Myöhästeleviä juniakin enemmän raivostuttavat kanssamatkustajat.
Vieressä seisova aknenaamainen tyttö, joka tuijottaa umpimielisesti suoraan eteensä kieltäytyen itsepintaisesti ottamatta katsekontaktia kehenkään ja siirtymättä askeltakaan lähemmäs ketään, jotta tilaa löytyisi myös muille.
Varhaiskeski-ikäinen laskettelutakkinen blondi, jonka rasvainen pipon alla hautuneen hajuinen ja pörrödonitsilla sidottu yläponnari hipoo toistuvasti kasvojani naisen nakellessa keimailevasti niskojaan kauniille nuorelle matkaseuralaiselleen.
Intialaisen näköinen mies, joka nakuttaa tekstiviestiä koko matkan Pasilasta Leppävaaraan verkkaisesti ja epätahtiin, näppäinäänet täysillä.
Eivätkö ihmiset oikeasti yhtään katso ympärilleen? Eivätkö ne tajua vai eikö niitä kiinnosta? Vai onko toisten huomioonottaminen kertakaikkisesti a) liikaa vaadittu tai b) niin viime tiistaita ettei mikään? Mitähaloo.
Töistä lähtiessä satuin onneksi Sellon parkkihalliin samaan aikaan hupsuimman rekkarin kanssa pitkään aikaan. PIR-10:n eli pirinollan täytyy, kuten Nuu havainnostani kuvaviestitse raportoituani oivalsi, olla Meno-Anun pussywagon. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Tunnelma parani välittä.
Kotimatkalla kurvasin keskustan kautta. Suorittaessani neljästä siideristä ja pussillisesta juustonmakuisia nachoksia koostuvia ostoksiani kassan täti katsoi minua tutkivasti ja pitkään - ja pyysi saada nähdä henkilöllisyystodistukseni. Riemastuin niin, että olin vähällä kiljaista ääneen; en niinkään siksi, että olisin mielestäni liian iäkäs tai muuten väärän ikäinen vaan siksi, että joku pitää minua edelleen potentiaalisena teininä. Se kiteyttää paitsi sen, kuinka hirveän vaikea kenenkään ikää on silmämääräisesti arvioida (ja nostaa siis minut toivottoman määrittelijän kategoriasta vain keskiverroksi veikkailijaksi) myös sen, minkä verran pukeutumisellaan todella voi viestiä viitekehyksestään. Olen sangen hyvilläni siitä, että arkiasuni vapaamuotoisuuden vuoksi tunnen oloni uskomattoman päteväksi ja täysikasvuiseksi sen harvan kerran, kun vedän niskaani jonkun korporaatiounivormun ja jätän pääkallo- ja niittiasusteet kotiin.
Huomenna minun ei tarvitse mennä töihin. Olen juonut puolitoista siideriä ja syönyt noin sataviisikymmentä grammaa irtomakeisia ja huomaan ahdistuksen hiljalleen hellittävän. Huomisesta olisi toki voinut tulla vielä moninkertaisesti parempi, mutta jo työvelvoitteen raukeaminen itsessään tuntuu huojentavalta; huomisen jälkeen tulee lauantai, johon olen kohdistanut melkoisia odotuksia.
Ja sitten on vielä sunnuntaikin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
on muuten outoa, että juuri noiden julkisten nihkeilijöiden (jotka on nyt siis potenssiin sata entistä suuremman julkisen liikenteen toimimattomuuden vuoksi) takia muhun on iskenyt joku kauhea vastareaktio, ja hymyilen ja pyytelen anteeksi, ja kumarrellen annan mummien mennä edeltä ja availen ovia ja pakkojututan jengiä.
ja on se vaan aina sikaässää kun kysytään papereita. mä oon samalla tavalla tosi kiinnostunut mahdollisuudesta olla potentiaalinen teini.
Tilastollisesti merkittävän piikin näihin julkisiin nihkeilijöihin tekevät huomioideni mukaan noin viisikymmenvuotiaat naiset. Ne, jotka alkavat jo Huopalahdessa runnoa oven eteen, vaikka jäävät vasta Pasilassa pois. Että mä varmasti pääsen pois. Tai bussissa, kun näkevät että pysäkiltä tulee niin paljon jengiä, että paikat menee täyteen, siirtyvät ikkunapaikalta käytävän viereen istumaan. Ettei kukaan pääse viereen, blokkamaan ulosmenoa. Että mä varmasti pääsen pois.
Multakin kysyttiin papereita yks päivä. Ajattelin leijua sillä sullekkin, mutta hmph, panit paremmaksi...
-s-
Lähetä kommentti