Sun suu on auki ja sieltä tulee puhetta. Miksi?

Olen viimeiset kaksi päivää istunut palavereissa eri asioiden tiimoilta ja nyt riittää. Ei enää jaarittelevia, poukkoilevia puheenvuoroja, kokouksen henkilökohtaisena itsensätoteuttamisen areenana käyttämistä, alatyylistä argumentointia ja hapettomia neuvotteluhuoneita. En jaksa, en halua kuulla enkä kirjata mitään ylös, pitäkää typerät mielipiteenne ja suunnanmuutoksenne ja ties mitkä, kuunnelkaa toisianne edes hetki ja olkaa sitten hiljaa.

Minussa elää sinnikkäänä usko kuohuvasta temperamentistani. Mielikuvissani olen lähes etelämaalaisen kiihkeä, salamana syttyvä ja joka kerran sydänverisen tosissani. Niinpä hämmennyn liki toimintakyvyttömäksi, kun saan palautetta rauhallisuudestani - eritoten rauhoittavasta vaikutuksestani muihin ihmisiin. Saan kuulla olevani sellainen, josta muut hakevat tukea, imevät tyyneyttä ja jolle uskotaan vastuutehtäviä, sillä minut luotetaan niiden arvoiseksi. Ei varmasti ole mitenkään tavatonta, että ihmisen sisäinen (kokemus)maailma on huomattavasti ulkoista vinhempi, värikkäämpi tai dramaattisempi. Mutta mistä siinä on kyse? Tunteeko ihminen itsensä kehnommin kuin muut? Kumpi todellisuus on se oikea? Onko sen toisen, sen "todellisen minän" peittäminen osoitus kaksinaamaisuudesta, pyrkyryydestä, opportunismista - vai kenties käytöstavoista, itsehillinnästä, tilannetajusta?

Ensi sunnuntaina on taas isänpäivä, pyhistä ainoa, johon minulla ei ole minkäänlaista osinkoa. Se on minulle täysin merkityksetön ja juuri siksi äärimmilleen ladattu; ehkä siksi unohdankin sen tulon joka vuosi.

Tänä vuonna minusta tuntuu, että se satuttaa tavallistakin enemmän: sinä veit sen minulta toiseen kertaan. Typeriä, hyödyttömiä ajatuksia kiertämässä toisiaan kuin korppikotkat raatoa: entä jos, sinisessä talossa, sinä ja minä ja ne, yhdessä kevätkesäsyksytalvi aina. Ei saisi ajatella enkä ajattelekaan, koko ajan vähemmän. Ja jos tietäisin, mihin kaukosäädin on kätketty, vaihtaisin kanavaa sydämenlyönnissä, voitte uskoa että vaihtaisin.

"Kumpi on pahempaa, että mitään tuonpuoleista ei ole vai että on kaikkivaltias jumala, joka antaa ihmisille kaipuun onneen ja kyvyn tuntea tuskaa ja sen jälkeen sallii luomustensa satuttaa toisiaan tavoilla, jotka tekevät ihmisen tarpeesta uskoa omaan arvokkuuteensa lohduttoman vitsin?"

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta