I read: with every broken heart, we should become more adventurous

Elokuvaa (500) Days of Summer oli hehkutettu juuri sillä tavoin maltillisesti ja sellaisilta tahoilta, että pelkäsin sen olevan hipsteriyden läpisaastaamaa. Minä kuitenkin rakastuin, päätäpahkaa ja ehdoitta kuin rippikoululainen isoseensa. Otin luonnollisesti Tomin puolen ja pidin Summeria silkkana itsekkäänä hedonistina - joskin sangen aikaansopivan vastustamattomana ja pyöreäsilmäisenä sellaisena (miten kenenkään silmät voivatkin olla niin pyöreät ja jotenkin lasimaiset? Kuin Jared Letolla?): kyllä, se sanoo heti alussa ettei tahdo kenenkään tyttöystäväksi ja kyllä, se kertoo ettei etsi mitään vakavaa. Mutta mitä hittoa, miksi se sitten lähtee koko temppuiluun ylipäänsä, aikaa kuluttaakseenko? Voiko se olla huomaamatta, miten toinen vajoaa koko ajan syvemmälle siihen juttuun, rakastuu varpaankyntensä väärinpäin ja pupillinsa sydämenmuotoisiksi - ja jos ei, eikö se tunne olevansa sen verran vastuussa lähimmäisestään, että malttaisi lakata hyväilemästä omaa egoaan sen toisen mielenterveyden kustannuksella?

Minä ymmärrän Tomia. Minä olen ollut Tom. Ja minä väitän, ettei itseään voi pestä suhteen vastuusta vetoamalla siihen, että mähän sanoin sulle heti aluksi etten. Mitäs sitten saatana läksit alunperinkään, etkö voinut vain antaa olla ja leikkiä vaikka barbeilla tätäkin tragediaa.

Käsikirjoittajat olivat kuitenkin tehneet Summerista niin inhimillisen, että elokuvan loppuvaiheilla esitetty selitys tämän käytökseen laukaisi paitsi klassisen katharsiksen myös oivalluksen; sellaisen silmänräpäyksessä leimahtavan, ruudintuoksuisen liekin, joka valaisee tehokkaasti sen hämärän ja ummehtuneen huoneen, jonne vanhojen suhteiden sinetöidyt arkistot on teljetty.

Spoilerivaroitus tähän.

Päähenkilöpari tapaa eronsa jälkeen Tomin lempipaikassa, puistonpenkillä eräässä villiintyneessä rinteessä, jonne Tom on saapunut tunnelmoimaan ja josta Summer hänet yhyttää. Pari istuu penkillä ja puhe kääntyy väistämättömästi Summerin tuoreeseen vihkisormukseen. Tom sanoo luontevan kaunaisesti, ettei koskaan tule ymmärtämään naista, joka julistettuaan haluttomuutensa alkaa tyttöystäväksi kellekään päätyykin äkisti vaimoksi jollekin.
Jolloin Summer vastaa:
- I woke up one morning and I just knew.
- Knew what?
- What I was never sure of with you.

Ja minä ymmärsin. Täydellisesti.
Kunpa minullekin olisi vaivauduttu selittämään.


Toisen, ei kenties yhtä avaavan joskin vähintään vastaavassa määrin samaistuttavan hetken koin katsoessani viimeinkin viikko sitten Empire Falls -minisarjan.

Tässäkin spoilataan.

Isä (yksiselitteisen keski-ikäisenäkin ihana Ed Harris) lähtee kouluampumista lähietäisyydeltä todistaneen ja siitä hieman sijoiltaan menneen teinityttärensä (huomattavasti Famessa keikistellyttä pikkusiskoaan Kayta luontevampi Danielle Panabaker) kanssa rantakaupunkiin toipumaan. Tytär maalaa öljyväreillä keskellä pitkää laituria, meren velloessa ympärillään, isä pitää vahtia istuen lueskelemassa rantaan laskeutuvilla portailla tyttären taustalla. Näytetään, kun työhönsä uppoutuneena olleen tyttären katse alkaa hakea tuttua hahmoa, näytetään asteittain nouseva hätäännys ja avuttomana pyörivä pää, kuullaan vähitellen murtuva ääni tytön kutsuessa isäänsä.
Ja isä vastaa, paikaltaan nousematta mutta tilanteeseen täysin keskittyneenä ja niin intensiivistä myötätuntoa katseellaan välittävänä, että tytär rauhoittuu välittömästi.
Tässä. Olen tässä.

Se olisi hyvä tietää.

I love you.
'Cause I have to?
No.
'Cause I can't help it.

I think I'll go out and embarrass myself by getting drunk and falling down the street

Tänä jouluna on kyllä sattunut merkillisiä juttuja. Kuten se, että ensin kovalla vaivalla ja monella mankumisella saa ihmisiä kanssaan baariin lievittämään pyhäahdistusta ja jättää ne sitten keskenään liuetakseen itse alakertaan Ratakuskin ja Tylyn Mutta Ynseän jekutettavaksi ja vinoiltavaksi. Tai se, että lähettelee kiihkeästi viestejä omituisille tahoille, sillä jotenkin äkkiä koko olemassaolo tuntuu riippuvan juuri niiden ihmisten vastauksista. Tai se, että saa taksikyydin kotiovelle ja luulee saavansa kaupan päälle jotain muutakin, muttei sitten onneksi saakaan; sen sijaan saa yöhuikopalaksi aivan helvetin hyviä lämpimiä tonnikalaoliiviketsuppivoikkuleipiä kotiinkannettuna, sekä palanpainikkeeksi kuvia levytyssessioista taustatarinoineen.

Herätessään aivan liian varhain tiukkaan maailman paskin jätkä -krapulaan sekä hengitysvaikeuksiin on parasta, kun saa viestejä, joissa sanotaan kaiken olevan kunnossa ja joissa tarjotaan silitystä ja lievittävää lääkitystä. Että on joku, jonka kanssa pilkkoa ilta sopiviin annospaloihin ja todeta jokaisen olevan aivan helposti nieltävissä ja ettei mitään peruuttamatonta ole tapahtunut.
Ja että on joku, joka suostuu pitämään linjan auki, jotta voin kuunnella kun se toimittaa tavallisia hommiaan ja olla sen kanssa siten ja ankkuroida itseni maailmaan. Että se kuuntelee pitkästymättä ahdistunutta ja itsesäälistä vellomistani, sanoo juuri oikein ja nauraa täsmälleen oikeissa kohdissa. Että se tarjoutuu soittamaan myöhemmin uudelleen ja tiedän että se tahtoisi olla pitämässä minusta kiinni kunnes pysyn taas kasassa itsekseni.

On niin omituista, että välillä ei uskaltaisi olla ollenkaan, ellei saisi pitää silmiään kiinni.

Lauantai, satasen lainaan ja juon sen

Jouluisessa Helsingissä voi joutua pikkuiseen seikkailuun, jos jako on onnistunut. Se saattaa alkaa juhlallisuuksien jälkeisillä kevyillä suojakalsarikänneillä omassa kotona, tekstiviestien ulottuvissa. Se saattaa johdattaa halki Day After Tomorrow -henkisen Kallion, vaakatasoon tuiskuavan lumen ja aura-auton jättämien vallien, pikkuriikkiseen pubiin, hyisen greippijuoman ääreen. Siitä saattaa seurata kuokkamatka melkein-absinttibileisiin, hei kertokaa meneekö se oikeesti niin että näkee Kylie Minoguen kun juo absinttia, mallinuken irtojäsenien sekaan, punaviiniä ja savukkeita lokittelemaan, omituista huumemusiikkia ja The Clashia kuuntelemaan ja paasaamaan improvisoinnin hankaluudesta. Saattaa myös olla, että sen seurauksena päätyy istumaan kultalevyjen keskelle juomaan glögiä ja tulee kutsuttaneeksi itsensä Kiteelle seuraavana kesänä.

Tänä aamuna hihitytti muistella eilisen käänteitä. Mä arvostan kaikkea tätä tosi paljon, mutta mistä sussa on kysymys? Tilanteen ei tarvitsisi olla kovinkaan monelta kohdaltaan erilainen, jotta eilinen loistoseura olisi jäänyt tutustumatta.
Loivennan illan jälkiä makealla esanssisiiderillä ja tiedän löyhkääväni spriille, mutten piittaa. Kohta mennään taas.

There's blood in my mouth 'cause I've been biting my tongue all week

Tunnen oloni vastuuttomaksi, irralliseksi. Sain pidäteltyä itseni koossa koko joulun: aatonaaton, aaton sekä tämän päivän. Söin: kinkkua, laatikoita, rosollia ja vähän kalapöydästäkin, sekä sipsejä ja salmiakkia. Join: maltilla ja asiallisesti, tiettyä turtumustilaa tavoitellen. Kuskasin herrasväkeä hautuumaalle ja laupeudentöihin, saunoin ja tiskasin, koristelin kuusen ja nukuin päiväunia.
Näin unia, joissa Luppis seikkaili, mutta joiden jäljiltä en ollut tolaltani vaan ainoastaan hieman kyllästyneen kummissani.
Vastaanotin jouluaattona kaksi puhelua, jotka tekivät oloni sillä tavalla lämpimäksi ja pörröiseksi kuin jouluna kuuluukin. Olisin halunnut olla fyysisesti niin lähellä kumpaakin soittajaa, että olisin ylettynyt rutistamaan; eri syistä, mutta kuitenkin. Että jossain, missä jouluaattona aurinko paistaa ja lämpöä on +29 ja sadekin vain nestemäistä paistetta joku muistaa juuri minut, täällä, tahtoen soittaa ja kertoa minun olleen mielessään. Että jossakin, jossa senhetkistä henkistä tilannetta kuvaavat parhaiten adjektiivit sekava, ahdistunut, epävakaa ja valoton, soitto tulee minulle: koska se on yksi harvoista auttavista asioista, koska se on jotain, mitä tahdotaan tehdä. Koska siihen, juuri siihen on aikaa.

Tuntui hyvälle että tänään, hapen viimein alkaessa vähetä, sai luvan kanssa alleen auton ja moottoritien. Sai tulla kotiin kaasuteltuaan Lahdentietä epätodellisessa, puolisumuisessa tilassa, kantaa uuden silityslaudan ja uudeksivuodeksi tarkoitetun nahkaisen kotelominimekon ovesta sisään omaan, kookoksentuoksuiseen asuntoon, jossa tavarat ovat juuri minun määrämilläni paikoilla ja sängyssä vastapesty peitto. Sai ripustaa jälleen sen tärkeimmän lahjariipuksen kaulaansa ja miettiä pitkään ja rauhassa sen antajaa; kaataa lasin täyteen kylmästä hikoilevaa valkoviiniä ja tarkistaa sähköpostinsa.

Rakastan yhteisiä salaisuuksia, kappaleita joilla merkitystä siksi, että niitä rakastaa myös joku tärkeä. Rakastan ihmisiä, jotka ovat lastensa kanssa luontevasti ja puhuvat niistä sillä tavalla huolettoman kevyesti, että niiden tietää olevan sille tärkeintä maailmassa. Rakastan sitä, että joku jolla on väliä kysyy minulta mitä kuuluu ja mille tuntuu ja haluaa oikeasti kuulla sen, että se todella kuuntelee mitä sille sanoo ja kohtelee sitä tilanteen vaatimalla kiinnostuksella; että se ymmärtää, että vaikka sävy on vähättelevän painoton, voi aihe silti olla sellainen, ettei siitä puhuessa kärsi katsoa silmiin murentamatta ääntään ja kontrolliaan. Rakastan ihmisiä, jotka onnistuvat luomaan illuusion siitä, että pikemmin kuin merkityksellinen puhuttava maailmasta loppuu aika. Rakastan sitä, että jollakulla on malttia katsoa, ja nähdä. Rakastan ihmisiä, jotka ovat tuttuja mutta onnistuvat tuntumaan joka kerran sen verran uusille, että niitä tahtoo tutkia väsymättä ja kerros kerrokselta.

Rakastaisin sitä, etten tuntisi olevani olosuhteiden armoilla; rakastaisin nähdä tulevaisuuteen. Kunpa aika vain kuluisi, jättämättä hampaanjälkiään kaikkeen, saaden aikaan muutoksen.

Aku ei osaa luistella

Joulun aikaan ei kenenkään pitäisi tulla jätetyksi. Pitäisi olla lämpöä ja lempeä, herkkiä kahdenkeskisiä hetkiä, henkilökohtaisia lahjoja, kerrankin kylliksi vapaa-aikaa ja kiireettömyyttä, päiväunia ja öisiä kävelyretkiä.

Minä kaipaan sitä, miten tunsin viimein olevani osa sitä aiemmin kovaäänisesti halveksimaani me-luokkaa. Miten yksinkin ollessani tiesin kuuluvani jollekulle. Saatoin delegoida käytännön toimia sille toiselle, muru toisitsä tullessasi kaurahiutaleita kun mä unohdin, pääsin sen siivellä lätkämatsiin ja sain henkilökohtaisen kommentaattorin kaupan päälle. Miten se helpotti muutamalla oikealla sanalla minun krapula-ahdistustani, kun heräsin seitsemältä enkä saanut paniikiltani enää unta. Tiesin baarissa voivani huoletta flirttailla tuntemattomille, vailla tulosvastuuta saati onnistumispaineita. Minulla oli oma yksityinen yleisö, jolle kertoa parhaat vitsini ja tyhmimmät puujalkani, arkiset mokat ja ne jutut, jotka tuntuivat niin isoille että niiden alle olisi helpostikin nujertunut. Minulla oli varma petikaveri, jota ei tarvinnut ensin vaivalla iskeä ja sitten todeta pettymykseksi.

Tietysti kaipaan myös sen tuoksua, tapaa olla läsnä, hölmöjä tekstiviestejä, sitä miten se rykäisi halutessaan puhua jostain tärkeästä, sen omia sananparsia, huutaa kuin rajansiirtäjä, sen tapaa maiskuttaa hassusti unissaan.
Mutta se nyt on sanomattakin selvää.
Toivottavasti senkään joulusta ei tule onnellinen ja tyyni.

Vakavahenkinen mies

Viikonloppu on ollut ihmeellinen. Perjantai alkoi huikeasti, sädehtivää pakkaspäivää ikkunan läpi ihaillen, loputtomasti keskustellen, käpertyen jonkun käden ulottuville ja tietäen olevansa rakastettu.
Iltapäivällä matkasimme Fridan kanssa Malmille etsimään tissibaaria, mutta jouduimme lopulta Rotterdamiin, metroon ja S-markettiin - sekä humalaan. Vahingossa.

Lauantaina nukuin epähuomiossa pommiin, nautin pannareita ja prinssinakkeja Reinon ja JL:n sekä Puupposen seurassa, suoritin erinomaisen onnistuneita joululahjaostoksia ja poikkesin R-kioskille hankkimaan Erotiikan maailman. Illalla maailman parhaat naiset saapuivat luokseni vaihtelevin kantamuksin, joimme shampanjaa ja vodkaa, puhuimme pojista ja elämästä yleensä, kiikutimme taksilla sen tuoreen entisen poikaystävän irtaimiston kantikseen, lauloimme livekaraokea Kivillä ja tanssimme spastista kouristustanssia erinäisillä tanssilattioilla ja niiden vieressä. Kotiin kävellessäni tunsin jälleen olevani niin erottamaton osa maailmaa kuin sellainen ihminen on, josta oikeasti joku välittää. Minun naiseni ovat maailman parhaita, enkä oikein tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni ne.

Ja tänään se sunnuntaiblues yllätti minut sittenkin, vaikka luulin olevani turvassa, suojattu niiltä osin. Se sai minut kiinni raitiotievaunussa, palatessani elokuvista. Se istui untuvatakkini olalle, painaen ryhdin vähän vinoon ja saaden huokaamaan syvään. Tällaisena iltana tuntuisi hyvälle palata kotiin, painautua lämpimään kylkeen ja nuuhkia turvallista tuoksua, tarvitsematta puhua mitään. Tuntea olevansa perillä.


Jotkut menee sekaisin rock'n'roll-musiikista,
jotkut menee sekaisin alkoholista
Hei beibi, menen sekaisin sinusta
Jotkut menee sekaisin kuusta,
jotkut menee sekaisin jostain ihan muusta
Hei beibi, menen sekaisin sinusta

Sinä sekoitat minut
paremmin kuin mikään muu
Tämä hullu maailma
hetkeksi unohtuu

Sinä teit minusta kuninkaan,
annoit minulle omaksi maan
jota hallitsen lempeällä kädellä
niin kuin viisas kuningas,
joka tietää että yhtä hyvin hän olla vois
kurja keppikerjäläinen

Hei mitä sinä naurat?
Luitko ajatukseni?
Voin olla vähän hölmö
mutta niin tosissani

Musta tuntuu niin kuin oisin saanut jotain
silti yhä uudelleen ja uudelleen
menen sekaisin,
menen sekaisin sinusta

En osaa kirjoittaa sulle rakkausrunoja
mutta ota tämä laulu,
tästä tuli vähän sellainen

- J. Karjalainen: Sekaisin

Jäljet

Pakkaan sen tavarat muovisäkkiin, jonka vien sen kantaravintolan pokelle odottamaan noutamistaan. Synttärilahjahupparin, jota se ei ehtinyt käyttää kertaakaan, t-paitoja, jotka ostettiin yhdessä sinä sunnuntaina, jona elämä oli helpompaa kuin mikään, joitain sukkia, joille ei koskaan löytynyt paria pesukoneesta, kauluspaidan, jota se piti synttärijuhlissani vajaat kaksi viikkoa sitten, jolloin kaikki oli täydellistä; suihkusaippuan ja deodorantin, jotka se toi kylppäriini välttyäkseen tuoksumasta villivadelmille ja karpaloille, hammasharjan, joka ehti olla telineessä omani vieressä miltei neljä kuukautta; nitojan, jolla se kiinnitti vetäviin ikkunoihini lisätiivisteitä; sen joululahjat, joita haalin nautiskellen jo etukäteen sen yllätysilmeestä.

Riisun sen sängynpuoliskolta lakanat ja vien pesuun, nuuhkimatta.

Poistan kaikki sen tekstiviestit, nekin, joissa se sanoo että kulta ja muru ja rakas ja että se ikävöi.

Enkä vitussa itke.

En.

En sellaisen vuoksi, joka suunnattomassa miehekkyydessään jättää minut Facebookissa.