Queer as folk

Henkilökohtaisesti en arvosta Amerikan liikkuvan kuvan seuran myöntämää kultaista kyynäräistä juurikaan: "laadun takeena" se toimii tavallisesti ainoastaan haluttaessa löytää se isoimmalla rahalla tehty, pikkuisen konventioihin niiden tasapainoa huojuttaakseen nojaava mutta kuitenkin sileäksi tuotettu ja tehostein pumpattu raina, jonka tähtenä tuikkii joku sopivasti kontroversiaali luonnenäyttelijä, jonka takanreunukselta kyseinen ukkeli vielä syystä tai muusta uupuu.

Toisinaan hajataittoinenkin mummon siipikarjalainen löytää kultajyväsen: Milk on alansa ehdotonta aatelia ja Sean Penn niin vastaanpanemattoman taitava työssään, että koin spontaania halua nousta seisaalleni taputtamaan lopputekstien alkaessa pyöriä.

Todellista liikehdintää sisuksissani eivät kuitenkaan saaneet aikaiseksi Pennin kaikkia klassisia homomaneereita kaihtava näyttelijäntyö, Gus Van Santin tyylikkään eleetön ja miltei dokumentaristinen ohjaus saati lukuisat mainiot sivuosaroolit ja niiden tekijät.
Uskomattomin oli elokuvan aikaspektri: sen kuvaamat tositapahtumat sattuivat reilut kolmekymmentä vuotta sitten teollistuneessa ja kulttuuriltaan kohtalaisen nykyaikaisessa länsimaisessa "sivistysvaltiossa". Seitsemänkymmenluvulla - vain joitakin vuosia ennen syntymääni.

Minun on edelleenkin vaikea käsittää sitä triviaalia ja yhäti jossain määrin vallalla olevaa ajatusmallia, jossa joku julistaa itsensä enemmän ihmisarvoiseksi, enemmän ihmiseksi - ja vastaavasti jonkun toisen vähemmän kunnioitusta, oikeudenmukaista kohtelua ja inhimillisyyttä ansaitsevaksi. Jonkun, joka näyttää ja kuulostaa samalta ja oletettavasti myöskin tuntee samoja tunteita, mutta sattuu himoitsemaan väärää sukupuoltaa - omaansa. Millä ihmeen perustein?
Koetin etsiä naurettavaa arkielämään nivoutuvaa analogiaa, joka osoittaisi koko ajatuksen seksuaalisen suuntauksen merkityksestä ja painoarvosta yhtä mielipuoliseksi kuin se todellisuudessa onkin, sama jos yhtäkkiä alettaisiin vainota vasenkätisiä / punatukkaisia / niitä, joiden kulmakarvat kasvavat yhteen, kunnes huomasin, etten kyennyt keksimään yhtään esimerkkiä, jota ei olisi jo toteutettu jossain vaiheessa ihmiskunnan historiaa. Luonnollisestikaan vasenkätistä oppilasta karttakepillä sormille lyövän kansakoulunopettajan tai mielestään kummallisen näköistä luokkatoveriaan pilkkaavan lapsen teot eivät ole suoraan verrattavissa vaikkapa vihamurhiin tai noitavainoihin, mutta saman ilmiön eri puolia ne ovat yhtä kaikki. Miksi ihminen kokee kaiken erilaisen, itselleen vieraan niin valtavan uhkaavaksi, että turvautuu brutaaleihin ja hysteerisyydessään lopulta vääjäämättä epäonnistumaan tuomittuihin, epätoivoisiin tekoihin? Yhä, vieläkin?

Eikä vaino ole ohi vieläkään. Tänä päivänä se on ehkä siirretty tehtäväksi hieman hienovaraisemmin keinoin eikä kenties aivan niin räikeästi ihmisoikeuksia rikkoville tasoille (tai niinhän sitä luulisi), ainakin virallisessa mittakaavassa. Uskomattominta silti on, että sitä ylipäänsä ilmenee: hedelmöityshoito- ja adoptiolait, parisuhteen rekisteröintioikeus; suunnattoman surkuhupaisaa, etteivät perustelut ole kehittyneet vuosien saatossa lainkaan.

Enkä osaa edes kuvitella, mille tuntuu syntyä valtakulttuurin kynnyksen taa: niin, että joka puolelta saa kuulla, nähdä ja ymmärtää olevansa vääränlainen; niin, ettei samaistumiskohdetta löydy oikein mistään; niin, että luulee olevansa maailmassa ihan yksin erilainen. Tämän päivän Helsingissä saattaa jo olla helpompaa. Koettakaapa kahdeksankymmenluvun puolivälin Jalasjärveä tai Lieksaa.