Ladies love

Kuten kaikki ajassa kiinniolevat kokeilunhaluiset nuore(hko)t naiset, minäkin olen flirttaillut biseksuaalisuudella. Tympeän epäomaperäisesti olen pitänyt hurjan kiinnostavana ajatusta, että potentiaalista valittavaa olisikin yhden sijaan kahdesta sukupuolesta, jolloin itse asiassa koko sukupuolen merkitys taatusti muuttaisi muotoaan ja yleistä painoarvoaan. Mielestäni tyttöjen kanssa pussailu on viihdyttävää mutta turvallista leikkiä, kosken kovasti pinnistämälläkään keksi, minkälaisen pitäisi olla tapahtumaketjun, joka johtaisi mihinkään enempään.

Näemmä kuitenkin lähetän ympäristööni jotain heterotyttöjä houkuttavaa signaalia kumpaankin suuntaan swingaamisesta ihan nätistikin leikkiessäni. Ei niin että se minua häiritsisi, huvittaa kylläkin - ja toki panee aika ajoin miettimään, mistä sukupuolinen suuntaumus ja seksuaalinen identiteetti rakentuvat ja miten ja minkälaisina ne välittyvät muille.

Perjantaina oli tarkoitus lähteä Rikkaan Ystävän ja Kirjailijan kanssa Kallioon yksille. Yllättävää kyllä päädyimmekin Otteeseen juomaan skumppaa suoraan pullon suusta ja tanssimaan itsemme tärviölle. Illan omituisin hetki kuitenkin oli, kun ensin pöytäämme tuppautuneen ja seniltaisella rahankulutuksellaan kerskailleen nuoren pariskunnan mies lähestyi seuruettamme uudelleen, pyytäen minua ystävällisesti suutelemaan tyttöystäväänsä, tämä kun ei itse kainouksissaan tohtinut tuota palvelusta minulta tulla pyytämään. Kieltäydyin kohteliaasti.

Lauantaina olivat Punaisen Paholaisen teemabilesynttärit, joihin olin sonnustautunut edellisessä tekstissäni kuvailemiini vetimiin näyttäen ihan rehdisti huoralta (kotiinpäästyäni rintsikoistani löytyi kymmenen arabiemiraattien dirhamia muttei jälkeäkään sinne kätkemistäni 40 eurosta. Ei selvästikään kovin tuottoisaa hommaa näillä avuilla.). Kuosman vetäydyttyä pelikentältä jo varhain jouduin siirtymään baarissa odottavien Rikkaan Ystävän ja Luppiksen seuraan itsekseni. Baarissa kesken kaiken tiimellyksen luokseni keinui täysin tuntematon, sangen hyvännäköinen nainen, suuteli minua muitta mutkitta suoraan suulle sekä repi verkkosukkahousuni suikaleiksi päästäkseen nuolemaan saappaanvarsien ja mikrosortsien välistä pilkistävää paljasta reittäni. Pöytäseurueeni jäi itseni lailla ns. suu auki seuraamaan toimitusta. Sanaakaan ei taidettu vaihtaa.

Tytöt tykkää.

Low cut sweaters with her skirt above her knees

Elämästä saa mukavan haasteellista aivan pienin panoksin. Jo useita vuosia olen hankaloittanut arkeani käytännön dilemmalla aatemaailma vs. habitus. Kun ihminen on lähestulkoon kolmekymmentä vuotta vanha, sen olisi kai suotavaa pukeutua aikuisehkosti vaikkapa jakkuasuihin tai sitten selvästi jotakin alakulttuuria (vrt. edellisen bloggauksen hipster-kuvaus) edustaen. Sen oikean maun ei kai tulisi olla kovin lutkahtava; sen ei ehkä pitäisi olla luvattoman innoissaan niistä neonvärisistä polkkaperuukeista joita naamiaiskaupat myyvät, tai vihjailevista nahkasaappaista yhdistettynä roiskeläppähameisiin tai mikrosortseihin, tai kirkkaanpunaisista vinyylihousuista, tai niitein silatuista narttupannoista, tai antavista kaula-aukoista, selän paljastavista numeroista ja verkkosukkahousuista. Sehän nyt olisi jotenkin, emmätiedä, halpaa?

Jos kuitenkin tämä on todellisuutta, ovat erilaiset teemabileet parasta mitä sille voi sattua. Se kyllä keksii, miten toteuttaa itseään teeman puitteissa: jos otsikko on yksinkertaisesti Halloween, se askartelee Catwomanin maskin mustasta fleecepiposta ja askarteluhuopaneliöistä, nyörittää jalkaansa kireät nahkahousut ja vetää käsiinsä pitkät satiinihansikkaat. Jos juhlitaan jonkun synttäreitä, se löytää niin tuhman ja siksi himottavan paljettikoltun, että koko bileet pitää muuttaa Chicago-teemaisiksi, vain, jotta sillä on alibi käyttää säädytöntä leninkiään.
Jos teema on Movie Character, kuka se muka olisi ellei Vivian Ward.

Teeman myötä se saa vihdoin tekosyyn shoppailla kaikkea sitä kunniallisten naisten halveksumaa ja stripparien suosimaa rekvisiittaa: se voi ostaa haaveilemansa, oikeastaan aivan liian kalliit ja niitein somistetut (käsi ylös, kuka yllättyi?) ylipolven-fuck-me-saappaat ja niihin tismalleen sopivan vyön, sen violetin peruukin ja timantein koristellut irtoripset. Vihreä tiikerikuvioinen boobtubehan sillä jo onkin. Ihan vaan teemabilekäyttöön.


Viikon Kultaisen copywriterin voittaa ehdottomasti Levykauppa Äxän mainos - jo jotain kuudennensadan kerran peräkkäin! TJEU: esim. Nyt-liitteen takakannen sisäpuolelta löytyvä setti. Muista tämä, senkin kakkapylly.

So ticked off

Viime päivinä on ollut puheena se, mikä ihmistä kiukuttaa ja mistä se suuttuu ihan tosissaan. En yrittämälläkään keksi kovin montaa asiaa, joista sulaisi laatikko ihan totaalisti: petkutetuksi ja / tai hyväksikäytetyksi tuleminen, piittaamattomuus ja kapeakatseisuus, eläinten huono kohtelu, ihmisten silkka (tahallinen) tyhmyys. Siinäpä ne.
Sen sijaan monetkin pikkuseikat ärsyttävät raivoon saakka. Tänään esimerkiksi:

- termi "poikaystävä"-jotain muodista puhuttaessa. Tiedättehän: poikaystäväfarkut, poikaystäväjakku, tätä rataa. Se herättää minussa mielikuvia juuri niistä pahamaineisista hipstereistä, jotka graafisesti leikatuissa pottatukissaan ja hikisissä amispensseleissään ja wet look -leggareissaan ja lepakkohihaisissa tyhmissä säkkimäisissä koltuissaan kohentavat rumia muovisia kasaripokiaan etusormellaan ja hymyilevät ironisen tiedostavasti.

- itsetarkoituksellisen kärjistävät puolesta-vastaan -artikkelit, joissa kaksi täysin vastakkaista mielipidettä on kutsuttu "keskustelemaan". Kumpikin osapuoli on kaivautunut penseisiin torjuntapoteroihinsa, vailla aikomustakaan avartaa katsantokantaansa saati liikahtaa tuumaakaan uusille, keskiarvoisille vesille. "Keskustelu" on tympeää ennakkoluulokavalkadia vailla mitään todellista vuorovaikutusta saati aitoa pyrkimystä jonkin lähtökohtiaan suuremman ja ennalta kartoittamattoman synteesin synnyttämiseen. Sellaisen seuraamisesta tulee itsellekin infantiilin inttäväinen olo, jolta ei jää energiaa enää edes oman yhteenvedon tekemiseen.

- ihmisten taipumus yleistää omista kokemuksistaan globaaleja maksiimeja. Jos Laura Honkasalo (joka viimeisen kahden viikon aikana on esiintynyt varmaankin kaikissa mahdollisissa aikakauslehdissä uuden, ilmeisesti avioerolapsen elämää luotaavan romaaninsa tiimoilta) on traumoittunut vanhempiensa avioerosta niin, että vetoaa siihen vielä 35 vuotta myöhemminkin, tarkoittaa se lähinnä sitä, että a) kyseiset vanhemmat ovat hoitaneet eronsa paskasti ja b) Honkasalo itse saattaisi hyötyä esims terapiasta tai muista psyykeä luotaavista työkaluista. Lisäksi tiedän olevani suunnattoman pinnallinen, pikkumainen ja merkityksettömiin yksityiskohtiin takertuva edes mainitessani tämän, mutta sanon sen silti: miksei, oi miksei se halua nyppiä kulmakarvojaan?

- maltilliset unelmat ja väärä vaatimattomuus. Ei pidä tulkita väärin: maltillisissa unelmissa ei sinänsä ole minkäänlaista vikaa, ei toki. Mutta jos ihmisellä on ammatillista kunnianhimoa ja se sen (tai mitä motiiveja nyt ihmisellä ikinä voikaan olla) ajamana hakeutuu vaivaa säästelemättä tositv-ohjelmaan, joka kantaa nimeä Muodin huipulle, sen kaikkien aikojen unelma ("jos sais kaiken mitä vaan toivoo") ei vain voi olla päästä Karl Lagerfeldtin apulaiseksi. Ei ihan oikeasti voi.


Yksi mukavimmista tietämistäni asioista syksyn saapuessa ja iltojen pimetessä on ihmisten vakoileminen. Kävellä pitkin kaupungin katuja ja tähyillä vaivihkaa sisään valaistuista ikkunoista. Kuvitella, millaista elämää kussakin kodissa vietetään, millaiset ihmiset siellä rakastavat ja rähjäävät.
Samasta syystä tuntuu hyvälle kotiin päästyään laskea kaihtimet ja sulkea maailma ulos. Käpertyä omaan sänkyyn, omaan elämäänsä.

PB and J

Kampin isossa Koossa on minua korkeampi pahviständi, joka mainostaa kai jotakin uutta mullistavaa kurkkupastillia nimeltään Kaira. Ständissä on suuri pyöreä reikä, jonka vieressä lukee: "Tiukka uutuus!"

Televisiossa pyörii jonkinmoinen sämpylämainos, jonka jinglessä vocoderin läpi ajetut naisäänet ulisevat että "Sehän on aivan liian suuri!"

Olenko se vain minä, vai onko maailma taas yhtäkkiä täynnä hullua pornostelua?


Harper's Island on muuten osoittautunut kahden ensimmäisen jaksonsa perusteella juuri niin pelottavaksi kuin uumoilinkin (olin vähällä kirjoittaa uunoilin, eikä sekään olisi kovin pieleen mennyt), enkä tohtinut katsoa sitä itsekseni kuin yhden jakson näin iltatuimaan. Sitten piti katsoa vähän kevyehköä ihmissuhdesoopaa (ja lukea hyvällä tavalla upottavaa kirjaa, josta muuten aion blogata ihan näinä päivinä lisää) että lakkasi kynsien pureksutus.

Huomenna menen pitämään pitkästä aikaa koulutusta. Olen suunnitellut aloittavani sen amerikan malliin: "Mä haluan, että te ajattelette mittakaavaa. Mitä tahansa olettekaan tekemässä: mit-ta-kaa-vaa." Niin minä sen käynnistän.

Hullut tulevat kaiken kokoisina, värisinä ja muotoisina

Tänään oli yksi, joka kaiken tapahtuneen jälkeen kohtelee minua kuin mikään ei olisi muuttunut: kuin se ei olisikaan tullut solvanneeksi minua ylemmilleni, valehdellut, nälvinyt ja kannellut, käyttäytynyt infantiilisti, halveksuttavasti ja kaiken omaa pientä, surkeaa elämäänsä kohtaan tuntemansa kaunan ylleni valuttaen. Nyt se moikkaa iloisena, hymyilee, kyselee kuulumisia ja tarinoi omistaan. Enkä taaskaan voi laskeutua sen tasolle, pelata sen peliä sen säännöillä, räppäistä sitä sen omilla aseilla, katkaista vaikka yhtä sen mauttomista rakennekynsistä ja sujauttaa shampoopulloon väärää shokkiväriä. Voin vain yrittää olla katsomatta sitä silmiin, ettei se näkisi kaikkea sitä mitä en sano - ei niin, että se sitä osaisi tulkitakaan, mutta kuitenkin; pitää keskustelun neutraalina ja kävellä pois selkääni sille kääntämättä.

Oli toinen, joka vailla perusteita ja omasta marttyriudestaan tekemäänsä shaaliin kääriytyen tekeytyy suurisilmäiseksi uhriksi, kaltoinkohdelluksi ja väärintulkituksi poloiseksi, synnyttäen minussa hyvin kahtalaisia tuntemuksia. Toisaalta raivostuin, tahtoen hieroa kaiken sen älyttömyyden, kohtuuttomuuden ja typeryyden pitkin sen fiinin auton konepeltiä ja vähän sen omahyväistä naamaakin. Toisaalta putosin juuri siihen syyllisyyskuoppaan, jonka se minulle kaivoi, vaivautumatta edes naamioimaan sitä havunneulasilla ja jollain vitun rahkasammalella. Sinne menin, humpsis vain! Ja pääsin onneksi ponnistelemaan poiskin, valtaosin ihan omin avuin. Pitää elää että oppii ja välillä vaan sattuu vaikka kaikkensa yrittäisikin.

Ja sitten oli vielä se yksi, joka tekee kaikesta tuosta aika paljon helpompaa ja sillä tavoin oikeisiin mittasuhteisiin asettuvaa ja josta saatan tykätä enemmän kuin tohtisin myöntääkään.


Viikonloppuna vietin runsaasti aikaa vaakatasossa, siinä määrin, että ristiselkäni lihakset ovat suutahtaneet ja tehneet minusta taas väliaikaisesti vaappuvan elarin.
Levyttelyn lisäksi olen perjantaina nauttinut päivälliseksi jumalaista kanaa kodikkaan meluisassa ympäristössä, pöydän toisella puolen merkkipäiväänsä viettänyt äitini, joka luonteenomaisella säntäilyllään ja salakavalasti hidastuvalla kuulollaan herättää minussa samanaikaisesti suunnatonta, mihinkään mahtumatonta hellyyttä ja itsekeskeisen kärsimätöntä turhautumista. Se on minun ainoa äitini ja se vanhenee.

Lauantaina juhlimme viimein edellisten polttareiden sankaria vastalaillistettuine aviomiehineen: nautimme muun muassa ensiluokkaisesta tarjoilusta elegantissa ympäristössä, mykistävän omistautuneesta afrotanssiesityksestä sekä kaikin puolin ensiluokkaisesta jengistä ja terhakasti poreilevasta juhlajuomasta - siinä määrin, että sunnuntaina pystyasentoon nouseminen aiheutti hälyttävää veren vähyyttä aivo-osastolla ja aaltomaisesti etenevää kuvotuksen tunnetta, jota hoitamaan sain kotiinkuljetuksena kylmää maitoa ja limua sekä sipsejä (ja jännittävää ykkösviilidippiä), juustokakkua ja kanttarellirisottoa. Eilisen perusteella voin myös suositella Corpse Bride -animaatiota lämpimästi ja pahoitella syvästi itselleni tätä vielä vastikään sivistyksessäni ollutta helvetinkolua.

Mitähän tämä viikko vielä tuokaan tullessaan?

I've learned the world's bigger than me, you're my daily dose of reality

Viime päivinä olen tärvännyt energiani paitsi oman blogini kommentointiin ja töissä tapahtuneiden omituisuuksien päivittelyyn myöskin Luppiksen kanssa hengailuun. On uskomattoman palkitsevaa nähdä jonkun tekevän oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti asioita, joita itse on koettanut vuosia saada ne edelliset tekemään, tuloksetta. On hirveän helppoa, mutkatonta ja älyttömän kivaa. On joku, jota on mukavasti juuri sylintäydellinen, jolla on kunnioitusta herättävän suuret ja työn karheuttamat mutta käsittämättömän hellät kourat, karski ulkomuoto ja maailman lempein hymy. Joka saa minut nauramaan ja jota minun hassuiksi tarkoittamani jutut huvittavat. Jonka kanssa ei tarvitse olla yhtään varuillaan tai kiireessä vaan pelkästään turvassa ja lunki.


Puhuimme Luppiksen kanssa eräänä iltana siitä, miten kiusalliselta periaatteessa imartelevakin huomio voi tuntua sen tullessa väärältä taholta; miten heteromiehet usein kokevat sangen uhkaavaksi homojen mielenkiinnon, etenkin sen fyysiset ilmenemismuodot. Sattumalta juuri samana päivänä lehdessä oli ollut artikkeli Japanin metrojen kourintailmiöstä: miten täpötäysissä ruuhkametroissa monien miesten uusin villitys on lähennellä naisia, jotka eivät luonnollisesti pääse pakenemaan tilanteesta mitenkään. Nämä metroseksualistit (haHA!) ovat muun muassa polkaisseet käyntiin nettisivuja, joilla vaihtavat vinkkejään hedelmällisimmistä linjoista, lähestymistavoista ynnä muista asiaan liittyvistä vitaaleista seikoista.

Tietyllä tavalla viime sunnuntain Hesarissa aborttimielipiteitään esitellyt filosofian tohtori (muut meriitit tähän) Markku Ruotsilan kirjoitus linkittyy minun mielessäni tähän samaan ilmiöön. Kautta aikain naisten ruumis on ollut julkista omaisuutta, toisten arvioinnin kohde ja ylipäänsä julkisempaa riistaa kuin sen toisen sukupuolen (jos nyt karkeasti jätetään huomioimatta kaikki marginaalisemmat niin biologiset kuin sosiaalisetkin sukupuolet, joiden arki on taatusti vielä monin tavoin haasteellisempaa kuin osaan edes kuvitella). Jos abortin pitäisi viime kädessä olla jonkun muun kuin asianosaisen naisen päätettävissä, eikö samalla logiikalla olisi vain reilua vaatia esimerkiksi väestönräjähdysalueilla vasektomiaa lakisääteiseksi, pakolliseksi toimenpiteeksi tietyssä elämänvaiheessa?
Tyhmyyteen ei tietenkään tarvitse vastata tyhmyydellä - eikä Raamattua lähteenään ja / tai todistusaineistonaan käyttävien mielestäni tulisi nauttia kovinkaan laajaa tai merkittävää luottamusta lainsäädännölliseltä taholta (vrt. kyseinen Sunnuntaidebatti-artikkeli, HS 13.9.09, D 6). Eikö siis olisikin aika liikkua sekä keskustelussa että käytännön toimissa eteenpäin, kohti sellaista maailmaa, jossa kukin saisi pitää vartalonsa ensisijaisesti itsellään ilman erillistä mainintaa tai varausta asian tiimoilta. (John Lennon -sitaatti tähän)


Nuun esimerkin mukaisesti listaan itsekin viime aikoina ilahduttaneita juttuja vielä lopuksi hieman:
juuri sopivasti karhea parransänki;
vastavärjätty, leiskuvan punainen ja auringossa häikäisevästi kiiltävä tukka;
Pirkka-espresso;
jugurttipähkinät;
Soul Kitchenin Maple Chicken ja Soul Breeze -aperitiivi;
suuret ja painavat, hieman ujostuttavat keskustelut juuri ennen nukahtamista ja heti herättyään;
suutarissa bongattu muinainen kirkkaanpunainen kassakone, joka on edelleen käytössä ja ryskyy ja kilahtelee ja näyttää suunnattoman coolille;
suonikkaat kyynärvarret;
ne TRL-päivien vastakohdat, jolloin peilistä katsoo sangen sievä ja kaikin puolin vetävännäköinen kisu;
kaikki ne ohikiitävän lyhyet hetket, jointa tuntee olevansa juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan.

Think I'll lose my mind if I don't find something to pacify

Missä vaiheessa maailma meni sijoiltaan niin, että oletusarvoisesti jokainen on syyllinen (kunnes toisin todistetaan)? Että ketä tahansa vastaan voidaan koska tahansa hyökätä, syyttäen ja käytännössä solvaten, tutkimatta ja antamatta mahdollisuutta oikaista vääriä käsityksiä? Että ihmiset, joita on pitänyt järkevinä, kohtuullisina ja kylmäpäisinä vapauttavat aivan yllättäen kaikki vainoharhansa ja sisäisen salaliittoteoreetikkonsa ja antamalla niiden raivota valtoimenaan tuhoavat tarpeettoman paljon, täysin tarpeettomasti?
Niin, että tärkeämpää kuin selvittää mitä todella on tapahtunut on saada syytön tunnustamaan ja siten ristiinnaulittua?

Maailmassa on virhe enkä minä ymmärrä sitä ollenkaan.

You know we've gotta find a way to bring some lovin' here today

Etten onnistuisi taas kirjoittamaan ällöttävän söpöstelevää vaaleanpunaista (kultaisin somistein) hymistelylässynlääbloggausta siitä, miten hyvin nyt on ja kaikki on ihanaa ja aurinkokin paistaa ja yök, koetan keskittyä hieman romaanitaiteesta kertomiseen.
(Miten muuten onkin niin, että sitä kuvittelee olevansa yksilöllinen, ainutlaatuinen, ja siksi niin jotain ihan muuta kuin kukaan: kun minä joskus, niin minä en kyllä koskaan ja-niin-edelleen. Totuus kuitenkin näyttäisi olevan, että kun on sellainen kauttaaltaan suojattu ja samalla vatsanpohjaa nipistelevän hyvä olla, todellisuus muuttaa hieman muotoaan. Tuntuu kuin linssiä kallistettaisiin juuri sen verran, että kaksoiskuvat asettuisivat kohdakkain ja ymmärtäisi maailman olleen suunniteltu juuri tällaiseksi, tähän tarkoitukseen ja tilaisuuksiin. Kuin saisi huomata oman arkitodellisuuden rinnalla koko ajan kulkeneen tämän toisen, erilaisen, jonka on koko ajan tavallaan nähnyt siinä olleenkin mutta johon ei ikinä aiemmin ole ollut pääsyä. Miksi sitä onkin juuri niin kliseinen ja epäomaperäinen sitten kuitenkin?)


Asiaan. Olen onnistunut viimeisten parin viikon sisään lukemaan kaksi 1900-luvun alun ja puolivälin Yhdysvaltain rotukysymykseen yksilön näkökulmasta keskittyvää teosta. Ensin luin Toni Morrisonia ja nyt olen Richard Powersin kimpussa. Olen jälleen kerran joutunut nöyrtymään oman tietämättömyyteni ja lintukotolaisuuteni suhteen kyseisen teeman tiimoilta: joudun tarkistamaan päivämääriä ja tapahtumien nimiä Wikipediasta ja tunnen itseni hetki hetkeltä hämmentyneemmäksi noiden kuvitteellisten sankarien koettelemuksiin tutustuessani. Tuntuu naiiville edes pukea ihmetystään sanoiksi: kuinka eeppisestä ja monia koskettaneesta vääryydestä on ollut kyse; kuinka paljon perustelematonta tai tekaistujen motiivien oikeuttamaa tuskaa se on tuottanut. Kuinka korskeat, ylimielisessä ja samalla lamauttavan kauhun synnyttämässä typeryydessään mykistävät ovat syyt toiminnan taustalla. Kuinka suuresta, koko ihmiskuntaa koskettavasta asiasta on oikeasti ollut - on vieläkin - kyse ja kuinka vähän me täällä (surutta yleistäen) siitä tiedämme.
Että siitä ja sen ihmisarvolla vessan lattiaa pyyhkineestä "oikeutuksesta" tarvitsee edes keskustella enää tänä päivänä. Niin kuin sitä haluaisi uskoa kehitykseen.

Viitaten kirjoitukseeni Milkistä: olen itse niin tyhmän yksioikoinen ja hyväuskoinen suvaitsevaisen kodin kasvatti, etten edes yrittämällä pysty samaistumaan siihen suunnattomaan vieraanpelkoon, piittaamattomuuteen ja sumean umpimieliseen oman navan ulkopuolelle näkemisen kieltäytymiseen, jonka uskon näitä "roturealisteja" ja aikansa halla-ahoja motivoivan. Ei nahka vaan se mitä sen alla on.
Miten kukaan tällaisen todellisuuden keskellä elävä voi ummistaa silmänsä ja olla ottamatta kantaa; miten kukaan, jota moinen koskettaa - kaikki meistä - voi olla mitään muuta kuin vähemmistöjen ja Niiden Toisten - kaikkien meidän - puolella.
Maailma on toisinaan aivan liian iso ja omituinen ymmärtää.

Det är den bästa av gåvor att kunna sova lugnt

Jos eläin joutuu sinnittelemään pitkään tahtonsa vastaisesti liian niukalla ravinnolla, se tavallisesti muuttuu lopulta turhankin persoksi syömisjutuille eikä tahdo aikoihin - jos koskaan - jälleen säännöllisesti ruokittunakaan uskoa, ettei ruoka lopu kesken eikä kaikkea syötäväksi kelpaavaa mihin ylettyy ole pakko sulloa suuhun.

Luulen, että unen kanssa voi käydä samoin. Normioloissa nukun, kuten useaan otteeseen todettua, miten sattuu ja useimmiten aivan riittämättömästi. Tämä on oletusarvo ja unen maksimointi prioriteetti: niinpä nyt, nukuttuani kuta kuinkin kaksi viikkoa makeasti, sikeästi ja tyynesti alkaakin tuntua, ettei mikään riitä. Aamu-unesta vastahakoisesti riistäytyessäni alan ensimmäiseksi suunnitella iltaa ja nukkumaanmenoajankohtaa. Jos töistä kotiin tullessani en keksi mitään pakottavaa tekemistä, menen päikkäreille. Illalla pyrin kömpimään vällyjen väliin vähintään tuntia ennen kuin olisi ehdottomasti mentävä. Tottuukohan normaaliin nukkumiseen ikinä? Kannattaako siihen tottua - mitä jos siten menee manaamaan itselleen taas huonot unihiekat seuraavaksi loputtomuusjaksoksi?

Mallikkaan nukkumisen lisäksi hyvänmielisyyttä viime aikoina ovat aiheuttaneet
kuulaat syksyntuoksuiset päivät, jolloin aurinko paistaa jo hieman viistoon ja kullanvärisenä, mutta nurmikkoja leikataan yhä;
kanttarellinmakuinen tuorejuusto;
tomera aikaansaavuus ansiotyössä, jonka ansiosta asiat rullaavat ja töihinmeno tuntuu taas mukavalle;
kotiintilattu pizza sängyssä syötynä;
Chris Martinin tapa laulaa chibbones Fix Youn kohdassa, jossa lyriikoissa lukee your bones;
selkäänpiirtely;
Pauli Puupposen kyläilyreissuun liittyvä hilpeä odotuksen kihinä sekä ajatus öistä sen kuono polvitaipeessa nukkuen;
kyynärvarsien jomotus yllättävän mainiosti menneen kiipeilyreissun jäljiltä;
sellaiset kirjat, joista ei ensinäkemältä odota paljonkaan, mutta jotka muutaman sivun jälkeen pusertavat otteeseensa ja eksyttävät maailmaansa niin, ettei sieltä melkein enää tahdo todellisuuteen;
uuden leiman suunnittelu ja sen hakkaamispäivän vääjäämätön läheneminen - tästä päivästä tasan kolme kuukautta enää!;
hupsut lempinimet ja pohdinta siitä, milloin Uusi Pseudonyymi on kyllin vakituista kalustoa tullakseen esitellyksi esimerkiksi täällä.


Kähveltely on ilmeisesti taas tullut muotiin. Alkukesästä minulta puhallettiin pyöräni lukitsemiskettinki sen korista. Pari viikkoa sitten ystäväni fillari keikattiin talonsa sisäpihalta. Eilen kaksi taloni takapihalla röökitaukoaan viettänyttä lvi-miestä huutelivat kannustuksia minun kytkiessäni pyörääni jälleen uudella kettingillä kiinteään objektiin; kävellessäni lähemmäs he selittivät kannattavansa vilpittä omaisuudestaan huolehtimista, itse juuri puolen tunnin lounastaukonsa aikana putkipihdit meidän talomme sisäpihalla vierailleelle pitkäkyntiselle menettäneinä. Onko toisen oma uusi musta?

Matalamielisten konnantöiden lisäksi en ymmärrä
miksi kadulle pitää rikkoa pulloja ja muuta lasitarviketta?
miksi raideremontti ei vain lopu, vaikka on jo miltei kuukauden alkuperäisaikataulustaan myöhässä?
miksi ihmiset eivät huolehdi omista asioistaan, vaan katsovat asiakseen toimia maailmanpoliiseina ja ojentaa kanssakulkijoita?
miksi jotkut, joita on pitänyt ystävinään eivät ymmärrä mitä tarkoittavat lojaalius, vastavuoroisuus ja tasaveroisuus?
miksi pyykkikone pesee aina pidempään kuin millään jaksaisi odottaa?
miksi toisinaan on niin vaikea kysyä ja toisinaan vastata ja miksi on päiviä, joina ei uskaltaisi oikein mitään?

Let's melt some faces!

Viikonloppu on jälleen kerran ollut täydellinen enkä osaa kirjoittaa siitä mitään. On ollut puuhastelua, kotiseutumatkustelua, juhlimista ja loikoilua, elokuvia ja kotiinkuljetettua pizzaa, hihittelyä ja insidejuttuja, skumppaa ja kahvia, pussailua ja kainaloon käpertymistä. Sellaista kaikkea kovin kivaa.

Putte Puolinuotti tulee pitkästä aikaa sulostuttamaan ensi viikonloppuani; sekään ei siis voi mennä pilalle oikein mitenkään.

Nuu tippasi minulle valloittavasta hammasblogista, mikä sai minut aivan villiksi riemusta ja ihastuksesta ja paransi sunnuntaitani mikäli mahdollista vielä entisestäänkin.

Sunnuntai saattaa olla uusi lempipäiväni. Ja silläkin uhalla, että maailma saattaa tämän johdosta huomenna romahtaa, sanon että kaikki on kamalan hyvin juuri nyt. Hirmuisen, hurjan, melkein tolkuttoman hyvin.

Dear Eki, oonx normaali?

Ensin ajattelin, etten tee tätä. Sitten löytyi yksi syy tehdä näin, ja sen jälkeen oikeastaan muutama muukin ihan mukiinmenevä. Katsokaa nyt, millasia:


voikko simpson pornoa ladata puhelimeen
Mielestäni tämä on jo oikeasti hyvin sairasta sikailua. Käsi ylös kenen mielestä keltaiset - siis voikot, haha - piirroshahmot ovat himottavia?

yya seksi
Tänä kesänä tämänkaltaisen järjestelyn osapuolelle keksittiin panokaveria salonkikelpoisempi nimitys: ei vaimo vaan naimo. Sangen osuva, vai mitä tykkäätte?

bohemia satulat
Ilmeisesti Stübben ja Passier eivät enää olekaan yhtä in kuin vielä 90-luvulla - tai sitten Itiksen helmessä on käytetty jotakuta sananmukaisesti käsittämättömän trendikästä sisustussuunnittelijaa.

tätä panisin
Kenenhän makua tällä on pyritty kartoittamaan tahi havainnollistamaan? Melkein tekisi mieli kokeilla, mitä tällä löytyy. Paitsi minkinpesä tietenkin, hoho.

hitlerin materiaali huolet
Tarkoitetaankohan tässä yhteydessä materiaalilla konkreettista kamaa kuten vaikkapa asekalustoa vaiko ehkä, öö, nk. miespääomaa? Huolta varmasti oli jokalaista, sitä en kyseenalaista.

pukeutuu kuin lohjalaiset
Niin. No. Jonkun on kuljettava edellä. Ja jonkun toisen vastaavasti sitten vähän peremmällä. Tai siellä, toisella suunnalla ikään kuin.

ihovoide simpukka
Simpukalle vai simpukkaa hyödyntäen valmistettua? Ylimalkaisuus luo ylimalkaisuutta ja se on ihan oma syy sitten niin. Että onko nyt hyvä mieli mitä.

spud_75
Katsokaa! Täällä haetaan Galtsunickejäkin! Tässä yhteydessä haluaisin sanoa erityisesti että onnea matkaan ja pitkiä pellavia!

vaimon alastonkuva
Olennaista lienee laittaa alaviitteeksi, kenen vaimoa erityisesti mielii ihailla synnyinasussaan. Vaikka aika vähän minä näistä vaimohommista tiedän, että voin olla toki aivan väärässäkin.

tässä se on.
Minä pidän siitä, että virkkeet päätetään pisteeseen. Se tuo niihin jämäkän lopullisuuden tunnun. Juuri tässä eikä missään muualla.


En päässyt tänään pelaamaan pesäpalloa vaikka odotin sitä kovasti. Pääsin kotiin niistämään nenäni rohteaksi ja mieleni vettyneeksi. En tahdo sairastua, en tällä viikonloppuohjelmalla. En, kun kerrankin on kivaa ja odotettavaa ja jännää ja sellaista virnistyttävää ja huoh. Mitään etukäteen spoilaamatta siteeraan Rikasta Ystävää ja sanon että pitää katsoa että näkee.