"Kaks bloginpitäjää istuu K-junassa ja samaan aikaan Harmaa Gordon soittelee niiden ovikelloa"

Sukupolvinäytelmä saattaisi olla termi, jota käyttäisin kuvatessani Kuilua. Tiedättehän, nämä vuosituhannen alun aikana suosituiksi käyneet, kenties kolmen-viiden näyttelijän dialoginäytelmät, jotka tapahtuvat muuttumattomissa kulisseissa (tavallisesti jonkun olohuoneessa); jossa lavalla on valtaosan aikaa kaksi näyttelijää, toisilleen tavalla tai toisella polaariset voimat, keskustelemassa Isoista Asioista, purkamassa menneisyyttään, avaamassa tulevaisuuttaan, Kardaanikissan sanoin puhumassa siitä miltä musta tuntuu. Ne esitetään isojen teattereiden pienillä näyttämöillä ja ovat ilmeisesti sitä kamaa, jolla tahdotaan luodata kyseisen teatterin henkistä ilmastoa - niitä, jotka rahoitetaan niiden isojen näyttämöiden farsseilla ja suurmusikaaleilla. Niissä on yleensä vähintään kaksi sukupolvea, hyvin tyypillisesti ainakin osittain jotenkin sukua keskenään, sekä kasoittain traumoja, selvittämättömiä väärinkäsityksiä, eksyneitä ihmisiä. Ja puhetta, kosolti puhetta.

Kuilussa oli tämä kaikki: oli äiti Helena (täyteläinen Satu Silvo) ja tämän niljainen miesystävä Antti (elostelevuudessaan vertaansa hakeva Oskari Katajisto) ja sitten aikuiset lapset, se ylpeys, kansainvälinen menestystarina, juristinalku Miia (ikäisekseen hämmentävän maneerinen ja jotenkin kulmikkaan maskuliininen Anna-Maija Tuokko) sekä suvun musta lammas, tuomiopäivän profeetta Jani (hysteerisen riikinkukkomainen Sami Hokkanen). Oli komeat kulissit, kaksi kulmasohvaa ja hillitty valaistus. Oli se Suuri, Vaiettu Salaisuus. Ja puhetta. Rutkasti puhetta.

Kuilu. Sukupolvien välissä, sukupuolten välissä. Sukulaisten välissä. Kansallisuuksien kesken, perheen sisällä. Ihmisessä itsessään. Onko sen reunalla syytä tasapainolla, kannattaako putoamista ylipäänsä väistellä?
Ainekset olivat kohdallaan, kysymykset hyviä, dialogi ja tilanteet tunnistettavia: miten ihmiset puhuvat sumeilematta toistensa ohi, tahtomattakaan kuulla, mistä kenkä todella puristaa. Miten aihetta väistetään tarttumalla mitä merkityksettömiin yksityiskohtiin, tehdään vilpittömyyteen pyrkivästä keskustelusta karnevalistista farssia, kreikkalaista draamaa, loukkaantumisen taidetta.

Enkä siltikään ole varma. Olen pitänyt itseäni kuvatunkaltaisten sukupolvinäytelmien kuohkeimpana itämisalustana, viihtynyt, vaikuttunut, liikuttunut ja ollut kaikin puolin oikein kiitollista yleisöä. Onko nyt siis tulkittavissa minun kasvaneen vai aiheen kuluneen, kun Kuilu oli monista onnistuneista puolistaan huolimatta enimmäkseen yhdentekevä, hieman pönöttelevä (ihmisoikeuksien julistus, hei oikeesti jätkät hei?) ja paikoin teennäinen ja meluisa? Itsestään hyvin tietoinen ja loppumattoman kiinnostunut, oman oletetun valovoimansa ympärillä pyörivä?

Tai ehkä se olenkin minä.

Driving slow on Sunday morning and I never want to leave

On sunnuntai. Sää on täydellinen ja kaikki tuntuu helpolle.

Voi nousta sängystä vasta puoliltapäivin, olematta edelleenkään myöhässä mistään. Polkupyörä rullaa kevyesti myötätuulessa. Vastaan tulee lystikkään uteliaita, tomeria koiranpoikasia ja hymyileviä ihmisiä. Rannassa tuoksuu ihmeen hyvälle ja puheenaiheet ystävän kanssa tuovat vatsanpohjaan monta, odottavaisesti siipiään kokeilevaa tunnelmaperhosta. Vierasvenesatamasta ostettu kahvi maistuu paremmalle laiturilla istuen, eikä vieläkään tarvitse rientää. Saa kävellä hitaasti, pohdiskellen ja ympärilleen katsellen.

Menneen viikonlopun muistelu kääntää suupielet hymykuoppa-asentoon: miettii sitä ystävää, jonka näki pitkästä aikaa ja jonka kanssa oli loistokasta kuten aina; sitä toista, joka useimmiten on spontaanisti saatavilla ja tekee vaitiolosta hieman helpompaa. Sitä kolmatta, jonka kovan ja nenäkkään kuoren tietää kykenevänsä yhtenä harvoista pääsevänsä läpäisemään; sitä neljättä, joka halusi puhua aikamme ilmiöistä ja arvoista, mutta tyytyi mukisematta ihmissuhdejuoruihin ja keskenjääviin lauseisiin. Sitä viidettä, jonka tietää tohtivansa nähdä vastaheränneenäkin ja jota ei tarvitse viihdyttää, sillä se viihtyy ilmankin.
Sitä hyväntuoksuista ja sen myötä avautunutta mahdollisuutta korjata vanha, miltei kohtalokkaan väärä ylpeys. Kokeilla, että mitä jos.

On sunnuntai ja maailma on kerrankin minun puolellani.

Johan sen sanoi Johnkin

"Aatteellisesti voidaan viinipullolliset luokitella seuraavasti. Ensimmäisen pullon kaulanrajaan saakka vakavaa ja keskittynyttä keskustelua. Kaksi tuumaa alemmaksi suloisenkatkeria muistelmia. Kolme tuumaa lisää, vanhojen ja menestyksellisten lemmenseikkailujen herättämiä mietteitä. Ensimmäisen pullon pohjaan ylimalkaista ja epämääräistä murhetta. Toisen pullon kaulanrajaan mustaa, epäpyhää toivottomuutta. Kaksi sormenleveyttä alemmaksi kuoleman tai kaipuun laulua. Peukalonmitta - joka toinen kaikista lauluista, jotka toinen tai toinen tuntee. Tähän päättyy luokittelu, sillä tiet eroavat, eikä mitään varmuutta enää ole. Tästä hetkestä alkaen voi tapahtua mitä hyvänsä."

- John Steinbeck: Ystävyyden talo

Boys are smelly

Keskustelimme eilen Kardaanikissan kanssa ihmisten ominaistuoksusta. Se kuulostaa Cosmopolitanin numerologiselle horoskoopille, mutta on täyttä totta: ihmisen tuoksu on ratkaiseva tekijä kun valitaan sitä, jonka vierestä viitsisi herätä useamminkin (ehkä jopa aina). Poikien hajuvesiä ja muuta kosmetiikkaa osaa käyttää Immosen Markkukin, mutta ominaistuoksupa on lahjomaton.

Toiset tuoksuvat sellaiselle, että edes niiden aamusuukon haju olkavarrella ei saa säntäämään suihkuun. Niiden hiki on pääasiallisesti paremman hajuista kuin keskivertokuntoilijan eikä niiden pesemätön tukkakaan oikeastaan lemua vastenmielisesti kuten normaalia olisi.
Toiset taas haisevat pahalle saman tien suihkusta ulos käveltyään. Niiden käyttämiin vaatteisiin on vastenmielistä koskea eikä niiden kanssa tekisi mieli pussailla kovin pitkään jos ollenkaan.

Tunsin olevani keskusteluineni sangen ajassa kiinni, kun tavasin eilen postiluukusta kolahtanutta Imagea. Heli Roiha pohtii kolumnissaan hygieniafriikkien kanssa seurustelemisen mahdottomuutta ja sitä kautta häveliäisyyden liittymistä henkilön kasvuoloihin. Hihkuin samaistumisen merkiksi lukiessani, sillä omat havaintoni kyseisistä teemoista ovat hämmentävänkin samansuuntaisia. Luonnollisesti pidän ihmisistä, jotka käyvät suihkussa säännöllisesti, uskovat deodorantteihin ja päivittäiseen hampaidenpesuun. Minua kuitenkin Roihan tavoin kammottavat etenkin miehet, jotka ovat ylisensitiivisiä ihmisen eritteiden ja kaiken sillä tavoin orgaanisen suhteen. Sellaiset, jotka eivät voi pussailla aamulla ennen hampaiden pesua - Roihan mainitsemasta krapulaseksistä nyt puhumattakaan. Sellaiset, joita kuukautiset tai vaikkapa suuseksi ällöttää. Sellaiset, jotka nyrpistävät nenäänsä lenkinjälkeisille halauksille ja patistavat tai pakenevat pika pikaa suihkuun. Jotka eivät voi laittaa kerran lattialle pudonnutta kurkunviipaletta suuhunsa vaan heittävät sen suoraa päätä roskiin. Jotka ottavat jokaiselle juomalle ja tilanteelle uuden lasin. Jotka joutuvat tolaltaan ulkovessasta tai koiranoksennuksesta keittiön lattialla.
Sellaisten seurassa minä alan tuntea oloni sotkuiseksi, haisevaksi ja epäsopivaksi, enkä halua tuntea niin kun en sellainen oikeasti ole.

Mitä häveliäisyyteen tulee, huomaan tulevani seurani kaltaiseksi. Kotona asuessani kävin pitkään vessassa ovi apposen auki (ja pienempänä äidin piti luonnollisesti tulla seuraksi vessaan, etteivät esims möröt tai, mikä vielä pahempaa, peikot! pääsisi kimppuuni). Nykyään minulla on niin ujo piipi, että sitä pitää suorastaan houkutella sokeripaloilla, jos asunnossani on itseni lisäksi joku toinen, etenkin jos tämä toinen on mieltäni kiehtova miekkonen. Tästä pyrin kuitenkin eroon kaikin voimin, sillä se on tyhmää luonnollisuudesta vieraantumista ja sitä paitsi hankaloittaa elämää monesti aivan suotta.
Niinpä siis jos tapailen jotakuta kompleksista tai kovasti ulkonäköujoa, muutun aivan hysteeriseksi sievistelijäksi. Näkökulmastani parhaita ovat sellaiset rempseät ja ruumiinsa kanssa täydellisen sinut naturistit, joille postin haku nakuna ei ole mikään ongelma eikä esimerkiksi piereskely tai rähmä silmäkulmassa romauta täydellisesti vaivalla kyhättyä ihanuuden illuusiota. Sellaisten kanssa ei tarvitse jatkuvasti vetää vatsaa sisään rintaa ulos. Sellaisten kanssa voi keskittyä olennaiseen suotta jännittämättä.


Aiheeseen tavallaan liittyen olisin jotenkin halunnut muistaa yllättävän laajan kansanosan jälleen vallannutta BB-ruttoa, jollain oikein nokkelanilkeällä bloggauksella tai edes pisteliäästi osuvalla kommentilla. Onneksi tänään oli kuitenkin Seiska-päivä, eikä minun tarvinnutkaan vaivata päätäni koko asialla. Siitä piti viime vuoden kisailija Henna "Leuka-Henna" Kalinainen huolen kertomalla poikaystävästään seuraavaa:

"Antti on syvällinen tyyppi. Hän on kanssani hiusteni väristä riippumatta."

Laitan tämän tähän vielä uudelleen, sillä tämä oli niin sydäntälämmittävä:

"Antti on syvällinen tyyppi. Hän on kanssani hiusteni väristä riippumatta."

Ehkä vielä kerran. Ettemme unohtaisi, mikä on todella tärkeää:

"Antti on syvällinen tyyppi. Hän on kanssani hiusteni väristä riippumatta."

When it hasn't been your day, your week, your month or even your year

Pum. Varasin ajan kolmannelle leimalleni. Ja miten onkin niin, että tatuointitaiteilijat ovat suutareiden ohella (karkeasti yleistäen tietenkin) asiakaspalveluhenkisimpiä, rennoimpia ja positiivista aiheellisinta ammattiylpeyttä hehkuvia hahmoja, joita koskaan olen tavannut? Teemu vastasi puhelimeen kotoaan, sairaslomalta, ja varasi minulle leppoisalla pohjoissavolaisella murteellaan ajan joulukuulle - halutessani olisin saanut sen jo syyskuun lopullekin. Tuo kultainen mies lupasi myös palauttaa minulle varausmaksun, jos nyt vaikka kävisikin niin kurjasti että joutuisin aikani syystä tai muusta perumaan - täysin ennenkuulumattoman reilua, mistä välittömästi hänelle mainitsinkin.

Toki varmaankin on niin, että jos on omalla alallaan mainetta sankalti niittänyt ja muutenkin ansioitunut tekijä, on varaa muun muassa laittaa asiakkaat jonottamaan köyhän talon porsaiden tavoin mahdollisesti vapaita aikoja sekä valita ne kuvat, jotka kiihottavat omaa luovuutta eniten ja kieltäytyä tekemästä muunlaisia. Aiemmat kuvani hakannut taho kuitenkin osoittautui tällä kertaa liian hankalasti tavoiteltavaksi minun makuuni ja päätin luovuttaa nahkani Teemun käsiin. Kutsukaa minua herkkäuskoiseksi sinisilmäksi, mutta minun on vaikea kuvitella kyseisen alan edustajan puljun pysyvän pystyssäkään huonoa jälkeä maailmalle päästävänä. Puskaradiosta annoin korviini kantautua ylistäviä arvioita piilotetuista luista. Katsoin tietysti myös sen kuvagallerian. Menen siis neulan alle tälläkin kertaa luottavaisena kuin kauniaislaisen perheen kuopus.

Enää kun Reino saisi sen kuvan piirrettyä. Ja verovirasto palautukset maksettua.


Onnistuin virittäytymään Heppageimimuudiin tämän syksyn ensimmäisen tapaamisen myötä. Suunnatonta riemua näin ryhmänjohtajan näkökulmasta herätti se, että neljästä kysymästäni viime vuonna ryhmässäni hommia paiskineesta vapaaehtoistyöntekijästä kolme lupasi suoralta kädeltä ja välittömästi viestiini vastaten astua remmiin tänäkin vuonna. Ihan kaikkea en siis selvästikään onnistunut mäsäyttämään ensimmäisellä ryhmänjohtajapestilläni viime syksynä.
Jotenkin koko se käsittämätön tsemppihenki ja sellainen illusionäärinen tunne siitä, että yhtä köyttähän tässä vedellään ja samassa jollassa soudellaan ja käsistä kiinni lallallaa - toisille siitä vain maksetaan ja muut saavat safkat päivittäin sekä kivat sponssifleecet kaupan päälle! - onnistuivat jälleen saamaan minut valtaansa, pyyhkien mennessään viimevuotiset rasituksen, stressin ja kroonisen väsymyksen merkit mielestäni. Haluan olla osa epärealistisen suurta koneistoa! Tahdon antaa panokseni kerran niin rakkaan harrastukseni eteen! Minä jaksan, minä osaan, minä kykenen, minä! Antakaa minulle kolme päällekkäistä toimenkuvaa, lauma epäluotettavia alaisia ja ravihevoisen lailla kusevia aikatauluja - mä hoidan mä hoidan!
Lupaan sitten taas lokakuun puolivälin viikonlopun jälkeen valittaa, kuinka synkkää, likaista ja kiittämätöntä hommaa sain taas painaa - vailla tunnustusta tai kunnon ravintoa, unesta nyt puhumattakaan.

Lyhyt ja armelias on ihmisen taimen muisti.

Tuskin on viisasta kiipeillä katolle loikoilemaan

Jännittävää. Tätä ei lue ilmeisesti enää yksikään, jonka henkilökohtaisesti tunnen, mutta sitäkin useampi tuntematon. Kiehtova suuntaus.

Lauantaina vietettiin niitä tämän kesän toisia polttareita. Koetin epätoivoisesti keksiä hienoja lauseita naisten välisestä ystävyydestä, sillä Hoon ystäväpiiri on maailmassa ainoa, joka loistokkuudessaan vetää vertoja minun naisilleni (ja sanottuani tämän ääneen sain kuulla Hoon naisten olevan jatkossa myös minun. Kauniimmin tuskin voisi ketään sisäpiiriinsä toivottaa.). Kaikki koristeelliset sanat kuitenkin kiertyivät yksinkertaisesti siihen, että meillä oli hel-ve-tin hauskaa. Koko päivän, joka paikassa. Silloin, kun samoilimme Larun kallioille brunssille ja bongasimme pusikosta injektioneulan. Kun tutkimme jumppakeskuksen odotustilassa toistemme tatuointeja ja tanssimme improvisoidun afrotunnin morsiamen johdolla. Kun vertailimme nöyryyttävimpiä sukulaisvisiittejä ("Meidän suvussa on joka sukupolvessa ollut yksi vanhapiika. Nyt se taidat olla sinä.") ja uimme kilpaa pupua. Kun lauloimme taksissa riparilauluja, piirtelimme pimppejä toistemme kämmenselkiin ja painimme parkkipaikalla. Kun tanssimme livemusan tahtiin hikisinä kuin elukat ja hihittelimme hostellin kylppärissä yörauhan laskeuduttua tunteja sitten. Kun heräsimme aamulla dormista, krapulaisina ja pahanhajuisina ja silti tervetulleina käpertymään viereiseen punkkaan jonkun viereen.

Timanttisinta mielestäni kuitenkin oli se, että vetovastuu, aikataulutus ja päästressaaminen olivat tyyten jonkun toisen harteilla. Sain kerrankin olla reilusti pihalla, keskellä päivää päissäni, mukana silkassa hauskanpidossa, voiden luottaa sen kerrankin riittävän. Olen niin kärkäs ja kovaääninen, että sangen usein asioiden käytännön säätäminen ja koordinointi lankeavat kontolleni. Usein teen sen kernaasti, tehokkaasti ja tarpeellisuudestani mielissäni. Toisinaan on kuitenkin mahtavaa pysytellä rivikansalaisena, olla kerrankin ihan vain yksi niistä muista eikä aina se huomionkipeä valtakunnanhassuttelija. Tällä ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä sen tosiseikan kanssa, että Hoon naiset ovat niin fiksuja ja lystikkäitä ja vievät vähintään yhtä paljon tilaa kuin minä, ettei minulla edes olisi saumaa tottumaani rooliin siinä kokoonpanossa. Minkä vuoksi tuskin sen vakijäsenenä kestäisinkään.

Mielestäni pitäisi ottaa tavoitteeksi viettää vuosittain vastaava päivä oikeasti hyvien tyyppien seurassa; ettei aina tarvitsisi odottaa niihin polttareihin tai pyöreisiin vuosiin. Miksi mukaville asioille tuntuu olevan niin vaikea raivata aikaa?

Miksi kukaan ei ole onlinessä? Miksei kukaan soita minulle ja miksi se tuntuu melkein sille kuin en olisi olemassakaan? Miksi totuudesta on niin vaikea ottaa selvää toisinaan ja miksi edes sen vaatiminen tuntuu niin pikkumaiselle? Miksi ihmiset tekevät yksinkertaisista asioita niin monimutkaisia? Miksi asia, joka periaatteessa on hoidettavissa silkalla materialla ja mammonalla tuntuu minusta paljon merkityksekkäämmälle, syvemmälle ja jotenkin omaa arvoani vähentävälle? Miksi olen taas kerran asettanut itseni asemaan, jossa saattaa sattua - miksi puhe on niin vaivatonta, jos teot kerran ovat niin ylitsepääsemättömiä?

Päässäni on soinut hirveän kovaa koko päivän Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Elisa sekä se puhkikulunut riparilaulu, jossa tahdottaisiin jo kotiin ja isä minua väsyttää.

Don't cha?

Eräänä kauniina loppukesäisenä keskiviikkoiltana Minkki päättää ystävänsä Punaisen Paholaisen pyynnöstä lähteä tuulettamaan mitäänsanomattomien treffien muistoa mielestään kantabaarin komediailtaan. Punainen on kuitenkin myöhässä, joten Minkki lähestyy baaria pelotta, aikeinaan istuutua ulkoanniskelualueelle kylmän greippijuoman ja itsensä antoisaan seuraan. Näin käykin. Kaikeksi onneksi joku on jättänyt pöytään vielä vanhentuvan laatujulkaisun: nyt viihtyy, Minkki tuumii ensisiemauksista nauttiessaan.

Vaan kas. Terassille vaeltaa salskeahko muukalainen, joka tyhjien pöytien puutteessa kysyy kohteliaasti lupaa istuutua Minkin seuraan. Lupa myönnetään, mutta muuta verbaalista interaktiota ei toistaiseksi suoriteta. Minkin lehden sivut kääntyilevät, miehen pää pyörii. Lopulta Minkki hyvän kotikasvatuksen saaneena päättää tiedustella eksyneen näköiseltä muukalaiselta, josko tämänkin mielessä oli livekomedia. Näin ei ole asian laita, mutta keskustelun haaroittuvan eksoduksen auettua käy ilmi muun muassa myöhemmin merkittäväksi osoittautunut fakta muukalaisen kotikaupungista, joka sattuu olemaan Oulu, tuo keskisen Ylä-Suomen hematiitti.

Punainenkin saapuu ja naiset alkavat tehdä lähtöä alakertaa kohti. Minkki on havainnut ilmeisesti pääsiäismunasta saadun helyn Oululaisen nimettömässä, mutta ajattelee ettei silti ole rikos pitää seuraa ihmiselle, joka vieläpä on kaukana kotoaan ja puhuukin hassusti. Niinpä Minkki tarjoaa Oululaiselle mahdollisuutta päästä omalla taikakortillaan komediaan veloituksetta. Mies suostuu oikopäätä ja kolmikko suuntaa kellariin.

Kellarissa Oululaiselle alkaa mallas maittaa. Hän tarjoaa kitsastelematta myös Minkille, joka estelee perustellen, ettei Oululaisen tarvitse tuntea olevansa mitään velkaa sisäänpääsyn ansiosta tai edes seuranpidosta ja että huomenna töihinkin pitäisi. Komedia on erinomaisen viihdyttävää ja kolmikko nauraa itsensä tärviölle. Minkki tuntee Oululaisen vaeltavat silmät vartalollaan niin monesti, ettei se enää ole sattumaa; kiusaantuu siitä hieman ja onnittelee itseään siitä, että seuraavan päivän työrupeaman vuoksi tämäniltaisella ei alkoholillisestikaan olisi mitään saumoja irrota lapaisesta, jolloin moni muukin asia saattaisi hellitä sijoiltaan ja joutua kerrassaan hullunkurisiin paikkoihin. Oululainen ottaa muutamia kertoja epähuomiossa tukea Minkin reidestä korjatessaan asentoaan baarijakkaralla. Minkki päättää hienotunteisesti jättää tämän huomiotta ja hivuttaa itseään vaivihkaa pois tulilinjalta. Oululainen ei vieläkään näytä vastenmieliselle. Naimisissa se sitä vastoin näyttää yhäti olevan.

Punainen bongaa viereisestä pöydästä tuttuja ja siirtyy juttusilleen jättäen Minkin yksin suden suuhun. Oululainen avaa tyylilllä:
- No säkö oot tästä yksin kotiin lähdössä?
- Tämä oli suunnitelma joo.
- Suunnitelma, haha. Sulla oottelee siellä mies sitten?
- Lukuisia itse asiassa. Mä olen antanut niille viikonpäivät, milloin ovat tervetulleita.
- Jaa! No mites se tollanen viikonpäiväsysteemi toimii?
- En kai mä sitä sulle paljasta.
- Jaatko sä sitten vuoronumeroita, että ei voi ikinä tietää että minkä päivän saa?
- Jaan joo mutta en mä niitä varatuille myönnä.
- *hetkeksi luontaisen eloisuutensa menettäen* ... aaai yrittääkö sellaisetkin sitten vai?
- Aina välillä joku pässi koettaa onneaan joo.

Minkin tekisi mieli karjua typerälle onnenonkijalle, että etkö sä saatanan sekundaseisokki tajua mitä sulla on sulla on oikea suhde miksi sä tahdot pilata sen jollain yhdentekevällä ja merkityksettömällä jos se on huonoa niin tee jotain mutta älä tule minun oven taakse raapimaan kiimaasi mikä teitä oululaisia vaivaa perrrkele?

Minkki kättelee Oululaista kohteliaasti ja viileästi ja toivottaa tälle antoisaa iltaa paraatihymyllään.

Jos tässä maassa on yksikin uskollisuudeltaan horjuvainen ja henkilökohtaiselta parisuhdemoraaliltaan joustokas heteromies, se kyllä löytää tiensä minun kulkureitilleni.

Who put the fan in fanatic?

Luin tänään uudesta Oliviasta jostain naisesta, joka oli vain päättänyt hankkia itselleen parisuhteen. Se antoi itselleen aikaa tehtävään vuoden ja aloitti vaihtamalla duuninsa helpompaan, jotta sillä jäisi aikaa treffailuun. Sitten se laati profiileja ja deittaili määrätietoisesti muutaman kuukauden, kunnes tapasi elämänsä valon.
Tiedän muitakin, ihan oikeita eläviä ihmisiä, jotka ovat toimineet suhdetta metsästäessään päämäärätietoisesti, ehdokkaita kilpailuttaen ja kannattavuuslaskelmia taulukoiden; se ei siis ole ollenkaan niin tavatonta tai edes sekopäistä kuin mille äkkipäätään kuulostaisi. Se on sitä paitsi kantanut hedelmää, ihan kirjaimellisestikin.

Minua moinen upottautuminen kauhistuttaa. Ensinnäkin siksi, etten ole yhden asian nainen ollenkaan: saatan kyllä hullaantua asioista ja olla määräajoin kykenemätön puhumaan muusta (kuten viime aikoina moottoripyöristä ja sitä ennen seinäkiipeilystä), mutta se menee ohitse ja oikeasti vaadin lukuisia virikkeitä ja kiinnostuksen kohteita pysyäkseni virkeästi silmät avoinna elämän reunassa kiinni.
Toiseksi olen toivoton romantikko ja kyynikon naamarini allakin haaveilija henkeen ja vereen. Minulle ajatus siitä, että lempi ja kaikki siihen liittyvä mystiikka purettaisiin arkirealismiin ja talouselämästä lainattuihin termeihin on yhtä puistattava ja tavallaan koko elämän pohjan romauttava kuin kukkotappeluista lumoutuva hippi. Minusta ihmis- ja liikesuhteet on syytä pitää erillään, jargonia ja toimintamalleja myöden; itse ainakin kokisin tulleeni pahan kerran loukatuksi, jos minulle selviäisi olleeni ehdokkaista pätevin ja sopivin sen sijaan että olisin ollut esimerkiksi ihanin ja rakastuttavin.

Toisaalta taas saattaisi olla aihetta tarkistaa asenteitaan. Katsokaa nyt hei vähän kuka täällä huutelee.


Kävin tänään salilla ensi kertaa kenties kuukauteen. Se, kuten töihinpaluukaan, ei ihme kyllä tuntunut ollenkaan niin kivuliaalle kuin olin uumoillut. Tuntuu hyvälle olla aktiivinen ja saada konkreettisesti jotain aikaan niin, että voi olla tyytyväinen edes kättensä jälkeen.
Ei, ei töissä ahdista. Se on kaikki tämä muu mikä hankaa kuin push-upit telaketjufeministiä.

How long, how long will I slide?

Kulutin äsken aikaa lueskelemalla vuodentakaisia merkintöjä. Omasta blogistani. Ei ole itseriittoisuudella rajaa.
Tämä tematiikka toistuu säännöllisesti kaikessa, enkä siis voi välttyä kirjaamasta sitä tännekin: ennen oli kaikki paremmin. Minä olin vuoden nuorempi, huomattavasti hauskempi, kärjekkäämpi ja huomiokykyisempi. Toiveikkaampi. Riehakkaampi. Hillittömämpi.
Nyt olen mielikuvitukseton ja useimmiten vähän alakuloinen, älyllisesti täysin veltostunut ja silkkoihin luettelonomaisiin rutiinibloggauksiin juuttunut.

Ihmiset luovuttavat liian helposti tai sitten ne eivät osaa lopettaa ollenkaan. Mistä sitä tietää, mikä on kylliksi? Miten voi välttyä muuttumasta itse juuri sellaiseksi, joiden armoille on itse tähän saakka itsensä unohtanut: välinpitämättömäksi, hieman julmaksi, pelkurimaiseksi? Yritän löytää sanoja, joilla kertoa toiselle, ettei tahdo tämän unohtavan itseään; ettei halua tämän tinkivän omasta olostaan ja reunaehdoistaan vain ollakseen niin vähän kuin suinkin, voidakseen olla niin vähän ettei häiritsisi minua. Ettei se kutistuisi, pidättelisi hengitystään, yrittäisi kiihkeästi haluta vähemmän. Ollakseen jotenkin sopivampi, se luulee, vaikka samalla tietää ettei ole sitä milloinkaan.
Haluan voida sanoa sille siten kuin olisin toivonut minulle sanotun: ettei kukaan, kukaan koskaan, kukaan koskaan missään ole sen arvoinen.
Jos ihmisellä ei enää ole edes arvokkuuttaan, mitä sillä on? Ei ainakaan mitään menetettävää, voisi joku luulla.

Eikä viimeistä lomapäivää tarvitse käyttää teeveen katseluun, voi nauttia tulematta humalaan

Loppuloma on ollut legendaarinen tapahtumarikkaudessaan. Lainapyörää on hyödynnetty päivittäin ja ajettu tankkiin nojaavat polvet mustelmille ja kytkinsormet tunnottomiksi. Olen körötellyt HD:n perässä Porvooseen vuosisadan perjantairuuhkassa, sammuttanut moottorin juuri kriittisiin valoihin ja maistanut valkosipulietanoita. Olen käynyt Bembölen kuulemma legendaarisessa motoristikahvilassa, tankannut pyörän kahdesti ja käynyt onnittelemassa 8-vuotiasta kummityttöäni. Olen viettänyt runsaasti aikaa Rikkaan Ystävän ja tämän Puolison kanssa (olen hyvin pahoillani, mutten millään keksinyt mitään nokkelaa pseudoa) ja todennut, että on asioita jotka ovat mukavia ja mutkattomia, ja että on upeaa voida luottaa ihmisten hyvään makuun.

Olen myös urheillut Dahlian ja DeeJii Edamin järjestämissä seitsenotteluissa ja todennut olevani huomattavasti luulojani kehnompi pikajuoksija mutta edelleen sangen kelvollinen korkeushyppääjä. Olen istunut kantiksen tiskillä keskustellen Ratakuskin kanssa moottoripyörien alustoista, ymmärtämättä koko keskustelusta juuri mitään. Olen poistunut seurueesta kesken epästimuloivan nationalistisen ryöpytyksen ja koettanut tuloksetta näpäyttää asiattomasti tissejäni kommentoinutta moukkaa.

Tänään kävin totuttautumassa taas työntekoon. 2,5 tunnin rupeama oli niistää mehut totaalisesti eivätkä kesän aikana kaapissa kutistuneet farkut olleet mahtua asiallisesti päälleni. Ahdistavuudestaan huolimatta arjen alkaminen tuntuu huojentavalle. Kaipaan rutiineja ja normaaliutta ja rytmiä elämääni. Kunpa vain ensimmäisen työviikon voisi tehdä jotenkin pehmeän laskun tunnein, viisi-kuusi kahdeksan palkalla tai jotenkin niin.

Sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma

Hain juuri elämäni ensimmäisen lainapyörän käyttööni koko viikonlopuksi. Ajoin sen kotiin pimenevää iltaa ja sateen jäljiltä kosteaa tietä jännittäen, mutta kaikki meni ensiluokkaisesti: en sammuttanut moottoria kertaakaan, enää en jokaisella vilkun kuittauksella saanut konetta heittelehtimään hallitsemattomasti ja mikä tärkeintä, en pannuttanut kertaakaan. Viikonlopuksi olen jo järjestänyt itselleni jokaiselle päivälle ajo-ohjelmaa ja muutamille -seuraakin. Olen sietämättömän tohkeissani ja kyvytön puhumaan mistään muusta nyt.

Siitäkin huolimatta, että eilen jälleen jotain särkyi, tällä kertaa korjauskelvottomaksi; siitäkin huolimatta, että ymmärsin viimein olleeni narri, typerys ja silkka ajankulu. Päätin keskittyä hyviin asioihin ja jättää menneet lopultakin taakseni. Päätin selviytyä tällä kertaa kokonaan ja olla soimaamatta itseäni kaiken tämän ajan hukkaamisesta. Toisista ihmisistä ylitsepääseminen kestää pidempään kuin toisista, eikä itseään voi hoputtaa; on vain luotettava siihen, että tietää milloin riittää.
Ensi kerralla en enää putoa samaan ansaan.
Ensi kerralla osaan paremmin.

Se nuohooja on ja ei kukaan muu!

Sattuipa niin, että sain yllättävän tilaisuuden käydä tarkastamassa tällä viikolla HKT:ssä enskaava Maija Poppanen ennakkoon. Myönnän, olin ennakkoluulojen raskauttama: edellinen kyseisessä talossa näkemäni suurmusikaalihan aiheutti henkilökohtaisen suurpettymyksen ja se oli sentään nuorille suunnattu - nyt näkisin puhtaan lastenmusikaalin ja kyllähän se materiaali nyt tunnetaan.

Mutta katso! Lumouduin vanhasta sadusta korviani myöden: näytöksen aikana itketti, nauratti, vähän jännittikin. Teki mieli sanoa Ooh monta kertaa ja sanoinkin, osoittelin lapsenomaisen haltioituneena asioita ja suorastaan puistattelin vaikutuksen kylmistä väreistä. Maija Poppanen esittelee vanhaa kunnon teatterin taikaa parhaimmillaan. On iloista huomata, että toisinaan produktioiden rahanjako menee juuri niin kuin mennä pitää eikä haaskausta esiinny.

Poppasessa parasta oli kaikki: asiansa osaavat ammattilaisnäyttelijät, -laulajat ja -tanssijat sekä lahjakkaat lapset, kekseliäs ja sympaattisen tyylikäs lavastus sekä puvustus, vaikuttavat valot ja erittäin moderni animaatiotausta. Itse tarinaankaan en ole tätä ennen pintaa tarkemmin tullut syventyneeksi, mutta sehän on varsin opettavainen ja feministissävytteinenkin, ohjenuoranaan se tärkein: että kaikki onnistuu, jos ei itse sitä estä.
Jos aikaa on vain yhteen isoon, valitse tämä.

Ikkunani alla tänä aamuna klo 07.23 käynnistyneet kiskotyöt jatkuvat läpi yön. Minä ymmärrän, että huolto- ja korjaustöitä on toisinaan pakko suorittaa. Minä ymmärrän, että asutusalueella niitä tuskin voidaan suorittaa kaikille sopivana kellonaikana. Minä ymmärrän, että kun materiaalina ovat asfaltti ja teräs (tai mistä lie materiaalista kiskot ovatkaan valetut), eivät nuo toimet voi olla kovinkaan vaitonaisia. Mutta oikeasti. Onko oikeasti todella välttämätöntä aloittaa työt aamulla ensimmäiseksi katuporalla, lopettaa ne sitten puolen tunnin jyystämisen jälkeen puoleksi päiväksi ja palata kovaäänisimpään asiaan kymmenen jälkeen illalla? Onko tämä oikeasti todella ainoa vaihtoehto?
Alaoveen teipatussa lapussa lukee Valitamme aiheuttamaamme häiriötä. Tulikin heti parempi mieli ja uni.

Sisäsuomalaisuus on mielentila

Olen nukkunut viikon pakettiauton lattialla. Se on saanut minut aprikoimaan yhtä jos toistakin asiaa.

Ensinnäkin leirintäalueet ovat uskomattomia epäpaikkoja, vesipuistojen kaltaisia keinotekoisuuden multihuipentumia. Niissä ei useinkaan ole mitään luonnonmukaista - paitsi se rantakoivikko, johon koko setti tavallisesti on pystytetty. Kaikki muu on silkkaa tarkoituksenmukaisuutta, funktionaalisuutta ja kitkatta toimivia huoltotiloja. Toisille ne toimivat kesämökkien korvikkeina: perheet ja vanhemmat pariskunnat ajavat huippuunsa tuunatut asuntoautonsa (vakiona fillariteline ja muovitettu terassi sekä Crocsit kaupan päälle!) tutulle alueelle omalle paikalleen viikoksi, tuntevat naapurikärryjen asukit, hyödyntävät täysipainoisesti sekä keittiötä että grillikatosta ja kuivattavat pyykkinsä näppärillä kasattavilla telineillä aurinkoisina päivinä. Noilla alueilla on omat soveliaisuussääntönsä ja olotilaetikettinsä: on ihan ok rundailla ympäriinsä vanuneessa Finlaysonin Garfield-printtisessä paitulissa tai Speedoissa ilman paitaa; ei kuitenkaan ole selvästikään toivottavaa aikuisen hassutella lasten leikkipuistovempaimissa tai askarrella nakkitaksia ihmisten katseiden alla. Skumpan juominen sivistyneesti grillauksen ohessa on sekin melkoista rajaviivalla taiteilua.

Minusta tuo maailma on äärettömän kiehtova. Se saattaa kummuta kiihkeästä ydinperheen ikävästäni tai sitten campiin ja kitschiin mieltyneestä vinosta huumorintajustani, mene tiedä. Aivan erityisen ihastunut olen niihin pikkuisiin vuokramökkeihin, joita jokainen itseään kunnioittava leirintäalue pitää valikoimissaan. Ne ovat jotenkin niin uskomattoman idyllisiä ja liikuttavia, nukkekodin omaisia miniatyyritaloja, ettei niissä yöpyminen voisi olla kuin täydellistä. Lisäksi minusta olisi infantiilin kutkuttavaa vuokrata joskus yksi sellainen jonkun ihanan kanssa, harjoittaa äänekästä ja mitään arvailujen varaan jättämätöntä seksiä koko yö ja tulla sitten aamulla venyttelemään terassille nautinnollisesti ja kylläisenä, häirittyjen naapureiden luodessa kateellisia silmäyksiä syrjäkarein haukotustensa lomassa.

Toisekseen huomasin viimeistään Mikkelin Jurassic Rockiin päästyämme olevani sangen kireämyssyinen nynny, joka noudattaa sääntöjä naurettavuuteen saakka tunnollisesti ja jonka kenties hurjin teko ikinä on ollut viettää yö parkkipaikalla, jossa se erikseen kyltein oli sakon uhalla kiellettyä, lämmitettyään sitä ennen stendarilla colapullon korkin auki, sekoitettuaan sinne viskiä ja smuglattuaan koko hoidon festarialueelle iso punainen SYYLLINEN!-kyltti päänsä päällä välkkyen. Tunsin olevani säälittävä täti, joka henkensä kaupalla yrittää huvitella kuin nuoriso, antaa urheasti piut paut kaikelle ja vittu jee. Miten tässä näin on käynyt?

Kolmanneksi tuntui huvittavalle, että näinkin pienen maan sisällä asenneilmasto varioi kuin Nova Groupin liiketoimet. Minä ja Frida olemme, no, kenties jollain mittapuulla huomiotaherättäviä muttemme suinkaan mitään mangateinejä tai roolipelaajia kuitenkaan. Silti joka ikisessä kaupungissa saimme osaksemme hitaita kummastelevia katseita, hyväntahtoista naureskelua ja nuorison supinaa. Kaikki olivat sangen avuliaita ja sillä tavalla hämmentyneen ystävällismielisiä, mutten voinut olla ajattelematta, kuinka vaikeaa olisi asua minkä tahansa marginaalin edustajana jossain Puumalassa tai Varkaudessa, vaikka miten olisi laajakaistayhteydet ja skypet ja Rotaryn vaihto-oppilasohjelmat.

Samaan aiheeseen liittyy sellainen henkinen sisäsuomalaisuus, jonka ei ole tarkoitus halveerata tai arvottaa ketään, vaan ainoastaan kuvata tiettyjen piirteiden korrelointia keskenään ja niiden silminnähtävää klusteroitumista eräille alueille. Se selittää muun muassa perussuomalaisten ja Popedan mykistävän suosion, se antaa luvan käyttää vatsan paljastavia toppeja ja liian lyhyitä farkkuja yhdessä Suomen leijona -printtien ja -riipusten kanssa. Se perustelee joensuulaisen baarin keskiviikkoiltaisen sisäänpääsymaksun ja Kuopion ruokaravintolatarjonnan; se kiteytyy keskellä ei-mitään sijaitsevan lauantaiöisen ABC-huoltamon parkkipaikalle ja Carlson-ketjuun. Se on hullunkurisia diftongeja kielessä, se on vaitonaista shoppailua Citymarketin vaateosastolla; se on kasvisvaihtoehdon puuttumista menusta ja yksinumeroisia paikallisliikenteen linja-autoja.
On terveellistä aika ajoin muistuttaa itseään siitä, että neljä viidennestä pikkuisesta kansastamme elää sisäsuomalaisuuden ehdoilla ja että Helsinki-keskeisyys on vääristynyt illuusio, sillä pääkaupunkiseutu se todellinen marginaali on.

Oli mielessäni vielä paljon muutakin irrallista. Kuten että miten on mahdollista nähdä niin monta niin omituisen lempeää unta menneisyyden miehistä yhden viikon aikana. Tai että miksi ihmisten on niin hankala hahmottaa leveäkaistateitä ja niiden käyttöä. Tai että miksi minulle tunne siitä, että olen tullut hyväksikäytetyksi nostaa niin alkukantaisen raivon ja tekee pienistäkin rikkomuksista täysin mahdottomia antaa anteeksi. Miksi kesäillat tuoksuvat niin lumoaville. Miksi Ylä-Suomen kesäyöt ovat niin paljon kylmempiä kuin kotona. Miksi parhaat asiat ovat niin paradoksaalisia.
Miksi kotiinpaluu tuntuu kerta kerralta paremmalle, mutta muuttuu kerta toisensa jälkeen yhä nopeammin ahdistavalle.

Lähdetään tänään

Pakkasin mukaan

- kahdet tennarit, kahdet sandaalit ja korkkarit
- farkut ja camo-housut
- mikrosortsit ja kesäleningin
- toppeja, t-paitoja ja pari hupparia
- litran viskiä
- minikokoisen amerikkalaisen jalkapallon
- viisivuotiaan lapsen kokoisen Nalle Puhin ja pari action figuuria
- mustaa kynsilakkaa ja suoristusraudan
- kolmet bikinit ja neljä maantiekarttaa

Ihan pian mennään.

Aavetussari ja taivekihinä

Lomasta on kulunut kolmannes ja olen jälleen pit stopilla Kalliossa. Tunnen omituista haikeutta, joka liittyy usein mökiltä kotiutumiseen ja tietynlaisiin kesäiltoihin. Pesen pyykkiä ja pakkaan, soitan puheluita ja haaveilen. Haluaisin istua ikkunalaudalle polttamaan vaitonaisen savukkeen, mutta äkkiä se tuntuu sopimattomalle; viikkaan puhtaat vaatteet ja tiskaan pastakattilan. Pidän Jim D:n historiaohjelman tv:n taustahälynä, toivon sen älyllistävän minua.

Menomatkalla Saareen Raision Myllyssä asioidessamme saimme ansaitsematonta ja kiusallisen ilmiselvää huomiota kahdelta narkkarin näköiseltä jampalta. Turun moottoritiellä kummallinen Hummer-flirttaaja ajoi ensin takapuskurissani, sitten ohituskaistalla tarpeettoman pitkään rinnallani ja lopulta edelläni provokatiivista alinopeutta. Kotiin palatessani täsmälleen sama auto oli parkissa Kaarlenkadulla.

Saaressa huomasin, kuinka serkkupojat keskustelivat yleispätevistä asioista keskenään minun ja Dahlian päiden ylitse, mutten jaksanut edes tuhahtaa halveksivasti. Luin ensimmäistä feminististä utopiaa sateen runnoessa männikköä. Molskahdin saunasta uskomattoman lämpimään mereen ja sieltää noustessani kummastelin meriveden hengästyttävää vaikutusta. Kiersin saarta läpimärän ja liukkaan sammalen lussahdellessa saappaan alla ja tehdessä askelluksesta töpöttävää ja varovaista. Tutkin vanhat sammakonpoikaslammikot ja lakka-apajat. Keksin spontaanisti itselleni tärkeitä ihmisiä, joiden vaistoaisin viihtyvän Saaressa ja joita aina tulen ajatelleeksi siellä ollessani.

Tulen hieman surulliseksi siitä, kuinka paljon huomaan juuri Saaressa viettäväni aikaa kuvitelmissani. Millaista olisi, jos. Mitä tekisin, kun. Mistä pitäisit, miten oltaisiin, kuinka kaikki olisi toisin, tai ihan samoin mutta paremmin.
Mitä tarvitaan siihen, että vihdoin päästän irti päiväunistani ja alan taas elää?