Kesä on tullut Kallioon salavihkaa. Äkkiä näkymä ikkunasta puistoon onkin täyteläinen ja niin vihreä että silmiä pitää vähän siristää sinne tähyillessään. Suvilahdessa kesän ensimmäinen hyttynen pyrkii iholleni, lentää viistosti ja epävarmasti viimeisen lentonsa. Takapihan käytetyt ruiskut ovat peittyneet vaahterankukkien alle, moottoripyörän parkkinurkkaus näyttää sametilla vuoratulle lavasteelle. Illalla kotiin luistellessa kaikkialla tuoksuu huumaavalle, ihmiset hymyilevät aurinkolasiensa takana. Kurvin William K:n terassilla istuva pukumies kohottaa peukkunsa ohi rullatessani ja kutsuu minua aivan oikein seurani nimellä. Hymyilen sille takaisin, kesä on vasta aivan nupulla eikä aurinko laske vielä pitkään aikaan.
Jokaisen ihmissuhteen päättyminen jättää minuun kansioittain äkisti tarpeettomaksi muuttunutta tietoa. Mille toinen nauraa, miten se haluaa itseään kosketettavan. Mistä se pitää ja mistä kiivastuu, miten sen kainalossa ollaan. Miten se vie tilaa ja minkä verran se sitä itselleen ottaa, mitä se sanoo aamulla ensimmäiseksi. Miten se on minun kanssani, minun luonani, minussa.
Mitä sille kaikelle teen? Mietin, jäänkö minäkin niihin - pysähtyvätkö ne vielä vuosien päästä nuuhkimaan ilmaa, kun ohi on kulkenut joku minun hajuvettäni käyttänyt. Ehkä eivät, olisivatko ne siinä tapauksessa koskaan lähteneetkään.
Että ihminen, joka vielä hetki sitten tassutteli minun suihkustani jättäen märkiä jalanpainaumia mattoon on nyt sellainen, jolle ei saa soittaa enää. Siihen en totu koskaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Lohduttomia sanoja ja hetkiä. Mutta silti on sanottava, että osaat tallentaa tunteet todella kauniisti.
Voimia sinulle.
Kuulostaa niin lattealta, mutta muuta en osaa sanoa.
ja mä kun luulin että tämä olis ollut vähän iloisempi päivitys :)
kiitos. pakkohan tämän paskuuden joskus on taittua paremmaksi. eikö olekin?
Moi, oon seurannut sun blogia jo muutaman vuoden enempivähempi (välillä ollut taukoja kun olin mm ilman tietsikkaa vuoden) ja tykkään sun tavasta kirjoittaa asioita. Maanantain ankeus valkeni mulle just samaan tyyliin kuin sulla, pakit tuli sunnuntaina ja oli uskomtaonta lukea toi sun juttu kun kaikki sanat ja fiilikset olisivat voineet tulla mun suusta. Lohduttaa paljon etten ole ainoa ja ettei kaikki johdu siitä että minussa on jotain merkitsevästi vialla kun tätä tapahtuu kerta toisensa jälkeen! Mutta tsemppiä sinne, mulla ainakin alkoi jo helpottaa kun tajusin että se jätkä tässä enemmän menettää loppupeleissä, ja mä tartten jonkun paremman. ;)
kiitos ano ystävällisistä sanoista!
totta kyllä, että se kummasti antaa perspektiiviä kun tietää jonkun toisenkin käyvän läpi samoja asioita, että ei tässä nyt ihan niin uniikkeja sentään olla..
asenne on ainakin oikea! noilla spekseillä mäkin olen päätellyt, ettei maailmasta ehkä löydy niin hyvää että se olis mulle kylliksi paljon parempi ;)
Minä olen kyllä löytänyt itsestäni kaavan.Niin harvoin asiat loksahtavat paikoilleen ja tunnen sen mahtavan fiiliksen,haaveilen jopa yhteisestä tulevaisuudesta.Silloin huomaan myös,että minussa herää toinenkin tunne.En osaa olla.En olekkaan onnellinen siinä,vaikka sitä kovasti haluan.Haluankohan vai haluta?
Mietin usein,miten toiset osaavat,saavat ja rakentavat?Mikä minussa on erilaista kun en osaa olla toisen lähellä?
Eihän asiat aina ole minusta pelkästään kiinni.On siinä muutakin, mutta se tunne,kun tiedän pian haluavani pois,se on tullut aina.Se tunne on ainut pysyvä asia elämässäni.Tähän mennessä olen voinut aina luottaa,että se tulee varmasti.
Mietin usein,että onko minussa vika?Mutta toisaalta haluan olla edelleen naivi ja ehkä en olekkaan löytänyt ketään,jonka vieressä tunnetta ei tulisi.Ehkä se on vasta tuloillaan:)
Sinä saat varmasti kaiken sen mistä haaveilet,kenties enemmänkin.Minä olen aivan varma siitä.Mutta sitä odotellessa,nauti niistä seikkailuista,jotka tulevat vastaan:)
Ne asiat jäävät muistiin, yhä taaemmille hyllyille, joista nousevat näkyviin, kun jotain niiden edestä poistetaan. Ei niille käyttöä ole, mutta niitä silmäillessä ja varovasti kosketellessa voi kokea pientä haikeutta, hymyä tai surua, kuitenkin niin pienessä mittakaavassa ettei se kosketa enää kovin voimallisesti. Se oli se joku, jonka tunsin joskus, ja joka on nyt muuttunut johonkin toiseen aika-paikka-persoonallisuusulottuvuuteen, ihan niinkuin minäkin. Kesää Minkille!
Lähetä kommentti