maanantai 18. elokuuta 2008

Olet niin vaikea, voiko sinut vaihtaa?

Raittiin viikonlopun ainoa pluspuoli tuli esiin tänään. Olin aamusta saakka energinen ja aikaansaava kuin tarkkaavaisuushäiriöinen askartelukerholainen, ei närästänyt, väsyttänyt saati liiemmin kiukuttanut, ääni kulki ja ajatuskin. Mutta en mä silti sanoisi, että se oli sen arvoista. Jos onnistuu hankkimaan sunnuntaiksi ahdistuksen ja paranoian joka tapauksessa, menisi se päänsärkykin ihan sillä samalla vaivalla. Sitä paitsi mitä ihmettä aikuiset ihmiset tekevät esims maanantai-iltana, kun ne ovat jo olleet töissä täyden päivän, käyneet lenkillä, pesseet pyykkiä ja tiskanneet sekä katsoneet kaikki lempiohjelmansa tallennuksesta, eikä niillä vieläkään ole kiire nukkumaan? Ehkä ne kirjoittelee epäkoherentteja ja disinformatiivisia blogimerkintöjä.

Miksi ihmisille on niin kovin vaikea sanoa asioita, joita kuitenkin kantaa sydämellään? Miten esimerkiksi sanotaan lähiomaiselle, että välittää siitä kamalasti mutta ahdistuu silti suunnattomasti, kun se pitää liian tiiviisti yhteyttä? Miten kysytään entiseltä-nykyiseltä kaverilta, mihin se oikein tähtää ja mitä ihmettä se lopulta onkaan vailla? Miten luovitaan töissä sellaisten aikuisten keskellä, jotka eivät tule toimeen keskenään ja koettavat panna muutkin valitsemaan puoliaan?

Olin tänään pyrkimässä itäsuuntaiseen maanalaiseen Kampista, kun yllättäen kävi ilmi jonkun onnettoman loikanneen junan alle juuri sen saapuessa seisakkeelle. Olisin halunnut jotenkin hiljentyä sen ajatuksen eteen, sillä metron kuljettajakin näytti luonnollisesti varsin järkkyneelle. Oikeasti kuitenkin ainoa, mitä vilpittömästi tunsin oli hämmennys reitin uudelleenvalinnan vuoksi sekä lievä ärtymys suunnitelmien muuttumisen takia. Onkohan musta tullut kylmä ja piittaamaton ihminen? Suunnittelin tosin kirjoittavani bloggauksen itsemurhasta, mutta siitä vasta jyrkkä - ja lyhyt - kannanotto olisikin tullut; en siis toteuttanut suunnitelmaani, ainakaan ihan vielä.

Mua on tänään ylistetty usealta taholta. Jotenkin nämä ovat taas niitä päiviä, jolloin on kamalan vaikea uskoa kauniita sanoja ja ystävällisiä kasvoja. Jos kerran näin, niin miksi sitten kuitenkin?

Joinakin iltoina sitä haluaa vain sammuttaa puhelimen, jottei kuulisi niitä kaikkia viestejä, joita siihen ei tule.
Joinakin iltoina sitä tahtoisi vain sammuttaa päänsä, ettei ehtisi tajuta kaikkia niitä ajatuksia, joita ei koskaan ajattele.

Haluaisin siteerata jälleen jotain koskettavaa musiikkikappaletta, mutta mun päässä törmäilevät edestakaisin vain seuraavan ikivanhan biisin sanat:

'Cause I can't make you love me
if you don't
You can't make your heart feel
something it won't

Bonnie Raitt: I Can't Make You Love Me

Yhtään en tiedä miksi.

2 kommenttia:

Mierolainen kirjoitti...

Mä diggaan varauksemattomasti itsemurhasta. Se on hyvä tapa lähteä.

Anonyymi kirjoitti...

Mä haluan oikeasti tietää miltä kuoleminen tuntuu; en halua että se tapahtuu mömmöissä tai äkkiä. Haluan VALMISTAUTUA siihen.
On a lighter note:) Go incommunicado! Älä vastaa puhelimeen. Kyllä ne siihen tottuu; ärsyyntyy kyllä, mutta tottuu...