutos oikein johtui: jos osaa sanat pässeihin ysärihitteihin, sellaisiin kuin vaikkapa tämä tai tämä, ei millään voi riittää tilaa millekään järkevälle. Hienoahan tässä on se, ettei näitä lyriikoita noin vain saa kumitettua aivolohkoistaan, vaan on tuomittu elämään loppuelämänsä vajaaälyisenä, hokien että a little bit on Monica in my life, a little bit on Erica by my side, a little bit of Rita's all I need, a little bit of Tina's all I see...
- Lou Bega: Mambo no 5, Spice Girls: Wannabe
- Lou Bega: Mambo no 5, Spice Girls: Wannabe
maanantai 27. syyskuuta 2010
Day 18 - A song that you wish you heard on the radio
Tämä on sikäli vähäsen irrelevantti, että nykyään kuuntelen radiota vain aamuisin ja silloinkin Radio Helsinkiä, josta voi kuulla vähän mitä sattuu. Olenkin siis kuullut kummankin tämänpäiväisen valintani sieltä, mutten panisi pahakseni vaikka kuulisin uudelleenkin.
Minä olen myös sillä tavalla myöhäisherännäinen (syytän klassisen musiikin läpitunkemaa nuoruuttani, joka esti normaaliin kehitykseen kuuluvan hyvästä populaarimusiikista kiinnostumisen), että olen löytänyt muun muassa kaikki ramonesit, kinksit, smithsit ja nämä tällaiset vasta aikuisiällä. The Curea kuuntelin jo yläasteella, mutta silloinkin vähän vahingossa, kun tämä sattui olemaan jotenkin muodissa ja siten myös MTV-rotaatiossa. Tämä toinen taas on sillä tavalla hyvin samaistuttava, että kukapa ei tuntisi toisinaan näin. I came in here for the special offer: guaranteed personality.
Ääh miten lattea perustelu. Nyt ei lähe.
- The Cure: Friday I'm in Love ja The Clash: Lost in a Supermarket
Minä olen myös sillä tavalla myöhäisherännäinen (syytän klassisen musiikin läpitunkemaa nuoruuttani, joka esti normaaliin kehitykseen kuuluvan hyvästä populaarimusiikista kiinnostumisen), että olen löytänyt muun muassa kaikki ramonesit, kinksit, smithsit ja nämä tällaiset vasta aikuisiällä. The Curea kuuntelin jo yläasteella, mutta silloinkin vähän vahingossa, kun tämä sattui olemaan jotenkin muodissa ja siten myös MTV-rotaatiossa. Tämä toinen taas on sillä tavalla hyvin samaistuttava, että kukapa ei tuntisi toisinaan näin. I came in here for the special offer: guaranteed personality.
Ääh miten lattea perustelu. Nyt ei lähe.
- The Cure: Friday I'm in Love ja The Clash: Lost in a Supermarket
torstai 23. syyskuuta 2010
Day 05 - A song that reminds you of someone
Näitä kappaleita on kamalan monta, maailmassa ja minussa. Olen joskus kirjoittanut siitä, kuinka valtaosa musiikista kuuluu minun mielessäni jollekulle: sille, joka minut siihen on tutustuttanut, sille, josta laulu tuntuu kertovan tai jolle se on minulta osoitettu. Sille, jonka kanssa olen sitä kuunnellut.
Näistä molemmista tulee oikeastaan pelkkiä haikeanhyviä muistoja, puolivalossa vietettyjä aamupäiviä ja puhallettujen kynttilöiden tuoksuisia iltoja. Ihan tavallisia, aivan erityisiä.
- Anthony and the Johnsons: Bird Guhl, The Smiths: Half a Person
Näistä molemmista tulee oikeastaan pelkkiä haikeanhyviä muistoja, puolivalossa vietettyjä aamupäiviä ja puhallettujen kynttilöiden tuoksuisia iltoja. Ihan tavallisia, aivan erityisiä.
- Anthony and the Johnsons: Bird Guhl, The Smiths: Half a Person
Armahda niitä, jotka eivät valmistu ajoissa
Pärssisen Lissu pyysi minut kanssaan kuuntelemaan Keskeneräiset-konserttisarjan ensimmäistä keikkaa, Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston settiä Ateneumissa. Lava oli teemanmukaisesti lavastettu, johtoja siellä-täällä, systeemit levällään ja ilmassa demontekemisen tuntu. Paula oli lavalla yksinkertaisessa arkileningissä, lähes meikittä ja tukka kivannäköisesti piikkisuorana ja mattaisena; Pekka soitti matkaharmonia (kaikki, jotka ovat käyneet peruskoulunsa pikkupaikkakunnalla kahdeksankymmentäluvun loppupuolelta alkaen, muistavat harmonista sen normikokoisen version ja poljennan äänen, joka tahditti kaikkea musiikkia). Konserttisarjan yleinen teema on levyttämätön musiikki, kyseisen konsertin vielä erityisesti mummot ja heidän elämänsä sodan molemmin puolin.
Minä pidän siitä, miten Paulalla on tyylitajua. Se tietää, milloin musiikki kannattaa kuorruttaa vibralla ja milloin taas laulaa suoralla äänellä kuin pikkulapsi. Se osaa käyttää puhetta juuri oikeissa kohdin mausteena ja karjua vain tarvittavan määrän. Minä, ylenpalttisuuteen mieltynyt ahnehtija, ihailen sellaista vähäeleisyyttä ja minimalismia. Sen lievä maneerisuus eleissäkään ei tee hallaa kokonaisuudelle, joka onnistuu olemaan kovin läsnä ja auki ja silti kuulas ja jotenkin autenttinen.
Pekka tekee sitä, mitä lahjakkaat muusikkopojat niin usein: kun sen pääasiallinen soitin on loppuunkokeiltu, se vaihtaa johonkin omituiseen, vähän noloon ja muinaiseen, kuten vaikkapa nyt harmoniin, ukuleleen tai johonkin orgaaniseen paimentolaistorveen. Sitä se sitten soittaa suvereenisti, kuinkas muutenkaan, ja höystää esiintymistään lakonisilla välispiikeillä ja polveilevilla, asiaankuulumattomilla kertomuksilla. Se on omalla tavallaan varsin viihdyttävää ja lisäksi miellyttävästi kaavasta poikkeamatonta.
Se toinen poika, Tommi jotain, soitti viulua kuin kirjasivistynyt pelimanni. Graafikkolaseissaan ja muissa hipsterivetimissään se näytti siltä, että koko kansanmusiikkiprojekti on sille vain ironinen kannanotto, josta voi ammentaa tuleviin levynsoittokeikkoihin.
Minä en sanottavammin pidä kotimaisesta kansanmusiikista. Joose Keskitalon ja Matti Johannes Koivun kaltaiset entisöintiprojektit ovat minusta vähän pitkästyttävää neppailua ja yhden biisin jälkeen väsähtäviä vitsejä - täysin ottamatta kantaa poikien musiikilliseen ammattitaitoon.
Kuitenkin konsertin ensimmäiset kolme kappaletta istuin hievahtamatta, kauttaaltani kananlihalle kihahtaneena silkasta vaikuttuneisuudesta. Ja kun joukkio pääsi kappaleeseen, jonka Paula on tehnyt isoäidilleen tämän juuri menehdyttyä ja liikuttui itsekin miltei toimintakyvyttömäksi - viimeksi otin valokuvia, ne ovat nyt hukassa. En enää saa uusia. - minä itkin. Sivistyneesti ja meikkiä tuhrimatta kuten konsertissa kuuluu, mutta sisäänpäin niin vuolaasti ja myrskyisästi, että kurkkua alkoi särkeä.
Tänään huvituin Suomalaisen Kirjakaupan alennusmyyntitiskillä teoksesta nimeltä Ohessa tilinumeroni, kirjailijana Pauli Kohelo. Se osui siihen samaan huumorihermoon kuin lauantaina lanseerattu drinksu Kir White Trash (ja sen jatkumo Kir Trailer Park), tekosiaan jälkikäteen häpeilevä siitosori katuma-asturi ja Meno-Anun poikaystäväksi paljastunut Poka-Ali; siihen samaan keskenkasvuiseen hihittelijään, joka puolivakavissaan miettii, nimeääkö Pentti Hirvonen poikansa Pekaksi ihan vain vahingonkierrätysmielessä ja pyytää sitten Pekkalan Kallea kummisedäksi.
Ja siinähän se päivä sitten olikin. Taas yksi. N.
Minä pidän siitä, miten Paulalla on tyylitajua. Se tietää, milloin musiikki kannattaa kuorruttaa vibralla ja milloin taas laulaa suoralla äänellä kuin pikkulapsi. Se osaa käyttää puhetta juuri oikeissa kohdin mausteena ja karjua vain tarvittavan määrän. Minä, ylenpalttisuuteen mieltynyt ahnehtija, ihailen sellaista vähäeleisyyttä ja minimalismia. Sen lievä maneerisuus eleissäkään ei tee hallaa kokonaisuudelle, joka onnistuu olemaan kovin läsnä ja auki ja silti kuulas ja jotenkin autenttinen.
Pekka tekee sitä, mitä lahjakkaat muusikkopojat niin usein: kun sen pääasiallinen soitin on loppuunkokeiltu, se vaihtaa johonkin omituiseen, vähän noloon ja muinaiseen, kuten vaikkapa nyt harmoniin, ukuleleen tai johonkin orgaaniseen paimentolaistorveen. Sitä se sitten soittaa suvereenisti, kuinkas muutenkaan, ja höystää esiintymistään lakonisilla välispiikeillä ja polveilevilla, asiaankuulumattomilla kertomuksilla. Se on omalla tavallaan varsin viihdyttävää ja lisäksi miellyttävästi kaavasta poikkeamatonta.
Se toinen poika, Tommi jotain, soitti viulua kuin kirjasivistynyt pelimanni. Graafikkolaseissaan ja muissa hipsterivetimissään se näytti siltä, että koko kansanmusiikkiprojekti on sille vain ironinen kannanotto, josta voi ammentaa tuleviin levynsoittokeikkoihin.
Minä en sanottavammin pidä kotimaisesta kansanmusiikista. Joose Keskitalon ja Matti Johannes Koivun kaltaiset entisöintiprojektit ovat minusta vähän pitkästyttävää neppailua ja yhden biisin jälkeen väsähtäviä vitsejä - täysin ottamatta kantaa poikien musiikilliseen ammattitaitoon.
Kuitenkin konsertin ensimmäiset kolme kappaletta istuin hievahtamatta, kauttaaltani kananlihalle kihahtaneena silkasta vaikuttuneisuudesta. Ja kun joukkio pääsi kappaleeseen, jonka Paula on tehnyt isoäidilleen tämän juuri menehdyttyä ja liikuttui itsekin miltei toimintakyvyttömäksi - viimeksi otin valokuvia, ne ovat nyt hukassa. En enää saa uusia. - minä itkin. Sivistyneesti ja meikkiä tuhrimatta kuten konsertissa kuuluu, mutta sisäänpäin niin vuolaasti ja myrskyisästi, että kurkkua alkoi särkeä.
Tänään huvituin Suomalaisen Kirjakaupan alennusmyyntitiskillä teoksesta nimeltä Ohessa tilinumeroni, kirjailijana Pauli Kohelo. Se osui siihen samaan huumorihermoon kuin lauantaina lanseerattu drinksu Kir White Trash (ja sen jatkumo Kir Trailer Park), tekosiaan jälkikäteen häpeilevä siitosori katuma-asturi ja Meno-Anun poikaystäväksi paljastunut Poka-Ali; siihen samaan keskenkasvuiseen hihittelijään, joka puolivakavissaan miettii, nimeääkö Pentti Hirvonen poikansa Pekaksi ihan vain vahingonkierrätysmielessä ja pyytää sitten Pekkalan Kallea kummisedäksi.
Ja siinähän se päivä sitten olikin. Taas yksi. N.
tiistai 21. syyskuuta 2010
The days come to you like sailors, you watch them as they drift away
Minulla on lukuisia parisuhdetta koskevia harhaluuloja, joita en saa järjellä kumottua, en, vaikka tiedän paremmin.
Minä esimerkiksi luulen, etteivät miehet voi koskaan rakastua ja rakastaa. Tietysti tiedän, että voivat, mutten siltikään oikein usko siihen. Miksen?
Minä luulen myös, että kaikki suhteessa olevat viettävät kaksoiselämää. Kun asiakas kertoo tiskillä miehensä käyneen viikonloppuna turhaan ovemme takana, ja sit se joutu vaan kävelemään takas kotiin, ajattelen ettei se suinkaan meidän ovemme takana ollut vaan jossain ihan muualla ja että turha salikäynti on vain juonikas peitetarina. Tai kun joku kertoo puolisonsa painavan pitkää päivää ja ehtivän kotiin vasta iltamyöhäisellä, olen että niinpä niin, painavanpa hyvinkin.
Luonnollisesti tunnen lukuisia aivan onnellisia ja mitä monogaamisimpia pariskuntia: minulla on todistusaineistoa oikeasta yksiavioisuudesta. En silti saa karistettua päinvastaisia ajatuksia mielestäni.
En tiedä miksi. En tiedä miten korjaan tämän.
Minulla on salattu kuorotyttömenneisyys, joka kerran oli erottamaton osa identiteettiäni ja joka nyt on kuriositeetti, josta vain vanhimmat ystäväni tietävät totuuden.
Minä opin juomaan viinaa kuorossa. Minä opin suutelemaan kuorossa. Minä pääsin ulkomaille kuoron kanssa, kehitin sävelkorvaani ja ääntäni, opin ymmärtämään joukkuehenkeä ja kollektiivista hurmosta.
Silloin, kireän ja maailmantuskaisen varhaisaikuisen mielessäni musiikista tuli arvokasta vain äärimmäisen puhtauden ja harmonian kautta. Ilmaisevuus ja tulkinta olivat sitten niitä kakun koristeita, joita oli syytä ripotella vain sen teknisesti täydellisen laululeivonnaisen päälle: tämän vuoksi musiikin tekeminen on näihin päiviin saakka ollut mielessäni lähes salatieteen kaltaista puolijumalien hommaa, jota tavallisten kuolevaisten oli turha yrittää - musiikin tuhoamisen ja ikuisen julkisen kasvojenmenetyksen uhalla. Vasta juurikin puolisentoista vuotta sitten löysin karaoken ja sitä kautta iloisen itsehäpäisyn: laulaminen saattoikin olla paitsi hauskaa ja viihdyttävää myöskin kiiteltyä ja kannustettavaa.
Nyt, kuoromme taustalla toimineen yhdistyksen merkkipäivien kunniaksi kuoromme on lahjottu, kiristetty ja uhkailtu jälleen kokoon. Sunnuntaina olin ensimmäisissä treeneissäni sitten yhdeksänkymmentäluvun lopun. Tänään olin ensimmäisellä yksityislaulutunnilla.
Näen tiukkailmeisen äänenkorkeuden kyttäyksen lähestyvän jälleen.
Olen tässäkin huono ja se ahdistaa.
Minun elämäni on silkkaa sontaa, kun en tiedä missä menet. Sain tänään palkankorotuksen, muttei sekään tunnu miltään.
Minua ahdistaa ihan kaikki enkä halua mitään. Muuta.
Minä esimerkiksi luulen, etteivät miehet voi koskaan rakastua ja rakastaa. Tietysti tiedän, että voivat, mutten siltikään oikein usko siihen. Miksen?
Minä luulen myös, että kaikki suhteessa olevat viettävät kaksoiselämää. Kun asiakas kertoo tiskillä miehensä käyneen viikonloppuna turhaan ovemme takana, ja sit se joutu vaan kävelemään takas kotiin, ajattelen ettei se suinkaan meidän ovemme takana ollut vaan jossain ihan muualla ja että turha salikäynti on vain juonikas peitetarina. Tai kun joku kertoo puolisonsa painavan pitkää päivää ja ehtivän kotiin vasta iltamyöhäisellä, olen että niinpä niin, painavanpa hyvinkin.
Luonnollisesti tunnen lukuisia aivan onnellisia ja mitä monogaamisimpia pariskuntia: minulla on todistusaineistoa oikeasta yksiavioisuudesta. En silti saa karistettua päinvastaisia ajatuksia mielestäni.
En tiedä miksi. En tiedä miten korjaan tämän.
Minulla on salattu kuorotyttömenneisyys, joka kerran oli erottamaton osa identiteettiäni ja joka nyt on kuriositeetti, josta vain vanhimmat ystäväni tietävät totuuden.
Minä opin juomaan viinaa kuorossa. Minä opin suutelemaan kuorossa. Minä pääsin ulkomaille kuoron kanssa, kehitin sävelkorvaani ja ääntäni, opin ymmärtämään joukkuehenkeä ja kollektiivista hurmosta.
Silloin, kireän ja maailmantuskaisen varhaisaikuisen mielessäni musiikista tuli arvokasta vain äärimmäisen puhtauden ja harmonian kautta. Ilmaisevuus ja tulkinta olivat sitten niitä kakun koristeita, joita oli syytä ripotella vain sen teknisesti täydellisen laululeivonnaisen päälle: tämän vuoksi musiikin tekeminen on näihin päiviin saakka ollut mielessäni lähes salatieteen kaltaista puolijumalien hommaa, jota tavallisten kuolevaisten oli turha yrittää - musiikin tuhoamisen ja ikuisen julkisen kasvojenmenetyksen uhalla. Vasta juurikin puolisentoista vuotta sitten löysin karaoken ja sitä kautta iloisen itsehäpäisyn: laulaminen saattoikin olla paitsi hauskaa ja viihdyttävää myöskin kiiteltyä ja kannustettavaa.
Nyt, kuoromme taustalla toimineen yhdistyksen merkkipäivien kunniaksi kuoromme on lahjottu, kiristetty ja uhkailtu jälleen kokoon. Sunnuntaina olin ensimmäisissä treeneissäni sitten yhdeksänkymmentäluvun lopun. Tänään olin ensimmäisellä yksityislaulutunnilla.
Näen tiukkailmeisen äänenkorkeuden kyttäyksen lähestyvän jälleen.
Olen tässäkin huono ja se ahdistaa.
Minun elämäni on silkkaa sontaa, kun en tiedä missä menet. Sain tänään palkankorotuksen, muttei sekään tunnu miltään.
Minua ahdistaa ihan kaikki enkä halua mitään. Muuta.
Day 04 - A song that makes you sad
Joskus todella monta vuotta sitten telkkarissa pyöri sellainen pässi tositv-sarja kuin Noora menee naimisiin. Noora tapaili siinä lukuisia nuorukaisia, joista hänen piti valita sitten itselleen sulhanen. Pilallehan se homma meni, Noora itse oli kroonisesti tyytymätön tapetinvärinen nainen eivätkä miehet luonnollisesti edes voineet olla sopivia. Ohjelma oli kuitenkin saatettava formaatinmukaiseen loppuun: piti saada häät.
Sattui sillä tavalla hassusti, että se poika, joka pääsi loppuun saakka eli "telkkarihäihin" oli minun silloinen työkaverini. Niinpä koko meidän senhetkinen työporukkamme sai kutsun kuvauksiin. Reissu itsessään oli hyvin hämmentävä ja nykyään jo valtaosiltaan muistista hiipunut - siellä esiintyi kuitenkin tuolloin vielä varsin tuntematon nainen, jonka ääni oli mielestäni älyttömän hieno joskin sen kappaleiden lyriikat olivat vähintäänkin omintakeiset. Se veti tämän biisin siellä, muistaakseni jotenkin puoliakustisesti ja silloin jo mietin, miksi juuri tämä sopi tuottajien mielestä "hää"musiikiksi. Minut tämä saa jotenkin suunnattoman haikeaksi ja sellaiseksi että tekisi mieli vähän itkeä. Mä pidän kii susta kovaa, mä pidän kii liian kovaa.
Toisesta puolestaan tulee mieleen ensimmäinen varsinainen karaokebaari-iltani Nuun kanssa, taisi olla helmikuussa 2009. Iltaan mahtui kaikenmoista hahmoa ja sattumusta, mutta yksi ehdottomia kohokohtia oli, kun Matti Vanhasen näköinen nuorukainen lauloi tämän. Hirveän kornia liikuttua jostain tällaisesta, mutta se lauloi sen niin puhtaasti ja sielukkaasti, että ei voi minkään.
- Jippu: Kii, Phil Collins: Another Day in Paradise
Sattui sillä tavalla hassusti, että se poika, joka pääsi loppuun saakka eli "telkkarihäihin" oli minun silloinen työkaverini. Niinpä koko meidän senhetkinen työporukkamme sai kutsun kuvauksiin. Reissu itsessään oli hyvin hämmentävä ja nykyään jo valtaosiltaan muistista hiipunut - siellä esiintyi kuitenkin tuolloin vielä varsin tuntematon nainen, jonka ääni oli mielestäni älyttömän hieno joskin sen kappaleiden lyriikat olivat vähintäänkin omintakeiset. Se veti tämän biisin siellä, muistaakseni jotenkin puoliakustisesti ja silloin jo mietin, miksi juuri tämä sopi tuottajien mielestä "hää"musiikiksi. Minut tämä saa jotenkin suunnattoman haikeaksi ja sellaiseksi että tekisi mieli vähän itkeä. Mä pidän kii susta kovaa, mä pidän kii liian kovaa.
Toisesta puolestaan tulee mieleen ensimmäinen varsinainen karaokebaari-iltani Nuun kanssa, taisi olla helmikuussa 2009. Iltaan mahtui kaikenmoista hahmoa ja sattumusta, mutta yksi ehdottomia kohokohtia oli, kun Matti Vanhasen näköinen nuorukainen lauloi tämän. Hirveän kornia liikuttua jostain tällaisesta, mutta se lauloi sen niin puhtaasti ja sielukkaasti, että ei voi minkään.
- Jippu: Kii, Phil Collins: Another Day in Paradise
maanantai 20. syyskuuta 2010
Day 23 - A song that you want to play at your wedding
Minä tunnen sellaisia tyttöjä - aina tyttöjä, ei koskaan poikia - jotka ovat lapsesta saakka tähdänneet naimisiin ja suunnitelleet kaiken valmiiksi sitä silmällä pitäen. Ne keskustelivat hädin tuskin täysi-ikäisinä suvereenisti kimpuista ja mekkomalleista ja sormuksista, suunnittelivat tarjoiluja ja koristeluja ja sit mä mietin et onks kyyhkysten vapaaksipäästäminen jo kuitenkin vähän passé.
Sanomattakin lienee selvää, etten minä kuulu heihin. Vasta ehkä viimeisen vuoden aikana olen alkanut ajatella, että kenties pysyvässä ja laillisesti tunnustetussa suhteessa voisikin olla ihan mukiinmenevää olla. Ettei se ehkä olisikaan yksinomaan ahdistavaa ja persoonaa typistävää.
Nyt kuitenkin tunnen olevani kauempana sen realismista kuin koskaan. Minä olen se, joka ei koskaan onnistu; se, joka tulee vuosi toisensa jälkeen kesteihin ilman avecia ja kun kysytään mitä sulle kuuluu, minä olen harjoitellut valmiiksi jonkin yksityiskohdan josta voin kertoa, välttääkseni kaikki ne utelut joihin en enää jaksa keksiä uusia nokkeluuksia vastaukseksi.
Toisinaan ajattelen, että haluan sen kaiken: kermakakun, puhkisoitetun häämarssin ja sukkanauhan heiton.
Useimmiten ajattelen, että riittäisi kun sinä haluaisit minut.
Minun valintani tämän päivän meemiin perustuvat yksinomaan siihen, että molemmat ovat kauneimpia rakkauslauluja jotka tiedän. Viime kesänä olin häissä, joissa morsiamen hyvä ystävä, oikea laulaja, veti jälkimmäisen - niin kauniisti, ettei kukaan tohtinut hengittäkään esityksen aikana. Niin minäkin sen haluaisin.
Ensimmäinen taas pitäisi tulla juuri näin, tällaisena sovituksena.
- Ville Tuominen: Nocturne, David Bowie: Nature Boy (vaikken ole varma, onko tuo YouTuben versio ollenkaan oikea. Muuta ei nopsasti löytynyt enkä nyt jaksanut etsiä enempää.)
Sanomattakin lienee selvää, etten minä kuulu heihin. Vasta ehkä viimeisen vuoden aikana olen alkanut ajatella, että kenties pysyvässä ja laillisesti tunnustetussa suhteessa voisikin olla ihan mukiinmenevää olla. Ettei se ehkä olisikaan yksinomaan ahdistavaa ja persoonaa typistävää.
Nyt kuitenkin tunnen olevani kauempana sen realismista kuin koskaan. Minä olen se, joka ei koskaan onnistu; se, joka tulee vuosi toisensa jälkeen kesteihin ilman avecia ja kun kysytään mitä sulle kuuluu, minä olen harjoitellut valmiiksi jonkin yksityiskohdan josta voin kertoa, välttääkseni kaikki ne utelut joihin en enää jaksa keksiä uusia nokkeluuksia vastaukseksi.
Toisinaan ajattelen, että haluan sen kaiken: kermakakun, puhkisoitetun häämarssin ja sukkanauhan heiton.
Useimmiten ajattelen, että riittäisi kun sinä haluaisit minut.
Minun valintani tämän päivän meemiin perustuvat yksinomaan siihen, että molemmat ovat kauneimpia rakkauslauluja jotka tiedän. Viime kesänä olin häissä, joissa morsiamen hyvä ystävä, oikea laulaja, veti jälkimmäisen - niin kauniisti, ettei kukaan tohtinut hengittäkään esityksen aikana. Niin minäkin sen haluaisin.
Ensimmäinen taas pitäisi tulla juuri näin, tällaisena sovituksena.
- Ville Tuominen: Nocturne, David Bowie: Nature Boy (vaikken ole varma, onko tuo YouTuben versio ollenkaan oikea. Muuta ei nopsasti löytynyt enkä nyt jaksanut etsiä enempää.)
lauantai 18. syyskuuta 2010
Day 07 - A song that reminds you of a certain event
Tänään minä ja minun mahtavat naiseni aiomme viettää aikaa kuin silloin joskus, kuin kesällä: kelloon katsomatta, tuoppeja laskematta, älyvapaita juttuja kertoen ja niille räkättäen. Siksi minun on melkein välttämättä valittava tälle päivälle biisiksi tämä, josta löytyi erittäin asiaankuuluvasti juuri se tietty versiokin. Ankkarockista olen jo vuodattanut hunajaa tännekin niin paljon, etten sano siitä enempää, vain sen että tällaista on ehkä olla nuori: kerrankin unohtaa kaikki se vakava mitä on huomenna ja vittu ikinä!
- Don Huonot: Olemme kuin veljet
EDIT: Biisihän loppuu näemmä kesken tuolla videolla. Oh well.
- Don Huonot: Olemme kuin veljet
EDIT: Biisihän loppuu näemmä kesken tuolla videolla. Oh well.
perjantai 17. syyskuuta 2010
Day 03 - A song that makes you happy
Tänään on viikon ensimmäinen päivä, jolloin olen aidosti hyväntuulinen ja mieleltäni kepeä. Niinpä lie luonnollista muistella niitä iloiseksi tekeviä kappaleita (lapsena muuten muistan että Hevoshullun yhdessä sarjakuvassa yhdellä tytöllä oli hieno hevoinen, hän oli hyppääjä, jonka nimi oli Happy ja minusta se oli hienoin nimi koskaan. Tämä ei liittynyt oikein mihinkään, mutta tunsin voimakasta ja spontaania tarvetta jakaa tämän muiston.).
Toisesta löytyi taas vain livetaltiointeja. Tulen tästä aina hirmuisen hyvälle tuulelle, enkä oikein tiedä miksi. Samalta bändiltä ehkä myös Frug tekee saman olon. Yllättäen siitä sitten löytyykin ihan virallinen musavideo.
Toisesta valinnasta ei taaskaan löydy yhtään mitään, joten teen taas kivasti ja laitan koko lyriikat tähän. Ne jälleen kerran ehkä hieman avaavat sitä hauskuusaspektia, joskin jälleen kerran kannattaa kuunnella kappale ymmärtääkseen sen koko speksin.
Tänään Rilo Kiley: Smoke Detector sekä Pohjolan Ilmari: Kohtaaminen.
Jos on tosi laiha, niin ei voi taklata,
vaan helpompaa on kavereita salaa vaklata.
Kun menee puun taakse piiloon
niin näkyy vain nenä.
Mutta sitäkin voi luulla oksaksi.
Jos on tosi lihava, ei mahdu minne vaan.
Vaan törmäyksessäpä kilot
ne auttaa kolaukselta suojaamaan.
Kun ottaa kovan vauhdin
ja hyppää lammikkoon,
ei uppoa, vaan kelluu, kelluu vaan.
Kun lihava ja laiheliini sitten kohtaavat
ja kämmenellä käteen toisiansa paiskaavat,
niin kumpainenkin ihmettelee,
voiko moisen kanssa kaveerata.
Ja kyllä voi.
Toisesta löytyi taas vain livetaltiointeja. Tulen tästä aina hirmuisen hyvälle tuulelle, enkä oikein tiedä miksi. Samalta bändiltä ehkä myös Frug tekee saman olon. Yllättäen siitä sitten löytyykin ihan virallinen musavideo.
Toisesta valinnasta ei taaskaan löydy yhtään mitään, joten teen taas kivasti ja laitan koko lyriikat tähän. Ne jälleen kerran ehkä hieman avaavat sitä hauskuusaspektia, joskin jälleen kerran kannattaa kuunnella kappale ymmärtääkseen sen koko speksin.
Tänään Rilo Kiley: Smoke Detector sekä Pohjolan Ilmari: Kohtaaminen.
Jos on tosi laiha, niin ei voi taklata,
vaan helpompaa on kavereita salaa vaklata.
Kun menee puun taakse piiloon
niin näkyy vain nenä.
Mutta sitäkin voi luulla oksaksi.
Jos on tosi lihava, ei mahdu minne vaan.
Vaan törmäyksessäpä kilot
ne auttaa kolaukselta suojaamaan.
Kun ottaa kovan vauhdin
ja hyppää lammikkoon,
ei uppoa, vaan kelluu, kelluu vaan.
Kun lihava ja laiheliini sitten kohtaavat
ja kämmenellä käteen toisiansa paiskaavat,
niin kumpainenkin ihmettelee,
voiko moisen kanssa kaveerata.
Ja kyllä voi.
torstai 16. syyskuuta 2010
You know I look like a woman but I cut like a buffalo
Minä sain hienon blogipalkinnon, Rooibokselta. Kiitän siitä, miltei mykistettynä. Nyt minun kuuluisi jakaa sitä edelleen, mutta. Ensinnäkin en ole viime aikoina etsinyt uusia luettavia ja kaikki vanhat suosikkini olen tainnut jo palkita ainakin kertaalleen. Olen ehkä niin nihkeä panttaaja, etten anna tässä vaiheessa palkintoa eteenpäin mihinkään. Voihan sen tehdä myöhemminkin, vai mitä?
Tässä aluksi se pysti itse:
Ja sitten osallistun palkintoon liittyvään haasteeseen, jossa palkittu paljastaa itsestään seitsemän asiaa. Ilmeisesti vieläpä sellaisia, joita lukijat eivät tiedä? Lukijakuntanihan koostuu käsittääkseni lähinnä kavereista - sekä mystisestä PYListä, joka saattaa käyttää itsestään jotain toistakin pseudoa ja josta en ole varma, tunnenko sitä irl - minkä vuoksi salattujen faktojen keksiminen on vielä astetta pulmallisempaa. Yritän kuitenkin, sehän on tärkeintä ja jalo kilpa. (Yritin muuten pinnistellä, että mitähän olen täällä jo aiemmin tullut paljastaneeksi. En millään muista: jos tulee samoja, niin sitten joku varmaan kommentoi. Ja minä, no, minähän voin aina veisata viis kommenteista vai mitä. Hohoh.)
1. Jos olen syystä tai muusta erityisen vikkelä aamuisin niin, että olen lähtövalmis ennen kuin töihin vielä kannattaa startata, alan tiskata. Aamulla ennen seitsemää minä tiskaan ja toivon, etteivät naapurini vihaa minua siitä syystä. Sitten on kiva tulla töistä kotiin kun keittiö on minisiivottu ja astiat kaikki taas käyttövalmiina.
2. Olen nähnyt eroottisia unia paitsi Eric Danesta ja David Schwimmeristä myöskin Hannu-Pekka Björkmanista ja Tony Halmeesta. Yhtään en osaa sanoa miksi, ja herätessäni tunsin oloni liatuksi, häväistyksi ja hyväksikäytetyksi.
3. Haaveilen puolisalaa tavallisesta lähiöelämästä lauantain saunavuoroineen, kuraeteisineen ja yhteisine iltapaloineen. Minulle se edustaa jollakin tavalla turvallisuutta ja pysyvyyttä, sellaista rakkautta joka jollain omituisella tavalla vain on, jota ei valita erikseen päivittäin ja jonka eteen ei tietoisesti ponnistella vaan joka on, ilman että sitä tarvitsee sen kummemmin ajatella. Kyllä minä senkin tiedän, ettei sellaista ole olemassakaan. Mutta toisinaan haluaisin että olisi.
4. Muistan joskus Galtsussa jo kirjoittaneeni loputtomasta perustelemisen tarpeestani. Teen sitä edelleen: minun pitää aina miettiä, miksi teen jotakin ja miksi teen sen jossakin tietyssä järjestyksessä siltä varalta että joku sattuisi kysymään. Ja vaikkei sattuisikaan, minulla pitää olla selitys. Itselleni.
5. Tämä ei kyllä ole mikään yllätys, mutta huomaan joutuvani aivan hulluuden partaalle, jos jokin asia tuntuu jäävän jumiin, siis toistuvan täsmälleen samanlaisena tiheällä rytmillä. Snadi. Snadi. Snadi. Tämän vuoksi luultavasti julmin keino saattaa minut päiviltä olisi soittaa sitä Polly-mainosta tarpeettoman kovalla volyymilla loppumattomassa luupissa niin, etten voisi tehdä asialle mitään. Puhkoisin varmaan oma-aloitteisesti itse itseltäni korvat ja muut sellaiset.
6. Lapsena minulla oli omituisen kehittynyt syyllisyydentunto, johon liittyi jonkinlainen voimakas yliluonnollinen karmakuvitelma. Esimerkiksi minusta oli jostain syystä suunnattoman tyydyttävää nipistellä serkkujen labradorinnoutajan luppakorvien kärkiä. Tiesin, että se oli tuhmaa eikä niin olisi saanut tehdä, mutta tein silti (olin jotain viisi vuotta vanha, ei sitä koiraa oikeasti sattunut. Ei voinut sattua.). Seuraavan kerran sitten kun olimme hiihtämässä ja suksieni kannat tarttuivat kerran toisensa jälkeen risukkoon, tiesin sen olevan rangaistusta harjoittamastani eläinrääkkäyksestä ja että se oli minulle ihan oikein.
7. Vanhat ihmiset saavat monesti sydämeni muuttumaan emmentaaliksi tykkänään. Jos ne ovat vähän köpöttäen kulkevia, sellaisia joiden katseesta paistaa keskittyminen ja lievä paniikki ympäröivästä maailmasta, minä menen ihan sirpaleiksi ja tunnen niin suurta hellyyttä ja jotain muutakin pehmeää niitä kohtaan että menen vähän toimintakyvyttömäksi ja minua alkaa itkettää ja haluaisin olla niille se kiva lapsenlapsi ja hymyilevä kodinhoitaja ja kärsivällinen naapuri.
Tomerat, tyylikkäät ja vittumaiset vanhukset sen sijaan, niitä minä vähän ihailen. Ne ovat oivaltaneet (varmasti jo kauan ennen kuin minä edes jokeltelin vaipoissa jossain pinnasängyssä) ettei täällä saa mitään mitä ei itse itselleen hae ja että ihmiset kohtelevat juuri niin kehnosti kuin niiden antaa. Paheksun myös, sillä viheliäinen käytös on vain jotain, jonka sulatan hurjan huonosti yhtään keneltäkään.
Näiden paljastuskimaroiden jäljiltä minussa aina vahvistuu tunne siitä, että olen sisimmässäni hyvin neuroottinen ja kireäksi viritetty kyhäelmä, joka koettaa kuorruttaa itseään huolettomuudella ja epäsovinnaisuudella ja leikkisillä anekdooteilla, mutta joka on oikeasti salaa hullu.
Tässä aluksi se pysti itse:
Ja sitten osallistun palkintoon liittyvään haasteeseen, jossa palkittu paljastaa itsestään seitsemän asiaa. Ilmeisesti vieläpä sellaisia, joita lukijat eivät tiedä? Lukijakuntanihan koostuu käsittääkseni lähinnä kavereista - sekä mystisestä PYListä, joka saattaa käyttää itsestään jotain toistakin pseudoa ja josta en ole varma, tunnenko sitä irl - minkä vuoksi salattujen faktojen keksiminen on vielä astetta pulmallisempaa. Yritän kuitenkin, sehän on tärkeintä ja jalo kilpa. (Yritin muuten pinnistellä, että mitähän olen täällä jo aiemmin tullut paljastaneeksi. En millään muista: jos tulee samoja, niin sitten joku varmaan kommentoi. Ja minä, no, minähän voin aina veisata viis kommenteista vai mitä. Hohoh.)
1. Jos olen syystä tai muusta erityisen vikkelä aamuisin niin, että olen lähtövalmis ennen kuin töihin vielä kannattaa startata, alan tiskata. Aamulla ennen seitsemää minä tiskaan ja toivon, etteivät naapurini vihaa minua siitä syystä. Sitten on kiva tulla töistä kotiin kun keittiö on minisiivottu ja astiat kaikki taas käyttövalmiina.
2. Olen nähnyt eroottisia unia paitsi Eric Danesta ja David Schwimmeristä myöskin Hannu-Pekka Björkmanista ja Tony Halmeesta. Yhtään en osaa sanoa miksi, ja herätessäni tunsin oloni liatuksi, häväistyksi ja hyväksikäytetyksi.
3. Haaveilen puolisalaa tavallisesta lähiöelämästä lauantain saunavuoroineen, kuraeteisineen ja yhteisine iltapaloineen. Minulle se edustaa jollakin tavalla turvallisuutta ja pysyvyyttä, sellaista rakkautta joka jollain omituisella tavalla vain on, jota ei valita erikseen päivittäin ja jonka eteen ei tietoisesti ponnistella vaan joka on, ilman että sitä tarvitsee sen kummemmin ajatella. Kyllä minä senkin tiedän, ettei sellaista ole olemassakaan. Mutta toisinaan haluaisin että olisi.
4. Muistan joskus Galtsussa jo kirjoittaneeni loputtomasta perustelemisen tarpeestani. Teen sitä edelleen: minun pitää aina miettiä, miksi teen jotakin ja miksi teen sen jossakin tietyssä järjestyksessä siltä varalta että joku sattuisi kysymään. Ja vaikkei sattuisikaan, minulla pitää olla selitys. Itselleni.
5. Tämä ei kyllä ole mikään yllätys, mutta huomaan joutuvani aivan hulluuden partaalle, jos jokin asia tuntuu jäävän jumiin, siis toistuvan täsmälleen samanlaisena tiheällä rytmillä. Snadi. Snadi. Snadi. Tämän vuoksi luultavasti julmin keino saattaa minut päiviltä olisi soittaa sitä Polly-mainosta tarpeettoman kovalla volyymilla loppumattomassa luupissa niin, etten voisi tehdä asialle mitään. Puhkoisin varmaan oma-aloitteisesti itse itseltäni korvat ja muut sellaiset.
6. Lapsena minulla oli omituisen kehittynyt syyllisyydentunto, johon liittyi jonkinlainen voimakas yliluonnollinen karmakuvitelma. Esimerkiksi minusta oli jostain syystä suunnattoman tyydyttävää nipistellä serkkujen labradorinnoutajan luppakorvien kärkiä. Tiesin, että se oli tuhmaa eikä niin olisi saanut tehdä, mutta tein silti (olin jotain viisi vuotta vanha, ei sitä koiraa oikeasti sattunut. Ei voinut sattua.). Seuraavan kerran sitten kun olimme hiihtämässä ja suksieni kannat tarttuivat kerran toisensa jälkeen risukkoon, tiesin sen olevan rangaistusta harjoittamastani eläinrääkkäyksestä ja että se oli minulle ihan oikein.
7. Vanhat ihmiset saavat monesti sydämeni muuttumaan emmentaaliksi tykkänään. Jos ne ovat vähän köpöttäen kulkevia, sellaisia joiden katseesta paistaa keskittyminen ja lievä paniikki ympäröivästä maailmasta, minä menen ihan sirpaleiksi ja tunnen niin suurta hellyyttä ja jotain muutakin pehmeää niitä kohtaan että menen vähän toimintakyvyttömäksi ja minua alkaa itkettää ja haluaisin olla niille se kiva lapsenlapsi ja hymyilevä kodinhoitaja ja kärsivällinen naapuri.
Tomerat, tyylikkäät ja vittumaiset vanhukset sen sijaan, niitä minä vähän ihailen. Ne ovat oivaltaneet (varmasti jo kauan ennen kuin minä edes jokeltelin vaipoissa jossain pinnasängyssä) ettei täällä saa mitään mitä ei itse itselleen hae ja että ihmiset kohtelevat juuri niin kehnosti kuin niiden antaa. Paheksun myös, sillä viheliäinen käytös on vain jotain, jonka sulatan hurjan huonosti yhtään keneltäkään.
Näiden paljastuskimaroiden jäljiltä minussa aina vahvistuu tunne siitä, että olen sisimmässäni hyvin neuroottinen ja kireäksi viritetty kyhäelmä, joka koettaa kuorruttaa itseään huolettomuudella ja epäsovinnaisuudella ja leikkisillä anekdooteilla, mutta joka on oikeasti salaa hullu.
Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Kerran, silloin kun warettaminen oli vielä oikeiden nörttien hommaa, Rva Taalasmaa tarjoutui tekemään minulle hittilevyn valitsemistani kappaleista. Kazaasta niitä imutettiin ja cd-levylle poltettiin, ja sitten kuunneltiin huumassa: ihan kuin silloin, kun saattoi äänittää lempikipaleitaan c-kasetille, omassa järjestyksessä ja ihan itse!
Dahlia hieman hymyili minun valinnoilleni, mutta poltteli menemään kiltisti kun kerran oli luvannut. Nyt, löydettyäni levyn viime kesänä minun ja Fridan mökkireissumusaksi muistinkin, miten paljon joistain tosi noloista biiseistä pidän. Siispä tämän päivän valinnat on lohkaistu suoraan tuolta hittikimaralta.
Ekasta löytyi vain tyhmä liveversio, mutta kaikki saavat jutun jujun. Tokasta melkein toivoin, ettei videota löytyisi, koska tsekatkaa nyt nuo tukat ja bulat. Ja hei, choose life!
Tänään Fintelligens: Heruux ja Wham: Wake Me Up (Before You Go-Go).
Dahlia hieman hymyili minun valinnoilleni, mutta poltteli menemään kiltisti kun kerran oli luvannut. Nyt, löydettyäni levyn viime kesänä minun ja Fridan mökkireissumusaksi muistinkin, miten paljon joistain tosi noloista biiseistä pidän. Siispä tämän päivän valinnat on lohkaistu suoraan tuolta hittikimaralta.
Ekasta löytyi vain tyhmä liveversio, mutta kaikki saavat jutun jujun. Tokasta melkein toivoin, ettei videota löytyisi, koska tsekatkaa nyt nuo tukat ja bulat. Ja hei, choose life!
Tänään Fintelligens: Heruux ja Wham: Wake Me Up (Before You Go-Go).
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Day 15 - A song that describes you
Tämä on hirveän helppo ja jotenkin ilmiselvä ja valintana, no, hyvä on, banaalikin. Kappale on hyvin kaunis ja sellainen, että joskus viime vuoden keväänä sitä kuunnellessani olin aina puhjeta nyyhkytykseen ja pari kertaa niin teinkin.
En löydä biisiä mistään, en videona tai edes lyriikoina. Kirjoitankin ne siksi auki tähän, josko niitä vaikka joku muukin joskus vielä metsästää. Ja tuleepa selvä kuva niillekin, jotka eivät tätä tienneet - joskaan silkat sanat eivät vielä tee oikeutta kappaleen tunnelmalle.
Tänään Laura Sippola: Toinen
Hämärä on huoneemme
ja valkea vain lepattaa
Kosteiden ikkunoiden taakse
jää koko paha maa
Sinut tunnen
et lähempänä enää olla mua voisikaan
Sinut tunnen
en seisovaa aikaa enää kuuntele ollenkaan
Pidä musta beibi vielä vähän aikaa
ennen kuin uppoan,
ennen kuin palaat toisen luokse
jolle annat elämäsi ainoan
Sanaton on hetki tää
ja vaiettu on salaisuus
Katsein allekirjoitettu
pienen ajan ikuisuus
Sinut tunnen
liikkumatta sanot haluavasi olla pidempään
Sinut tunnen
jokainen onnen hetki tekee kipeämpää
Pidä musta beibi vielä vähän aikaa
ennen kuin uppoan,
ennen kuin palaat toisen luokse
jolle annat elämäsi ainoan
En löydä biisiä mistään, en videona tai edes lyriikoina. Kirjoitankin ne siksi auki tähän, josko niitä vaikka joku muukin joskus vielä metsästää. Ja tuleepa selvä kuva niillekin, jotka eivät tätä tienneet - joskaan silkat sanat eivät vielä tee oikeutta kappaleen tunnelmalle.
Tänään Laura Sippola: Toinen
Hämärä on huoneemme
ja valkea vain lepattaa
Kosteiden ikkunoiden taakse
jää koko paha maa
Sinut tunnen
et lähempänä enää olla mua voisikaan
Sinut tunnen
en seisovaa aikaa enää kuuntele ollenkaan
Pidä musta beibi vielä vähän aikaa
ennen kuin uppoan,
ennen kuin palaat toisen luokse
jolle annat elämäsi ainoan
Sanaton on hetki tää
ja vaiettu on salaisuus
Katsein allekirjoitettu
pienen ajan ikuisuus
Sinut tunnen
liikkumatta sanot haluavasi olla pidempään
Sinut tunnen
jokainen onnen hetki tekee kipeämpää
Pidä musta beibi vielä vähän aikaa
ennen kuin uppoan,
ennen kuin palaat toisen luokse
jolle annat elämäsi ainoan
Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut
Olen kotoisin väkivallattomista ja turvallisista oloista. Olen kovaääninen, rääväsuinen ja kerkeästi kiihtyvä. Minusta on mukava toisinaan humalassa tai eräässä toisessa mielentilassa hieman pureskella ihmisiä ja saatan toisinaan hosuessani epähuomiossa tunkeutua jonkun vieressäseisovan ilmatilaan.
En kuitenkaan koskaan ole lyönyt ketään eikä minua ole lyöty. Lapsena sain tukkapöllyä, varmastikin aivan ansaitusti, mutta aikuisena kukaan ei ole koskaan satuttanut minua fyysisesti, ainakaan pyytämättä.
Minä olen viime päivät ajatellut tiiviisti parisuhdeväkivaltaa: kaikkia niitä piiloon meikattuja ruhjeita, tukan alle kammattuja arpia ja rapuissa kompasteltuja solisluita. Olen miettinyt niitä poliisisetiä, jotka sanovat kai te sovitte tän keskenänne ja ajavat pois, niitä terveyskeskuslääkäreitä, joiden mielestä ei voi sattua suthan puudutettiin jo ja niitä taksikuskeja, jotka kyyditsevät ensiapupolille vaitonaisina, tiehen keskittyen ja toisella korvalla kuuntelematta.
Niitä naisia - ja miehiä - jotka viranomaisten pakeille jonottavat, ne ovat ainoita, jotka tietävät asioiden oikean laidan ja ainoita, joilla on avaimet muutokseen.
Miksei rajaa saa vedettyä? Miksei tilanteesta lähde?
Istuin viime sunnuntaiaamuna kello kuusi päivystyspolilla vertavuotavan ystävän tukena, pidin siitä kiinni ja kuuntelin. Juuret jäämiseen ovat niin syvällä, että niiden katkominen vastaisi amputaatiota.
Kuuntelin, mutten ymmärtänyt. Miten voi koskaan luottaa ihmiseen, joka on osoittanut pystyvänsä moiseen pidäkkeettömään raakuuteen? Miten voi rakastaa sellaista, joka satuttaa?
Ja sitten toisaalta: miksi töniminen ja kiinnipitäminen muka olisi pahempaa kuin valehtelu ja pettäminen? Onko sellainen, mihin tarvitaan tikkejä ja mustelmavoidetta jotenkin enemmän väärin kuin sellainen, joka vain näkyy katseessa ja kuuluu puheessa? Miksi siihen suostuu, uudestaan ja uudestaan?
Miten niistä palasista saa koottua enää ikinä mitään ehjää?
En kuitenkaan koskaan ole lyönyt ketään eikä minua ole lyöty. Lapsena sain tukkapöllyä, varmastikin aivan ansaitusti, mutta aikuisena kukaan ei ole koskaan satuttanut minua fyysisesti, ainakaan pyytämättä.
Minä olen viime päivät ajatellut tiiviisti parisuhdeväkivaltaa: kaikkia niitä piiloon meikattuja ruhjeita, tukan alle kammattuja arpia ja rapuissa kompasteltuja solisluita. Olen miettinyt niitä poliisisetiä, jotka sanovat kai te sovitte tän keskenänne ja ajavat pois, niitä terveyskeskuslääkäreitä, joiden mielestä ei voi sattua suthan puudutettiin jo ja niitä taksikuskeja, jotka kyyditsevät ensiapupolille vaitonaisina, tiehen keskittyen ja toisella korvalla kuuntelematta.
Niitä naisia - ja miehiä - jotka viranomaisten pakeille jonottavat, ne ovat ainoita, jotka tietävät asioiden oikean laidan ja ainoita, joilla on avaimet muutokseen.
Miksei rajaa saa vedettyä? Miksei tilanteesta lähde?
Istuin viime sunnuntaiaamuna kello kuusi päivystyspolilla vertavuotavan ystävän tukena, pidin siitä kiinni ja kuuntelin. Juuret jäämiseen ovat niin syvällä, että niiden katkominen vastaisi amputaatiota.
Kuuntelin, mutten ymmärtänyt. Miten voi koskaan luottaa ihmiseen, joka on osoittanut pystyvänsä moiseen pidäkkeettömään raakuuteen? Miten voi rakastaa sellaista, joka satuttaa?
Ja sitten toisaalta: miksi töniminen ja kiinnipitäminen muka olisi pahempaa kuin valehtelu ja pettäminen? Onko sellainen, mihin tarvitaan tikkejä ja mustelmavoidetta jotenkin enemmän väärin kuin sellainen, joka vain näkyy katseessa ja kuuluu puheessa? Miksi siihen suostuu, uudestaan ja uudestaan?
Miten niistä palasista saa koottua enää ikinä mitään ehjää?
tiistai 14. syyskuuta 2010
Day 11 - A song from your favorite band
Tänään olen raivoissani. Alaiseni tuntuvat olevan päiväkoti-ikäisiä etanoita, jotka eivät vaivaudu ottamaan vastuuta mistään saati hoitamaan mitään ilman alituista niskaan huohottamista. Kaikki muutkin jutut kusevat, ronskisti ja reisille, enkä sittenkään saa kirjoitettua punnittua merkintää mistään järkevästä, vaikka sitä aamusta saakka hahmottelin. Taidan laittaa kajarit täysille ja pogota hieman, josko tunnelma siitä kohenisi.
Tänään kuunnellaan PMMP:n Matoja.
Tänään kuunnellaan PMMP:n Matoja.
lauantai 11. syyskuuta 2010
Day 30 - Your favorite song at this time last year
Hirveän paljon helpompaa on muistella, mikä oli viime vuonna lempibiisi kuin tunnustaa tämänvuotista. Tänään en edes jaksa perustella enempää, sillä olen TaNpereella ja haluan mennä täyttämään lasini jälleen punaisella skumpalla. En myöskään linkkaa, etten epähuomiossa pilaisi soittolistaamme YouTubella. Joten pumpum, guugeltakaa itse.
Tänään sanon että The Kinks: Lola, White Lies: To Lose My Life ja <3 molempiin.
Tänään sanon että The Kinks: Lola, White Lies: To Lose My Life ja <3 molempiin.
torstai 9. syyskuuta 2010
Day 02 - Your least favorite song
Ihan ensimmäisen kerran tämän kuullessani olin tavallaan vähän innoissani. En niinkään siksi, että nyt miksattiin 50-luvun viatonta henkeä ja liimaisinta r'n'b-hetkutusta vaan ylipäänsä siksi, että jotain niinkin bulkkia tehtiin uusiksi jollain niinkin eri sapluunalla. Sitten kuulin sen vielä kahdesti ja se olikin jo aivan kylliksi. Nykyään kaikki tähän liittyvä saa ihokarvani pystyyn inhosta. Luojan kiitos onnistuimme väistämään ne Ankkarockissa.
Tämän torstain valinta on The Baseballs: Umbrella.
Tämän torstain valinta on The Baseballs: Umbrella.
My first kiss went a little like this
Kuulin muutama viikko sitten erään eksäni menneen hiljan kihloihin. Tieto tuntui potkulle palleaan. Tänään olin kyllin typerä etsiäkseni kummatkin Facebookista. Alkoi Nuun sanoin vituttaa niin että hengitys vinkuu.
Jokin tovi taaksepäin muuan toinen entiseni alkoi treenata juuri sillä salilla, jolla minä työskentelen. Tyttöystävänsä kanssa. Tuntuu omituiselle nähdä ne siellä, yhdessä, ihan tavallisesti.
Minä en kaipaa niitä ihmisiä enkä tahtoisi kummankaan nykyisen sijalle. Toisinaan ikävöin sitä tunnetta, sitä ihmistä, jollaiseksi ne saivat minut itseni tuntemaan, siinä kaikki.
Olen vain kyllästynyt siihen kaavaan, jota tämä toistaa. Ne tapailevat minua joitain kuukausia, puhuvat suuria, vaikuttavat olevan tosissaan. Kunnes en mä pystykään tähän, ehkä musta ei olekaan ollenkaan parisuhteeseen. Sitten kuluu kolme minuuttia ja ne ovat naimisissa.
Puhuisitte edes totta.
Teenkö minä huonoja valintoja? Tekevätkö huonot valinnani lopulta minusta minut? Ja vielä jotain filosofista tähän ja vittusaatana.
Jokin tovi taaksepäin muuan toinen entiseni alkoi treenata juuri sillä salilla, jolla minä työskentelen. Tyttöystävänsä kanssa. Tuntuu omituiselle nähdä ne siellä, yhdessä, ihan tavallisesti.
Minä en kaipaa niitä ihmisiä enkä tahtoisi kummankaan nykyisen sijalle. Toisinaan ikävöin sitä tunnetta, sitä ihmistä, jollaiseksi ne saivat minut itseni tuntemaan, siinä kaikki.
Olen vain kyllästynyt siihen kaavaan, jota tämä toistaa. Ne tapailevat minua joitain kuukausia, puhuvat suuria, vaikuttavat olevan tosissaan. Kunnes en mä pystykään tähän, ehkä musta ei olekaan ollenkaan parisuhteeseen. Sitten kuluu kolme minuuttia ja ne ovat naimisissa.
Puhuisitte edes totta.
Teenkö minä huonoja valintoja? Tekevätkö huonot valinnani lopulta minusta minut? Ja vielä jotain filosofista tähän ja vittusaatana.
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Avaa ovi, täällon Bon Jovi!
Jostain omituisesta syystä en ole tänään ollenkaan pahantuulinen, vaikka syytäkin olisi. Olen hämmentävän zen ja pidätän hengitystäni odottaessani sen romahdusta.
Parasta tänään:
- uusi hopeinen kynsilakka, joka näyttää sille kuin kynnet olisivat sulaa tinaa
- tunne, joka syntyy siitä kun jokin mukava ja odotettu asia menee mönkään ja se harmittaa hurjasti, mutta sitten kuulee sen toisen asianosaisen äänestä että sitä harmittaa vielä paljon enemmän, ja sitten voi itse suoristaa selkänsä ja niellä pettymyksensä ja olla reipas ja positiivinen sitä toista piristääkseen
- adrenaliiniryöppy, joka myrskyää kehossa, kun pääsee kaasuttamaan valoista ensimmäisenä ihan omaksi huvikseen tosi kovaa ja saakin yllätyksenä häntäänsä viereisen kaistan öykkäriaudistin
- lauantainen Tampereen reissu, johon on jo melkein asukin valittuna
- itse kidesokerista ja kookosöljystä laadittu kuorintavoide, jonka jäljiltä iho on leivonnaisentuoksuinen ja käsittämättömän sileä
- tunne, joka kehoon leviää kun on pitkästä aikaa vaatinut siltä fyysisiä suoritteita ja hikoillut itsensä iloiseksi
- kiireetön löytöretki kirjaston palautettujen kirjojen vaunuun sekä bestseller-hyllyyn
- älyvapaa ja tyhjänpäiväinen Facebook-kommentointi parin samalla aaltopituudella kelluvan kesken
- BonBonin Linnunlöysät mix -namipussi
Tänään en jaksa enempää. Tekisi mieleni siteerata yhtä biisiä tähän, mutta ehkä tuo biisimeemi saa riittää kyseenalaisen musiikkimakuni esittelemiseksi tällä erää.
Listahaasteen valkea taisteluhansikas Nuun nassuun?
Parasta tänään:
- uusi hopeinen kynsilakka, joka näyttää sille kuin kynnet olisivat sulaa tinaa
- tunne, joka syntyy siitä kun jokin mukava ja odotettu asia menee mönkään ja se harmittaa hurjasti, mutta sitten kuulee sen toisen asianosaisen äänestä että sitä harmittaa vielä paljon enemmän, ja sitten voi itse suoristaa selkänsä ja niellä pettymyksensä ja olla reipas ja positiivinen sitä toista piristääkseen
- adrenaliiniryöppy, joka myrskyää kehossa, kun pääsee kaasuttamaan valoista ensimmäisenä ihan omaksi huvikseen tosi kovaa ja saakin yllätyksenä häntäänsä viereisen kaistan öykkäriaudistin
- lauantainen Tampereen reissu, johon on jo melkein asukin valittuna
- itse kidesokerista ja kookosöljystä laadittu kuorintavoide, jonka jäljiltä iho on leivonnaisentuoksuinen ja käsittämättömän sileä
- tunne, joka kehoon leviää kun on pitkästä aikaa vaatinut siltä fyysisiä suoritteita ja hikoillut itsensä iloiseksi
- kiireetön löytöretki kirjaston palautettujen kirjojen vaunuun sekä bestseller-hyllyyn
- älyvapaa ja tyhjänpäiväinen Facebook-kommentointi parin samalla aaltopituudella kelluvan kesken
- BonBonin Linnunlöysät mix -namipussi
Tänään en jaksa enempää. Tekisi mieleni siteerata yhtä biisiä tähän, mutta ehkä tuo biisimeemi saa riittää kyseenalaisen musiikkimakuni esittelemiseksi tällä erää.
Listahaasteen valkea taisteluhansikas Nuun nassuun?
Day 22 - A song that you listen to when you’re sad
Huomaan, että valitsen tänne tunnetilasta tai annetusta tehtävästä huolimatta yksinomaan noloja ja tyylittömiä kappaleita. Ehkä se on sattumaa. Ehkä se kertoo jotain olennaista minusta.
Ehkä ajattelemme ensimmäisen päättelyn olleen se oikea.
Tämän kappaleen etsin käsiini vasta erään vuosientakaisen aamuöisen viestin jälkeen ja siitä saakka se on palvellut aika ajoin soittoäänenäkin. Imelää, tiedän, mutten piittaa. Hassua, sillä juurikin tuon soittoäänifunktion jälkeen se on saanut minut ehdollistumaan tietylle sellon introtaajuudelle ja hapuilemaan kännykkää aina kun jotain siihen viittaavaa kuuluu jostain. Ja surullisena, no, tietyistä syistä surullistuneena kuuntelen juurikin tätä juurikin siksi.
Tämän päivän biisinä toden totta Avril Lavigne: I'm with You.
Ehkä ajattelemme ensimmäisen päättelyn olleen se oikea.
Tämän kappaleen etsin käsiini vasta erään vuosientakaisen aamuöisen viestin jälkeen ja siitä saakka se on palvellut aika ajoin soittoäänenäkin. Imelää, tiedän, mutten piittaa. Hassua, sillä juurikin tuon soittoäänifunktion jälkeen se on saanut minut ehdollistumaan tietylle sellon introtaajuudelle ja hapuilemaan kännykkää aina kun jotain siihen viittaavaa kuuluu jostain. Ja surullisena, no, tietyistä syistä surullistuneena kuuntelen juurikin tätä juurikin siksi.
Tämän päivän biisinä toden totta Avril Lavigne: I'm with You.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Day 14 - A song that no one would expect you to love
Tämän haluan laittaa tänne tänään, sillä olimme työkavereitteni (olin vähällä sanoa uusien, mutta ne samat ovat olleet kehissä jo kahdeksan kuukautta, ei kai niitä enää uusiksi oikein lasketa?) kanssa suorittamassa työperäisiä tehtäviä kustannuspaikan ulkopuolella ja autoradiosta alkoi tulvia Adamin What Ya Want from Me. Sillä hetkellä tiesin tämän olevan ainoa mahdollinen kappale tähän kohtaan.
Muistan istuneeni Fru Dahlian keittiössä juoruilemassa, kun taustalla seuraa pitävästä televisiosta alkoi kaikua tämä hämmentävä tulkinta klassikosta. Minun oli täysin välttämätöntä keskeyttää epäilemättä hyvinkin tärkeä selostukseni minua sillä hetkellä kuohuttaneesta asiasta ja vain tuijottaa, leuka retardisti auki pudonneena. Edelleenkinhän, I don't even know what to think about this boy, mutta siis onhan se ihana. Adam, ainoa Idols-ihastukseni ikinä.
Päivän valinta on siis Adam Lambert: Ring of Fire
Muistan istuneeni Fru Dahlian keittiössä juoruilemassa, kun taustalla seuraa pitävästä televisiosta alkoi kaikua tämä hämmentävä tulkinta klassikosta. Minun oli täysin välttämätöntä keskeyttää epäilemättä hyvinkin tärkeä selostukseni minua sillä hetkellä kuohuttaneesta asiasta ja vain tuijottaa, leuka retardisti auki pudonneena. Edelleenkinhän, I don't even know what to think about this boy, mutta siis onhan se ihana. Adam, ainoa Idols-ihastukseni ikinä.
Päivän valinta on siis Adam Lambert: Ring of Fire
maanantai 6. syyskuuta 2010
Day 25 - A song that makes you laugh
Aloitan suoraan päivästä numero 25 sen ajankohtaisuuden vuoksi. Minun huumorintajuni on toisinaan hirmuisen yksinkertainen ja ennalta-aavistettava. Työtoverini - itse asiassa lähin esimieheni - kysyi tänään kesken jonkin jokapäiväisen herjanheiton, tiesinkö musiikkimaailman kirkkaasta helmestä, jonka ns. catch frase kuului "What what in the butt"?. En tiennyt. Nyt tiedän, ja vieläkin alkaa tyrskityttää. Tämä on päivän ensimmäinen valinta.
En tietenkään taaskaan osannut hillitä itseäni ja rajata tehtävää, joten valitsin toisenkin hassun kipaleen. Huumorintajuni toimii myös siten, että toisto vahvistaa tunnetta: toiseen ehdollistuin syksyllä 2006 viettäessäni runsaasti aikaa Hakaniemenrannan suuntamilla. Muistanpa eräänkin aamun, jolloin tätä kappaletta luukutettiin heräämisestä alkaen videotykillä ja stereoiden vahvareilla, erilaisin miksauksin, armoa antamatta. Oli pakko kuunnella, korvat verta vuotaen. Jossain vaiheessa alkoi naurattaa, ja vieläkin naurattaa. Onks kukaan kuunnellu pitkään aikaan Chocolate Rainia?
Päivän biisini ovat siis Samwell: What What (in the Butt) ja Tay Zonday: Chocolate Rain.
En tietenkään taaskaan osannut hillitä itseäni ja rajata tehtävää, joten valitsin toisenkin hassun kipaleen. Huumorintajuni toimii myös siten, että toisto vahvistaa tunnetta: toiseen ehdollistuin syksyllä 2006 viettäessäni runsaasti aikaa Hakaniemenrannan suuntamilla. Muistanpa eräänkin aamun, jolloin tätä kappaletta luukutettiin heräämisestä alkaen videotykillä ja stereoiden vahvareilla, erilaisin miksauksin, armoa antamatta. Oli pakko kuunnella, korvat verta vuotaen. Jossain vaiheessa alkoi naurattaa, ja vieläkin naurattaa. Onks kukaan kuunnellu pitkään aikaan Chocolate Rainia?
Päivän biisini ovat siis Samwell: What What (in the Butt) ja Tay Zonday: Chocolate Rain.
He sings the songs that remind of the good times, he sings the songs that remind him of the best times
Bongasin tämän meemin Riikalta ja kävin kurkistamassa sitä kautta Tiinankin version aiheesta. Tuntui juhlallisemmalle laittaa lista englanniksi, mitään sen syvällisempää syytä kielivalintaan ei ole. En tässä vaiheessa tiedä, jaksaako tämä huvittaa minua kokonaista kolmeakymmentä päivää, mutta aletaan nyt ainakin! Ajattelin olla vieläpä niin anarkisti, että teen näitä sekajärkässä, sitä mukaa kuin inspiraatiota pukkaa. Tässä siis tämä alkuperäinen järjestys:
Day 01 - Your favorite song
Day 02 - Your least favorite song
Day 03 - A song that makes you happy
Day 04 - A song that makes you sad
Day 05 - A song that reminds you of someone
Day 06 - A song that reminds of you of somewhere
Day 07 - A song that reminds you of a certain event
Day 08 - A song that you know all the words to
Day 09 - A song that you can dance to
Day 10 - A song that makes you fall asleep
Day 11 - A song from your favorite band
Day 12 - A song from a band you hate
Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Day 14 - A song that no one would expect you to love
Day 15 - A song that describes you
Day 16 - A song that you used to love but now hate
Day 17 - A song that you hear often on the radio
Day 18 - A song that you wish you heard on the radio
Day 19 - A song from your favorite album
Day 20 - A song that you listen to when you’re angry
Day 21 - A song that you listen to when you’re happy
Day 22 - A song that you listen to when you’re sad
Day 23 - A song that you want to play at your wedding
Day 24 - A song that you want to play at your funeral
Day 25 - A song that makes you laugh
Day 26 - A song that you can play on an instrument
Day 27 - A song that you wish you could play
Day 28 - A song that makes you feel guilty
Day 29 - A song from your childhood
Day 30 - Your favorite song at this time last year
Ja tehdäänkö Moguli sitten niin, että biisien tai bändien luonnehtiminen teennäiseksi on tässä yhteydessä kielletty? Tehdään.
Day 01 - Your favorite song
Day 02 - Your least favorite song
Day 03 - A song that makes you happy
Day 04 - A song that makes you sad
Day 05 - A song that reminds you of someone
Day 06 - A song that reminds of you of somewhere
Day 07 - A song that reminds you of a certain event
Day 08 - A song that you know all the words to
Day 09 - A song that you can dance to
Day 10 - A song that makes you fall asleep
Day 11 - A song from your favorite band
Day 12 - A song from a band you hate
Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Day 14 - A song that no one would expect you to love
Day 15 - A song that describes you
Day 16 - A song that you used to love but now hate
Day 17 - A song that you hear often on the radio
Day 18 - A song that you wish you heard on the radio
Day 19 - A song from your favorite album
Day 20 - A song that you listen to when you’re angry
Day 21 - A song that you listen to when you’re happy
Day 22 - A song that you listen to when you’re sad
Day 23 - A song that you want to play at your wedding
Day 24 - A song that you want to play at your funeral
Day 25 - A song that makes you laugh
Day 26 - A song that you can play on an instrument
Day 27 - A song that you wish you could play
Day 28 - A song that makes you feel guilty
Day 29 - A song from your childhood
Day 30 - Your favorite song at this time last year
Ja tehdäänkö Moguli sitten niin, että biisien tai bändien luonnehtiminen teennäiseksi on tässä yhteydessä kielletty? Tehdään.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Sunday bloody sunday
Kumpi on enemmän väärin: se, että kertoo valheen vai se, että jättää totuuden kertomatta? Onko tekotapaa merkittävämpi määrittäjä sittenkin intentio: että kerrotaan tai ei kerrota, mutta tarkoituksella, johonkin pyrkien? Tulisiko epätotuuden vahinkoarvo määrittää lähtökohdan vai lopputuleman perusteella?
Joku kaunokirjailija muotoili asian kerran jotenkin niin, että valehtelija joutuu joka kerran pettymään: onnistuessaan sanomansa vastaanottajaan, joka nielaisee paskapuheen. Epäonnistuessaan itseensä, että meni edes yrittämään moista.
Olen yrittänyt miettiä, millaista olisi elää päivittäin valheessa: oikeassa, isossa, elämän kattavassa sellaisessa. Miten siitä yrittäisi selvitä mahdollisimman vaivihkaa, asioita enää entisestään pahentamatta, jatkuvaa syyllisyyttä potien. Joka suuntaan riittämättömänä. Millaista se enää olisi, kun tämä tavallinenkin on niin hankalaa toisinaan.
Välillä tuntuu, että maailmassa on yhteensä jotain kolme ihmistä, joiden kanssa voi ylipäänsä sopia yhtään mistään yhtään mitään. Kaikki muut ovat vain että katellaan lähempänä sitte ja soitetaan vielä tarkemmin ja voishan sitä jotain ehkä ja fiilistellään tuonnempana lisää. Ja sitten ei koskaan mistään tule totta ja minä istun tyhmänä kotona odottamassa sitä että soiteltaisi tarkemmin ja sitten turhaannun kun ei soitella tai jos soitellaan niin ei vastailla ja kaikki on ihan liian sattumanvaraista. Minun psyykeni ei kestä sellaista; minä tahdon sopia tarkasti, päivän ja kellonajan ja tietää etukäteen ja olla kartalla ja voida luottaa siihen eikä se mielestäni tee minusta neuroottista kontrollifriikkiä tai omituista tiukkapipoa vaan oman elämäni valtiattaren ja miksi se on muulle maailmalle niin vaikeaa.
Minä vihaan ihmisiä, jotka eivät piittaa taajaman nopeusrajoituksista. Ne posottavat tasaisesti 48:a riippumatta siitä, onko sallittu nopeus 40 vai 60, kuin maailmassa ei muita olisikaan. Eikä niiden ohitse tietenkään pääse, sillä kaupunkialueella on vähän kyseenalaista lähteä ohittelemaan eikä torveakaan soitella kuin vihreisiin nukkumaan jääneille.
Nettitelevisiossa on silkkaa sontaa. Hyviä ohjelmia ei ikinä säilötä nettitelsupalveluihin, mutta kaiken maailman yhdentekeviä podcasteja ja viime tiistain säätietoja kyllä löytyy. Niin ja urheilua luonnollisesti.
Vihaan sellaisia, jotka painavat tärkeinä jalankulkuvalojen vaihtamisnappia ja harppovat silti ensimmäisen tilaisuuden tullen punaisia päin. Sitten seuraavat paikalle karauttavat moottoriajoneuvot seisovat tyhjän suojatien edessä odottamassa aivan suotta ja kaikkia harmittaa paitsi sitä nokkelaa jalankulkijaa, joka onnittelee itseään tyytyväisenä muiden kustannuksella juuri säästämistään kahdesta sekunnista.
Raha ei koskaan riitä. Kävin kaupassa (enkä muuten sivumennen sanoen jaksaisi miettiä mitään arkiruuan vääntämistäkään enää yhtään. Miksei meillä ole kohtuuhintaista henkilöstöravintolaa, ettei tarvitsisi ihan kaikkea tehdä aina itse?) ja latasin hihnalle hetken mielijohteesta sixpäckin ylihintaista (mutta silti kaupan edukkainta) ja pahaa kaljaa. Kas, pankki ei mennytkään enää läpi, joten maksoin Visalla. Tunsin suurta ylpeyttä itsestäni, ylpeyttä ja riemua.
On syyskuun alku, mutta ulkona on jo nyt alati pimeää ja kylmää. Päivän ajoreissulle puin farkkujen alle sukkahousut, juoksutrikoot ja polvisukat, takin toppavuoren alle aluspaidan, poolopaidan, t-paidan ja hupparin. Tarkenin juuri ja juuri. Taivas on koko ajan apean harmaa, kuin likaisella siveltimellä laveerattu, ja tuuli puhaltaa suoraan luiden lävitse.
Uni ei taaskaan tule. Päivisin väsyttää niin, että silmämunia kirvelee. Ajatukset ovat liimaisia, ne kirskuvat päässä ja kiipeilevät toistensa yli ja kaatuilevat poikittain jumittaen koko koneiston.
Olisi edes kylpyamme, vaikka keskellä olohuonetta.
Joku kaunokirjailija muotoili asian kerran jotenkin niin, että valehtelija joutuu joka kerran pettymään: onnistuessaan sanomansa vastaanottajaan, joka nielaisee paskapuheen. Epäonnistuessaan itseensä, että meni edes yrittämään moista.
Olen yrittänyt miettiä, millaista olisi elää päivittäin valheessa: oikeassa, isossa, elämän kattavassa sellaisessa. Miten siitä yrittäisi selvitä mahdollisimman vaivihkaa, asioita enää entisestään pahentamatta, jatkuvaa syyllisyyttä potien. Joka suuntaan riittämättömänä. Millaista se enää olisi, kun tämä tavallinenkin on niin hankalaa toisinaan.
Välillä tuntuu, että maailmassa on yhteensä jotain kolme ihmistä, joiden kanssa voi ylipäänsä sopia yhtään mistään yhtään mitään. Kaikki muut ovat vain että katellaan lähempänä sitte ja soitetaan vielä tarkemmin ja voishan sitä jotain ehkä ja fiilistellään tuonnempana lisää. Ja sitten ei koskaan mistään tule totta ja minä istun tyhmänä kotona odottamassa sitä että soiteltaisi tarkemmin ja sitten turhaannun kun ei soitella tai jos soitellaan niin ei vastailla ja kaikki on ihan liian sattumanvaraista. Minun psyykeni ei kestä sellaista; minä tahdon sopia tarkasti, päivän ja kellonajan ja tietää etukäteen ja olla kartalla ja voida luottaa siihen eikä se mielestäni tee minusta neuroottista kontrollifriikkiä tai omituista tiukkapipoa vaan oman elämäni valtiattaren ja miksi se on muulle maailmalle niin vaikeaa.
Minä vihaan ihmisiä, jotka eivät piittaa taajaman nopeusrajoituksista. Ne posottavat tasaisesti 48:a riippumatta siitä, onko sallittu nopeus 40 vai 60, kuin maailmassa ei muita olisikaan. Eikä niiden ohitse tietenkään pääse, sillä kaupunkialueella on vähän kyseenalaista lähteä ohittelemaan eikä torveakaan soitella kuin vihreisiin nukkumaan jääneille.
Nettitelevisiossa on silkkaa sontaa. Hyviä ohjelmia ei ikinä säilötä nettitelsupalveluihin, mutta kaiken maailman yhdentekeviä podcasteja ja viime tiistain säätietoja kyllä löytyy. Niin ja urheilua luonnollisesti.
Vihaan sellaisia, jotka painavat tärkeinä jalankulkuvalojen vaihtamisnappia ja harppovat silti ensimmäisen tilaisuuden tullen punaisia päin. Sitten seuraavat paikalle karauttavat moottoriajoneuvot seisovat tyhjän suojatien edessä odottamassa aivan suotta ja kaikkia harmittaa paitsi sitä nokkelaa jalankulkijaa, joka onnittelee itseään tyytyväisenä muiden kustannuksella juuri säästämistään kahdesta sekunnista.
Raha ei koskaan riitä. Kävin kaupassa (enkä muuten sivumennen sanoen jaksaisi miettiä mitään arkiruuan vääntämistäkään enää yhtään. Miksei meillä ole kohtuuhintaista henkilöstöravintolaa, ettei tarvitsisi ihan kaikkea tehdä aina itse?) ja latasin hihnalle hetken mielijohteesta sixpäckin ylihintaista (mutta silti kaupan edukkainta) ja pahaa kaljaa. Kas, pankki ei mennytkään enää läpi, joten maksoin Visalla. Tunsin suurta ylpeyttä itsestäni, ylpeyttä ja riemua.
On syyskuun alku, mutta ulkona on jo nyt alati pimeää ja kylmää. Päivän ajoreissulle puin farkkujen alle sukkahousut, juoksutrikoot ja polvisukat, takin toppavuoren alle aluspaidan, poolopaidan, t-paidan ja hupparin. Tarkenin juuri ja juuri. Taivas on koko ajan apean harmaa, kuin likaisella siveltimellä laveerattu, ja tuuli puhaltaa suoraan luiden lävitse.
Uni ei taaskaan tule. Päivisin väsyttää niin, että silmämunia kirvelee. Ajatukset ovat liimaisia, ne kirskuvat päässä ja kiipeilevät toistensa yli ja kaatuilevat poikittain jumittaen koko koneiston.
Olisi edes kylpyamme, vaikka keskellä olohuonetta.
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
Mä en ala tällasta sontaa
Vaatii näemmä käynnin työterveyslääkärillä (jonka mukaan työnteko ei aivan kvaalaa levoksi, jota taas pitkittyneeksi uhkaava flunssa vaatisi heretäkseen - ihme juttu!) ja sen määräyksen muutaman päivän lööbaamisesta, ennen kuin lakkaan kirjoittamasta kuin artsuileva runotyttö ja muutun jälleen pisteliääksi ja ärtyisäksi itsekseni.
City-lehteähän en ole voinut lukea enää vuosiin säännöllisesti. Aina toisinaan harhaudun yrittämään, joutuen poikkeuksetta luopumaan aikeistani jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Nyt alkaa näyttää sille, että Image on perimässä tämän kohtalon. Uusin numero (08/10) juhlistaa lehden 25-vuotista taivalta: muun muassa layout ja sisällysluettelo on uudistunut, ts. vanhat kolumnistit ja palstat jatkavat, mutta eri paikoilla lehdessä.
Oli aika, jolloin Samuli Knuuti oli minulle jumaltenkaltainen, kirjoittajana ja nokkelikkona omaa luokkaansa, ihailtu ja syvään kumarrettu idoli. Tänään hän haastattelee Palefacea tämän uuden, suomenkielisen levyn tiimoilta ja kirjoittaa näin: "Hän on jo ansiokkaasti luonut uraa kääntäjänä ja megahertsimaailman harvinaisimpana otuksena, radiojuontajana jolla on sanottavaa. - - Yleensä kun muusikolta kysyy uuden albumin teemoista, vastaukseksi saa pari lausetta ympäripyöreää höttöä. Ei kuitenkaan Palefacelta. - - Olisi houkuttelevaa sanoa, että Paleface puhuu vauhtiin päästyään kuin poliitikko. Mutta ongelma piileekin juuri siinä, etteivät poliitikot puhu enää näin." (kursiivi ihan omani)
Mitä vittua, Pecos Bill? Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt miehelle, joka kerran hallitsi suvereenisti paitsi popmusiikkijournalismia myöskin kirjoittajana minun sydäntäni? En minä voi hyväksyä moista yhdentekevyyttä sellaiselta, jonka tekstejä olen joskus leikellyt lehdistä ja teipannut eteisen peilin reunaan muistuttamaan siitä, miten asiat todella ovat. Minä olen pettynyt ja tahdon sen vanhan Samulin takaisin - tai antakaa tälle uudelle edes sellaisia aiheita, joista se jaksaa viehättyä ja siten kirjoittaakin.
Katja Kallion saman lehden kolumni Thomas Vinterbergin uusimmasta elokuvasta olisi pelkästään yhdentekevä, ellei kirjoittaja olisi jostain syystä tahtonut välttämättä käyttää siinä ilmaisua "lälläslieru". Lälläslieru. Kahdesti.
Nyt oikeasti, jätkät. Fokusoikaa vähän.
Sisällöstä sen verran, että
- Krista Kososta on haastateltu pitkässä henkilöjutussa ennenkin. (eikö olekin?) Tämän olisi paras tuoda persoonaan jotain uutta.
- Timo Soini on samoin saanut palstatilaa aiemminkin, eikä edes kovin kauan aikaa sitten. Miten siis taas?
- Lienee väistämätöntä hankkia joka numeroon joku twentysomething-sukupolvea edustava ompelu- tai korunrakentelukollektiivi, jolla on hassu nimi ja katu-uskottava poseeraus medialle harjoiteltuna. Ei vissiin mikään marginaaliporukka enää?
- Tyyli-osiossa on perinteisesti Juliana Harkin fotoartikkeli tavallisesti jonkin ammattikunnan tai alakulttuurin edustajien tyylistä kuvineen ja minihaastatteluineen. Tässä numerossa tämä ryhmä on - tadaa! - Isot tytöt.
Kysyisin kolme kysymystä: a) Mistä lähtien isot tytöt ovat olleet selvärajainen, identiteeltiltään yhtenäinen joukkio, joka käy rinnastettavaksi vaikkapa ammattiryhmiin? Yhtä vaivatonta ja luontevaa kuin määritellä kategorisesti naisten tyyli tai vaikkapa tämän kadun varrella asuvien tyyli. Eihän se, mitä ihminen painaa voi olla se määräävin tekijä, jonka mukaan hän identifioi itsensä. Vai voiko? b) Miten kuvauskohteita on lähestytty? "Me tehdään kuvasarjaa ylipainoisista naisista ja sä kun oot tollanen pulska niin saadaanko me kuvata sua?" c) Kuinka tuore on oivallus, etteivät kaikki "pluskokoiset naiset" pukeudukaan "telttoihin ja säkkeihin"? Aivan, ei kovin.
Sitten suutuin myös Hesarin tämänaamuisesta statementista (Ekokuluttamisen myytit, D1), jonka mukaan ihmisten kannattaisi keskittyä oikeisiin asioihin ympäristötalkoisiin osallistuessaan ja lopettaa pinnallinen näpertely. En ole varma, jaksanko argumentoida tässä enää kovin pontevasti, olenhan sairaslomalla ja noin, mutta. Minua, vihreällä sähköllä vuokrayksiötäni kitsaasti lämmittävää, autotonta (hyvä on, kesäisin moottoripyöräilevää) milteikasvissyöjää juttu hieman loukkasi: kuinka typerinä ihmisiä pidetään? Ihanko totta ne luulevat, että kantamalla markettiin omat puuvillakassit ja irrottamalla laturin seinästä kun puhelimen akku on täynnä ne saavat synninpäästön siitä, että ajelevat kauppaan citymaastureillaan sähkölämmitteisestä esikaupunkitalostaan? Minusta on edelleen mukava ajatella, että voin omin, pienin valintoineni vaikuttaa siihen, millaista ruokaa lähikauppani pitää valikoimissaan ja paljonko työpaikalleni tilataan pahvisia kahvikuppeja - M.O.T. . Taas kerran tahtoisin siteerata olikohan se Tosikkoa, joka sanoi jotenkin niin että eihän se, ettei voi tehdä paljon, voi olla syynä siihen, ettei tekisi edes vähän.
Jussi Laitisen kommentti kyseisen jutun kainalossa sanoo, että "Tarkoituksena ei ole kehottaa ketään lopettamaan ekotekojen tekemistä eikä vähätellä kuluttajan roolia ilmastotalkoissa." Miksi koko juttu sitten tuntuu juuri sille? Faktaahan se on, että pienet asiat ovat pieniä asioita; minusta kuitenkin tuntuu sille, että tämänkaltaiset jutut osuvat vain niihin, joiden panos jo ennestään on olematon ja asenne ylimielisen piittaamaton. Kaiken maailman kyyniset lukiolaispojat, jotka nyt jo on opetettu - tai ovat nokkelin pikku aivoin itse oppineet - siihen ettei yksittäisen ihmisen valinnoilla ole mitään merkitystä, saanevat tästä lisää vettä myllyynsä ja oikeutuksen itsekeskeiselle kulutusporskutukselleen.
Noin. Nyt jos menisi nukkumaan ja heräisi vähemmän happamena.
City-lehteähän en ole voinut lukea enää vuosiin säännöllisesti. Aina toisinaan harhaudun yrittämään, joutuen poikkeuksetta luopumaan aikeistani jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Nyt alkaa näyttää sille, että Image on perimässä tämän kohtalon. Uusin numero (08/10) juhlistaa lehden 25-vuotista taivalta: muun muassa layout ja sisällysluettelo on uudistunut, ts. vanhat kolumnistit ja palstat jatkavat, mutta eri paikoilla lehdessä.
Oli aika, jolloin Samuli Knuuti oli minulle jumaltenkaltainen, kirjoittajana ja nokkelikkona omaa luokkaansa, ihailtu ja syvään kumarrettu idoli. Tänään hän haastattelee Palefacea tämän uuden, suomenkielisen levyn tiimoilta ja kirjoittaa näin: "Hän on jo ansiokkaasti luonut uraa kääntäjänä ja megahertsimaailman harvinaisimpana otuksena, radiojuontajana jolla on sanottavaa. - - Yleensä kun muusikolta kysyy uuden albumin teemoista, vastaukseksi saa pari lausetta ympäripyöreää höttöä. Ei kuitenkaan Palefacelta. - - Olisi houkuttelevaa sanoa, että Paleface puhuu vauhtiin päästyään kuin poliitikko. Mutta ongelma piileekin juuri siinä, etteivät poliitikot puhu enää näin." (kursiivi ihan omani)
Mitä vittua, Pecos Bill? Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt miehelle, joka kerran hallitsi suvereenisti paitsi popmusiikkijournalismia myöskin kirjoittajana minun sydäntäni? En minä voi hyväksyä moista yhdentekevyyttä sellaiselta, jonka tekstejä olen joskus leikellyt lehdistä ja teipannut eteisen peilin reunaan muistuttamaan siitä, miten asiat todella ovat. Minä olen pettynyt ja tahdon sen vanhan Samulin takaisin - tai antakaa tälle uudelle edes sellaisia aiheita, joista se jaksaa viehättyä ja siten kirjoittaakin.
Katja Kallion saman lehden kolumni Thomas Vinterbergin uusimmasta elokuvasta olisi pelkästään yhdentekevä, ellei kirjoittaja olisi jostain syystä tahtonut välttämättä käyttää siinä ilmaisua "lälläslieru". Lälläslieru. Kahdesti.
Nyt oikeasti, jätkät. Fokusoikaa vähän.
Sisällöstä sen verran, että
- Krista Kososta on haastateltu pitkässä henkilöjutussa ennenkin. (eikö olekin?) Tämän olisi paras tuoda persoonaan jotain uutta.
- Timo Soini on samoin saanut palstatilaa aiemminkin, eikä edes kovin kauan aikaa sitten. Miten siis taas?
- Lienee väistämätöntä hankkia joka numeroon joku twentysomething-sukupolvea edustava ompelu- tai korunrakentelukollektiivi, jolla on hassu nimi ja katu-uskottava poseeraus medialle harjoiteltuna. Ei vissiin mikään marginaaliporukka enää?
- Tyyli-osiossa on perinteisesti Juliana Harkin fotoartikkeli tavallisesti jonkin ammattikunnan tai alakulttuurin edustajien tyylistä kuvineen ja minihaastatteluineen. Tässä numerossa tämä ryhmä on - tadaa! - Isot tytöt.
Kysyisin kolme kysymystä: a) Mistä lähtien isot tytöt ovat olleet selvärajainen, identiteeltiltään yhtenäinen joukkio, joka käy rinnastettavaksi vaikkapa ammattiryhmiin? Yhtä vaivatonta ja luontevaa kuin määritellä kategorisesti naisten tyyli tai vaikkapa tämän kadun varrella asuvien tyyli. Eihän se, mitä ihminen painaa voi olla se määräävin tekijä, jonka mukaan hän identifioi itsensä. Vai voiko? b) Miten kuvauskohteita on lähestytty? "Me tehdään kuvasarjaa ylipainoisista naisista ja sä kun oot tollanen pulska niin saadaanko me kuvata sua?" c) Kuinka tuore on oivallus, etteivät kaikki "pluskokoiset naiset" pukeudukaan "telttoihin ja säkkeihin"? Aivan, ei kovin.
Sitten suutuin myös Hesarin tämänaamuisesta statementista (Ekokuluttamisen myytit, D1), jonka mukaan ihmisten kannattaisi keskittyä oikeisiin asioihin ympäristötalkoisiin osallistuessaan ja lopettaa pinnallinen näpertely. En ole varma, jaksanko argumentoida tässä enää kovin pontevasti, olenhan sairaslomalla ja noin, mutta. Minua, vihreällä sähköllä vuokrayksiötäni kitsaasti lämmittävää, autotonta (hyvä on, kesäisin moottoripyöräilevää) milteikasvissyöjää juttu hieman loukkasi: kuinka typerinä ihmisiä pidetään? Ihanko totta ne luulevat, että kantamalla markettiin omat puuvillakassit ja irrottamalla laturin seinästä kun puhelimen akku on täynnä ne saavat synninpäästön siitä, että ajelevat kauppaan citymaastureillaan sähkölämmitteisestä esikaupunkitalostaan? Minusta on edelleen mukava ajatella, että voin omin, pienin valintoineni vaikuttaa siihen, millaista ruokaa lähikauppani pitää valikoimissaan ja paljonko työpaikalleni tilataan pahvisia kahvikuppeja - M.O.T. . Taas kerran tahtoisin siteerata olikohan se Tosikkoa, joka sanoi jotenkin niin että eihän se, ettei voi tehdä paljon, voi olla syynä siihen, ettei tekisi edes vähän.
Jussi Laitisen kommentti kyseisen jutun kainalossa sanoo, että "Tarkoituksena ei ole kehottaa ketään lopettamaan ekotekojen tekemistä eikä vähätellä kuluttajan roolia ilmastotalkoissa." Miksi koko juttu sitten tuntuu juuri sille? Faktaahan se on, että pienet asiat ovat pieniä asioita; minusta kuitenkin tuntuu sille, että tämänkaltaiset jutut osuvat vain niihin, joiden panos jo ennestään on olematon ja asenne ylimielisen piittaamaton. Kaiken maailman kyyniset lukiolaispojat, jotka nyt jo on opetettu - tai ovat nokkelin pikku aivoin itse oppineet - siihen ettei yksittäisen ihmisen valinnoilla ole mitään merkitystä, saanevat tästä lisää vettä myllyynsä ja oikeutuksen itsekeskeiselle kulutusporskutukselleen.
Noin. Nyt jos menisi nukkumaan ja heräisi vähemmän happamena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
