perjantai 25. joulukuuta 2009

There's blood in my mouth 'cause I've been biting my tongue all week

Tunnen oloni vastuuttomaksi, irralliseksi. Sain pidäteltyä itseni koossa koko joulun: aatonaaton, aaton sekä tämän päivän. Söin: kinkkua, laatikoita, rosollia ja vähän kalapöydästäkin, sekä sipsejä ja salmiakkia. Join: maltilla ja asiallisesti, tiettyä turtumustilaa tavoitellen. Kuskasin herrasväkeä hautuumaalle ja laupeudentöihin, saunoin ja tiskasin, koristelin kuusen ja nukuin päiväunia.
Näin unia, joissa Luppis seikkaili, mutta joiden jäljiltä en ollut tolaltani vaan ainoastaan hieman kyllästyneen kummissani.
Vastaanotin jouluaattona kaksi puhelua, jotka tekivät oloni sillä tavalla lämpimäksi ja pörröiseksi kuin jouluna kuuluukin. Olisin halunnut olla fyysisesti niin lähellä kumpaakin soittajaa, että olisin ylettynyt rutistamaan; eri syistä, mutta kuitenkin. Että jossain, missä jouluaattona aurinko paistaa ja lämpöä on +29 ja sadekin vain nestemäistä paistetta joku muistaa juuri minut, täällä, tahtoen soittaa ja kertoa minun olleen mielessään. Että jossakin, jossa senhetkistä henkistä tilannetta kuvaavat parhaiten adjektiivit sekava, ahdistunut, epävakaa ja valoton, soitto tulee minulle: koska se on yksi harvoista auttavista asioista, koska se on jotain, mitä tahdotaan tehdä. Koska siihen, juuri siihen on aikaa.

Tuntui hyvälle että tänään, hapen viimein alkaessa vähetä, sai luvan kanssa alleen auton ja moottoritien. Sai tulla kotiin kaasuteltuaan Lahdentietä epätodellisessa, puolisumuisessa tilassa, kantaa uuden silityslaudan ja uudeksivuodeksi tarkoitetun nahkaisen kotelominimekon ovesta sisään omaan, kookoksentuoksuiseen asuntoon, jossa tavarat ovat juuri minun määrämilläni paikoilla ja sängyssä vastapesty peitto. Sai ripustaa jälleen sen tärkeimmän lahjariipuksen kaulaansa ja miettiä pitkään ja rauhassa sen antajaa; kaataa lasin täyteen kylmästä hikoilevaa valkoviiniä ja tarkistaa sähköpostinsa.

Rakastan yhteisiä salaisuuksia, kappaleita joilla merkitystä siksi, että niitä rakastaa myös joku tärkeä. Rakastan ihmisiä, jotka ovat lastensa kanssa luontevasti ja puhuvat niistä sillä tavalla huolettoman kevyesti, että niiden tietää olevan sille tärkeintä maailmassa. Rakastan sitä, että joku jolla on väliä kysyy minulta mitä kuuluu ja mille tuntuu ja haluaa oikeasti kuulla sen, että se todella kuuntelee mitä sille sanoo ja kohtelee sitä tilanteen vaatimalla kiinnostuksella; että se ymmärtää, että vaikka sävy on vähättelevän painoton, voi aihe silti olla sellainen, ettei siitä puhuessa kärsi katsoa silmiin murentamatta ääntään ja kontrolliaan. Rakastan ihmisiä, jotka onnistuvat luomaan illuusion siitä, että pikemmin kuin merkityksellinen puhuttava maailmasta loppuu aika. Rakastan sitä, että jollakulla on malttia katsoa, ja nähdä. Rakastan ihmisiä, jotka ovat tuttuja mutta onnistuvat tuntumaan joka kerran sen verran uusille, että niitä tahtoo tutkia väsymättä ja kerros kerrokselta.

Rakastaisin sitä, etten tuntisi olevani olosuhteiden armoilla; rakastaisin nähdä tulevaisuuteen. Kunpa aika vain kuluisi, jättämättä hampaanjälkiään kaikkeen, saaden aikaan muutoksen.

Ei kommentteja: