I read: with every broken heart, we should become more adventurous

Elokuvaa (500) Days of Summer oli hehkutettu juuri sillä tavoin maltillisesti ja sellaisilta tahoilta, että pelkäsin sen olevan hipsteriyden läpisaastaamaa. Minä kuitenkin rakastuin, päätäpahkaa ja ehdoitta kuin rippikoululainen isoseensa. Otin luonnollisesti Tomin puolen ja pidin Summeria silkkana itsekkäänä hedonistina - joskin sangen aikaansopivan vastustamattomana ja pyöreäsilmäisenä sellaisena (miten kenenkään silmät voivatkin olla niin pyöreät ja jotenkin lasimaiset? Kuin Jared Letolla?): kyllä, se sanoo heti alussa ettei tahdo kenenkään tyttöystäväksi ja kyllä, se kertoo ettei etsi mitään vakavaa. Mutta mitä hittoa, miksi se sitten lähtee koko temppuiluun ylipäänsä, aikaa kuluttaakseenko? Voiko se olla huomaamatta, miten toinen vajoaa koko ajan syvemmälle siihen juttuun, rakastuu varpaankyntensä väärinpäin ja pupillinsa sydämenmuotoisiksi - ja jos ei, eikö se tunne olevansa sen verran vastuussa lähimmäisestään, että malttaisi lakata hyväilemästä omaa egoaan sen toisen mielenterveyden kustannuksella?

Minä ymmärrän Tomia. Minä olen ollut Tom. Ja minä väitän, ettei itseään voi pestä suhteen vastuusta vetoamalla siihen, että mähän sanoin sulle heti aluksi etten. Mitäs sitten saatana läksit alunperinkään, etkö voinut vain antaa olla ja leikkiä vaikka barbeilla tätäkin tragediaa.

Käsikirjoittajat olivat kuitenkin tehneet Summerista niin inhimillisen, että elokuvan loppuvaiheilla esitetty selitys tämän käytökseen laukaisi paitsi klassisen katharsiksen myös oivalluksen; sellaisen silmänräpäyksessä leimahtavan, ruudintuoksuisen liekin, joka valaisee tehokkaasti sen hämärän ja ummehtuneen huoneen, jonne vanhojen suhteiden sinetöidyt arkistot on teljetty.

Spoilerivaroitus tähän.

Päähenkilöpari tapaa eronsa jälkeen Tomin lempipaikassa, puistonpenkillä eräässä villiintyneessä rinteessä, jonne Tom on saapunut tunnelmoimaan ja josta Summer hänet yhyttää. Pari istuu penkillä ja puhe kääntyy väistämättömästi Summerin tuoreeseen vihkisormukseen. Tom sanoo luontevan kaunaisesti, ettei koskaan tule ymmärtämään naista, joka julistettuaan haluttomuutensa alkaa tyttöystäväksi kellekään päätyykin äkisti vaimoksi jollekin.
Jolloin Summer vastaa:
- I woke up one morning and I just knew.
- Knew what?
- What I was never sure of with you.

Ja minä ymmärsin. Täydellisesti.
Kunpa minullekin olisi vaivauduttu selittämään.


Toisen, ei kenties yhtä avaavan joskin vähintään vastaavassa määrin samaistuttavan hetken koin katsoessani viimeinkin viikko sitten Empire Falls -minisarjan.

Tässäkin spoilataan.

Isä (yksiselitteisen keski-ikäisenäkin ihana Ed Harris) lähtee kouluampumista lähietäisyydeltä todistaneen ja siitä hieman sijoiltaan menneen teinityttärensä (huomattavasti Famessa keikistellyttä pikkusiskoaan Kayta luontevampi Danielle Panabaker) kanssa rantakaupunkiin toipumaan. Tytär maalaa öljyväreillä keskellä pitkää laituria, meren velloessa ympärillään, isä pitää vahtia istuen lueskelemassa rantaan laskeutuvilla portailla tyttären taustalla. Näytetään, kun työhönsä uppoutuneena olleen tyttären katse alkaa hakea tuttua hahmoa, näytetään asteittain nouseva hätäännys ja avuttomana pyörivä pää, kuullaan vähitellen murtuva ääni tytön kutsuessa isäänsä.
Ja isä vastaa, paikaltaan nousematta mutta tilanteeseen täysin keskittyneenä ja niin intensiivistä myötätuntoa katseellaan välittävänä, että tytär rauhoittuu välittömästi.
Tässä. Olen tässä.

Se olisi hyvä tietää.

I love you.
'Cause I have to?
No.
'Cause I can't help it.

I think I'll go out and embarrass myself by getting drunk and falling down the street

Tänä jouluna on kyllä sattunut merkillisiä juttuja. Kuten se, että ensin kovalla vaivalla ja monella mankumisella saa ihmisiä kanssaan baariin lievittämään pyhäahdistusta ja jättää ne sitten keskenään liuetakseen itse alakertaan Ratakuskin ja Tylyn Mutta Ynseän jekutettavaksi ja vinoiltavaksi. Tai se, että lähettelee kiihkeästi viestejä omituisille tahoille, sillä jotenkin äkkiä koko olemassaolo tuntuu riippuvan juuri niiden ihmisten vastauksista. Tai se, että saa taksikyydin kotiovelle ja luulee saavansa kaupan päälle jotain muutakin, muttei sitten onneksi saakaan; sen sijaan saa yöhuikopalaksi aivan helvetin hyviä lämpimiä tonnikalaoliiviketsuppivoikkuleipiä kotiinkannettuna, sekä palanpainikkeeksi kuvia levytyssessioista taustatarinoineen.

Herätessään aivan liian varhain tiukkaan maailman paskin jätkä -krapulaan sekä hengitysvaikeuksiin on parasta, kun saa viestejä, joissa sanotaan kaiken olevan kunnossa ja joissa tarjotaan silitystä ja lievittävää lääkitystä. Että on joku, jonka kanssa pilkkoa ilta sopiviin annospaloihin ja todeta jokaisen olevan aivan helposti nieltävissä ja ettei mitään peruuttamatonta ole tapahtunut.
Ja että on joku, joka suostuu pitämään linjan auki, jotta voin kuunnella kun se toimittaa tavallisia hommiaan ja olla sen kanssa siten ja ankkuroida itseni maailmaan. Että se kuuntelee pitkästymättä ahdistunutta ja itsesäälistä vellomistani, sanoo juuri oikein ja nauraa täsmälleen oikeissa kohdissa. Että se tarjoutuu soittamaan myöhemmin uudelleen ja tiedän että se tahtoisi olla pitämässä minusta kiinni kunnes pysyn taas kasassa itsekseni.

On niin omituista, että välillä ei uskaltaisi olla ollenkaan, ellei saisi pitää silmiään kiinni.

Lauantai, satasen lainaan ja juon sen

Jouluisessa Helsingissä voi joutua pikkuiseen seikkailuun, jos jako on onnistunut. Se saattaa alkaa juhlallisuuksien jälkeisillä kevyillä suojakalsarikänneillä omassa kotona, tekstiviestien ulottuvissa. Se saattaa johdattaa halki Day After Tomorrow -henkisen Kallion, vaakatasoon tuiskuavan lumen ja aura-auton jättämien vallien, pikkuriikkiseen pubiin, hyisen greippijuoman ääreen. Siitä saattaa seurata kuokkamatka melkein-absinttibileisiin, hei kertokaa meneekö se oikeesti niin että näkee Kylie Minoguen kun juo absinttia, mallinuken irtojäsenien sekaan, punaviiniä ja savukkeita lokittelemaan, omituista huumemusiikkia ja The Clashia kuuntelemaan ja paasaamaan improvisoinnin hankaluudesta. Saattaa myös olla, että sen seurauksena päätyy istumaan kultalevyjen keskelle juomaan glögiä ja tulee kutsuttaneeksi itsensä Kiteelle seuraavana kesänä.

Tänä aamuna hihitytti muistella eilisen käänteitä. Mä arvostan kaikkea tätä tosi paljon, mutta mistä sussa on kysymys? Tilanteen ei tarvitsisi olla kovinkaan monelta kohdaltaan erilainen, jotta eilinen loistoseura olisi jäänyt tutustumatta.
Loivennan illan jälkiä makealla esanssisiiderillä ja tiedän löyhkääväni spriille, mutten piittaa. Kohta mennään taas.

There's blood in my mouth 'cause I've been biting my tongue all week

Tunnen oloni vastuuttomaksi, irralliseksi. Sain pidäteltyä itseni koossa koko joulun: aatonaaton, aaton sekä tämän päivän. Söin: kinkkua, laatikoita, rosollia ja vähän kalapöydästäkin, sekä sipsejä ja salmiakkia. Join: maltilla ja asiallisesti, tiettyä turtumustilaa tavoitellen. Kuskasin herrasväkeä hautuumaalle ja laupeudentöihin, saunoin ja tiskasin, koristelin kuusen ja nukuin päiväunia.
Näin unia, joissa Luppis seikkaili, mutta joiden jäljiltä en ollut tolaltani vaan ainoastaan hieman kyllästyneen kummissani.
Vastaanotin jouluaattona kaksi puhelua, jotka tekivät oloni sillä tavalla lämpimäksi ja pörröiseksi kuin jouluna kuuluukin. Olisin halunnut olla fyysisesti niin lähellä kumpaakin soittajaa, että olisin ylettynyt rutistamaan; eri syistä, mutta kuitenkin. Että jossain, missä jouluaattona aurinko paistaa ja lämpöä on +29 ja sadekin vain nestemäistä paistetta joku muistaa juuri minut, täällä, tahtoen soittaa ja kertoa minun olleen mielessään. Että jossakin, jossa senhetkistä henkistä tilannetta kuvaavat parhaiten adjektiivit sekava, ahdistunut, epävakaa ja valoton, soitto tulee minulle: koska se on yksi harvoista auttavista asioista, koska se on jotain, mitä tahdotaan tehdä. Koska siihen, juuri siihen on aikaa.

Tuntui hyvälle että tänään, hapen viimein alkaessa vähetä, sai luvan kanssa alleen auton ja moottoritien. Sai tulla kotiin kaasuteltuaan Lahdentietä epätodellisessa, puolisumuisessa tilassa, kantaa uuden silityslaudan ja uudeksivuodeksi tarkoitetun nahkaisen kotelominimekon ovesta sisään omaan, kookoksentuoksuiseen asuntoon, jossa tavarat ovat juuri minun määrämilläni paikoilla ja sängyssä vastapesty peitto. Sai ripustaa jälleen sen tärkeimmän lahjariipuksen kaulaansa ja miettiä pitkään ja rauhassa sen antajaa; kaataa lasin täyteen kylmästä hikoilevaa valkoviiniä ja tarkistaa sähköpostinsa.

Rakastan yhteisiä salaisuuksia, kappaleita joilla merkitystä siksi, että niitä rakastaa myös joku tärkeä. Rakastan ihmisiä, jotka ovat lastensa kanssa luontevasti ja puhuvat niistä sillä tavalla huolettoman kevyesti, että niiden tietää olevan sille tärkeintä maailmassa. Rakastan sitä, että joku jolla on väliä kysyy minulta mitä kuuluu ja mille tuntuu ja haluaa oikeasti kuulla sen, että se todella kuuntelee mitä sille sanoo ja kohtelee sitä tilanteen vaatimalla kiinnostuksella; että se ymmärtää, että vaikka sävy on vähättelevän painoton, voi aihe silti olla sellainen, ettei siitä puhuessa kärsi katsoa silmiin murentamatta ääntään ja kontrolliaan. Rakastan ihmisiä, jotka onnistuvat luomaan illuusion siitä, että pikemmin kuin merkityksellinen puhuttava maailmasta loppuu aika. Rakastan sitä, että jollakulla on malttia katsoa, ja nähdä. Rakastan ihmisiä, jotka ovat tuttuja mutta onnistuvat tuntumaan joka kerran sen verran uusille, että niitä tahtoo tutkia väsymättä ja kerros kerrokselta.

Rakastaisin sitä, etten tuntisi olevani olosuhteiden armoilla; rakastaisin nähdä tulevaisuuteen. Kunpa aika vain kuluisi, jättämättä hampaanjälkiään kaikkeen, saaden aikaan muutoksen.

Aku ei osaa luistella

Joulun aikaan ei kenenkään pitäisi tulla jätetyksi. Pitäisi olla lämpöä ja lempeä, herkkiä kahdenkeskisiä hetkiä, henkilökohtaisia lahjoja, kerrankin kylliksi vapaa-aikaa ja kiireettömyyttä, päiväunia ja öisiä kävelyretkiä.

Minä kaipaan sitä, miten tunsin viimein olevani osa sitä aiemmin kovaäänisesti halveksimaani me-luokkaa. Miten yksinkin ollessani tiesin kuuluvani jollekulle. Saatoin delegoida käytännön toimia sille toiselle, muru toisitsä tullessasi kaurahiutaleita kun mä unohdin, pääsin sen siivellä lätkämatsiin ja sain henkilökohtaisen kommentaattorin kaupan päälle. Miten se helpotti muutamalla oikealla sanalla minun krapula-ahdistustani, kun heräsin seitsemältä enkä saanut paniikiltani enää unta. Tiesin baarissa voivani huoletta flirttailla tuntemattomille, vailla tulosvastuuta saati onnistumispaineita. Minulla oli oma yksityinen yleisö, jolle kertoa parhaat vitsini ja tyhmimmät puujalkani, arkiset mokat ja ne jutut, jotka tuntuivat niin isoille että niiden alle olisi helpostikin nujertunut. Minulla oli varma petikaveri, jota ei tarvinnut ensin vaivalla iskeä ja sitten todeta pettymykseksi.

Tietysti kaipaan myös sen tuoksua, tapaa olla läsnä, hölmöjä tekstiviestejä, sitä miten se rykäisi halutessaan puhua jostain tärkeästä, sen omia sananparsia, huutaa kuin rajansiirtäjä, sen tapaa maiskuttaa hassusti unissaan.
Mutta se nyt on sanomattakin selvää.
Toivottavasti senkään joulusta ei tule onnellinen ja tyyni.

Vakavahenkinen mies

Viikonloppu on ollut ihmeellinen. Perjantai alkoi huikeasti, sädehtivää pakkaspäivää ikkunan läpi ihaillen, loputtomasti keskustellen, käpertyen jonkun käden ulottuville ja tietäen olevansa rakastettu.
Iltapäivällä matkasimme Fridan kanssa Malmille etsimään tissibaaria, mutta jouduimme lopulta Rotterdamiin, metroon ja S-markettiin - sekä humalaan. Vahingossa.

Lauantaina nukuin epähuomiossa pommiin, nautin pannareita ja prinssinakkeja Reinon ja JL:n sekä Puupposen seurassa, suoritin erinomaisen onnistuneita joululahjaostoksia ja poikkesin R-kioskille hankkimaan Erotiikan maailman. Illalla maailman parhaat naiset saapuivat luokseni vaihtelevin kantamuksin, joimme shampanjaa ja vodkaa, puhuimme pojista ja elämästä yleensä, kiikutimme taksilla sen tuoreen entisen poikaystävän irtaimiston kantikseen, lauloimme livekaraokea Kivillä ja tanssimme spastista kouristustanssia erinäisillä tanssilattioilla ja niiden vieressä. Kotiin kävellessäni tunsin jälleen olevani niin erottamaton osa maailmaa kuin sellainen ihminen on, josta oikeasti joku välittää. Minun naiseni ovat maailman parhaita, enkä oikein tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni ne.

Ja tänään se sunnuntaiblues yllätti minut sittenkin, vaikka luulin olevani turvassa, suojattu niiltä osin. Se sai minut kiinni raitiotievaunussa, palatessani elokuvista. Se istui untuvatakkini olalle, painaen ryhdin vähän vinoon ja saaden huokaamaan syvään. Tällaisena iltana tuntuisi hyvälle palata kotiin, painautua lämpimään kylkeen ja nuuhkia turvallista tuoksua, tarvitsematta puhua mitään. Tuntea olevansa perillä.


Jotkut menee sekaisin rock'n'roll-musiikista,
jotkut menee sekaisin alkoholista
Hei beibi, menen sekaisin sinusta
Jotkut menee sekaisin kuusta,
jotkut menee sekaisin jostain ihan muusta
Hei beibi, menen sekaisin sinusta

Sinä sekoitat minut
paremmin kuin mikään muu
Tämä hullu maailma
hetkeksi unohtuu

Sinä teit minusta kuninkaan,
annoit minulle omaksi maan
jota hallitsen lempeällä kädellä
niin kuin viisas kuningas,
joka tietää että yhtä hyvin hän olla vois
kurja keppikerjäläinen

Hei mitä sinä naurat?
Luitko ajatukseni?
Voin olla vähän hölmö
mutta niin tosissani

Musta tuntuu niin kuin oisin saanut jotain
silti yhä uudelleen ja uudelleen
menen sekaisin,
menen sekaisin sinusta

En osaa kirjoittaa sulle rakkausrunoja
mutta ota tämä laulu,
tästä tuli vähän sellainen

- J. Karjalainen: Sekaisin

Jäljet

Pakkaan sen tavarat muovisäkkiin, jonka vien sen kantaravintolan pokelle odottamaan noutamistaan. Synttärilahjahupparin, jota se ei ehtinyt käyttää kertaakaan, t-paitoja, jotka ostettiin yhdessä sinä sunnuntaina, jona elämä oli helpompaa kuin mikään, joitain sukkia, joille ei koskaan löytynyt paria pesukoneesta, kauluspaidan, jota se piti synttärijuhlissani vajaat kaksi viikkoa sitten, jolloin kaikki oli täydellistä; suihkusaippuan ja deodorantin, jotka se toi kylppäriini välttyäkseen tuoksumasta villivadelmille ja karpaloille, hammasharjan, joka ehti olla telineessä omani vieressä miltei neljä kuukautta; nitojan, jolla se kiinnitti vetäviin ikkunoihini lisätiivisteitä; sen joululahjat, joita haalin nautiskellen jo etukäteen sen yllätysilmeestä.

Riisun sen sängynpuoliskolta lakanat ja vien pesuun, nuuhkimatta.

Poistan kaikki sen tekstiviestit, nekin, joissa se sanoo että kulta ja muru ja rakas ja että se ikävöi.

Enkä vitussa itke.

En.

En sellaisen vuoksi, joka suunnattomassa miehekkyydessään jättää minut Facebookissa.

Hätäovi auki ja toinen jalka ulkona, pakotie valmiina

Olen ymmälläni, vatsa hätäännyksestä kireänä nyrkkinä, huulillani säikähdyksen sapekkaat sanat valmiina vuotamaan. Mistä on kyse? Mitä on tapahtunut? Mitä minä olen tehnyt - ja jos syy ei liity minuun, miksi minua kohdellaan kuin liittyisi?
Miksi se ei vastaa puhelimeen? Miksi se ei suostu puhumaan? Miksi se haluaa satuttaa? Miksi se ei halua yrittää enempää?

En voi tehdä yksin sellaista, mihin tarvitaan kahta.

Mitä vittua.

Mut vaikka tahdot niin

Tuntuu hyvälle kävellä ystävän kanssa rantaan talvi-illan hiipuvassa valossa, antaa merituulen puhaltaa läpi ajatusten kaaoksen, pudotella verkkaisia lauseita. Tuumia itseään ja elämäänsä toisen silmin, vailla pakkoa puolustella tai analysoida kaikkea puhki. Kun ei tunne toista vielä läpikotaisin, saa kertoa paljon vapaammin, eikä historia paina asioita ohuiksi ja läpinäkyviksi.

Kunpa olisi joku, joka kertoisi vastaukset; kääntäisi kelloa eteenpäin ja näyttäisi, mitä on luvassa. Joku, joka sanoisi, miten tulee tehdä, ottaen siten vastuun kaikesta - joku, joka tietäisi, miten tehdä ja miksi ja kaikesta tulisi niillä keinoin hyvää kaikille. Sanoisi, ettei ole väärin empiä ja epäröidä, että saa kaivata ja tempoilla ja vaiheilla ja ässehtiä, että saa samaan aikana olla ja olla olematta.
Ettei se haittaa ja että kaikki käy vielä parhain päin. Sanoisi sen niin, että siihen voisi uskoa.


Jos sä tahdot niin, olen sulle joku aivan muu
Jos sä tahdot niin, olen virhe, joita tapahtuu
Jos sä tahdot niin, mä tulen jouluksi kotiin,
jos sä tahdot niin, en enää lähde uusiin sotiin
Jos sä tahdot niin, jään vahtikoiraksi ovelles
tai painan pääni sun povelles

Jos sä tahdot niin, et enää koskaan ole levoton
Jos sä tahdot niin, kaikki minun myöskin sinun on
Jos sä tahdot niin, otan sinun uskontosi,
jos sä tahdot niin, on mulle valheesikin tosi
Jos sä tahdot niin, muutan kirjoille Andorraan,
jos vielä siellä sinut nähdä saan

Sillä ilman sinua hukun öihin sekaviin
ja ilman sinua, no niin..
Ilman sinua olen puolitiessä helvettiin

Jos sä tahdot niin, nimeäsi enää toista en
Mut vaikka tahdot niin, kuvaas mielestäni poista en
Jos sä tahdot niin, mä tulen kallioiden läpi,
jos sä tahdot niin, whatever makes you happy
Jos sä tahdot niin, tuon sulle Tiibetin vuoteeseen
ja siirrän pohjoisen luoteeseen
Ja aina uudelleen ja uudelleen,
sun muistan joskus mua suudelleen

Mutta ilman rakkautta hukun öihin sekaviin
ja ilman rakkautta, no niin...
Ilman rakkautta olemme puolitiessä helvettiin

- Hector: Jos sä tahdot niin

Pidän sinusta, siinä kaikki.

Jos joku on kerran päässyt niin lähelle, saanut aikaan sellaisia tunteita ettei kukaan, lyhyesti sanottuna pyörittänyt maailmaa ympärillään, panee se yhteyttä ottaessaan aina väistämättä pään enemmän tai vähemmän sekaisin. Vaikka pinnistelee palauttaakseen mieleensä kaiken sen pahan mielen, ahdistuksen ja ikävän, joita se sai aikaan, muistaa myös ne hyvät asiat ja sen, miksi juuri siitä alunperinkään tuli se ykkönen. Ei saa oltua sille äkeissään, ei pysty pelastamaan itseään sille turvalliselle, vihaiselle puolelle.

Kun se kertoo, miten sillä menee, mitä kuuluu ja mitä se ajattelee, huomaa edelleen haluavansa sille pelkkää hyvää. Tahtoo itsekin yhä kertoa sille kaiken, pienet yhdentekevät sattumukset ja maatakääntävät oivallukset, tunteensa ja niihin liittyvät tarinat. Ja muistaa, viime tingassa, liian myöhään, ettei enää voikaan. Etteivät ne enää kuulu sille, ettei itse kuulu; että se, omilla valinnoillaan, päätti näin, tehden tästä kaikesta tarpeetonta ja kiellettyä.

Se saa olon tuntumaan oudon irralliselle, epätodelliselle koko päiväksi. Kuinka samaan aikaan tahtoisi muuttaa ihan kaiken eikä yhtään mitään. Kuinka tietää vahingoittavansa paitsi itseään myös sitä toista silkoilla ajatuksillaan, eikä silti saa katkaistua niiden kehää. Kuinka jälleen kerran toivoisi asioiden olevan yksiselitteisiä, mutkattomia ja sävyiltään taittumattomia.

Tahtoisi, miltei enemmän kuin mitään, että sen olisi hyvin. Yhtä hyvin kuin minulla nyt.

Olenko kuollut vai enemmän kuin koskaan elossa?

Kaikista viime päivien loistotapahtumista huolimatta minua kismittää. Olen harmissani ja hapan, eikä tekisi mieleni edes postata tätä päivitystä. Ajattelin ratkaista pulman julkaisemalla muutaman kuvan syntymäpäiväkutsujeni rekvisiitasta ja tarjoilusta, josko mieleni kohenisi ja huvittuisin kertomaan niistä enemmänkin.


Kiitos, murut.



Maalarinteippiä laminaattilattiassa. Yllättyisitte, miten vaivaton se on poistaa.







Juustokakku piparipohjalla, koristeet marsipaania, mantelilastuja ja vadelmamelbaa.







Kuriositeettina mainittakoon kirjan olevan oikea uusi testamentti.




Ja siitä lahjasta, siitäkin otin kuvia. Se on ihaninta, mitä minulla on aikoihin ollut <3





Siltikään ei tullut yhtään parempi mieli oikeastaan. Tiedättehän, miten jotkut ihmiset lähtevät laskemaan mäkeä Stigalla, uhmakkaasti liian jäiseen ja jyrkkään mäkeen. Sutivat vauhtia huipulta, loikkaavat kyytiin ja mennä jyryyttävät puoleenväliin mäkeä, kunnes rattikelkka alkaa viettää vakavasti oikealle. Ne voisivat oikaista kurssin jarruttamalla vähän ja kääntämällä ratista, etenkin kun joku mäen sivustalta touhua tähyilevä ystävällinen sielu niitä huutaen ohjeistaa niin tekemään. Vaan miten ne päättävät hoitaa asian? Potkuttelevat kiukuissaan lisää vauhtia, torppaavat ratin totaalisesti itä-kaakkoon - ja rysäyttävät petäjään puunsäleiden ja stiganosasten pöllytessä ympärillään. Puskevat juuri sinne mistä neuvottiin pois, riuhtovat menemään ja kääntyvät vasta lopuksi katsomaan, paljonko metsää kaatui.

Minä en ymmärrä sellaista ylpeyttä. Minusta se on itkettävää typeryyttä, sellaista, jonka edessä tekee mieli esittää talialaisen torimyyjän pantomiimi ja vain kääntää selkänsä.

Jos itse on jo kävellyt puolimatkaan räntäsateessa, vastatuulessa ja hankaavissa kengissä, ei millään jaksaisi vastata viestiin, jossa toinen kertoo ettei viitsi lähteä ollenkaan kun on niin kurja sääkin.

Free as a bird

Eilen kuljin ympäriinsä pohtien, tuntuukohan maailma tällaiselle myös niistä, jotka ovat päättäneet tehdä itsemurhan: jokainen kokemus on ainutkertainen, jokainen kohtaaminen voi olla se viimeinen. Kaikkeen ryhtyy siten, ettei kenties koskaan enää. Tällaistako se on? Ja jos tietäisin jonkin kerran olevan viimeinen, tekisinkö jotain toisin? Olisinko tehnyt?

Vaikka tietää toimivansa oikein, itseään kohtaan ainoalla mahdollisella tavalla, olo on lurjusmainen. Kun ei ole tottunut olemaan se rotta, joka säntää ensimmäisten joukossa kohti rantaa laivan alkaessa täyttyä vedellä. Tällä kertaa en tahdo jäädä viimeisenä termiittinä pitämään ontoksi koverrettuja keon kulisseja pystyssä, kulkea ympäriinsä vakuutellen kaiken olevan kunnossa, siihen lopulta itsekin uskoen. Kaikki ei ole ok, minä en ole ok, ja haluan ulos. Pääsenkin.

Tänä aamuna istuessani lääkäriä vastapäätä, kertoessani tapahtuneista ensi kertaa riippumattomalle ulkopuoliselle, ymmärsin äkkiä kaiken järkyttävyyden paljon selvemmin. Ei sillä, että oireita olisi muutenkaan tarvinnut päästään keksiä, mutta nyt, ääneen sanottuna se kaikki kuulosti niin kovin todelliselle ja sangen hälyttävälle. F43.0 Reactio acuta e stressu, sairaslomaa ensialkuun puolitoista viikkoa. Olisin voinut itkeä huojennuksesta. Nyt voi alkaa keskittyä jälleen siihen kaikkeen todelliseen ja oikeaan, tärkeään. Elämään.

Demarit ei dokaa

Perjantaina sain puhelun, joka vapautti minut ahdistuksesta, epätietoisuudesta ja yhdentekevästä turtumuksesta. Tuntui, kuin olisin saanut vedettyä keuhkoni täyteen ensi kertaa syyskuun lopun jälkeen. Seuraavana yönä nukuin sikeämmin ja levollisemmin kuin kolmeen viikkoon ja heräsin hymyillen. Ehkä vähitellen energiaa alkaa vapautua muuhunkin elämään, tai no, elämään ihan ylipäänsä. Jospa jaksan taas suunnitella tulevaa, innostua ja nauttia asioista sen sijaan että vain keskityn selviytymään. Ajatuskin siitä, minkälainen tapahtumaketju huomisaamusta käynnistyy, saa mieleni keveäksi ja hykerteleväksi. Toivoisinpa voivani vielä mahtailevasti sanoa, että oikeus voittaa. Siitä ei kuitenkaan vielä ole takeita ja tie tulee olemaan pitkä ja kuoppainen; ainakin se on olemassa.

Kemuihin on tulossa hiilihappojäätäkin. Ja rikospaikkanauhaa. Ja se sormimobile. Vain viitta puuttuu enää ja ne shokkipiilarit. Niistä tulee loistokekkerit ja minä olen päivänsankari.

Olen keksinyt Luppikselle lukuisia loistokkaita synttäri- ja joululahjoja. Myös muutama muu joululahjaoivallus on jo syntynyt. Lahjojen laatiminen ja suunnittelu ovat lempipuuhiani ja nautin suunnattomasti keksiessäni tai löytäessäni jotain erityisen osuvaa, henkilökohtaista ja lahjan saajalle salaliittolaistyyppisesti silmää iskevää. Olen myös niin omahyväinen ja lapsekas, että haluaisin kamalasti ihmisten olevan ylenpalttisen liikuttuneita ja otettuja lahjoistani, usutan niitä avaamaan ne ennen aikojaan, lypsän ihasteluja ja äimistelyjä ja teeskentelen vaatimatonta mielissäni myhäillen. Että osaatte sitten reagoida oikein saadessanne minulta lahjoja.

You say potato, I say fuck you

Eilen tulin ajatelleeksi, miten hirveän hauskaa olisi olla mies nimeltä Pertti Aholainen. Sitten voisi aina kirjoitella joka paikkaan että terveisin P. Aholainen.
Mietin myös sellaista juttua, että jos minä vuonna 2014 olen töissä Espoossa, pääsen töihin kauhean kätevästi metrolla. Minusta se oli ajatuksena aika mukava, vaikka eivät metrot niin kovin luotettavia ole enkä ehkä silloin enää edes asu tässä samassa talossa, jossa olen viimeiset kymmenen vuotta asunut. Toisaalta eihän sitä ikinä tiedä.

Tänään olen tohkonnut viikon päästä koittavasta Elävien kuolleiden yöstä, jonka paikka ja kuljetus järjestyivät lopultakin. Maanantaina suunnitelimme Nuun ja Punaisen kanssa koristelupuolta ja löysimme muun muassa kelluvia silmämunia boolimaljan somisteeksi sekä verisiä sormentynkiä, joista voi kätevästi askarrella mobilen. Torahampaat sen sijaan näyttäisivät olevan loppu koko maasta. Jos kemuista tulee lopulta yhtä onnistuneet kuin tarkoitus olisi, lupaan yrittää muistaa ottaa kuvia ja laittaa niitä sitten tännekin.

En ymmärrä, miten on mahdollista, että ainoa työhuoneessani alati kuuluva radiokanava on Metro FM. Se olisi vielä jotenkin sulatettavissa, ellei kyseisen kanavan arki-iltapäivien juontajapimu olisi niin maatakääntävän raivostuttava ja sen jutut yksinkertaisesti niin tyhmiä ja teennäisiä, että sitä tekisi mieli purra naamaan.
Lisäksi kiihdyin tänään lukiessani viimein uusimmasta Imagesta Anu Partasen vampyyriartikkelia. Se oli kunnianhimoton ja täynnä tyhjää; sen terävin oivallus oli että vampyyrithan hei siis oikeestaan symboloi seksiä ja alistamisen uhkaa ja vähän sitä kautta tavallaan sellasta SM-juttua ja torahampaat ja eritteet ja kontrollinmenettämisenpelko. Minä olen pitänyt Partasen Anua yhtenä toimittajaidoleistani. Siksipä tuntuikin niin pahalle huomata, että silläkin on näemmä välitöitä, niitä vähemmän briljantteja tekstejä ja yhdentekevää täytelänkytystä. Koko aviisi on muutenkin menettänyt arvoaan silmissäni viimeisen vuoden aikana ja lakkauttaisin sen tilaamisen välittä, jos sille olisi jokin oikea haastaja kotimaisessa aikakauslehtigenressä.

Viime yönä suunnittelin kirjoittavani bloggauksen henkilöistä A ja B, jotka lähestyvät ongelmallisia tilanteita täysin vastakkaisista suunnista. Hankalan tai epämiellyttävän tilanteen tullessa eteen toinen napsauttaa suunsa suppuun lailla osterin, muuttuu umpimielisen näköiseksi, kääntää selkänsä ja yrittää kävellä pois. Toinen taas spekuloi, inttää ja kärttää ja lopulta responssin jäädessä uupumaan sille tulee väkivaltaisia ajatuksia ja se saattaa suorastaan korottaa ääntään tai ainakin kääntää kylkeään mielenosoituksellisesti sänkyä ryskien. Aika vastenmielisiä reagointitapoja kumpikin.
Mutta nyt en enää jaksakaan ja se asiakin meni jo. Ensi kertaa saa olla eri mieltä ja välillä aivan sanomattoman ärsyttäväkin vailla pelkoa siitä, että se toinen alkaa uhkailla kaiken lopulla tai yksinkertaisesti jättää vastaamatta puhelimeen. Se tuntuu sanomattoman hyvälle.

My momma taught me better than that

Kutsukaa minua arrogantiksi, omahyväiseksi ongelmienkerjääjäksi, mutta en suostu sätkimään ja sinkoilemaan possunuhapaniikissa. Eilen kuitenkin samaan bussikatokseen kanssani sulloutui pienikokoinen transhenkilö, joka yski räkää kurlaten ja syljeskeli taukoamatta nolon tyttömäisesti pukinparrastaan huolimatta. Se olisi ollut vastenmielistä jo aivan tavallisinakin aikoina; näinä tautisina päivinä se oli mielestäni suorastaan raivostuttavaa omaan napaan tuijottelua ja silkkaa röyhkeää piittaamattomuutta. Jos olisin sellainen henkilö, joka sanoo tuollaisesta (kuten Reino tai meidän äiti esimerkiksi), olisin sanonut, vieläpä aika rumasti.

Piittaamattomuus muutenkin on asia, joka sinkauttaa ns. henkilökohtaisen v-käyräni taivaisiin alle ohmin. Ihmiset, joiden mielestä on ihan okei ajaa tai, luoja paratkoon, värjätä genitaalialueensa (tai oikeastaan minkään alueen sen puoleen) karvoitusta kuntosalin suihkutiloissa. Ihmiset, jotka kaatavat pannusta viimeisen täyden kahvikupin itselleen ja jättävät loppulirut pannun pohjalle sakkaantumaan, vaivautumatta kaatamaan niitä pois, huuhtelemaan kannua ja heittämään suodatinpussia bioroskikseen tai edes kelaamatta, että niinkin todella voisi toimia. Ihmiset, jotka eivät katso ympärilleen - tai edes eteensä - kadulla kulkiessaan, sulkevat toisten kulkureittejä omalla harhailullaan sekä pysähtelevät sattumanvaraisiin kohtiin sakkauttaen jalankulkuliikenteen ja luoden kaaosta. Ihmiset, jotka ilmoittavat olevansa narttuja, jotka ylpeyttä äänessään sanovat laittavansa asiat tapahtumaan, etteivät välitä siitä, miten eivätkä halua kuulla, mikä niitä on tähän saakka estänyt tapahtumasta. Ihmiset, jotka aivan surutta sabotoivat muiden tunnelman vain siksi, että niillä itsellään on vähän nihkeä fiilis.
Miten olis: pää pois omasta pyllystä, edes toviksi? Anyone?


Tällä hetkellä elän tietyllä elämänalueellani turran yhdentekevyyden aikaa. Ne kaksi uutta, jotka siihen liittyvät ja jotka hurauttivat ohituskaistalla suoraan minun ja erään toisen asianosaisen päältä kärkikahinoihin, liehittelevät nyt minua jatkuvalla syötöllä, kehuen meikkejäni ja tukkaani ja suullista ulosantiani ja muuta merkityksetöntä, enkä minä osaa edes herjana kuvitella niiden olevan tosissaan. Hymyilen kasvot jähmeinä ja sanon kiitos enkä jaksa irvistää edes sisäisesti.

Asioilla on aina vähintään kaksi puolta. Jos ihminen nielee kritiikittä vain toisen kuulemansa puolen kiveen hakattuna jumalan totuutena, se on aivan saatanan tyhmä, naiivi tai yksinkertaisesti häikäilemättömän laskelmoiva oman edun tavoittelija. Minulle sellaisten puheet sijoittuvat kiinnostavuudessaan jonnekin kriketin sääntöjen ja parkettivahavertailun välille.

Kai jonossa menee metsässä ketutkin

Tänään pidän

* kuivista syysilloista, jolloin kiristyvä pakkanen tekee maisemasta mattaisen, tähdet näyttävät olevan korkeammalla kuin koskaan ja maailmassa on avaruutta ja tilaa hengittää.
* suolaista ja makeaa oikeassa suhteessa yhdistelevistä herkuista kuten jugurttimaapähkinöistä, Smash-naksuista ja suklaapopcorneista.
* amerikkalaisista vanhemmista miesnäyttelijöistä, joiden pikimusta ja vahva tukka on saanut teräksisiä juovia ja aaltoilee kurittomasti niiden esittäessä varttuneita playboy-hahmoja, joiden sydän on kuitenkin täyttä kultaa tai sitten ei.
* Pirkka kiviuunipizzojen mozzarellaversioista ja Pirkan pikkuisista sitruunaleivoksista
* ystävistä, jotka pursuilevat luovia ideoita syntymäpäiväkemujen tiimoilta ja jotka ovat valmiit uhraamaan omaa aikaansa sekä vaivaansa noiden ideoiden toteuttamiseksi.
* tulevan viikon automatkoista sekä vihdoinkin koittavasta kampaaja-ajasta
* krapulattomuuden aiheuttamasta energisyydestä ja tasapainoisuuden tunteesta; tosiasioista lahjakkaasti piittaamatta kävin vanhasta tottumuksesta ostamassa kaupasta perinteisen mättösetin pakastepizzoineen ja greippilimuineen ja nautin hyvällä halulla, vailla pahoinvointia.
* Kauneus- ja terveyssekäkaikkinemuutmessuilla Acon hyväntekeväisyysständin näytepulloista, jotka mukavan ennakkoluulottomasti koostuivat huulikiillosta, after shave -geelistä sekä liukuvoiteesta.
* Tigin Some Like It Hot -shampoosta, joka on pakattu mukavan keltaiseen tuubiin, joka tuttuun tapaan haisee ihanalle ja tekee tukasta sangen käsiteltävän, vaikka sitä pesun jälkeen hautoisikin pipossa koko päivän.

Olen myös tuuminut, pitäisikö minun ryhtyä kouluttautumaan rakennus- tai pikemminkin purkualalle, niin mukavaa ja terapeuttista kattopaneelin ja parketin aukirepiminen eilen oli. Mielestäni lahjani viittaavat kyseiseen bisneshaaraan.

Enää ei tunnu, että hammaslankaamisen jälkeen olisi odotettavissa jättipotti hammaskeijulta. Olisi suunnattoman pelottavaa, jos kaikki hampaat vain putoaisivat yhtäkkiä, hipaisusta kuin kypsät puolukat. Yritimme katsoa tänä aamuna huonossa vireystilassa elokuvaa nimeltä Synechdoche New York (jonka vielä katson, sillä se taatusti mieleeni - tänään vain olosuhteet eivät olleet otolliset). Siinä päähenkilön ruumis alkaa alusta saakka mystisesti lahota, sen mielestä sen uloste on oudon väristä, sen kasvoihin ilmestyy jonkinlaisia märkäpaiseita ja se pissaa verta. Ajatus siitä, että kehon sisällä on miljoona orgaanista juttua, jotka voivat mennä tuhoutumaan lukemattomin tavoin ja alkaa valuttaa sisäiseen käyttöön tarkoitettuja eritteitä ympäriinsä ja ulkoisesti saa minut jotenkin voimattomaksi pelosta. Siellä on paljon tavaraa, jonka toiminnasta ei ole mitään takeita tai indikaatioita, eikä toimimattomuudestakaan oikeastaan ennen kuin sitten kun mitään ei enää ole tehtävissä, ja että virheetöntä toimintaa voi kuvitella vaalivansa tietyin valinnoin ja tottumuksin, mutta kuinka todellinen vaikutusvalta oman kehon hyvinvointiin on kovin sattumanvaraista ja paljolti täysi illuusio. Kun alan ajatella sitä, tuntuu kuin vatsan puoliväliin olisi asennettu tukevan välipohjan sijaan hauras läpinäkyvä viritelmä, jonka alla aukeaa arvaamaton syvyys ja jonka varaan ei uskalla laskea mitään arvokasta tai painavaa ainakaan.

En ole milloinkaan ennen elänyt viikonlopusta viikonloppuun, eikä se tunnu kovin hyvälle. Siksi onkin onni, että tällä viikolla on arkenakin tavallista enemmän mukavaa odotettavaa.

The moonlight licked the face of danger

Tämä viikko on ollut jotenkin käsittämättömän raskas.
Yksi venytty työpäivä. Yksi evätty työpaikka. Yksi jatkettu ja ratkottu riita. Yksi missattu teatterinäytös. Yksi elämyksellinen konsertti. Monta alati piinallisemmaksi käyvää työtuntia. Monien asioiden selvittelyä. Monia valkoisia valheita. Muutama painava totuus.
Ja sitten tuli viikonloppu, jona on tähän mennessä muun muassa lujitettu suhdetta, purettu kattoa, lattiaa ja seiniä, nähty livekiekkoilua sekä katsottu Lesbovampyyrin tappajia.


Näin torstaina Pinkin keikalla jo toisen kerran. Käsittämätöntä, miten amerikkalainen supertähti saa kotoisalla jutustelullaan yleisön tuntemaan yhteenkuuluvaisuutta: että tuttujahan tässä ollaan ja vaikka minulla on tässä taitavaa ja kuumaa henkilökuntaa ympärilläni ja teillä vain suolaisen hintaiset pääsylipunjämät taskussanne, niin frendei hei, samaa verta ja lihaa. Pink kiehnäsi tuttuun tapaansa lavalla saaden vähintään minun oloni levottomaksi, lauloi kiihkeissä setin loppupuolen biiseissä perinteisen ylävireisesti, keinui yläköysissä ja lopuksi dippaannutti itsensä valtavaan, catwalkille sijoitettuun vesisaaviin nousten yleisön ylle jälleen pisaroiden ja jotenkin ainutlaatuisesti show'lleen antautuvan kuvan itsestään luoden.

Pinkin pientä ja pikajuoksijahenkisesti kireää, valtaosiltaan näkösällä ollutta kehoa katsoessani mietin, miksi esimerkiksi se ja vaikkapa juuri The L Wordin Shane tai Kat Von Dee ovat mielestäni kuuminta mitään, mutta miksi Xena tai jotkut Jenna Jamesonin kaltaiset naiset eivät nosta lämpöä millään mittarilla. En keksinyt, sillä se ei selvästikään ole hiustenväri tai ruumiinrakenne. Asenne, kenties?
Sen sijaan keksin, että joulukuun tatuoinnin ja sitten sen seuraavan (jonka idea on tarkentunut ja on nyt niin hyvällä mallilla, että tavallaan tahtoisin skipata suoraan siihen) jälkeen haluan jotain siihen hiusrajan ja korvalehden väliselle ihokaistaleelle, siihen missä Pinkilläkin on jotain siistiä. Enää tarvitsee keksiä että mitä.


Juuri nyt olo on levollinen, huojennettu, hyvä. Luppis nukkuu vieressäni kuulostaen keskikokoiselle karhulle ja on jälleen sellainen, jonka lähellä tahdon olla. Kahden ystävän unelma eteni tänään kahden ylimääräisen käsiparin tuoman avun verran ja tuotti myös minulle suunnatonta nautintoa. HiiÄfKoo ei lopulta voittanutkaan, mutta viimeisen erän taistelun ansiosta nosti ottelun parhaaksi niistä livenä näkemästäni kahdesta.
Kynttilät palavat ja lasissa on jääkylmää persikanväristä kuohuviiniä. Voisinpa pysäyttää ajan tähän.

You always wanted more than life but now you don't have the appetite

Miten monta kertaa pitää yrittää kavuta korkeimmille oksille kunnes ymmärtää uimisen olevan oikeastaan paljon luontevampaa itselleen? Miten onkin niin, vaikka kuvittelee tietävänsä paremmin, silti suostuu kuuntelemaan muiden laatimia odotuksia, ennakkoasenteita ja viisasteluja - miten ne voisivatkaan tietää jotenkin enemmän ja syvemmin? Ja miten, vaikkei kukaan ole sanonut ääneen mitään, sitä luulee tietävänsä mitä ne lopulta haluavat ja miksi sillä ylipäänsä kuvittelee olevan merkitystä? Unohtaa kuunnella itseään, kieltäytyy näkemästä sitä, mikä oikeasti on eniten omaa ja takertuu valheelliseen, joskus jonkun puolihuolimattomasti sivulauseessa hahmottelemaan identiteettiin. Joskus tarvitsee ulkopuolisen kriisinsynnyttäjän, jotta saa aikaan tervettä liikettä ja muutosta kohti parempaa.
Toisinaan pitää sanoa että piirtäkää minulle kuva minusta kun en itse oikein näe itseäni.

Luulin poteneeni kuuluisan kolmenkympin kriisini viisi vuotta sitten, ensi kerran suuresta ja tuntemattomasta tulevaisuudesta toden teolla ahdistuessani. Kuluneet viikot ovat osoittaneet, että henkilökohtaisen kriisin ei tarvitse olla sisäsyntyinen johtaakseen perinpohjaisiin mullistuksiin niin ajattelussa kuin käytännön toteutuksessakin. Tunnen syvää sielunveljeyttä Helsingin rautatieaseman metrotunneliin: myös minun seinäni luhistuivat odottamattoman paineaallon ryskiessä materiaa edellään, myös minä tahtoisin ripustaa julkisivulleni kyltin "pois käytöstä, avataan puolen vuoden kuluttua", myös minä kernaasti palaisin peliin täysin uudistuneena, kirkashymyisenä ja entistä vahvempana.

Minua on työnnetty pois, niin kauas, että reunan yli pudottautuminen alkoi tuntua uhkaa pikemmin ainoalle mahdollisuudelle selvitä hengissä edes tovin pidempään. Minulle on myös raotettu ovea päästä lähelle, lähemmäs kuin koskaan aiemmin. Henkeä pidätellen, varovasti varvas kerrallaan uskaltaudun kurkistamaan sisään.
Kaikkiin näihin huoneisiin, jotka voivat olla minun.


Musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvi kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän

- Laura Sippola: Mä tiedän

1 say about the bisquit

Kyllä nyt on kuulkaa. Olen toki kuullut aiemminkin Googlen käännöstoiminnon hassuudesta, mutta välttynyt siltä tosielämässä - tähän saakka. Äsken Hoo tekstasi minulle kertoen joutuneensa epähuomiossa blogini sivuille tuon translaation kautta. Kävin tarkistamassa lopputuleman ja olin nauraa itseni tärviölle. Miten jokin noin älyvapaa voi olla noin kertakaikkisen lystikästä? Tjeu.


Tiedättehän, miten tietynlaisissa elämäntilanteissa tuntuu jatkuvasti törmäävän vain tietynlaisiin tilanteisiin. Kun on joutunut viemään rakkaan koiransa piikille, näkee päivittäin töihin rientäessään joka toisella koiranulkoiluttajalla täsmälleen sen rotuisen, värisen ja vähän samanlailla kävelevänkin piskin. Kun itse on vastentahtoisesti sinkku, joutuu jatkuvasti sietämättömän rakastuneiden ja toisiaan julkisilla paikkoilla lääpivien pariskuntien kulkureitille. Jos kiihkeästi haluaa lapsia muttei juuri sillä hetkellä voi syystä tai muusta hankkiutua raskaaksi, ei maailmassa muuta olekaan kuin vatsa pystyssä lyllertäviä tulevia äitejä, lastenvaunuja ja kurahaalareihinsa tönkkösuolattuja taaperoita.

Minulle on käynyt nyt näin työkulttuurin kanssa. Uskoni työelämään ja sitä myöden maailman toimivuuteen alkaa vähitellen olla niin rapautunut, että toivon, ettei mikään raskas törmää siihen lähiaikoina pölläyttäen sitä lopullisesti tomuna tuuleen.
Otavan toimitusjohtaja erosi yllättäen. Ainoaa kyseisen henkilön omaa irtisanoutumistaan koskevaa kommenttia siteerattiin Uuden Suomen sivuilla näin. Sangen arvoituksellista.
WSOY:n ilmeisesti julkisuudessakin laajalti otsikoitujen kiistojen seurauksena Johnny Knigan kustannuspäällikkö irtisanoutui tällä viikolla. Tätäkään irtisanoutumista ei asianosaisten yhteisestä sopimuksesta kommentoitu medialle; sensaationhakuinen puoleni on sitä mieltä, ettei moinen koskaan kerro kovin hyvää irtisanoutumiseen johtaneista syistä.
Tänä aamuna Radio Rockin aamutiimin toinen juontaja veti viimeistä lähetystään kanavan leivissä. Hän kommentoi lähtöään suorassa lähetyksessä viittaamalla ilmeisesti asian tiimoilta nousseisiin kuulijakysymyksiin sanomalla, ettei uutta työpaikkaa ole tiedossa mutta että joskus ihmisen vain täytyy lähteä. Kuka tällaisena aikana jättää monivuotisen työpaikkansa vapaaehtoisesti, vailla tietoa tulevasta leivänlähteestä? Epäilyttävää.

Mitä maailmalle on tapahtumassa? Olenko se vain minä, vai onko joku nyt laatinut nerokkaan elokuvakäsikirjoituksen, Matrix kohtaa Truman Shown kohtaa Kafkan Oikeusjutun tiätsä, ja paitsi huutonauraa koko matkan pankkiin myöskin jauhaa muutaman lapsenuskon ja ehkä sen perinteisen ja paljon peräänkuulutetun työmoraalin rippeet laakerikkaittensa alle mennessään? Mistä tässä on kyse ja voitaisko olla kaikki taas kivasti, ihan niin kuin silloin ennen kun elämässä oli vielä kyse muustakin kuin osavuosikatsauksista ja eläkesäästämisestä ja pätkäduunien ketjuttamisesta.


Haluaisin vielä lopuksi listata hieman joitakin viime päivinä erityisesti kiukkuhermoon iskeneitä juttuja, joista räntä - istu ja pala! - ei ole yksi.

Ensinnäkin bussikuskit, jotka pumppaavat jarruja risteystä tai muuta pysähtymispaikkaa lähestyessään. Menee ihan hermo ja tunnelma ja tasapaino ja matkahyvinvointi sellaisesta: ajakaa paremmin perkele!

Toiseksikin se ääni, joka syntyy esineen (vaikkapa tyhjän limupullon tai kattilankannen) jäädessä keinumaan pöydälle lailla ikiliikkujan, nakertaa hermoja lailla häiriintyneen fretin. Pitääkö kaikki alkaa naulata kiinni, että loppuu se tyhjänpäiväinen hetkuminen ja mekastus?

Kolmanneksikin olen jotenkin viime viikot sattunut torstai-iltana kotiin sellaiseen aikaan, että televisiosta tulee Ratula, tuo suomalaisten valju, haalea ja auttamattoman viimetiistainen Strömsö-kopio. Siinähän kivasti puuhastellaan idyllisissä olosuhteissa yhdessä ja on vähän julkkista ja on vähän huumoria ja nikkarointia ja ruuanlaittoa ja yhdessäoloa ja eikös sellaisesta kaikki tykkää. Ja ne sukupuoliroolit ovat niin ankean ja tunkkaisen viisikymmenlukuiset, että minua alkaa aina vastustamattomasti ensin aivastuttaa ja sitten vituttaa niin että on käännettävä kanavaa ja pitäisihän se tehdä muutenkin ettei vahingossa ehdi nähdä yhtään BB-vilahdusta.

Sitten viimeisimpänä joskin kenties sylettävimpänä on repliikki, joka saa joka kerran sen kuullessani pari verisuonta poksahtamaan päässäni niin, että varmasti muutun ihan todellisuudessakin punaiseksi ja kuumaksi naamastani ja haluaisin työntää haarukan tuon repliikin esittäjän vasempaan silmämunaan. Kas näin se kuuluu: "Syystä että?", sellaiseen tivaavaan ja syyllistävään sävyyn esitettynä, että minulla on oikeus tietää ja alahan laulaa äläkä yhtään enää pimitä tietoa sillä minä en sellaista sulata ja jos et kerro niin mä sanon maailman presidentille ja sitten sä ainakin saat porttikiellon ja pahaa karmaa jotain kolmekssadaks vuodeks eteenpäin ja kaikki KUOLEE.


Onneksi tänään on perjantai ja huomenna siis lauantai ja ylihuomenna vielä sunnuntai eikä töitä enää kuin pikkuisen ennen vapautta.

Tinakenkäni on sulaa laavaa

Tänään istuin maanalaisessa, kun viereiseen loosiin tuli istumaan mustiin pukeutunut pitkätukkainen parikymppinen mies. Se luukutti nappikuulokkeilla kuuntelemaansa musaa niin lujalla, että myös minä saatoin kuunnella sitä ihan vaivatta. Se oli Kaija Koota.
Mietin, minkälaista musaa se kuvittelisi minun kuuntelevan silkan habitukseni perusteella, olettaen siis että sitä kiinnostaisi. Ei ainakaan mitää Gossipia tai muuta hipsterikamaa.

Tänään syötin serkkuni kaksospojista toiselle, sille joka on nimetty meidän isoisämme mukaan, tuttipullosta jonkinlaista maitojuomaa. Se lupsutteli menemään ihan muina puolivuotiaina, ilmeisesti hoksaamatta ollenkaan, että sitä syötti sellainen, jota englanniksi sanottaisiin imposteriksi mutta jolle termi teeskentelijä ei minusta ihan tee oikeutta. Sen toisen onnistuinkin sitten säikäyttämään kyyneliin saakka niistämällä liian äänekkäästi. Sen elämä on nyt varmasti peruuttamattomasti pilalla ja se joutuu käymään terapiassa lopun ikäänsä eikä minusta ehkä koskaan tule tämän parempaa lasten kanssa vaikka miten vilpittä ja täysillä yrittäisin ja mitä sitten teen.

Maanantaina kävimme Kansallisteatterissa näkemässä Viidakkokirjan. Tarina oli tuttu, joskin Dahlmanin huomautus siitä että meidän ikäpolvemme luultavasti pitää koko kudelmaa Disneyn hengentuotteena osuikin mielestäni sangen oikeaan. Lavastus ja puvustus olivat huikeat ja mielestäni oivallus eläimistä asvalttiviidakon sankareina on kerrassaan timanttinen. Marja Salo on juuri sopivan infantiili Mowgli, Juhani Laitala puolestaan niin ihana (H.)Baloo että ottaisin sellaisen meille asumaan koska tahansa. Jani Karvinen (joka oikeasti näyttää tältä, hyvin vaikea ymmärtää) on fantastillinen drag-Bagheerana - ja kävelee niillä rivoilla pornohokkareilla niin sulavasti, että vain korkokenkiä rakastava nainen ymmärtää kadehtia sitä liikehdintää.
Sitten on vielä Ville Keskilä Sherekanina. Voi. Hyvä. Luoja. Miten kukaan voi olla niin kuuma, että saa uusnatsivaikutteisen tiikerilookin näyttämään niin hyvälle, että teki mieleni väliajalla poistaa pikkuhousut minihameen alta kokonaan ja istuutua eturiviin. Yhtään sen ylivoimaista kuumuutta ei ainakaan vähennä se fakta, että tiedänpä sen ja naisensa harrastavan pienimuotoista puutarhanhoitoa ja shoppailevan eräässäkin itähelsinkiläisessä puutarhaliikkeissä omina, suunnattoman mukavina ja hyväkäytöksisinä itseinään.

Tällä viikolla olen poistunut henkilökohtaiselta mukavuusalueeltani jo niin monesti, ettei se kohta enää voi olla kantamatta hedelmää. Sillä eikö olekin niin, että kun tarpeeksi ponnistelee, se palkitaan ruhtinaallisesti? Eikö olekin?

Vaikka tietäisin maailman tuhoutuvan huomenna, istuttaisin tänään appelsiinipuun.

En ole kovin äidillinen tyyppi. Tavallaan. Tai ehkä olenkin, mutta suuntaan senkaltaiset tunteet monien mielestä hieman epätyypillisiin kohteisiin.

Tänään harjoitin näitä huolenpidollisia piirteitäni vaihtamalla multia muutamille kasveilleni. Niillä muuten on oikeat, toisistaan selvästi erottuvat luonteet, viherkasveilla; asia, jota monet eivät usko.
On esimerkiksi spatifyllum, joka on maailmanluokan diiva: kuivuessaan se löpsäyttää suurieleisesti kaikki lehtensä alas näyttäen piiskatulle spanielille. Kymmenen minuutin kuluttua kastelemisesta kaikki on taas hyvin, lehdet kurkottavat kohti taivaita ja kasvin voi suorastaan kuulla hyrisevän itsetyytyväisesti saatuaan jälleen kipeästi kaipaamaansa huomiota.
Sitten on amazoninlilja, joka hyväntuulisesti ja suurisydämisesti vain rehottaa, puskee uutta lehteä pintaan ja kestää urhoollisesti pimeänkin vuodenajan antamatta sen verottaa luontaista virkeyttään.
On anopinkieli, joka jurottaa penseänä näyttäen samalle vuodesta toiseen riippumatta toimenpiteistä, joita sen hyvinvoinnin eteen on tehty tai jätetty tekemättä.
On rönsylilja, sinnikkäin kaikista, valmis pärjäämään vuoden ilman kasteluvettä, lykäten viimeisillä voimillaan lisää rönsyjä taatakseen sukulinjansa selviämisen.
On muratti, joka hävyttömästi ja röyhkein tarttumatassuin raivaa tietään läpi ikkunatiivisteiden, pureutuen seinälaastiin ja vallaten tilaa muilta, tuoden pienet lentävät ystävänsä mukanaan.
On pikkuinen pullojukka, joka ilmaisee janonsa suloisesti pulloaan kurtistamalla: nyt jos koska ottaisin kernaasti kulauksen, jos tarjottaisi.

Ja sitten on minun itse, omin käsin siemenestä kasvattamani appelsiini, silmäteräni. Tunnen sydämeni paisuvan aidosta äidinrakkaudesta vaihtaessani multaa sille ja nähdessäni kaikki ne urheat, tanakat juuret, joita tuo pieni ja hintelästä jykeväksi varttunut taimi on kasvattanut. Syödä itse se alkuperäinen appelsiini, upottaa sen viimeinen siemen multaan, vaalia, suihkuttaa, kastella ja lannoittaa - nähdä siitä kaikesta versovan ihan oikean kasvin, itse kasvatetun. Se on jotain suurenmoista, ihan oikea ihme: miten siihen pikkuiseen siemeneen on voinut mahtua kaikki tämä tieto, tuo syvä vihreys ja vähitellen puutuva varsi, määrätietoiset juuret, kokonainen kasvin elinkaari?


LA Inkin katsominen on tehnyt minulle muutamia asioita. Ensinnäkin se luonnollisesti on saanut minut himoitsemaan lisää leimoja, tila joka on tuleva korjaantumaan hieman reilun kuukauden kuluttua (jolloin aion muuten varata samalla seuraavankin ajan valmiiksi, kuvakin on jo keksittynä).
Toiseksi se on pannut minut pohtimaan hiustenvärin osuutta identiteetissäni: olisinko minä enää minä, jos hiukseni olisivatkin punaisen sijaan kokonaan tummat - tai kenties jotain ihan muuta? Tahdon ehdottomasti kokeilla: nyt kun olen sen keksinyt, en jaksaisi enää millään odottaa seuraavaa kampaaja-aikaani, johon on vielä aivan liian pitkästi.
Kolmanneksi olen muuttanut mieltäni kasvoalueen lävistysten ja bodymodificationeitten suhteen. Pixiellä on maailman siisteimmät hymykuoppalävärit (olisipa siistiä jos juuri sen lävärin nimi olisi smiley, mutta muistaakseni se on jotain ihan muuta se) (ja pitihän se etsiä: ilmeisesti sen nimi on yksinkertaisesti dimple ja tuo smiley on ylähuulen alla olevan jänteen lävistys) ja sillä on halkaistu kieli, mikä kuulostaa superetovalle mutta näyttää uskomattoman kuumalle, etenkin kun se osaa heiluttaa kumpaakin kielenpuolikasta erikseen ja yhtä aikaa eri suuntiin. Miettikää mitä kaikkea sillä kielellä voisi tehdä...
Neljänneksi olen löytänyt uudelleen kiinnostukseni käsityöläisammatteja kohtaan. Olen aina hieman potenut sitä, että kaikki lahjakkuuteni ovat pikemminkin abstrakteja kuin käytännöllisiä luonteeltaan: en osaa piirtää, en ole kovin näppärä käsistäni, enkä erityisen kiinnostunut askartelusta tai neulomisesta. Tämän vuoksi romantisoin ja ihailen suunnatta niitä Kultamokka-mainosten ammattilaisia: kondiittoreita, artesaani-puuseppiä, suutareita. Tatuointitaiteilijoita.
Ovathan sanatkin taidetta. Jos vain tohtisi tehdä niistä itselleen leivän.
Viidenneksi se on saanut minut näkemään ensi kertaa elämässäni yrittäjyyden iloisena itsensä toteuttamisen välineenä. Jos ajatellaan, että töissä voisi oikeasti olla tarkoitus viihtyäkin tehdäkseen siitä mahdollisimman mielekkään elannonhankkimisvälineen, mikä voisi olla mahtavampaa kuin tehdä työtä ystäviensä kanssa, ystävien, jotka vielä sattuvat olemaan alansa valioita paikassa, josta on saanut laittaa juuri omanlaisensa, täsmälleen sellaisen kuin hyvälle tuntuu.
Perustetaan joku kollektiivi, jätkät hei? Oikeasti?

Sadonkorjuu

Löysin kännykän usb-piuhan (aivan niin, en osaa käyttää bluetoothia. Koska en ole opetellut. Kun ei ole tarvinnut. Eikä tarvinnut nytkään, hähäh!) ja päätin ilahduttaa lukijoitani kesän varrelta kännykän muistikortille tallentuneilla kuvilla.

Mingin teekki, ihankö lahdentakainen lääkeliike meille turkiseläimille.

Tämän otin ihan yksinomaan Taalasmaan riemastuttamiseksi. Se lupasi laittaa taustakuvakseen, vaan eipä ole tainnut. Suunnattoman petyttävää.

Studio Elsan takapihalta löytyi yllättävä oikotie.

Kas noin. Viihdyittekö? Vielä olisi ollut se kivistä kertova näyteikkunateippaus, mutta se ei varmuudella olisi naurattanut ketään muuta kuin Fridaa, joten jätin sen laittamatta.

Niin sitten siihen haasteeseen, siihen minulle uuteen ja Rooiboksen kautta saatuun:

1. Laita tunnustus blogiisi.
2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.
3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.
4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.
5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.

Linkitin jo aiemmin ja kuvakin löytyy tuolta sivupalkista. Sitten aion olla kerettiläinen ja jättää ehkä haastamatta, paitsi jos muutan mieleni postauksen lopuksi. Ja sanon vielä tähänkin väliin kiitos. Kiitos.
Sitten niihin aisteihin.

Tunto
Aisteistani kenties henkilökohtaisin. Olen kosketusnarkomaani, tavattoman altis kutiamaan ja herkästi hiestyvä, mutta silti säännöllistä kosketuskontaktia kaipaava. Kosken kernaasti itsekin ja uskon, itse tungettelua kavahtavana, kosketuksieni erilaisten sävyjen välittyvän.
Kosketuksen ei tarvitse olla hellä ollakseen haluttu, kunhan se on luvallinen. Vieraita käsiä tatuoinneillani, takapuolellani, lanteillani saati missään muuallakaan en siedä, edes baarissa, edes humalassa, etenkään silkkana poikien hupina.
Saisio joskus luonnehti eräässä kirjassaan jotenkin niin, että ihoa, jota ei aikoihin ole koskettu särkee samalla tavoin kuin kipeäksi silitettyä. Tämä kertoo mielestäni kaiken olennaisen aiheesta.

Haju
Hajuaistini on tarkka ja sangen assosiatiivinen: saatan paikantaa tuoksut vuosienkin taa ja joutua vangitsevalle aikamatkalle ihan vain tiettyjen tuoksujen kulkeutuessa nenääni. Saan myös voimakkaan visuaalisia tai auditiivisia mielikuvia silkan hajun perusteella: mihin liittyy koskemattoman hangen poikki kiemurteleva ketun reitti, mihin syrjäinen porttikonki ja lehdenjakajan jalanjäljet, mihin iltaruskon värjäämä järvenselkä ja vastarannalta kaikuva käen kukunta.
Pahat hajut tuntuvat erityisen vaikeille kestää aamuisin; toisaalta se mitä muut pitävät sietämättömänä löyhkänä ei välttämättä ole minulle lainkaan vastenmielistä. Lapsena rakastin pakokaasun ja tupakan tuoksuja, nyt pidän muun muassa miedosta hienhajusta, juuri paketista avatun kellukemuovin tuoksusta, tuoreesta maalista, suutarinliikkeiden ominaislemusta ja filtterin hajusta Luppiksen sormissa. Sen sijaan etovaa on tunkka vaatteissa (tiedättehän, sellainen haju, joka syntyy kun vaatteet ensin saavat kuivua myttyisinä umpinaisessa tilassa, minkä jälkeen niissä ehkä nukutaan päivä- tai yöunet ja sitten ne sullotaan vaatekaappiin muiden kaltaistensa sekaan marinoitumaan), asunnon huoneilmaan ja tekstiileihin juuttuva ruuankäry, pistävä hienhaju (joka muistuttaa pissaa niin voimakkaasti, ettei haistellessaan voi olla varma, kummasta oikeasti onkaan kyse), sekä aivan uudet, vielä tyyten pesemättömät vaatteet.

Kuulo
Kuulen kernaasti väärin. Valtaosaltaan se on oppimisen tulosta, mutta väitän fysiologiallakin olevan sormensa pelissä: uskon kärsiväni jonkinasteisesta sanasokeudesta tai sanojen hahmottamishäiriöstä, joka ilmenee parhaiten luetussa tekstissä mutta myös kuulotilanteissa. Puhelinta pidän aina vasenta korvaani vasten, sillä oikealla korvalla kuunneltuna tuntuu etten ymmärrä puhetta lainkaan. Joidenkin ihmisten ääni on myös niin matala ja / tai vaimea, että liikenteen keskellä minun on äärimmäisen vaikea hahmottaa heidän sanomaansa. Omat keuhkoni ovat sangen laajat ja usein ylimitoitan puhevolyymini käytettävissä olevaan fyysiseen tilaan, kuulijoiden määrään tai etäisyyteen nähden; kiihtyessäni äänekkyyteni vain kasvaa. Toisaalta taas hieman heikon kuuloni vuoksi olen kehittänyt pitkälle edistyneen minimiresponssirepertuaarin, jonka turvin selviän monissa keskusteluissa hyvinkin pitkälle kuulematta tai kuuntelematta oikeastaan ollenkaan, mistä todellisuudessa on kyse. Kun sitten jään kiinni tästä bluffaamisesta, ovat seuraukset poikkeuksetta nolot ja kiusalliset, kuulon tarkkuus nimittäin yhdistetään tavallisesti suoraan ymmärrykseen, eivätkä täten vedetyt yhtäläisyysmerkit saa useinkaan aikaan kannaltani mitenkään liian suotuisaa loppupäätelmää.
Mitä sävelkorvaan tulee, se on kaikkien onneksi heikentynyt kymmenessä vuodessa oikein armolliselle tasolle, helpottaen ihan varmasti jokaisen lähipiiriläiseni elämää. Kielikorvakin on rappeutumaan päin, mitä suuntaa aina tarmonpuuskan tullen pyrin kaikin voimin kääntämään.

Tasapaino
Ratsastus kehitti lapsena tasapainoni vankkumattomaksi; vasta aikuisena olen kuitenkin hahmottanut kehoni ja tasapainoon vaikuttavat lihakseni tavalla, jota voin pitää todellisena kehon balanssina. Niinpä yhdistänkin tasapainon voimakkaasti myöskin lihasmuistiin, joka monesti häkellyttävän määrätietoisesti ottaa komennon, kun mieli syystä tai muusta näyttää pelkän valkoisen ruudun vailla kuvaa. Nautin suunnattomasti tunteesta, jonka saan tehdessäni jotain, mihin en ole pitkiin aikoihin ryhtynyt mutta minkä huomaan vastoin kaikkia oletuksiani edelleen taitavani.

Maku
Monessa suhteessa hyvin kehittymätön mutta alituisen koulimisen kohteena. Tavoitteena on einestää mukisematta sitä vuohenjuustoa jonakin päivänä ja miksei homeisiakin juustoja, kenties nauttia konjakista tai vaikkapa portviinistä. Sisäelinruuista. Lipeäkalasta, simasta, mämmistä. Munakasta olen jo opetellut lapsuuden vatsataudin jälkeen syömään, samoin porkkana- ja lanttulaatikkoa päiväkotitraumat ylittäneenä ja varovasti lammastakin, kymmenen vuoden takaisen liiallisen altistuksen hieman hiivuttua muistista. Mihinkään alkoholijuomaan en ihme kyllä ole onnistunut kehittämään minkäänlaista kuvotussuhdetta enkä juuri makeisiinkaan.

En kyllä muuttanut mieltäni enkä millään jaksa haastaa. Ehkä jos keksin myöhemmin jonkun, josta pidän mutta jota en vielä ole palkinnut niin sitten.
Nyt ajattelin mennä niistämään tämän illan viimeiset ydinräät ja kavuta sitten peiton alle pärskimään ja itseäni säälimään. Onneksi on viikonloppu.

Mistä jääkarhut tietävät?

Olen saanut tunnustusta, viimeisen viikon (?) sisään kahdeltakin taholta. Kiitän nöyrimmästi tunnustuksesta jakaikkineperinteisetmaneerit (oikeasti, oikeasti kiitos ja vau, terävästi ja kreatiivinen, tuntuupa kivalle ja jee, meitsi!) ja lupaan vastata haasteeseen (ainakin Rooiboksen, Lucyn haasteeseen olen kertaalleen (ainakin, jee, sisäsulkeet!) vastannutkin joten sitä en lupaa varmaksi mutta ehkä joo) tässä jonain päivänä. Lupaan, kautta kiven ja kannon, tai julkilarppaaja minut häpäisköön.


Tänään on ollut hyvä päivä, sellainen, jota hektisen ja ahdistavasti kuristavan arkiviikon keskellä ikävöi. Olen herännyt turvallisesta ja hyvänhajuisesta kainalosta, viettänyt aikaa intohimoni (kirjojen) parissa Messukeskuksessa tärkeiden ihmisten (Frida & Sakke) seurassa, syönyt hyvää ruokaa loisteliaassa kalliolaiskuppilassa ja päihtynyt hieman palanpainikkeesta; ostanut ja nauttinut jälkkäriksi Malaco Mustin Dark Shotseja ja haistellut hankkimiani uusia kirjoja, ekstaattisena minua odottavista uusista maailmoista ja malttamattomana päästäkseni upottautumaan niihin.

Minulla ei ole kiire mihinkään. Asioin kissankallopipossani lähikaupassa ja kassaneiti pohtii, kysyisikö nähdä papereitani. Istun ikkunalla ja katson himmenevään iltaan. Ohitseni ajaa museoauto saaden minut hymyilemään ja ajattelemaan keräilijöitä ja jatkuvuutta ja sitä, miten ihmiset siihen uskovat vaikka muuta väittäisivätkin. Muistelen eilen illalla näkemääni uutuuselokuvaa ja sen herättämää lapsenomaista riemastusta absurdismista, siitä, miten onnistunut nenästä vetäminen huvittaa silloin, kun se osuu turvakantaman ulkopuolelle.

Minä kuulun johonkin. Minä kuulun jollekulle. Me kyllä pärjätään, se sanoo, mä en anna edes mörköjen pelotella sua, se sanoo, tehdään perhe, se sanoo, ja minä olen sen. Annoin sille avaimeni ja koetan muistaa jättää turvaketjun auki.

I need to cancel the subscription, I don't want anymore issues

Ensimmäiset työhakemukset on lähetetty. Tunnelma on kireä ja omituinen, alaiset ovat pelokkaita ja pälyileviä eikä kukaan aamulla tiedä, mitä kuvottavaa ja ahdistavaa päivä mukanaan tuo. Tuntuu, ettei päähän mahdu muuta kuin: ei osaa puhua muusta, ei kykene ajattelemaan muuta. Puoli vuotta sitten kaikki oli niiltä osin täydellisesti. Oli niin kivaa, että tuntui melkein synnille että siitä sai vielä palkkaakin.
Kaikki muu toki olikin sitten huomattavasti nykyistä huonommin ja ehkä onkin niin, etteivät kaikki asiat vain voi olla hyvin kerralla. (mutta olisivat edes siedettävästi)

Alkuviikosta ajattelin kirjoittaa näkemästäni 4D-"dokumentista". Siinä thaimaalaiset, avoimesti ulkomaalaisiin naimisiin keinoja kaihtamatta pyrkivät naiset kertoivat tavoitteistaan ja esittelivät brittiläisiä ja saksalaisia tohvelisankareitaan vuotuisissa juhlissa, joissa valittiin Vuoden Ulkomaalainen Aviomies. Koetin ymmärtää, miksi dokumentti sai minut niin surulliseksi ja järkyttyneeksi. Oliko kyse länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen juurruttamasta ja pastellisävyisen mieleni vaalimasta romanttisen rakkauden ideasta, jonka naiset näin julmasti sivuuttivat, suhtautuen avioliittoon vain molempia osapuolia hyödyttävänä liiketoimena ja arkisena järjestelynä? Oliko ongelmani näiden ihmisten vaihtoehtojen vähäisyys, joka pakotti naiset käytännössä myymään itsensä morsiameksi päästäkseen länsimaihin ja miehet ostamaan vaimon - ylipäätään saadakseen sellaisen? Oliko tunteeni myötähäpeää eksoottisten eläinten lailla kohdeltuja, pakenevahiusrajaisia ja keskivartalolihavia, kanankoipensa pitkävartisiin tennissukkiin verhonneita eurooppalaisia setiä kohtaan vai nöyryytystä, jonka baarissa miehistä keskenään kissatappelevat, roiskeläppähameisiin ja kireisiin toppeihin sonnustautuneet naiset itse päälleen vetivät?
Vai oliko kyse jälleen kerran lapsekkaasta ällistyksestä havaitessani, etteivät minun ihanteeni olekaan maailman ja että itse asiassa valtaosa maailmasta luultavasti paskat nakkaa siitä, miten minun mielestäni täällä tulisi elää?

Eilen teki mieleni kirjoittaa siitä, kun tapasin pikaisesti Reinon baarissa erään ystävänsä seurassa, ystävän, joka on yksityiselämässään ollut sanomattoman onneton ja laiminlyöty, ja kuinka katsoessani tuota säkenöivän älykästä, mielettömän hyvännäköistä ja pärjäävää naista tunsin äkisti suunnatonta hellyyttä sekä pohjatonta ihmetystä siitä, miten kukaan voi olla niin mittaamattoman typerä, älytön suorastaan, että kohtelee sellaista laatuyksilöä huonosti, ja kuinka halusin sanoa sen tälle ääneen mutta hukkasin sanat ja siksi halusin kirjoittaa sen ylös etten unohtaisi - ettei se itse unohtaisi.

Tänään halusin kirjoittaa, kädet raivosta ja turhautumisesta täristen, etteivät kaikki meistä työskentele luokanopettajina, lähimpinä työkumppaneinaan siis etupäässä syyntakeettomia lapsia, ja että meidän aikuisten parissa työskentelevien on voitava luottaa siihen, että jokainen hoitaa oman leiviskänsä ja ettei kollegoitaan tarvitse lasten lailla holhota ja paimentaa; että niin pikkumaisista ja yhdentekevistä asioista valittava ihminen leimautuu väistämättä tietynlaiseksi, yhteistyökyvyttömäksi marisijaksi, kroonisesti tyytymättömäksi pikkusieluksi, joka varmasti lotossa voitettuaankin keksisi nurista arvonnan myöhäisestä lähetysajasta ja tästä johtuvasta saunavuoron sekä nukkumaanmenoajan lykkääntymisestä; ja vielä että jos tuonkokoiset asiat tuntuvat täysin kohtuuttomille kantaa ilman kilometrin mittaisia myllykirjeitä, lienee paras miettiä alan- tai yrityksen vaihtoa.

Tein salitreenin ensi kertaa varmaan kuukauteen ja mietin kauanko vielä. Kuinka pitkään, miten monesti.
Kunpa voisin matkustaa ajassa eteenpäin. Päästäkseni tästä hetkestä, nähdäkseni määränpään ja tarkoituksen.

Little bit of this and little bit of that

Vuotuiset Heppageimit ovat jälleen oraalla. Vietin tänään ensimmäiset tovit Hjallislandiassa ja tunsin oloni kotoisammaksi kuin vielä kertaakaan. Olen niin turvallisuushakuinen ihminen, että eniten kicksejä saan tilanteen päällä olemisesta, siitä, että kaikki langat ovat tiukasti käsissäni niin kireälle viritettyinä, että pienikin sormeni liikahdus saa aikaan tapahtumia ja muutoksia. Siitä, että tiedän kaikki nimeltä ja toimenkuvalta, että tiedän täsmälleen, mitä minulta odotetaan ja kuinka sen toimitan, että minulla on kaikki saatavilla oleva informaatio tehtävästäni ja sen suorittamisesta. Pidän rutiineista, kunhan niitä tarjoillaan sopivina annoksina sopivankokoisten haasteiden lomassa. Pidän siitä, että voin tehdä työni niin hyvin kuin suinkin ja tuntea aitoa ammattiylpeyttä ja tekemisen riemua.
Tänään yllätin assaroitavani laatimalla taidokkaasti kaksipuolisia kopioita, esittämällä täsmällisiä ja aiheellisia tarkentavia kysymyksiä sekä ottamalla oma-aloitteisesti hoitooni tehtäviä, joita ei vielä minulle ollut korvamerkitty mutta joiden tiesin odottavan hoitamistaan. Tämän lisäksi ensi kertaa tohdin jutustella tälle "esimiehelleni" kuin vertaiselleni, sujuvasti ja turhia kumartelematta. Oli itsevarma ja asiansa osaava olo; tunsin pitkästä aikaa työn iloa. Aloin muistaa, millaista on, kun menee töihinsä kernaasti ja kevein mielin, valmiina suorittamaan ja saamaan aikaan. Aloin tuumia, millaista olisi jos niin olisikin aina. Jos voisikin itse vaikuttaa kaikkeen. Jos uskaltaisikin.


Välillä havaitsee olevansa niin pikkuinen ja lapsellisen kostonhimoinen, ettei sitä oikeastaan edes viitsisi ääneen tunnustaa. Eilen huomasin toivovani kiihkeästi, että kaikki ne minua kurjasti kohdelleet miehet lukisivat minua vieläkin, alkaen ajasta ennen JättiPukkia ja päättyen Erääseen. Että ne, keskellä omia, kurjia, ahtaita ja yhä muuttumattomia elämiään lukisivat, miten hyvin sillä saralla nyt on: miten ei tarvitse teeskennellä, pelailla eikä jännittää, saa nauraa niin että naama turpoaa ja vatsa kramppaa, saa itkeä niin ettei saa happea ja kirnuta räkää toisen kauluspaidalle, saa puhua kun on puhuttavaa ja saa vaieta jos ei jaksa sanoa mitään. Saa soittaa kun sattuu huvittamaan ja voi luottaa, että viesteihin vastataan. Voi tehdä suunnitelmia, joissa se toinen oletusarvoisesti ja ensisijaisesti on mukana. Voi viedä sen tapaamaan ystäviään ja puhua siitä äidilleen. Voi keskustella sen kanssa isoista ja tärkeistä asioista ja huomata kykenevänsä itsekin ensi kertaa ajattelemaan niitä vakavasti ja realistisesti.
Katkeruushan tarkoittaa sitä, ettei asia ole vielä loppuunkäsitelty. En haluaisi myöntää olevani edelleen osittain kiinni menneessä, vaikka näin ilmiselvästi onkin asian laita. Olisi vain niin syvästi tyydyttävää saada tilaisuus näyttää niille, etten se ollut minä, en aina, en yksin minä. En silloinkaan.


Asioita, joista olen luokattoman innoissani juuri nyt:

- Luppis
- L.A. Ink ja leimat ylipäänsä
- kynttilät, eritoten tuikut
- printtiteepaidat
- bullterrierit
- ystävälliset ja avuliaat ihmiset
- arkivapaat
- Malacon uudet salmiakkipommit, joiden nimeä en nyt tähän hätään muista (shots?)
- silittäminen ja huuhteluaineen tuoksu

Every me and every you

Sunnuntai-iltaisin ykköseltä tulee vielä muutamana viikkona Mun heimo, Tatu Hiltusen dokumenttisarja, joka keskittyy joka jaksossaan tarkastelemaan yhtä alakulttuuria ja jota päädyin seuraamaan täysin sattumalta. Hiltunen valokuvaa kohteitaan kliseisen parodisissa lavasteissa - jehovat poseerasivat paratiisiksi naamioidussa studiossa, gootit Ruttopuistoon kyhätyllä hautuumaalla - haastattelee kohteitaan ja hengaa heidän mukanaan arjessa: työpaikoilla, illanvietoissa, tärkeissä hetkissä, ruokapöydässä. Itse heimoissa ei juurikaan ole yhtenäisyyttä: jotkin ovat puhtaasti aatteellisia (jehovat), toiset lähinnä esteettisiä (bodarit, gootit), jotkin etnisiä (somalit). Kovin syvälle stereotypioiden pirstomiseen ei pääsetä, ainakaan valmiiseen ohjelmaan leikatussa materiaalissa. Tärkeintä on feel good -meininki, leppoisa yhdessäolo ja ulkopuolisen vilpittömältä vaikuttava halu ymmärtää ja olla mukana. Hiltunen itse on sympaattinen ja lapsenomaisen uppoutuva uusien piirien kanssa leikkiessään. Hän ei pelkää laittaa itseään alttiiksi ja saa siten aikaan vaikutelman välittömyydestä ja helposta lähestyttävyydestä. Siksi mielestäni onkin vähän sääli, ettei heimouden tutkimisessa päästä sen yhteiskunnallisempiin kysymyksiin tai nähdäkseni edes koko ilmiön ytimeen. Ehkei se ollut tarkoituskaan.

Kiinnostavia pointteja on silti tullut ilmi jo lukuisia. Jo ensimmäisessä jaksossa syntyi kiehtova henkilökohtainen nk. ambivalenssitilanne, joka tässä kuriositeettina mainittakoon. Aiheena olivat kehonrakentajat ja koko jakson pääinformanttina etäisesti tutunnäköinen lähisilmä, vaikken millään saanut päähäni, mistä sen muka tietäisin. Vasta sen julistaessa hurskaasti missionsa lajin maineen parantamiseksi, saman maineen, joka on mennyt pilalle joidenkin portsareiden ja muiden harrastelijoiden toimien vuoksi, muistin missä olin törmännyt tähän hyvänmielen lähettilääseen: vappuna Tiikerin hississä. Näinhän se menikin.

Toinen yleinen pointti pointtinen liittyy ruokaan, ruuanlaittamisen toisaalta suunnattomaan intiimiyteen ja toisaalta luontevaan yhteisöllisyyteen. Joka jaksossa Hiltunen menee kuvaamiensa hahmojen kotiin syömään näiden hänelle laittamaa ruokaa, istuu niiden ihmisten kanssa saman pöydän ääreen viihtymään ja jorisemaan jotakin aiheeseen liittyvää joskin arkipäiväistä. Vaikkei varsinaisia ruokapöytäkeskusteluja itse ohjelmassa näytetäkään, on mielestäni koko asetelmassa jotain sangen kuvaavaa. Yhteisen pöydän ääreen istuminen ja ruuan jakaminen on jotenkin syvästi inhimillistä, sen ryhmäytymisen ruumiillistuma, oman jengin jäsenyyden luovuttamista ja samalla porukan identiteetin uusintamista. Siksi se ruokailutapahtuma olisikin huomattavasti kiinnostavampaa seurattavaa kuin esimerkiksi niiden valokuvien kuvausjärjestelyt ja itse kuvaustapahtumat. Tai ehkä ne ovat taas ne kuvat sanojen sijaan ja minä en taas vaan saa koko ideaa vaikka se paistaa minua suoraan silmään.

Muuten on toki kiehtovaa tulla omien ennakkoluulojensa tönimäksi: mitä, voiko somalikin olla suomenruotsalainen! Ja pinkkitukkainen gootti tehdä päivätyönsä juristina! Jehovatkin kuuntelevat populaarimusiikkia, samaa kuin hipsterin oloinen Hiltunen! Naiskehonrakentajalla voikin olla naisen ääni eikä se muutenkaan näytä miehelle oikeastaan yhtään! On aina yhtä yllättävää - ja nolostuttavaa - huomata, kuinka stereotypioiden vanki itsekin tulee olleeksi, vaikka kuvitteleekin yleensä olevansa viisaampi ja muutenkin vähän parempi ollakseen sortumatta moiseen. Kenties Hiltusen dokumenttiprojekti täyttääkin tarkoituksensa juuri näin, kertomalla triviaalin kuuloisia arkifaktoja ihmisistä, jotka eivät ehkä näytä aivan rivikansalaisille, mutta osoittautuvat lopulta enemmän tai vähemmän sellaisiksi kuitenkin.


Olimme lauantaina Reinon JL:n kanssa ajelemassa, jälleen itäisen Uudenmaan pikkuisilla mutkateillä. Maisema oli ihmeen kolmiulotteinen lukuisissa erivärisissä puissaan ja sänkipelloissaan, ilmassa oli juuri oikea autereisen syyspäivän multainen kirpeys ja pyöräkin kokoluokaltaan huomattavasti edellistä lainapeliä sopivampi. Ajaminen on vielä toistaiseksi minulle niin tietoista puuhaa, ettei se ollenkaan joka hetki ole nautinnollista tai edes kivaa. Se kuitenkin sujuu kerta kerralta varmemmin, niin, että nyt jo tunnen olevani enimmän osan aikaa niskan päällä pyörästä ja tilanteen tasalla. Ehkä ensi kesänä, omalla pyörällä...


Olen tunnetusti huonojen elokuvien ystävä, mutta The Fast and the Furious: Tokyo Drift on liikaa jopa minulle. Se rääkyy tuossa taustalla enkä voi estää inhonväristysten puistatuksia ajatellessani niitä, joille tämä elokuva on tehty ja niitä, jotka tästä pitävät (enkä voi mitään sillekään, että tekisi mieleni sanoa kiihottuvat, sillä eihän tällaisen räimeen ja krominhieromisen voi olla olematta tarkoitus tähdätä juuri siihen).

I don't believe you when you say don't come around here no more

Kirjallisuus ja tosielämä linkittyvät tällä hetkellä arjessani kiinnostavan ja samalla surullisen absurdilla tavalla. Havaitsin tämän eilen syventyessäni Haitekstiin juuri ennen nukkumaanmenoa. Niille, joille kyseisen kirjan pihvi ei ole selvä kerrottakoon, että siinä päähenkilö "Eric Sanderson" herää eräänä aamuna muistinsa - ja sitä myöden elämänsä pohjan - menettäneenä. Vähitellen paljastuu, että muistia on nakertanut eräänlainen semanttinen syöpäläinen, käsitehai mallia ludoviciaani. "Eric Sanderson" pyrkii vähä vähältä keräämään saatavilla olevaa tietoa paitsi omasta menneisyydestään myös saalistajastaan, yrittää suojella itseään sen hyökkäyksiltä ja joutuu näiden puuhien ohella mitä mielikuvituksekkaimpiin seikkailuihin.

Tosielämässä olen viime päivät istunut omituisissa, valheellisissa dadapalavereissa, kerännyt läheisimmän työtoverini henkilökohtaisia tavaroita tämän työpisteistä ja koettanut hysteerisesti minua ympäröivää todellisuutta polkemalla saada pääni pidettyä pinnalla ja omat työni suunnilleen ajan tasalla, kauhun, ahdistuksen ja epätietoisuuden riippuessa toisessa jalkaterässäni yrittäen saada minua vajoamaan.
Kun joku vakavalla naamalla sanoo haluavansa tehdä niin kuin oikein on; kun joku vetoaa oikeudenmukaisuuteen, reiluuteen ja lojaaliuteen; kun joku puhuu ylevästi ja omaa moraalista kilpeään kiillottaen, sitä haluaisi uskoa. Mutta jos se huutelee näitä korkeita periaatteitaan itse kaivamansa kuopan pohjalle langenneena, jos se uhkailee, pelottelee ja valehtelee pitääkseen aikuiset ihmiset omassa kurissaan ja itselleen uskollisina, sitä kohtaan on hyvin vaikea tuntea kunnioitusta tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan, inhoa lukuunottamatta.

Toinen kaunokirjallinen teos, joka tulee etsimättä mieleen tästä kaikesta, on Kafkan Oikeusjuttu.

Olen myös viime päivinä ottanut asiakseni miettiä, mikä minusta tulisi isona. Jos osaisin piirtää yhtään, voisin alkaa tatuoijaksi, sellaiseksi kuin L.A. Inkin huippucoolit leimataiteilijattaret. Jos ansainnalla ei olisi mitään merkitystä, voisin alkaa tehdä jälleen heppahommia tai mennä lemmikkieläinkauppaan töihin. Jos eläisin Kalifornian ilmastossa enkä pelkäisi liuottimien pitkäaikaisesta altistumisesta aiheutuvia vammoja, minusta tulisi taatusti hyvä maalari. Jos maailma olisi sellainen kuin minä haluan, ryhtyisin toimittajaksi, sillä silloin minä saisin säännölllistä ja riittävän suuruista kuukausipalkkaa täsmällisine työaikoineen enkä koskaan kuluttaisi luovuuttani loppuun.
Jos joku keksii, mihin muuhun minusta voisi olla, odotan valppaana ja valmiina liikkumaan.

Sing me your maladie and I will sing mine

Sain viime yönä luettua Richard Powersin Laulut joita lauloimme loppuun. En muista, milloin edellisen kerran olisin juuttunut johonkin kirjaan kahta viikkoa pidemmäksi aikaa - en myöskään pysty palauttamaan mieleeni edellistä kertaa, jolloin olisin tullut tarttuneeksi liki 1000-sivuiseen mahtiteokseen.

Kirja kertoo saksanjuutalaisenmiehen ja mustan keskiluokkaisen amerikkalaisnaisen toisen maailmansodan aikaan solmitusta avioliitosta ja heidän musikaalisesti äärettömän lahjakkaista mutta auttamattoman sekarotuisista lapsistaan. Historiallisen yksityiskohtaisuuden ja tositapahtumien valokuvamaisen tarkan maalailun lisäksi kirjassa perehdytään yliopistolla avaruusfysiikkaa opettavan ja tutkivan isän spekulointeihin sekä kylvetään kulttuurihistoriassa ja musiikin teoriassa. Sen kirjoittaja on selvästikin paitsi ylettömän älykäs, monipuolisesti sivistynyt ja suunnattomia tarinankehityksellisiä linjoja suvereenisti hallitseva myöskin kyllin uskollinen romaanitaiteelle ollakseen lisäämättä kvasidokumentaarisen tarinansa perään lähdeluetteloa; mielestäni täysin tyylitön mutta valitettavissa määrin yleistynyt tapa kertomakirjailijoiden keskuudessa niin koti- kuin ulkomaillakin.

Kauneimmillaan kirja on kuitenkin kuvatessaan musiikin tekemistä. Sitä lukiessani muistin jälleen ne hetket, joina musiikki muuttuu niin kuulaaksi ja puhtaaksi, että se on äkkiä täysin läpinäkyvää ja kannattelee laulajaa rungollaan kuin lasinen lautta; sen tunteen, kun yhtäkkiä lukuisat äänet löytävät toisensa ja soivat yhteen niin täydellisesti, että aika menettää merkityksensä eikä soinnun vaiettua voi olla varma, onko lavalla yksin vai siinä joukossa jossa sinne alun perin kapusikin.

Itse harrastin musiikkia teini-iässä koko maailmantuskaisen sieluni voimin (kuten kaikkea mieltäni kiehtonutta siihen aikaan: ihan täysillä enkä yhtään puoliksi). Lauloin, no hyvä, soitinkin, mutta enimmäkseen lauloin: soittamisesta en koskaan motivoitunut siinä määrin, että olisin tosissani kehittynyt. Parhaimmillaan sekin oli mukavaa, yhteisöllistäkin, ja ehkä jonakin päivänä vielä kaivan saksofonini kaapin päältä, lämmitän metallin käsissäni ja bakeliitin suussani ja alan soittaa.
Kuorossa laulaminen oli kuitenkin hevoshommien lisäksi parasta mitä tuolloin tiesin - ja samalla piinaavinta. Kun monesti puhdas sointi oli niin härnäävän lähellä ja samaan aikaan kaiken pinnistelyn ulottumattomissa. Kun stemmaansa ei millään vain oppinut eikä omasta lähdöstä saanut koskaan kiinni, preppaamisesta, muistisäännöistä ja salakikoista huolimatta. Kun kuuli kyllä, miten olisi pitänyt laulaa, muttei osannut - ja kun äkkiä ei enää edes kuullut.
Ja kun sitten vastoin kaikkia odotuksia tärkeissä kisoissa kaikki osui kohdalleen, ihan kaikki: puhtaus, tempo, nyanssit, tunnelataus. Sitä tunnetta muista asioista tavoitellessa onkin mennyt kaksitoista vuotta.


Omituista, miten läpeensä hyvistäkin asioista koettaa löytää vinoutumia; kuin ei uskoisi tuuriaan eikä luottaisi sen kestävyyteen. Onko tämä hyvä näin, pitäisikö tuntea eri tavoin, olisiko oltava enemmän, paremmin, oikeammin? On tullut niin kauas eksyksiin, että tie takaisin luonnolliseen, aitoon, helppoon on ehtinyt kasvaa umpeen epäolennaisuuksia, turhaa tietoisuutta ja tekosyitä. Aion yrittää raivata sen jälleen auki kärsivällisyydellä. Tietääkö sitä edes itse, jos onnistuu?

Ladies love

Kuten kaikki ajassa kiinniolevat kokeilunhaluiset nuore(hko)t naiset, minäkin olen flirttaillut biseksuaalisuudella. Tympeän epäomaperäisesti olen pitänyt hurjan kiinnostavana ajatusta, että potentiaalista valittavaa olisikin yhden sijaan kahdesta sukupuolesta, jolloin itse asiassa koko sukupuolen merkitys taatusti muuttaisi muotoaan ja yleistä painoarvoaan. Mielestäni tyttöjen kanssa pussailu on viihdyttävää mutta turvallista leikkiä, kosken kovasti pinnistämälläkään keksi, minkälaisen pitäisi olla tapahtumaketjun, joka johtaisi mihinkään enempään.

Näemmä kuitenkin lähetän ympäristööni jotain heterotyttöjä houkuttavaa signaalia kumpaankin suuntaan swingaamisesta ihan nätistikin leikkiessäni. Ei niin että se minua häiritsisi, huvittaa kylläkin - ja toki panee aika ajoin miettimään, mistä sukupuolinen suuntaumus ja seksuaalinen identiteetti rakentuvat ja miten ja minkälaisina ne välittyvät muille.

Perjantaina oli tarkoitus lähteä Rikkaan Ystävän ja Kirjailijan kanssa Kallioon yksille. Yllättävää kyllä päädyimmekin Otteeseen juomaan skumppaa suoraan pullon suusta ja tanssimaan itsemme tärviölle. Illan omituisin hetki kuitenkin oli, kun ensin pöytäämme tuppautuneen ja seniltaisella rahankulutuksellaan kerskailleen nuoren pariskunnan mies lähestyi seuruettamme uudelleen, pyytäen minua ystävällisesti suutelemaan tyttöystäväänsä, tämä kun ei itse kainouksissaan tohtinut tuota palvelusta minulta tulla pyytämään. Kieltäydyin kohteliaasti.

Lauantaina olivat Punaisen Paholaisen teemabilesynttärit, joihin olin sonnustautunut edellisessä tekstissäni kuvailemiini vetimiin näyttäen ihan rehdisti huoralta (kotiinpäästyäni rintsikoistani löytyi kymmenen arabiemiraattien dirhamia muttei jälkeäkään sinne kätkemistäni 40 eurosta. Ei selvästikään kovin tuottoisaa hommaa näillä avuilla.). Kuosman vetäydyttyä pelikentältä jo varhain jouduin siirtymään baarissa odottavien Rikkaan Ystävän ja Luppiksen seuraan itsekseni. Baarissa kesken kaiken tiimellyksen luokseni keinui täysin tuntematon, sangen hyvännäköinen nainen, suuteli minua muitta mutkitta suoraan suulle sekä repi verkkosukkahousuni suikaleiksi päästäkseen nuolemaan saappaanvarsien ja mikrosortsien välistä pilkistävää paljasta reittäni. Pöytäseurueeni jäi itseni lailla ns. suu auki seuraamaan toimitusta. Sanaakaan ei taidettu vaihtaa.

Tytöt tykkää.

Low cut sweaters with her skirt above her knees

Elämästä saa mukavan haasteellista aivan pienin panoksin. Jo useita vuosia olen hankaloittanut arkeani käytännön dilemmalla aatemaailma vs. habitus. Kun ihminen on lähestulkoon kolmekymmentä vuotta vanha, sen olisi kai suotavaa pukeutua aikuisehkosti vaikkapa jakkuasuihin tai sitten selvästi jotakin alakulttuuria (vrt. edellisen bloggauksen hipster-kuvaus) edustaen. Sen oikean maun ei kai tulisi olla kovin lutkahtava; sen ei ehkä pitäisi olla luvattoman innoissaan niistä neonvärisistä polkkaperuukeista joita naamiaiskaupat myyvät, tai vihjailevista nahkasaappaista yhdistettynä roiskeläppähameisiin tai mikrosortseihin, tai kirkkaanpunaisista vinyylihousuista, tai niitein silatuista narttupannoista, tai antavista kaula-aukoista, selän paljastavista numeroista ja verkkosukkahousuista. Sehän nyt olisi jotenkin, emmätiedä, halpaa?

Jos kuitenkin tämä on todellisuutta, ovat erilaiset teemabileet parasta mitä sille voi sattua. Se kyllä keksii, miten toteuttaa itseään teeman puitteissa: jos otsikko on yksinkertaisesti Halloween, se askartelee Catwomanin maskin mustasta fleecepiposta ja askarteluhuopaneliöistä, nyörittää jalkaansa kireät nahkahousut ja vetää käsiinsä pitkät satiinihansikkaat. Jos juhlitaan jonkun synttäreitä, se löytää niin tuhman ja siksi himottavan paljettikoltun, että koko bileet pitää muuttaa Chicago-teemaisiksi, vain, jotta sillä on alibi käyttää säädytöntä leninkiään.
Jos teema on Movie Character, kuka se muka olisi ellei Vivian Ward.

Teeman myötä se saa vihdoin tekosyyn shoppailla kaikkea sitä kunniallisten naisten halveksumaa ja stripparien suosimaa rekvisiittaa: se voi ostaa haaveilemansa, oikeastaan aivan liian kalliit ja niitein somistetut (käsi ylös, kuka yllättyi?) ylipolven-fuck-me-saappaat ja niihin tismalleen sopivan vyön, sen violetin peruukin ja timantein koristellut irtoripset. Vihreä tiikerikuvioinen boobtubehan sillä jo onkin. Ihan vaan teemabilekäyttöön.


Viikon Kultaisen copywriterin voittaa ehdottomasti Levykauppa Äxän mainos - jo jotain kuudennensadan kerran peräkkäin! TJEU: esim. Nyt-liitteen takakannen sisäpuolelta löytyvä setti. Muista tämä, senkin kakkapylly.

So ticked off

Viime päivinä on ollut puheena se, mikä ihmistä kiukuttaa ja mistä se suuttuu ihan tosissaan. En yrittämälläkään keksi kovin montaa asiaa, joista sulaisi laatikko ihan totaalisti: petkutetuksi ja / tai hyväksikäytetyksi tuleminen, piittaamattomuus ja kapeakatseisuus, eläinten huono kohtelu, ihmisten silkka (tahallinen) tyhmyys. Siinäpä ne.
Sen sijaan monetkin pikkuseikat ärsyttävät raivoon saakka. Tänään esimerkiksi:

- termi "poikaystävä"-jotain muodista puhuttaessa. Tiedättehän: poikaystäväfarkut, poikaystäväjakku, tätä rataa. Se herättää minussa mielikuvia juuri niistä pahamaineisista hipstereistä, jotka graafisesti leikatuissa pottatukissaan ja hikisissä amispensseleissään ja wet look -leggareissaan ja lepakkohihaisissa tyhmissä säkkimäisissä koltuissaan kohentavat rumia muovisia kasaripokiaan etusormellaan ja hymyilevät ironisen tiedostavasti.

- itsetarkoituksellisen kärjistävät puolesta-vastaan -artikkelit, joissa kaksi täysin vastakkaista mielipidettä on kutsuttu "keskustelemaan". Kumpikin osapuoli on kaivautunut penseisiin torjuntapoteroihinsa, vailla aikomustakaan avartaa katsantokantaansa saati liikahtaa tuumaakaan uusille, keskiarvoisille vesille. "Keskustelu" on tympeää ennakkoluulokavalkadia vailla mitään todellista vuorovaikutusta saati aitoa pyrkimystä jonkin lähtökohtiaan suuremman ja ennalta kartoittamattoman synteesin synnyttämiseen. Sellaisen seuraamisesta tulee itsellekin infantiilin inttäväinen olo, jolta ei jää energiaa enää edes oman yhteenvedon tekemiseen.

- ihmisten taipumus yleistää omista kokemuksistaan globaaleja maksiimeja. Jos Laura Honkasalo (joka viimeisen kahden viikon aikana on esiintynyt varmaankin kaikissa mahdollisissa aikakauslehdissä uuden, ilmeisesti avioerolapsen elämää luotaavan romaaninsa tiimoilta) on traumoittunut vanhempiensa avioerosta niin, että vetoaa siihen vielä 35 vuotta myöhemminkin, tarkoittaa se lähinnä sitä, että a) kyseiset vanhemmat ovat hoitaneet eronsa paskasti ja b) Honkasalo itse saattaisi hyötyä esims terapiasta tai muista psyykeä luotaavista työkaluista. Lisäksi tiedän olevani suunnattoman pinnallinen, pikkumainen ja merkityksettömiin yksityiskohtiin takertuva edes mainitessani tämän, mutta sanon sen silti: miksei, oi miksei se halua nyppiä kulmakarvojaan?

- maltilliset unelmat ja väärä vaatimattomuus. Ei pidä tulkita väärin: maltillisissa unelmissa ei sinänsä ole minkäänlaista vikaa, ei toki. Mutta jos ihmisellä on ammatillista kunnianhimoa ja se sen (tai mitä motiiveja nyt ihmisellä ikinä voikaan olla) ajamana hakeutuu vaivaa säästelemättä tositv-ohjelmaan, joka kantaa nimeä Muodin huipulle, sen kaikkien aikojen unelma ("jos sais kaiken mitä vaan toivoo") ei vain voi olla päästä Karl Lagerfeldtin apulaiseksi. Ei ihan oikeasti voi.


Yksi mukavimmista tietämistäni asioista syksyn saapuessa ja iltojen pimetessä on ihmisten vakoileminen. Kävellä pitkin kaupungin katuja ja tähyillä vaivihkaa sisään valaistuista ikkunoista. Kuvitella, millaista elämää kussakin kodissa vietetään, millaiset ihmiset siellä rakastavat ja rähjäävät.
Samasta syystä tuntuu hyvälle kotiin päästyään laskea kaihtimet ja sulkea maailma ulos. Käpertyä omaan sänkyyn, omaan elämäänsä.