Liisat osaavat pestä pyykkiä oikeassa lämpötilassa, eivätkä epähuomiossa värjää valkoista toppia vaaleanpunaiseksi. Liisat eivät koskaan puhu sopimattoman kuuluvaan ääneen eivätkä vahingossa sylje ihmisten päälle innostuessaan. Liisat eivät kiroile saati kerro sopimattomia kaskuja ollessaan seurassa. Liisat eivät piere, röyhtäile tai pane: he rakastelevat, mikäli on pakko, ja silloinkin vain vastavaihdetuissa lakanoissa, verhot ikkunan edessä. Liisat eivät juo itseään humalaan eivätkä muutenkaan venytä rajojaan. Liisat eivät polta tupakkaa edes satunnaisesti eivätkä koskaan unohda poistaa meikkejä ja pestä hampaita ennen nukkumaanmenoa. Liisojen ei koskaan tarvitse pahoitella käytöstään tai pyytää anteeksi itsensä ja edustamansa yhtiön puolesta.
Liisat päätyvät aina tyttöystäviksi miehille, joiden ei koskaan kuvitellut kiinnostuvan liisoista: miehille, jotka itse ovat älykkäitä, rohkeita ja itsenäisiä; miehille, jotka salaa ovat ihastuneita saskioihin, kovaäänisiin, voimakkaita mielipiteitä ja terävää kieltä hallinnoiviin, kaikin puolin hieman ylenpalttisiin naisiin.
Ja tähän loppuun mun piti tehdä hieno yhteenveto taannoiseen Ylkkärin kolumniin pieninaamaisista tyttöystävistä, mutta koska neljän vuosikerran verkkoarkiston tongittuani sain tulokseksi edelleen silkan vesiperän, ei mua enää huvita mikään. Olkoon.
sunnuntai 30. joulukuuta 2007
Me too, please.
When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse
When the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?
Lights will guide you home
and ignite your bones
and I will try to fix you
And high up above or down below
When you're too in love to let it go
but if you never try you'll never know
just what you're worth
Lights will guide you home
and ignite your bones
and I will try to fix you...
- Coldplay: Fix You
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse
When the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?
Lights will guide you home
and ignite your bones
and I will try to fix you
And high up above or down below
When you're too in love to let it go
but if you never try you'll never know
just what you're worth
Lights will guide you home
and ignite your bones
and I will try to fix you...
- Coldplay: Fix You
lauantai 29. joulukuuta 2007
Jos maailma todella olis mun osteri...
...kuten aina väitetään, mä saisin vain kiivetä kaikki päivät vailla mitään ruumiillisia rajoituksia ja nukkua kaikki yöt sikeästi ja lystikkäistä unista nauttien.
Mä en koskaan tulisi kipeäksi, eikä niin tekis mun ystävätkään.
Mun suosikkiblogeja päivitettäisiin useita kertoja vuorokaudessa ja jokainen uusi bloggaus olisi pieni helmi maailmanhistoriassa. Mun omat bloggaukset olis jäsenneltyjä, nerokkaita, vitsikkäitä ja teräviä, ja kaikki niissä esiintyvät ajatukset olisi mun omia, loppuun saakka mietittyjä ja niin loistokkaasti ilmaistuja, että ne olis kuin kristallia: kovaa, kirkasta ja uskomattoman kaunista.
Mä voisin aina syödä hyvin, terveellisesti ja herkullisesti ilman, että mun tarvitsis itse sormeani kohottaa ruuan valmistumisen eteen.
Aina kun mä avaisin radion tai telkkarin, sieltä tulisi juuri mun mieliohjelma tai muuten vain tilanteeseen sopivaa laadukasta musiikkia.
Mun ei tarvitsis pohtia, uskallanko alkaa katsoa Pelastajien uusia jaksoja kun ne alkaa (kun en kuitenkaan malta olla katsomattakaan).
Ulkona ei olis koskaan ainakaan viikkoa putkeen sumuista, pilvistä ja suhruista, ainakaan keskellä talvea.
Mun läheisten ei tarvitsis koskaan sietää niitä huonosti kohtelevien ihmisten seuraa.
Tämän lisäksi tekisin kaikkeni saattaakseni maailmaan rauhan, pysäyttääkseni ilmastonmuutoksen ja muut ympäristökatastrofit, ratkaistakseni nälänhädän suotuisasti, keksiäkseni parannuksen syöpään ja hävittääkseni Seppo Koskisen ravintolaimperiumin maan päältä.
Kiipesin tänään ekaa kertaa ihkaomissa, upouusissa ja käsittämättömän hyvännäköisissä, sävy sävyyn sointuvissa kamoissa. Mä uskon, että viimeistään ne tulee viemään mut jos nyt ei maailman, niin ainakin itäisen kantakaupungin tänä syksynä aloittaneiden seinäkiipeilijöiden terävimpään kärkeen, ehkä jopa ykköseksi asti.
Haluaisin kovasti lähteä tänään baariin uudessa hopeisessa paljettitopissani. Ehkä mä voisin?
Mä en koskaan tulisi kipeäksi, eikä niin tekis mun ystävätkään.
Mun suosikkiblogeja päivitettäisiin useita kertoja vuorokaudessa ja jokainen uusi bloggaus olisi pieni helmi maailmanhistoriassa. Mun omat bloggaukset olis jäsenneltyjä, nerokkaita, vitsikkäitä ja teräviä, ja kaikki niissä esiintyvät ajatukset olisi mun omia, loppuun saakka mietittyjä ja niin loistokkaasti ilmaistuja, että ne olis kuin kristallia: kovaa, kirkasta ja uskomattoman kaunista.
Mä voisin aina syödä hyvin, terveellisesti ja herkullisesti ilman, että mun tarvitsis itse sormeani kohottaa ruuan valmistumisen eteen.
Aina kun mä avaisin radion tai telkkarin, sieltä tulisi juuri mun mieliohjelma tai muuten vain tilanteeseen sopivaa laadukasta musiikkia.
Mun ei tarvitsis pohtia, uskallanko alkaa katsoa Pelastajien uusia jaksoja kun ne alkaa (kun en kuitenkaan malta olla katsomattakaan).
Ulkona ei olis koskaan ainakaan viikkoa putkeen sumuista, pilvistä ja suhruista, ainakaan keskellä talvea.
Mun läheisten ei tarvitsis koskaan sietää niitä huonosti kohtelevien ihmisten seuraa.
Tämän lisäksi tekisin kaikkeni saattaakseni maailmaan rauhan, pysäyttääkseni ilmastonmuutoksen ja muut ympäristökatastrofit, ratkaistakseni nälänhädän suotuisasti, keksiäkseni parannuksen syöpään ja hävittääkseni Seppo Koskisen ravintolaimperiumin maan päältä.
Kiipesin tänään ekaa kertaa ihkaomissa, upouusissa ja käsittämättömän hyvännäköisissä, sävy sävyyn sointuvissa kamoissa. Mä uskon, että viimeistään ne tulee viemään mut jos nyt ei maailman, niin ainakin itäisen kantakaupungin tänä syksynä aloittaneiden seinäkiipeilijöiden terävimpään kärkeen, ehkä jopa ykköseksi asti.
Haluaisin kovasti lähteä tänään baariin uudessa hopeisessa paljettitopissani. Ehkä mä voisin?
perjantai 28. joulukuuta 2007
Carrots that wander
Laulaako ne jonkun muunkin mielestä yhessä kohtaa, että "Die, die, beautiful!"? Mun mielestä ihan selvästi.
Niin ja vielä, että jos jollakulla on hyviä vinkkejä, miten tän tubin saa talttumaan jotta pääsee huomenna seinälle, niin otetaan vastaan kiitollisuudella ja ylenpalttisella ilolla. Kiitos - tack (jälkimmäinen ruotsia).
Niin ja vielä, että jos jollakulla on hyviä vinkkejä, miten tän tubin saa talttumaan jotta pääsee huomenna seinälle, niin otetaan vastaan kiitollisuudella ja ylenpalttisella ilolla. Kiitos - tack (jälkimmäinen ruotsia).
torstai 27. joulukuuta 2007
Slo-mo
Musta on ehkä tullut ihan helvetin hidas. Joulunpyhien aikana mua ohiteltiin sekä Tampereelta että Lohjalta palatessa ihan oikeelta ja vasemmalta, ja äsken töihin normaalia vauhtia askeltaessani takinliepeet vain lennähteli, kun jengiä lappas ohi puuskuttaen. Lisäksi, kuten eilinen bloggaukseni toi julki, olen jo muutaman kerran osoittanut sosiaalisissa tilanteissa jäätymisen merkkejä: koskaan aiemmin promillemäärä saati valveilla vietettyjen tuntien kumuloituminen ei ole tähän kykyyn vaikuttanut, ainakaan heikentävästi. Olen ymmälläni, ja hieman pelokas. Ja varmaan viikon kuluttua täysin taantunut ja ketterä kuin kilpikonna.
Mä en lähtökohtaisesti ole mikään yltiöhygieenikko tai siivoushullu. Niinpä mua ei sinänsä hirveästi hermostuta, jos joskus vaikka on eteisen lattialla vähän hiekkaa tai kynsien alla magnesiumia tai kuraa lahkeissa. Sen sijaan on aivan uskomattoman raivostuttavaa, mikäli tämmöisiä ilmiöitä esiintyy välittömästi siivoamisen / pyykkäämisen / käsienpesun / minkäikinä jälkeen. Silloin menee käämi käristeeksi.
Mä en lähtökohtaisesti ole mikään yltiöhygieenikko tai siivoushullu. Niinpä mua ei sinänsä hirveästi hermostuta, jos joskus vaikka on eteisen lattialla vähän hiekkaa tai kynsien alla magnesiumia tai kuraa lahkeissa. Sen sijaan on aivan uskomattoman raivostuttavaa, mikäli tämmöisiä ilmiöitä esiintyy välittömästi siivoamisen / pyykkäämisen / käsienpesun / minkäikinä jälkeen. Silloin menee käämi käristeeksi.
Vaikeaa. On, vaikeaa!
Kun nyt mulle usealta taholta on vänisty, porattu ja kerrassaan nillitetty, että on niin VAIKEAA suhtautua tähän uuteen blogipaikkaan ja on niin VAIKEAA jättää kommentteja ja on niin VAIKEAA muistaa laittaa niihin kommentteihin allekirjoitus ja on niin VAIKEAA tottua ja sopeutua ja muutos on aina VAIKEAA, niin tehdäänpä tämän kunniaksi pikkuinen mieltä ilahduttava gallupinpoikainen: sinä, joka luet tätä säännöllisesti, satunnaisesti tai et oikeastaan juuri koskaan, ole ystävällinen ja ponnista voimasi äärimmilleen! Sulje silmäsi, pure hammasta, pidätä hengitystä ja ylitä itsesi! Jätä kommentti, nimellä, nimimerkillä, nimikirjaimilla tai jollain tunnistettavalla yksityiskohdalla varustettuna tämän bloggauksen kommenttilootaan. Ihan lyhyt riittää, ihan vaikka se nimmari vain. Mä haluan vähän pönkittää kirjoittajan egoani, sillä mua kiinnostaa, ketkä tätä oikeasti edes lukevat (ja tyhjää kommenttilootaa kolmatta vuorokautta tuijottaessani saan katkerasti huomata uumoiluni osuneen oikeaan: ei kukaan. Ainakaan sellainen, jota kiinnostaisi.).
Tämä toimii samalla pikkuisena harjoituksena kaikille niille, joitten mielestä a) lukeminen on kivempaa kuin kirjoittaminen, b) blogi ei suinkaan ole interaktiivinen, parhaassa tapauksessa keskustelua herättävä ja osallistumaan kutsuva foorumi, c) postiluukusta kurkistelu on paljon huoneeseen sisään astumista lystimpää, d) kommenttien jättäminen on VAIKEAA, rasittavaa ja muutenkin aivan liikaa vaadittu ja e) palautteen antaminen on paitsi aunuksesta myöskin täysin tarpeetonta ajanhukkaa ja vaivannäköä.
No niin, reippaasti käymme rekkain alle! Näyttäkää mulle mitä teillä on! Kyllä-pyy.
Tämä toimii samalla pikkuisena harjoituksena kaikille niille, joitten mielestä a) lukeminen on kivempaa kuin kirjoittaminen, b) blogi ei suinkaan ole interaktiivinen, parhaassa tapauksessa keskustelua herättävä ja osallistumaan kutsuva foorumi, c) postiluukusta kurkistelu on paljon huoneeseen sisään astumista lystimpää, d) kommenttien jättäminen on VAIKEAA, rasittavaa ja muutenkin aivan liikaa vaadittu ja e) palautteen antaminen on paitsi aunuksesta myöskin täysin tarpeetonta ajanhukkaa ja vaivannäköä.
No niin, reippaasti käymme rekkain alle! Näyttäkää mulle mitä teillä on! Kyllä-pyy.
keskiviikko 26. joulukuuta 2007
Careful what you wish for...
...'cause you might receive. Pääsin baariin. Tarkalleen ottaen pääsin Lohjaan baariin, juomaan tequilaredbullia, viskiä ja punaviiniä. Pääsin todistamaan kolmea melkein-tappelua, ravintolajonohuutelua, hullujen panettelua ja itseni kutsumista ylpeäksi. Harhailin yksin ympäri Lohjan ydinkeskustaa aamuyöstä grillikioskia etsien - mutta turhaan. Istuin jatkoilla keittiön lattialla surkeana ja nälkäisenä, Alpo Ahman syöttäessä mulle pikkulusikalla kuorittuja manteleita. Koetin olla hauska, nokkela ja sanavalmis, mutta onnistuin vain kyyhöttämään sohvalla huppu päässäni, miltei mykkänä. Sain nukkua lusikassa serkkutytön kanssa; samaan aikaan pojat valmistivat blenderillä vitamiinidrinkkejä ja joivat mun viskin loppuun.
Kotiin palatessani löysin kerrostalokyttääjänaapureiden voroilta talteenottaman mystisen joululahjan, joka oli jätetty oveni taakse ilman antajan nimeä. Arvasin sen silti ja kaipasin lohduttomasti.
Johan oli. Selvinnen ensi vuoteen mennessä.
Kotiin palatessani löysin kerrostalokyttääjänaapureiden voroilta talteenottaman mystisen joululahjan, joka oli jätetty oveni taakse ilman antajan nimeä. Arvasin sen silti ja kaipasin lohduttomasti.
Johan oli. Selvinnen ensi vuoteen mennessä.
tiistai 25. joulukuuta 2007
Tukholma-syndrooma
Tänään olis varmaan suotavaa kirjoittaa sellainen auvoisa, kuusen- ja kinkunhajuinen, yltäkylläinen joulunylistys kynttilänkajossa, konvehteja popsien. Mun mielestä vain teemabloggaukset on jotenkin turhauttavia ja tylsistyttävän ennalta-aavistettavia paitsi lukea, ennen kaikkea kirjoittaa. Sitä paitsi oikeasti olen jo lukemattomien päiväunien tyynykuvioimaa poskeani myöden täynnä sisällä vellomista ja syömistä; oikeasti haluaisin baariin. Mutta taidan olla maailman ainoa ihminen.
Miksi ihminen kaipaa jotain sellaista, jonka tietää olevan itselleen huonoksi? Miten voi ikävöidä jotakuta, joka paitsi kohteli kurjasti, piittaamattomasti ja riittämättömästi oli muutenkin täysin epästabiili eikä edes ihan rehellinen itselleen - saati muille? Miksi vaikka koettaa pitää mielessään ne kurjat, ahdistavat ja pelottavat epävarmuuden hetket, kaikki mitä oikeasti muistaa ovat ne parhaat? Miksi on niin vaikeaa olla kylmä, etäällä ja vähän vihainen; miksi oikeasti haluaisi vain sanoa että yritettäis vielä? Mä haluaisin olla T2, mä haluaisin sanoa "Desire is irrelevant. I am a machine." ja tarkoittaa sitä.
Kannattaisi vissiin olla syntynyt Kaijaksi, niitä tuntuu onnistaneen viime aikoina.
Miksi ihminen kaipaa jotain sellaista, jonka tietää olevan itselleen huonoksi? Miten voi ikävöidä jotakuta, joka paitsi kohteli kurjasti, piittaamattomasti ja riittämättömästi oli muutenkin täysin epästabiili eikä edes ihan rehellinen itselleen - saati muille? Miksi vaikka koettaa pitää mielessään ne kurjat, ahdistavat ja pelottavat epävarmuuden hetket, kaikki mitä oikeasti muistaa ovat ne parhaat? Miksi on niin vaikeaa olla kylmä, etäällä ja vähän vihainen; miksi oikeasti haluaisi vain sanoa että yritettäis vielä? Mä haluaisin olla T2, mä haluaisin sanoa "Desire is irrelevant. I am a machine." ja tarkoittaa sitä.
Kannattaisi vissiin olla syntynyt Kaijaksi, niitä tuntuu onnistaneen viime aikoina.
lauantai 22. joulukuuta 2007
Pelaa sä vaan sitä potkupalloa. Älä suotta yritä ajatella.
Mä luin tässä eräänä aamuna töissä Seura-lehdestä (50/2007) kerrassaan vavahduttavan artikkelin. Ilmeisesti kyseisessä julkaisussa on vakiona palsta, jolla julkisuudesta tuttu henkilö saa arvostella jonkin (lempi)artistin(sa) tuoreen tuotoksen; tällä kertaa kunnian oli saanut Mikael Forssell, joka arvioi suuresti ihannoimansa 50 Centin Curtis-äänitteen. Hirveetä paskaa (kuten varmasti levykin). Miklun kirjoituksesta tuli mieleen mun erään ystävän puolison lievästi kehitysvammainen pikkuveli, jonka seinillä on vielä kolmekymppisenäkin Britneyn ja Pamelan live size -fanipostereita ja pää täynnä amerikkalaista asepropagandaa. Ihan oikeasti, tämä täysikasvuinen Suomen lahja jalkapalloilulle kirjoittaa ilmeisen vakavissaan, että (ja tämä on suora lainaus, sanasta sanaan) "biisi kertoo siitä, miten Fiddy (*oksennusääniä, puistatuksia*) ei aio lopettaa, miten hänellä riittää draivia, miten mikään ei riitä ja miten kokonaisia asuinkortteleita ostetaan kun muut ostelevat asuntoja.". Siis WOW! Respect, Miklu ja Fiddy, tehän ootte ihan two of a kind! Täytyy sanoa, että mikäli aikanaan ihmettelinkin Miklun paljon uutisoitua suhdetta Viivi "paljon on turhaa habitusta" Avellanin kanssa, tämän jutun luettuani en enää ollenkaan.
Toinen pikainen mediakatsaus / "Kyllä täytyy ihmetellä"-bongaus: Hesarin urheilutulossivuilla oli tässä päivänä muutamana keilailun ja pikaluistelun välissä "Nykyaikainen 5-ottelu"-otsikon alla teksti "3-ottelun SM-kilpailut". Minä en ymmärrä. Miksi pitää erikseen mainita, että kyseessä on juuri nykyaikainen 5-ottelu, ellei siksi, että vanhanaikaisessakin on vielä mahdollista kisata? Ja onko 3-ottelu kenties 5-ottelun jonkinlainen alalaji; jos näin on, minkä ihmeen vuoksi? Miksi se ei voi sitten olla esim. kokonaan oma lajinsa, kun kerran 10- ja 7-ottelutkin on? Yleisen kaaoksen ja epätietoisuuden aiheuttamiseksi? Maailmassa on virhe.
Mä olin tänään seinällä ekaa kertaa kärttyinen ja mariseva, mun kroppa ei ollut palautunut edellisestä sessiosta ollenkaan normaalisti ja muutenkin oli vaikea asennoitua ja olla reipas. Tästäkin huolimatta itse urheilusuoritus meni lopulta mainiosti jättäen hyvän mielen ja hymyn huulille. Illan tullen selvisi ärripurrikeksien popsimiseen syykin: mähän olen taas tulossa kipeäksi. Miksi juuri minä. Miksi juuri jouluksi. Taas.
Toinen pikainen mediakatsaus / "Kyllä täytyy ihmetellä"-bongaus: Hesarin urheilutulossivuilla oli tässä päivänä muutamana keilailun ja pikaluistelun välissä "Nykyaikainen 5-ottelu"-otsikon alla teksti "3-ottelun SM-kilpailut". Minä en ymmärrä. Miksi pitää erikseen mainita, että kyseessä on juuri nykyaikainen 5-ottelu, ellei siksi, että vanhanaikaisessakin on vielä mahdollista kisata? Ja onko 3-ottelu kenties 5-ottelun jonkinlainen alalaji; jos näin on, minkä ihmeen vuoksi? Miksi se ei voi sitten olla esim. kokonaan oma lajinsa, kun kerran 10- ja 7-ottelutkin on? Yleisen kaaoksen ja epätietoisuuden aiheuttamiseksi? Maailmassa on virhe.
Mä olin tänään seinällä ekaa kertaa kärttyinen ja mariseva, mun kroppa ei ollut palautunut edellisestä sessiosta ollenkaan normaalisti ja muutenkin oli vaikea asennoitua ja olla reipas. Tästäkin huolimatta itse urheilusuoritus meni lopulta mainiosti jättäen hyvän mielen ja hymyn huulille. Illan tullen selvisi ärripurrikeksien popsimiseen syykin: mähän olen taas tulossa kipeäksi. Miksi juuri minä. Miksi juuri jouluksi. Taas.
perjantai 21. joulukuuta 2007
Charles Monroe
Eilisessä keikassa ehdottomasti parasta oli yleisö. Se sai mut tuntemaan itseni kahdellakin tapaa erilaiseksi kuin yleensä: ensinnäkin sen tummiinpukeutuneen massan velloessa nyrkit pystyssä messuamassa "Shoot! Shoot! Shoot! Shoot!", mä tunsin itseni todella pieneksi enkä tahtonut aina edes nähdä mitään käsivarsimetsän takaa, vaikka oltiin varsin hyvissä asemissa alle kymmenen metrin päässä lavan reunasta. Toiseksi mä en kerrankin ollut se eniten meikannut ja provosoivimmin pukeutuva tyttö joukkueessa, päinvastoin: mähän olin suorastaan sovinnainen ja kasvoiltani väritön. Mä arvostan aivan mielettömästi sitä vaivaa, jonka tuo väki on valmis näkemään habituksensa eteen: eilen Jäähallilla nähtiin muun muassa vinyylikorsetti, täysimittainen saksalainen 40-luvun lentoemännän asu, kaasunaamari, kirkkaanpunaiset piilolinssit, kuiturastoja sateenkaaren kaikissa väreissä, keesejä, ketjuja, kypäriä... Whatever gives you pleasure. Huikeaa.
Itse show sen sijaan. Mun täytyy myöntää, että joukkohurmoksesta huolimatta olin hieman pettynyt. Kun puhutaan Marilyn Mansonista, puhutaan esiintymiskielloista kolmella mantereella, puhutaan poliitikkoja hermostuttavista sanoituksista, puhutaan masturboinnista lavalla, puhutaan shokkiefekteistä, häiritsevästä elehdinnästä lavalla, rajoja rikkovista performansseista ja provokaatiosta sen kaikissa mahdollisissa esiintymismuodoissa. Eilisessä erityistä oli vain raamatun polttaminen, valtavaksi lihaveitseksi naamioitu mikrofoni, tuon tuosta kädet housujensa sisään tungettuna lavalla vääntelehtivä Erja Häkkisen näköinen mies sekä taustakankaalle heijastetut iskulauseet ja avainsanat. Kohtuutonta tai ei, mä olisin halunnut nähdä tiukan musiikillisen annin lisäksi edes vähän kananverta, hirtettyjä nukkeja ja esimerkiksi ihan pikkuisen kokon tai vaikka papatteja lavalla. En nähnyt. Lisäksi show loppui täysin kesken, eikä encorea edes lupailtu. Kaipa kiertueen vika keikka oli artistin mielestä täysimittainen tunnin kestettyään.
Mansonin kaltaisten kokonaisvaltaisten rokkareiden tapauksessa ulkomusiikillisten seikkojen ei voi antaa olla vaikuttamatta keikan - ja musiikin yleensä - kokemiseen. Henkilökohtaisesti mun suhtautumista muutti kovasti, kun joskus alkuvuodesta (millon se oli? Ennen tän uusimman levyn ilmestymistä kuitenkin) luin juorulehdistä sen ja Dita von Teesen liiton päättyneen Marilynin päihdeongelmiin ja pettämiseen sekä sen uuden tyttiksen olevan noin kolmetoistavuotias nouseva leffatähti Evan Rachel Wood, jolle koko uusi Eat Me, Drink Me -levy on omistettu. Lisäksi Jenna Jamesonin elämäkerran luettuani mua on tasaisin väliajoin noussut kiusaamaan mielikuva Mansonista lipsuttamassa ja imeskelemässä Jennan olkavarren sisäpintaa hellittämättömästi ja kiireettä. Mun mielestä on vain niin, en mä tiedä, mielikuvituksetonta rokkarille käydä laittamassa pornotähteä. Ehkä se oon vain mä ja maailma on edelleen juuri kuten sen pitääkin.
But I'm not a slave to a god
that doesn't exist
But I'm not a slave to a world
that doesn't give a shit
The death of one is a tragedy
The death of one is a tragedy
The death of one is a tragedy
The death of one is a tragedy
But death of a million is just a statistic
- Marilyn Manson: The Fight Song
Itse show sen sijaan. Mun täytyy myöntää, että joukkohurmoksesta huolimatta olin hieman pettynyt. Kun puhutaan Marilyn Mansonista, puhutaan esiintymiskielloista kolmella mantereella, puhutaan poliitikkoja hermostuttavista sanoituksista, puhutaan masturboinnista lavalla, puhutaan shokkiefekteistä, häiritsevästä elehdinnästä lavalla, rajoja rikkovista performansseista ja provokaatiosta sen kaikissa mahdollisissa esiintymismuodoissa. Eilisessä erityistä oli vain raamatun polttaminen, valtavaksi lihaveitseksi naamioitu mikrofoni, tuon tuosta kädet housujensa sisään tungettuna lavalla vääntelehtivä Erja Häkkisen näköinen mies sekä taustakankaalle heijastetut iskulauseet ja avainsanat. Kohtuutonta tai ei, mä olisin halunnut nähdä tiukan musiikillisen annin lisäksi edes vähän kananverta, hirtettyjä nukkeja ja esimerkiksi ihan pikkuisen kokon tai vaikka papatteja lavalla. En nähnyt. Lisäksi show loppui täysin kesken, eikä encorea edes lupailtu. Kaipa kiertueen vika keikka oli artistin mielestä täysimittainen tunnin kestettyään.
Mansonin kaltaisten kokonaisvaltaisten rokkareiden tapauksessa ulkomusiikillisten seikkojen ei voi antaa olla vaikuttamatta keikan - ja musiikin yleensä - kokemiseen. Henkilökohtaisesti mun suhtautumista muutti kovasti, kun joskus alkuvuodesta (millon se oli? Ennen tän uusimman levyn ilmestymistä kuitenkin) luin juorulehdistä sen ja Dita von Teesen liiton päättyneen Marilynin päihdeongelmiin ja pettämiseen sekä sen uuden tyttiksen olevan noin kolmetoistavuotias nouseva leffatähti Evan Rachel Wood, jolle koko uusi Eat Me, Drink Me -levy on omistettu. Lisäksi Jenna Jamesonin elämäkerran luettuani mua on tasaisin väliajoin noussut kiusaamaan mielikuva Mansonista lipsuttamassa ja imeskelemässä Jennan olkavarren sisäpintaa hellittämättömästi ja kiireettä. Mun mielestä on vain niin, en mä tiedä, mielikuvituksetonta rokkarille käydä laittamassa pornotähteä. Ehkä se oon vain mä ja maailma on edelleen juuri kuten sen pitääkin.
But I'm not a slave to a god
that doesn't exist
But I'm not a slave to a world
that doesn't give a shit
The death of one is a tragedy
The death of one is a tragedy
The death of one is a tragedy
The death of one is a tragedy
But death of a million is just a statistic
- Marilyn Manson: The Fight Song
keskiviikko 19. joulukuuta 2007
I'm not dead, just changing
Mulla on toista päivää meneillään huikea maaninen flow: kaikki onnistuu, pystyn mihin vain, selviän mistä tahansa ja teen kaiken tämän triplanopeudella ja hymyillen raivoisasti.
Olo on tämän lisäksi varmastikin aivan järkeenkäyvästi mutta silti kummasti huojentunut, keventynyt ja helpottunut. Tällaisissa tilanteissa ei voi myöskään olla ajattelematta sitä, miten paljon varhemmin kaiken tämän olisi pitänyt käydä. Oisko jotain kolme ja puol vuotta sitten ollut hyvä? Luultavasti mun piuhat on vain niin pitkät, että tarvitsin tämän ajan sisäistääkseni ilmiselvän. Olkoon.
Tänään olen elämäni ensimmäistä kertaa kiivennyt kirjaimellisesti kipurajoilla. Tällä hetkellä koko kropan lihaksia polttelee, liikeet ovat hitaita ja epätarkkoja ja kädet on jähmettyneet spastiseen pihtiotteeseen. Pukuhuoneessa en ollut saada itse edes vaatteita vaihdettua ja kaupassa piimätölkkiä kurottaessani olin puhjeta spontaanisti kyyneliin. Totesin myös surukseni Alkossa käymisen olevan puhtaasti utopistinen haave tässä tilassa. Ei auta, lauantaina lisää. Mulla On Uusi Harrastus Ja Olen Luvattoman Innoissani. Auts. Auauau.
Monethan tietää, että musta tulee väsyneenä rasittavan vitsikäs ja mun tarve viihdyttää kokonaisia prikaateja nousee pintaan täysin pitelemättömänä. Tänään kaikki tämä kulminoitui erääseen leivonta-aiheiseen, aivan mauttomiin mittoihin kohonneeseen hilpeilyyn sekä ajatukseen nuorista neidoista anniskeluravintolassa camouflage-verkon alle piiloutuneena, kuohuviiniä suoraan pullon suusta ryystämässä. Illan jymypotista vastasi kuitenkin Nuu, joka kertonee lisää salaatin ja satanistien yllättävistä yhteyksistä sekä grogikakusta, joka arvatenkin on kaiken pahan alku ja juuri. Parempi kuin mun yllätyksekäs laatikkoleikki, paljon parempi.
Vielä päivän kiitokset: Rikas Ystävä, teit mut tänään hyvin iloiseksi viestilläsi. Kaikki rakkaat: olette olleet viime päivät aivan erityisen ihania, ja muistan taas kerran, miksi olette mun ystäviä ja minkä vuoksi mua siitä kadehditaan. <3
Olo on tämän lisäksi varmastikin aivan järkeenkäyvästi mutta silti kummasti huojentunut, keventynyt ja helpottunut. Tällaisissa tilanteissa ei voi myöskään olla ajattelematta sitä, miten paljon varhemmin kaiken tämän olisi pitänyt käydä. Oisko jotain kolme ja puol vuotta sitten ollut hyvä? Luultavasti mun piuhat on vain niin pitkät, että tarvitsin tämän ajan sisäistääkseni ilmiselvän. Olkoon.
Tänään olen elämäni ensimmäistä kertaa kiivennyt kirjaimellisesti kipurajoilla. Tällä hetkellä koko kropan lihaksia polttelee, liikeet ovat hitaita ja epätarkkoja ja kädet on jähmettyneet spastiseen pihtiotteeseen. Pukuhuoneessa en ollut saada itse edes vaatteita vaihdettua ja kaupassa piimätölkkiä kurottaessani olin puhjeta spontaanisti kyyneliin. Totesin myös surukseni Alkossa käymisen olevan puhtaasti utopistinen haave tässä tilassa. Ei auta, lauantaina lisää. Mulla On Uusi Harrastus Ja Olen Luvattoman Innoissani. Auts. Auauau.
Monethan tietää, että musta tulee väsyneenä rasittavan vitsikäs ja mun tarve viihdyttää kokonaisia prikaateja nousee pintaan täysin pitelemättömänä. Tänään kaikki tämä kulminoitui erääseen leivonta-aiheiseen, aivan mauttomiin mittoihin kohonneeseen hilpeilyyn sekä ajatukseen nuorista neidoista anniskeluravintolassa camouflage-verkon alle piiloutuneena, kuohuviiniä suoraan pullon suusta ryystämässä. Illan jymypotista vastasi kuitenkin Nuu, joka kertonee lisää salaatin ja satanistien yllättävistä yhteyksistä sekä grogikakusta, joka arvatenkin on kaiken pahan alku ja juuri. Parempi kuin mun yllätyksekäs laatikkoleikki, paljon parempi.
Vielä päivän kiitokset: Rikas Ystävä, teit mut tänään hyvin iloiseksi viestilläsi. Kaikki rakkaat: olette olleet viime päivät aivan erityisen ihania, ja muistan taas kerran, miksi olette mun ystäviä ja minkä vuoksi mua siitä kadehditaan. <3
maanantai 17. joulukuuta 2007
Ei haittaa.
Mun aikuiselämäni kenties tärkein ihmissuhde päättyi kaksi minuuttia sitten.
Ei haittaa. Ei haittaa.
Eihän?
I'm a big big girl
in a big big world
it's not a big big thing if you leave me
But I do do feel
that I do do will
miss you much,
miss you much...
- Emilia: Big Big Girl
Ei haittaa. Ei haittaa.
Eihän?
I'm a big big girl
in a big big world
it's not a big big thing if you leave me
But I do do feel
that I do do will
miss you much,
miss you much...
- Emilia: Big Big Girl
sunnuntai 16. joulukuuta 2007
Il buono, il brutto, il cattivo
Enpä ole pitkiin aikoihin listannut kivoja / mänttejä asioita. Nyt jos koskaan on siihen otollinen sauma.
Rakastan:
Rakastan:
- seinäkiipeilyä
- Anthony and the Johnsonsia
- väsyneitä ja terveestä rasituksesta jomottavia lihaksia
- pitkiä & syviä, häiriöttömiä yöunia
- piilareita
- Rammsteinia
- terapeuttista naurunräkätystä
- aurinkoisia pakkaspäiviä
- pitkään vaivanneiden asioiden oivaltamista
- tekemisen meininkiä
Vihaan:
- Elmu-kelmua
- ihmisiä, jotka eivät vastaa puheluihin / viesteihin
- Polar Frostia rikkihiertyneellä iholla
- vastuunpakoilua
- myöhästelyä
- valkosipulinhajua sormissa
- turhaan heräteltyä toivoa
- marisemista, ruikuttamista, nurkumista ja vätystelyä
Oltiin tänään ekaa kertaa seinällä koko meidän kiipeilytiimin voimin. Huikean palkitsevaa ja vimmaista riemua aikaansaavaa on havaita kehittyvänsä jatkuvasti; vähän kerrallaan mutta kuitenkin. Joka kerta edellisen treenin pahin, poikkeuksetta keskenjäänyt ja eniten turhaumia aiheuttanut seinä menee jos nyt ei leikiten niin vähemmällä kiroilulla ja kiukulla, yleensä vieläpä loppuun saakka. Kroppa jaksaa koko ajan enemmän, pää uskaltaa luottaa ja jättäytyä yhden raajan varaan, ja "Elina, mitä mä teen" alkaa soida korvissa koko ajan vain myöhemmin ja myöhemmin. Kaikki tämä nostaa huulille imbesillin ja laupean virneen, jota tosin kotimatkalla Vaasankadulla ei katsota yhtään kummeksuen. Ainakaan mä en (vielä) rallattele ääneen, olenpahan vain suopea ja pienen hetken kerrallaan vilpittömän onnellinen.
lauantai 15. joulukuuta 2007
"En ole katkera mutta kuitenkin..."
Mulla on muuan ystävätär, jolla on pään sisällä hassu vääristymä. Se on liki kolmekymppisen elämänsä aikana empiirisesti havainnoiden ja kokeellisesti tutkien tullut siihen lopputulokseen, että miehet eivät koskaan voi rakastua tai rakastaa. Niiden puolelta pariutuminen ja kaikki siihen liittyvä, muun muassa uskollisuus, on kokonaan järjen, suunnittelukyvyn ja tahdon asia.
Laskelmoivimmat ovat suunnitelleet kaiken elämässään loppuun saakka ja ottavat siksi, mikäli nainen näihin suunnitelmiin sattuu sopimaan, sellaisen, joka niiden kuvioita vähiten sotkee ja osaa pysytellä pois tieltä.
Perässävedettävät kohtaavat vahvatahtoisen naisen, joka kertoo niille, miten ollaan ja millä tahdilla. Ja mies on.
Keskenkasvuiset taas vain heräävät jonakin aamuna, yleensä nelikymppisinä tai niillä main, huomaavat yksinäisen vanhuuden lähenevän päivä päivältä - ja ottavat sen niistä lukuisista elämänsä aikana tavanneistaan ihan kivoista tytöistä, joka sattuu siinä lähimpänä olemaan.
Mä olen hieman huolissani tästä ystävättärestäni. En voi kieltää, etteikö näissä sen kategorioissa olisi vinha perä - en mäkään sentään eilen syntynyt. Sen taustan tuntien mä en myöskään yhtään ihmettele sen kyynistymistä tai sitä, että se on menettänyt uskonsa rakkauteen: jos itse on elänyt maan alla kaivoksessa koko elämänsä, alkaa auringosta kertovia juttuja melkoisella varmuudella pitää vain kauniina utopiana. Mä vain toivoisin, sen puolesta, että tulis joku joka kohtelis sitä hienosti, olis sille kaikkea sitä ja vielä enemmän ja osoittais sille sen olleen väärässä.
Ennen kuin on liian myöhäistä.
Laskelmoivimmat ovat suunnitelleet kaiken elämässään loppuun saakka ja ottavat siksi, mikäli nainen näihin suunnitelmiin sattuu sopimaan, sellaisen, joka niiden kuvioita vähiten sotkee ja osaa pysytellä pois tieltä.
Perässävedettävät kohtaavat vahvatahtoisen naisen, joka kertoo niille, miten ollaan ja millä tahdilla. Ja mies on.
Keskenkasvuiset taas vain heräävät jonakin aamuna, yleensä nelikymppisinä tai niillä main, huomaavat yksinäisen vanhuuden lähenevän päivä päivältä - ja ottavat sen niistä lukuisista elämänsä aikana tavanneistaan ihan kivoista tytöistä, joka sattuu siinä lähimpänä olemaan.
Mä olen hieman huolissani tästä ystävättärestäni. En voi kieltää, etteikö näissä sen kategorioissa olisi vinha perä - en mäkään sentään eilen syntynyt. Sen taustan tuntien mä en myöskään yhtään ihmettele sen kyynistymistä tai sitä, että se on menettänyt uskonsa rakkauteen: jos itse on elänyt maan alla kaivoksessa koko elämänsä, alkaa auringosta kertovia juttuja melkoisella varmuudella pitää vain kauniina utopiana. Mä vain toivoisin, sen puolesta, että tulis joku joka kohtelis sitä hienosti, olis sille kaikkea sitä ja vielä enemmän ja osoittais sille sen olleen väärässä.
Ennen kuin on liian myöhäistä.
perjantai 14. joulukuuta 2007
Perjantai ja paha mieli
Toisinaan mä haluaisin itse olla mun ystävä tai, mikä vielä parempaa, rakastettu. Mä saisin itseltäni huikean personoituja, sööttejä ja hihityttäviä sisäpiirivitsejä tihkuvia lahjoja sekä juuri mulle omistettuja kappaleita. Tämä ajatus juolahti mieleeni kuunnellessani pitkästä aikaa PMMP:n Leskiäidin tyttäriä: levyä, jolla on selkeästi ainakin kaksi mulle omistettua biisiä. Koska asianosaiset henkilöt eivät sitä itse ole osanneet tai tajunneet vielä tehdä, mä ommaan nyt seuraavat kappaleet itselleni niiden puolesta: raita numero 2, Kiitos, Mandoliinilta mulle. Raita numero 7, Onko sittenkään hyvä näin, mulle E.S.R.:ltä. Lyriikat löytyy täältä, jos joku ei vielä tunne noitten tarinoita.
Musta tuntuu, että viime aikoina hurjan moni juttu on mennyt pieleen, vaikkei mitään oikeastaan ole ehtinytkään edes tapahtua. Kenties avain onkin juuri siinä: ettei mitään ole tehty. Voiko luottaa, että kun on ihminen, joka oikeasti piittaa, se näkee myös vähän vaivaa? Mä en tosiaan tiedä.
Sitähän sanotaan, ettei sellaista osaa kaivata, mitä ei koskaan ole ollutkaan. Kyllä osaa. Tällä mielikuvituksella.
Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään.
Jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan,
en haluaisi mennä mihinkään...
- Leevi and the Leavings: Elämä ikkunan takana
Musta tuntuu, että viime aikoina hurjan moni juttu on mennyt pieleen, vaikkei mitään oikeastaan ole ehtinytkään edes tapahtua. Kenties avain onkin juuri siinä: ettei mitään ole tehty. Voiko luottaa, että kun on ihminen, joka oikeasti piittaa, se näkee myös vähän vaivaa? Mä en tosiaan tiedä.
Sitähän sanotaan, ettei sellaista osaa kaivata, mitä ei koskaan ole ollutkaan. Kyllä osaa. Tällä mielikuvituksella.
Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään.
Jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan,
en haluaisi mennä mihinkään...
- Leevi and the Leavings: Elämä ikkunan takana
torstai 13. joulukuuta 2007
Koska olen sen arvoinen.
Hyvätapaisuus ja huomaavaisuus on musta äärimmäisen viehättäviä piirteitä ihmisessä. Niillä keinoin mut saa melko vaivatta puolelleen ja jopa lääpälleni. Mä olen kuitenkin viime aikoina törmännyt pienehköön pulmaan: jos erittäin käyttäytyvä ja mahdollisesti jopa Unicefin Huomaavaisuuden lähettiläänä toimiva henkilö on oikeasti kiinnostunut, mistä sen voi päätellä? Jos huomioonottaminen on default, minkälaisia merkkejä tarkkaillen voi varmistua kaveruutta suuremmista tuntemuksista?
Ehkä myös huonotapaisuuteen tottuneena ja sellaista harjoittavien seurassa liian pitkään viipyneenä olen itse hieman sokaistunut siitä, että toinen on vain yksinkertaisesti ystävällinen, mukava ja hyvinkäyttäytyvä, vaikkei sen oma tunnelma paras mahdollinen olisikaan. Joten voiko mua oikeastaan syyttää mun aistimiskyvyn heikkenemisestä ja liikojen luulemisesta?
Tosiseikkahan on, että eläimillä tietyt ominaisuudet korreloivat tiettyjen toisten kanssa, esimerkiksi valkoinen väri vaikuttaa usein kuuloa heikentävästi (tjeu: melkein aina valkeat kissat ovat kuuroja, koiralla valkoinen korva ei usein kuule jne.). Voikohan ihmisillä todeta saman? Vai mikä muka selittää esimerkiksi sen, että liki poikkeuksetta jääkiekköilijät ovat enemmän tai vähemmän egoistisia piipipäitä tai että miltei kaikilla väliviivanimisillä miehillä on paha luonnehäiriö? Mun mielestä ei tarvitse alkaa soitella Humelle, syysuhde on aivan puhtaimmillaan tässä ja vieläpä paljaalla silmällä leikiten erotettavissa.
Mä ihailen kovasti sellaisia ihmisiä, jotka ovat näppäriä käsistään; sellaisia, jotka shoppailevat luontevasti Sinooperissa, taittelevat joulukorttinsa poronmuotoisiksi origameiksi, lukevat askartelulehtiä ja painavat jokaisiin juhliinsa käsin teeman mukaiset lautasliinat. Mä olisin kernaasti sellainen, ainakin niin mun sisäinen päiväkoti-ikäinen määrävälein ilmoittaa. Tällöin mä marssin itsevarmana kirjakauppaan, ostan kartonkia ja liimaa ja jotain hötöä, silppua ja kullanväristä; tulen kotiin, levitän kaikki tarvikkeet lattialle tai sängylle ja alan suin päin hommiin. Mun keskittymiskyvyssä on kuitenkin reikä siinä kohtaa, missä pitäisi olla etukäteisvalmistelua ja tarkkaa suunnittelua sekä mittailua: niinpä mä roiskin menemään tuhatta ja sataa, vaahtoa suupielissä ja innosta hikaten. Tuloksena on yleensä sellaisia vähän vinoon menneitä leikkauksia, sormenjäljen muotoisia liimatahroja tuotteen julkisivussa ja hapsottavia reunoja. Toivon, että kun saatte joulupostia tänä vuonna tältä suunnalta, ajattelette kaikkien kosmeettisten pikkuseikkojen tuovan kortteihin mukavaa raffinoitua sävyä ja sellaista uniikkia käsinvalamisen tunnelmaa. Tiedättehän: sympaattista talonpoikais-, maalais-, talkoo- ja kotikutoista henkeä. Sellaista. Sitä mä hain nähkääs.
Ehkä myös huonotapaisuuteen tottuneena ja sellaista harjoittavien seurassa liian pitkään viipyneenä olen itse hieman sokaistunut siitä, että toinen on vain yksinkertaisesti ystävällinen, mukava ja hyvinkäyttäytyvä, vaikkei sen oma tunnelma paras mahdollinen olisikaan. Joten voiko mua oikeastaan syyttää mun aistimiskyvyn heikkenemisestä ja liikojen luulemisesta?
Tosiseikkahan on, että eläimillä tietyt ominaisuudet korreloivat tiettyjen toisten kanssa, esimerkiksi valkoinen väri vaikuttaa usein kuuloa heikentävästi (tjeu: melkein aina valkeat kissat ovat kuuroja, koiralla valkoinen korva ei usein kuule jne.). Voikohan ihmisillä todeta saman? Vai mikä muka selittää esimerkiksi sen, että liki poikkeuksetta jääkiekköilijät ovat enemmän tai vähemmän egoistisia piipipäitä tai että miltei kaikilla väliviivanimisillä miehillä on paha luonnehäiriö? Mun mielestä ei tarvitse alkaa soitella Humelle, syysuhde on aivan puhtaimmillaan tässä ja vieläpä paljaalla silmällä leikiten erotettavissa.
Mä ihailen kovasti sellaisia ihmisiä, jotka ovat näppäriä käsistään; sellaisia, jotka shoppailevat luontevasti Sinooperissa, taittelevat joulukorttinsa poronmuotoisiksi origameiksi, lukevat askartelulehtiä ja painavat jokaisiin juhliinsa käsin teeman mukaiset lautasliinat. Mä olisin kernaasti sellainen, ainakin niin mun sisäinen päiväkoti-ikäinen määrävälein ilmoittaa. Tällöin mä marssin itsevarmana kirjakauppaan, ostan kartonkia ja liimaa ja jotain hötöä, silppua ja kullanväristä; tulen kotiin, levitän kaikki tarvikkeet lattialle tai sängylle ja alan suin päin hommiin. Mun keskittymiskyvyssä on kuitenkin reikä siinä kohtaa, missä pitäisi olla etukäteisvalmistelua ja tarkkaa suunnittelua sekä mittailua: niinpä mä roiskin menemään tuhatta ja sataa, vaahtoa suupielissä ja innosta hikaten. Tuloksena on yleensä sellaisia vähän vinoon menneitä leikkauksia, sormenjäljen muotoisia liimatahroja tuotteen julkisivussa ja hapsottavia reunoja. Toivon, että kun saatte joulupostia tänä vuonna tältä suunnalta, ajattelette kaikkien kosmeettisten pikkuseikkojen tuovan kortteihin mukavaa raffinoitua sävyä ja sellaista uniikkia käsinvalamisen tunnelmaa. Tiedättehän: sympaattista talonpoikais-, maalais-, talkoo- ja kotikutoista henkeä. Sellaista. Sitä mä hain nähkääs.
keskiviikko 12. joulukuuta 2007
Vattuvimma
Mä havaitsin tänään, että uusien verisuonien syntyminen on kivuliasta hommaa. Sivelin kyynärvarsiin kylmägeeliä oikein laajoin liikkein, ja silti ne tykyttää ja pingottaa. Mutta siellä on jo monta uutta letkua tunkemassa pintaan, elinvoimaisina ja endorfiineja kohisten.
Hoksasin juuri, tässä itsetehtyä vadelmarahkaa suuhuni lapioidessani, että Hämähäkkimiehen ominaistuoksu on jotenkin vadelmainen. Tiedättehän, silleen kun joku ihminen vain luonnostaan tuoksuu hyvälle? Mutta vadelma? Eikö se ole jo hieman gay?
Mä onnistun näköjään varsin usein osuttautumaan Kiipeilykeskuksen tiskille sen yhden tiskityöntekijäpojan vuoron aikaan, sen saman, jonka Nuu sai hurraamaan tasarahalla. Se on jotenkin aina aivan uskomattoman kuutamolla, tosi rento ja näiden kahden ominaisuuden yhdistelmän seurauksena verrattoman koominen. Tänään se onnistui lukemaan mun etunimeksi papereista Café ja oli muutenkin aivan tulessa. Tosin sinne tuskin otetaan edes töihin mitään niuhottavia murjottajia. Ehkä niiden pitää työhaastattelussa kertoa kaskuja ja näyttää oikeaoppinen takanoja jalat pöydälle nostettuna toimistotuolissa.
Mä pidän sellaisesta ilmapiiristä, joka syntyy, kun ihmiset tekevät töitä intohimonsa parissa. Tulee sellainen mukava, luottavainen ja epämuodollinen tunnelma, eikä itsekään tarvitse pingottaa ollakseen asiallinen ja hillitty.
Monet suositut asiat on mulle täysin mysteerejä: mihin niiden suosio perustuu? Miksi ne on niin hip, pop ja kewl? Kuka niistä muka oikeasti tykkää? Tällaisia asioita ovat mm. jo mainitun Alicia Keysin lisäksi The Joulukalenteri, Yö, Sormusten herra -elokuvat sekä erilaisten burgeriketjujen burgerit. Vaikeaa, tosi vaikeaa.
Hoksasin juuri, tässä itsetehtyä vadelmarahkaa suuhuni lapioidessani, että Hämähäkkimiehen ominaistuoksu on jotenkin vadelmainen. Tiedättehän, silleen kun joku ihminen vain luonnostaan tuoksuu hyvälle? Mutta vadelma? Eikö se ole jo hieman gay?
Mä onnistun näköjään varsin usein osuttautumaan Kiipeilykeskuksen tiskille sen yhden tiskityöntekijäpojan vuoron aikaan, sen saman, jonka Nuu sai hurraamaan tasarahalla. Se on jotenkin aina aivan uskomattoman kuutamolla, tosi rento ja näiden kahden ominaisuuden yhdistelmän seurauksena verrattoman koominen. Tänään se onnistui lukemaan mun etunimeksi papereista Café ja oli muutenkin aivan tulessa. Tosin sinne tuskin otetaan edes töihin mitään niuhottavia murjottajia. Ehkä niiden pitää työhaastattelussa kertoa kaskuja ja näyttää oikeaoppinen takanoja jalat pöydälle nostettuna toimistotuolissa.
Mä pidän sellaisesta ilmapiiristä, joka syntyy, kun ihmiset tekevät töitä intohimonsa parissa. Tulee sellainen mukava, luottavainen ja epämuodollinen tunnelma, eikä itsekään tarvitse pingottaa ollakseen asiallinen ja hillitty.
Monet suositut asiat on mulle täysin mysteerejä: mihin niiden suosio perustuu? Miksi ne on niin hip, pop ja kewl? Kuka niistä muka oikeasti tykkää? Tällaisia asioita ovat mm. jo mainitun Alicia Keysin lisäksi The Joulukalenteri, Yö, Sormusten herra -elokuvat sekä erilaisten burgeriketjujen burgerit. Vaikeaa, tosi vaikeaa.
sunnuntai 9. joulukuuta 2007
Hitler in My Heart
Alkuun pieni vastine henkilökohtaiseen palautteeseen, jonka tänään vastaanotin: kiitos kommenteistasi! Erittäin virkistävää, että blogini herättää noin kiihkeitä tunteita jossakussa; erittäin reipasta esittää nuo tunteet omalla nimellään ja henkilökohtaisesti.
Minulla on sinulle, arvon palautteenantaja, loistoratkaisu kiukutukseesi (ja luovutan sen käyttöösi nimelliseen kymmenen euron hintaan): älä lue enempää! Tiesithän, että blogini ei vielä toistaiseksi ole pakollinen osa mitään kurssia saati yleistä kansalaistaitoa (vaikka sen ehdottomasti sitä pitäisikin olla ja varmaan pian sellaiseksi ylennetäänkin, välttämättömäksi osaksi Ihmisyyden arvosanaa)? Sen muotoilusta en ole valmis keskustelemaan, etenkään itseäni vähemmän älykkään ihmisen kanssa. Sisällöstä saa toki nillittää, jos kokee sen omaa elämänlaatuaan parantavaksi eleeksi, mutta turha odottaa sen aiheuttavan mitään toimenpiteitä.
Kyllä, provosoiduin. Kyllä, pääsen siitä yli. Ja kyllä, nautin vastineen kirjoittamisesta. Ole niin hyvä.
Tällä viikolla sunnuntai sattui torstaille, ja lauantai maanantaille. Hullunkurista, eikös? Mä pakkaan ihan tuotapikaa Tiimarin skumppalasit, urheiluteipin ja pikkumustan laukkuuni ja lähden sambaamaan Itämeren aalloille uusine, suonikkaine kyynärvarsineni. Hämähäkkimiehen neuvoa noudattaen koetan jättää laukkuun tilaa kenkäostoksille, mutta voi olla etten malta.
It hovers like an eagle,
it's growling like a beast
Demanding our sacrifice
but offering a feast
It's calling out for blood
and we must quench it's thirst
The night is calling all its dusky children back to work...
- -
Let's hope that the weekend will thrill us, babe
Let's hope that the weekend won't kill us, babe
Hooray!
- The Ark: Prayer for the Weekend
Minulla on sinulle, arvon palautteenantaja, loistoratkaisu kiukutukseesi (ja luovutan sen käyttöösi nimelliseen kymmenen euron hintaan): älä lue enempää! Tiesithän, että blogini ei vielä toistaiseksi ole pakollinen osa mitään kurssia saati yleistä kansalaistaitoa (vaikka sen ehdottomasti sitä pitäisikin olla ja varmaan pian sellaiseksi ylennetäänkin, välttämättömäksi osaksi Ihmisyyden arvosanaa)? Sen muotoilusta en ole valmis keskustelemaan, etenkään itseäni vähemmän älykkään ihmisen kanssa. Sisällöstä saa toki nillittää, jos kokee sen omaa elämänlaatuaan parantavaksi eleeksi, mutta turha odottaa sen aiheuttavan mitään toimenpiteitä.
Kyllä, provosoiduin. Kyllä, pääsen siitä yli. Ja kyllä, nautin vastineen kirjoittamisesta. Ole niin hyvä.
Tällä viikolla sunnuntai sattui torstaille, ja lauantai maanantaille. Hullunkurista, eikös? Mä pakkaan ihan tuotapikaa Tiimarin skumppalasit, urheiluteipin ja pikkumustan laukkuuni ja lähden sambaamaan Itämeren aalloille uusine, suonikkaine kyynärvarsineni. Hämähäkkimiehen neuvoa noudattaen koetan jättää laukkuun tilaa kenkäostoksille, mutta voi olla etten malta.
It hovers like an eagle,
it's growling like a beast
Demanding our sacrifice
but offering a feast
It's calling out for blood
and we must quench it's thirst
The night is calling all its dusky children back to work...
- -
Let's hope that the weekend will thrill us, babe
Let's hope that the weekend won't kill us, babe
Hooray!
- The Ark: Prayer for the Weekend
lauantai 8. joulukuuta 2007
Lintutyttö
Tänään, istuessani metroasemalla Itäväylän muristessa takanani muistin jälleen, mille kauneus kuulostaa. Se saa kylmät sormet sivelemään selkäpiitä, se saa ajatukset kauas. Se saa aikaan oudon haikeuden, kuin löytäisi jotain kauan sitten kadonnutta. Se ottaa sisäänsä, kuin suureen saippuakuplaan, jossa leijailee muusta maailmasta ja ihmisistä irrallaan eikä jalatkaan ota kunnolla maahan.
I am a bird girl now
I've got my heart
Here in my hands now
I've been searching
For my wings some time
I'm gonna be born
Into soon the sky
'Cause I'm a bird girl
And the bird girls go to heaven
I'm a bird girl
And the bird girls can fly
Bird girls can fly
- Anthony and the Johnsons: Bird Guhl
I am a bird girl now
I've got my heart
Here in my hands now
I've been searching
For my wings some time
I'm gonna be born
Into soon the sky
'Cause I'm a bird girl
And the bird girls go to heaven
I'm a bird girl
And the bird girls can fly
Bird girls can fly
- Anthony and the Johnsons: Bird Guhl
perjantai 7. joulukuuta 2007
Ei ole minulle suvannot!
Oikeastihan mä pidän rutiineista ja arjesta. Mä viihdyn nykyään ihan hyvin tavallisessa suurimman osan aikaa. Jotenkin vain ylenpalttisen lystinpidon ja ilottelun jälkeen siihen palaaminen on kovin työlästä ja hohdotonta. Pitäis käydä kaupassa ja tiskata ja kaikkea. Mmmöööh. Onneksi pääsen taas huomenna seinälle, onpa jotain tohkattavaa taas.
Viime päivinä olen kovasti ajatellut sitä, miten ankara sitä tulee itselleen tiettyjen asioiden suhteen oltua. Mun on kamalan vaikea antaa itselleni anteeksi epäloogisuutta, lankeavuutta, mielen heikkoutta, tarvitsevuutta. Olen huomannut ystävissäni samaa: ne on paljon sallivimpia, kun kyse on jostakusta muusta, mutta itseään ne pitävät todella tiukassa hihnassa, piinaavat ja sättivät. Mä en tiedä, onko kyse loppujen lopuksi siitä, ettei kenestäkään ole mukavaa tuntea itseään tyhmäksi: näissä asioissa, joissa tuo voimakkain itsekontrolli iskee päälle, on usein juurikin sellaisia, joissa on paljon pelissä ja suuri vaara saada iskuja itsetuntoon. Kaipa se on ihan loogista silloin pyrkiä minimoimaan riskit ja ruoskia itseään, varmuuden vuoksi vieläpä etukäteen. Mä vain luulen, että me menetetään niillä keinoin jotain - jos ei muuta, niin itseluottamusta ja sellaista, en mä tiedä, välittömyyttä.
Ihmisiähän tässä kuitenkin vain ollaan.
Viime päivinä olen kovasti ajatellut sitä, miten ankara sitä tulee itselleen tiettyjen asioiden suhteen oltua. Mun on kamalan vaikea antaa itselleni anteeksi epäloogisuutta, lankeavuutta, mielen heikkoutta, tarvitsevuutta. Olen huomannut ystävissäni samaa: ne on paljon sallivimpia, kun kyse on jostakusta muusta, mutta itseään ne pitävät todella tiukassa hihnassa, piinaavat ja sättivät. Mä en tiedä, onko kyse loppujen lopuksi siitä, ettei kenestäkään ole mukavaa tuntea itseään tyhmäksi: näissä asioissa, joissa tuo voimakkain itsekontrolli iskee päälle, on usein juurikin sellaisia, joissa on paljon pelissä ja suuri vaara saada iskuja itsetuntoon. Kaipa se on ihan loogista silloin pyrkiä minimoimaan riskit ja ruoskia itseään, varmuuden vuoksi vieläpä etukäteen. Mä vain luulen, että me menetetään niillä keinoin jotain - jos ei muuta, niin itseluottamusta ja sellaista, en mä tiedä, välittömyyttä.
Ihmisiähän tässä kuitenkin vain ollaan.
torstai 6. joulukuuta 2007
Turre mua retee
Voi itku. En edes tiennyt ennen eilistä, että ihmisellä voi olla noin kivaa. Muumipiirakkaa, kehityskulho kätevästi messun päällä, alistusta keittiössä, peilikirjoitusta, vanhaa punk-musiikkia, pussailua baarissa, pinppikäsi-Edward. You name it, we've had it.
Kiitti jengi!
Kiitti jengi!
keskiviikko 5. joulukuuta 2007
Nainen toisen planeetan
Eilinen oli ihana. Mulle tekstailtiin, soiteltiin, läheteltiin sähköisiä tervehdyksiä ja halailtiin. Jokaisen päivän pitäisi olla synttäripäivä.
Tästä päivästä tulee vielä ihanampi. Mä olen koko päivän juossut ruokakaupassa, Alkossa ja pesulassa, raivannut, kuurannut ja puunannut kotiani sekä vaivannut, kuullottanut, ryöpännyt ja kuorruttanut. Tunnen itseni kelpo kotiäidiksi!
Muutaman tunnin päästä tänne saapuu mun kaikkein läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset. Me aiotaan pitää kovaa meteliä, syödä hyvin ja juoda Taikaglögiä. Eikä olla yhtään pahoillamme aiheuttamastamme häiriöstä.
Tervetuloa huomenna lukemaan vieraskirjaa ja liitutaulua!
Tästä päivästä tulee vielä ihanampi. Mä olen koko päivän juossut ruokakaupassa, Alkossa ja pesulassa, raivannut, kuurannut ja puunannut kotiani sekä vaivannut, kuullottanut, ryöpännyt ja kuorruttanut. Tunnen itseni kelpo kotiäidiksi!
Muutaman tunnin päästä tänne saapuu mun kaikkein läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset. Me aiotaan pitää kovaa meteliä, syödä hyvin ja juoda Taikaglögiä. Eikä olla yhtään pahoillamme aiheuttamastamme häiriöstä.
Tervetuloa huomenna lukemaan vieraskirjaa ja liitutaulua!
tiistai 4. joulukuuta 2007
Olen dyyni. Huomenna olen obeliski.
Mikä on kevyiden kenkien painorajoitus?
Tällä kertaa en suinkaan ole huolissani itseni, tai oikeastaan kenenkään puolesta, ainoastaan melkoisen suivaantunut eilen bongaamastani lehtilööpistä. Olisko ollut Hymyssä tai jossain vastaavassa laatuaviisissa maajustiina-Teijan setä paljastaa Teijan olevan kevytkenkäinen! Mä en sitten kiukultani pystynyt edes poimimaan lehteä käteeni lukeakseni sen, joten seuraaviin kysymyksiini saattaa hyvinkin löytyä vastaus itse jutusta. Mutta: a) millähän setä moisen väitteen perustelee, b) mitä se sille kuuluu ja c) mitä hiivatin vikaa on kevytkenkäisyydessä? Anteeks nyt vaan.
Syntymäpäiväänsä voisi tuskin aloittaa paremmin kuin kirjaimellisesti kiipeämällä seinille. Tänään kokeilin ekaa kertaa negatiivista seinää: kauhean pitkälle en vielä päässyt, mutta juuri sen verran, että sain onnistumisen kokemuksen ja mun rakkaus lajiin vain syveni.
Eräs valtakausi näyttää olevan lopuillaan, aivan kuten olen viime aikoina uumoillutkin. Yhtenä todisteena tästä on tämänvuotinen onnittelijoiden järjestys, jonka suhteen pöydät ovat tyyten kääntyneet: päivän ensimmäinen mobiilionnitus tuli aivan toiselta suunnalta kuin tapana on ollut. Kai se on hyvä juttu.
Tällä kertaa en suinkaan ole huolissani itseni, tai oikeastaan kenenkään puolesta, ainoastaan melkoisen suivaantunut eilen bongaamastani lehtilööpistä. Olisko ollut Hymyssä tai jossain vastaavassa laatuaviisissa maajustiina-Teijan setä paljastaa Teijan olevan kevytkenkäinen! Mä en sitten kiukultani pystynyt edes poimimaan lehteä käteeni lukeakseni sen, joten seuraaviin kysymyksiini saattaa hyvinkin löytyä vastaus itse jutusta. Mutta: a) millähän setä moisen väitteen perustelee, b) mitä se sille kuuluu ja c) mitä hiivatin vikaa on kevytkenkäisyydessä? Anteeks nyt vaan.
Syntymäpäiväänsä voisi tuskin aloittaa paremmin kuin kirjaimellisesti kiipeämällä seinille. Tänään kokeilin ekaa kertaa negatiivista seinää: kauhean pitkälle en vielä päässyt, mutta juuri sen verran, että sain onnistumisen kokemuksen ja mun rakkaus lajiin vain syveni.
Eräs valtakausi näyttää olevan lopuillaan, aivan kuten olen viime aikoina uumoillutkin. Yhtenä todisteena tästä on tämänvuotinen onnittelijoiden järjestys, jonka suhteen pöydät ovat tyyten kääntyneet: päivän ensimmäinen mobiilionnitus tuli aivan toiselta suunnalta kuin tapana on ollut. Kai se on hyvä juttu.
maanantai 3. joulukuuta 2007
Kansalaiset! Kylvettäkää lenkkareitanne!
Jos henkilöllä on ollut puoli vuotta käytössä vaaleahkot SuperStarit, on utopistista kuvitella, että niistä olisi mitään mahdollisuuksia saada jynssättyä irti kaikkea sitä katupikeä ja muuta matkan varrella tarttunutta törkyä. Mä en tätä tajunnut aiemmin, ja nyt ajattelin jakaa karttunutta viisauttani. Ettei muiden tarvitsisi tehdä samaa virhettä. Peskää niitä, peskää ja rakkaudella vaalikaa. Pysyvät kivemman näköisinä.
Se paljon mainostamani lahja saapui tänään saaden mut hykertelemään. Se on mainio! Toivon asianosaisen osaavan arvostaa sitä yhtä paljon kuin mä itse.
Yhtäkkiä mun stereoiden oikea kajari on mykistynyt tyyten. Eihän se käy! Ei nyt, kun mulla on bileet enää 48 tunnin päässä! Voih.
Se paljon mainostamani lahja saapui tänään saaden mut hykertelemään. Se on mainio! Toivon asianosaisen osaavan arvostaa sitä yhtä paljon kuin mä itse.
Yhtäkkiä mun stereoiden oikea kajari on mykistynyt tyyten. Eihän se käy! Ei nyt, kun mulla on bileet enää 48 tunnin päässä! Voih.
Pitääkö täällä tehdä kaikki itse?
Seuraavassa tekstissä aion toistaa itseäni. Taas.
Tiedättehän, kun on ihmisiä, joiden on kauhean vaikea ottaa vastuuta itsestään ja elämästään. Ne puolustautuu varioimalla lausetta "mä nyt vaan oon tällanen, en mä voi sille mitään": ne käsittelee itseään kuin olisivat jotain luonnonvoimia, joita on turha yrittää ennakoida tai kahlita sen sijaan että ajattelisivat olevansa itsenäisiä toimijoita ja täysivaltaisia yhteisön jäseniä. Ne vetoaa siihen, etteivät voi tunteilleen - jotka kumpuavat milloin hormoneista tai muusta biologiasta, milloin henkilökohtaisesta tai, luoja paratkoon, ihmiskunnan historiasta - yhtään mitään, eikä niillä ole muuta vaihtoehtoa kuin noudatella neanderthalilaisia mieltymyksiään tempoillen milloin mihinkin suuntaan.
Oikeassa nämä ihmiset ovat sikäli, että tunteilleen ei mitään voikaan: välillä vituttaa, panettaa, itkettää, jostakusta voi tykätä hullun lailla ja jotakuta toista taas ei voi sietää hetkeäkään. Julma totuus taas on se ikivanha ja myös mun monesti toistama seikka: se, että voi valita, toimiiko näitten tunteittensa eteen, onkin sitten käytännössä se ainoa asia, joka meidät elukoista erottaa. Tietysti on hirveän helppoa ja siten miellyttävää tuupata syy jonkin mukamas hallitsemattoman asianhaaran kontolle ja vetäytyä itse syyntakeettomana viettiensä taa porskuttamaan eteenpäin. Syy, miksi mä aina tästä jankutan on, että mun on vain kamalan vaikea ymmärtää tällaista toimintaa. Ehkä mä kirjoittamalla siitä koetan jäsentää päätäni ja oppia suhtautumaan moiseen.
Toista juttua, mikä viikonloppuna tuli mieleeni, olen myöskin jo osittain käsitellyt blogissani. Nyt se vain johtui mieleeni uudelleen, tavallaan hieman kiertokautta, kun Rikkaan Ystävän kanssa puhuttiin vanhasta suolasta ja joskus kariutuneiden juttujen uudelleenlämmittämisestä. Se oli näet vastikään palannut takaisin yhteen eksänsä kanssa, ja tämä asiain tila sai mut menemään itseeni pohdiskelun merkeissä: mä sukelsin omaan Kossahtaneiden Juttujen aarrearkkuuni - tai no, oikeastaanhan se alkaa olla kokoluokaltaan teollisuushalli... Joka tapauksessa, sinne menin tutkimaan niitä sinne arkistoituja keissejä. Ja tässä kohtaa toisto astuu kuvaan: olenhan paljon puhunut siitä, miten ihmissuhteissa (tai melkein missä tahansa elämässä) se, joka haluaa vähemmän, saa päättää. Sillä on siis valta. Samalla sillä on velvollisuus: sen pitää tehdä se päätös, koska se enemmän haluava sitä tuskin tekee. Enemmän haluava todennäköisesti tykkää enemmän, ja on siksi usein valmis tyytymään juuri siihen määrään, jonka vähemmän haluava pystyy hänelle myöntämään. Tämän vuoksi on vähemmän haluavan vastuulla lopettaa juttu täsmälleen sillä hetkellä, kun tietää, ettei voi itse antaa saman verran kuin se toinen. Tähän mä kykenen, enkä voi kuin toivoa, että muut pelaisivat samoin säännöin.
Pitkä johdanto. Joka tapauksessa tämän ajatuskulun jälkeen pohdin omia sellaisia kariutuneita juttujani, joissa mulla on ollut se valta ja vastuu: ne kaikki ovat päättyneet jostain ihan selkeästä syystä, eikä aika ole kullannut niitä mihinkään (vaikka välillä niin yritänkin ajatella). Niiden kohdalla mä en tekisi mitään toisin, enkä haluaisi yrittää uudelleen. Ehkä mä olen poikkeus.
Ne toiset jutut taas... Niistä melkein jokaiselle mä olisin valmis antamaan uuden mahdollisuuden, mikäli älyäisivät tulla sitä pyytämään. Mun onneksi tuskin tulevat.
Tiedättehän, kun on ihmisiä, joiden on kauhean vaikea ottaa vastuuta itsestään ja elämästään. Ne puolustautuu varioimalla lausetta "mä nyt vaan oon tällanen, en mä voi sille mitään": ne käsittelee itseään kuin olisivat jotain luonnonvoimia, joita on turha yrittää ennakoida tai kahlita sen sijaan että ajattelisivat olevansa itsenäisiä toimijoita ja täysivaltaisia yhteisön jäseniä. Ne vetoaa siihen, etteivät voi tunteilleen - jotka kumpuavat milloin hormoneista tai muusta biologiasta, milloin henkilökohtaisesta tai, luoja paratkoon, ihmiskunnan historiasta - yhtään mitään, eikä niillä ole muuta vaihtoehtoa kuin noudatella neanderthalilaisia mieltymyksiään tempoillen milloin mihinkin suuntaan.
Oikeassa nämä ihmiset ovat sikäli, että tunteilleen ei mitään voikaan: välillä vituttaa, panettaa, itkettää, jostakusta voi tykätä hullun lailla ja jotakuta toista taas ei voi sietää hetkeäkään. Julma totuus taas on se ikivanha ja myös mun monesti toistama seikka: se, että voi valita, toimiiko näitten tunteittensa eteen, onkin sitten käytännössä se ainoa asia, joka meidät elukoista erottaa. Tietysti on hirveän helppoa ja siten miellyttävää tuupata syy jonkin mukamas hallitsemattoman asianhaaran kontolle ja vetäytyä itse syyntakeettomana viettiensä taa porskuttamaan eteenpäin. Syy, miksi mä aina tästä jankutan on, että mun on vain kamalan vaikea ymmärtää tällaista toimintaa. Ehkä mä kirjoittamalla siitä koetan jäsentää päätäni ja oppia suhtautumaan moiseen.
Toista juttua, mikä viikonloppuna tuli mieleeni, olen myöskin jo osittain käsitellyt blogissani. Nyt se vain johtui mieleeni uudelleen, tavallaan hieman kiertokautta, kun Rikkaan Ystävän kanssa puhuttiin vanhasta suolasta ja joskus kariutuneiden juttujen uudelleenlämmittämisestä. Se oli näet vastikään palannut takaisin yhteen eksänsä kanssa, ja tämä asiain tila sai mut menemään itseeni pohdiskelun merkeissä: mä sukelsin omaan Kossahtaneiden Juttujen aarrearkkuuni - tai no, oikeastaanhan se alkaa olla kokoluokaltaan teollisuushalli... Joka tapauksessa, sinne menin tutkimaan niitä sinne arkistoituja keissejä. Ja tässä kohtaa toisto astuu kuvaan: olenhan paljon puhunut siitä, miten ihmissuhteissa (tai melkein missä tahansa elämässä) se, joka haluaa vähemmän, saa päättää. Sillä on siis valta. Samalla sillä on velvollisuus: sen pitää tehdä se päätös, koska se enemmän haluava sitä tuskin tekee. Enemmän haluava todennäköisesti tykkää enemmän, ja on siksi usein valmis tyytymään juuri siihen määrään, jonka vähemmän haluava pystyy hänelle myöntämään. Tämän vuoksi on vähemmän haluavan vastuulla lopettaa juttu täsmälleen sillä hetkellä, kun tietää, ettei voi itse antaa saman verran kuin se toinen. Tähän mä kykenen, enkä voi kuin toivoa, että muut pelaisivat samoin säännöin.
Pitkä johdanto. Joka tapauksessa tämän ajatuskulun jälkeen pohdin omia sellaisia kariutuneita juttujani, joissa mulla on ollut se valta ja vastuu: ne kaikki ovat päättyneet jostain ihan selkeästä syystä, eikä aika ole kullannut niitä mihinkään (vaikka välillä niin yritänkin ajatella). Niiden kohdalla mä en tekisi mitään toisin, enkä haluaisi yrittää uudelleen. Ehkä mä olen poikkeus.
Ne toiset jutut taas... Niistä melkein jokaiselle mä olisin valmis antamaan uuden mahdollisuuden, mikäli älyäisivät tulla sitä pyytämään. Mun onneksi tuskin tulevat.
Paid in Full
I need you less and less every day
Fix this moral decay
Yet I've grown to love you even more
My fault that you then turned another cheek
You mouth the words, you're not ready to speak
You're scared of me, although I never had a clue
That I'd become so much stronger than you
I will take what you have for me now if it's not too late
If you like I will leave, I will not miss the last train again
It's hard for me to love myself right now
I waited, hated, blamed it all on you
It's hard for me to love your face right now
I'm waiting, hating, needing, being me
- Sonata Arctica: Paid in Full
Fix this moral decay
Yet I've grown to love you even more
My fault that you then turned another cheek
You mouth the words, you're not ready to speak
You're scared of me, although I never had a clue
That I'd become so much stronger than you
I will take what you have for me now if it's not too late
If you like I will leave, I will not miss the last train again
It's hard for me to love myself right now
I waited, hated, blamed it all on you
It's hard for me to love your face right now
I'm waiting, hating, needing, being me
- Sonata Arctica: Paid in Full
sunnuntai 2. joulukuuta 2007
Kyllä humppa huolet karkoittaa!
Onnistuneiden lauantaitten joukkio vain kasvaa. Kiitos DeeJii Edam, Rva Taalasmaa, Rikas Ystävä ja Vekara: moisen lauantain jälkeen sunnuntainakin vain hymyilyttää.
Ensi viikko ei näytä yhtään heikommalle. Töitä on suorastaan naurettavan vähän, hyvää seuraa ja kivoja juttuja luvassa sitäkin enemmän. Kiipeilyä, glögiä, kemuttamista, risteilyä. Näin elämän pitäis mennä!
Ensi viikko ei näytä yhtään heikommalle. Töitä on suorastaan naurettavan vähän, hyvää seuraa ja kivoja juttuja luvassa sitäkin enemmän. Kiipeilyä, glögiä, kemuttamista, risteilyä. Näin elämän pitäis mennä!
lauantai 1. joulukuuta 2007
Kaikki nuoret tyypit tahtoo olla sekaisin
Me tehtiin se! Viimeisteltiin muutto tänään ennätysajassa aamupäivän alkukangertelusta huolimatta. Olen erittäin tyytyväinen itseeni ja KeKeen eli Keijo Ketterään, uuteen punaiseen pakuumme. Ollaan hyvä tiimi!
Tähän väliin vois ihmislapsi mennä hetkeks peiton alle näkemään päiväunia, kunnes on aika ryhtyä harventamaan, kitkemään ja Nuuniksen termein lanaamaan itseään ollakseen mahdollisimman juhlava ja kiiltävä illan kinkereitä varten. Tällä kertaa ehkä jopa oikeasti hemaiseva.
Ei mulla muuta, moikku.
Tähän väliin vois ihmislapsi mennä hetkeks peiton alle näkemään päiväunia, kunnes on aika ryhtyä harventamaan, kitkemään ja Nuuniksen termein lanaamaan itseään ollakseen mahdollisimman juhlava ja kiiltävä illan kinkereitä varten. Tällä kertaa ehkä jopa oikeasti hemaiseva.
Ei mulla muuta, moikku.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
