Myöntäjä sanoo: tilaa lisää kuohuvaa!

Jos pöydässä istuu neljä ihmistä, joista kaksi on aloittanut kuudelta, yksi liittyy seurueeseen tunnin kuluttua mutta ei juo skumppaa, ja viimeinen tulee mukaan kymmenen maissa, puoliltaöin pöydässä on neljä tyhjää skumppapulloa ja puolitoista tölkillistä Guinnessia sekä joitain tyhjiä oluttuoppeja, mikä on illan saldo?
Ota yhteyttä Myöntäjään!

Vapaapäivät ovat siitä mainioita, että niinä ehtii tehdä paljon mukavia asioita, vaikkei oikeasti olisi pakko tehdä yhtään mitään. Kuten nähdä sitä suosikkisukulaista myöhäisen lounaan merkeissä, vaihtaa mp3-soitinshoppailusuunnitelmat Batman-laukku- ja kosmetiikkaostoksiksi ja kahvihetki kuohuviini-istunnoksi ja vastaanottaa muikeita joululahjoja.
Sen jälkeen voi nieleskellä sapenmakua taksissa, olla nenäkäs puhelimessa ja nukahtaa täsmälleen siinä ajassa, mikä pizzalta kestää lämmetä sekä herätä täsmälleen kahta tuntia myöhemmin ulko-oven kolahdukseen.
Oikeasti jätkät hei, oonko se vain mä vai oliko meillä hävyttömän hauskaa?

Sitten tuli lauantai, edelleen vapaapäivä, jona säntäsin ensin Pasilan asemalle kiikuttaen eräitäkin autonavaimia eräänkin lähisukulaisten kadottamien originaalien tilalle, samalla yrittäen tunnustella, onko olo kasassapysyvä vai osiinsapurkautuva. Sullouduin Kardaanikissan seuraksi täpötäyteen, ihmistuhkakupille haisevaan Z-junaan, aloittaen Seikkailun.
Lahden Moottoripyörämessujen saldoksi tuli paitsi erinomainen lounas ja perustarpeiden täyttymisestä syntyvä autuas olo myös erittäin järkevät ja edukkaat ajokengät sekä maailmankaikkeuden ehdottomasti asiallisin ja nahanhajuisin rotsi.
Iltaohjelman feidasin itsekkäästi ja tylysti, olinhan suoriutunut reippaasti ja holtittomasti edellisen illan yllätysiskusta.

Tänään puin sen uuden nahkatakin ja alle jotain kolme villapaitaa, koska ehkä nahkatakki on hieman liioittelua pakkassäällä, vaikka se olisikin laadukas ja vuoritettu. Kävin tutustumassa uudelleen avattuun Kallion kirjastoon ja lainasin taas niin monta kirjaa, etten varmastikaan ehdi niitä lukea laina-ajan puitteissa. Lounastin jälleen ravintolassa hyvän ystävän seurassa; tuntui melkein ihan sille kuin ennen vanhaan, kun minä ja Taalasmaa kulutimme helposti puolikkaan työpäivänmitan istuksimalla kahviloissa ja puhumassa siitä, miten paljon parempi paikka maailma olisikaan, jos kaikki olisivat kuin me.

Tänään myös katsoimme Punaisen kanssa herra Clooneyn uutuuselokuvan Up in the Air, jonka opetuksena oli, että elämä on mukavampaa kun on seuraa.
Tänään törmäsin entiseen melkein-poikaystävään, joka selvästikin oli paraikaa treffeillä.
Tänään luin Hesarista eräästä kymmenen vuoden takaisesta ihastuksesta, joka oli mennyt naimisiin.
Tänään mietin, kvaalaavatko suoritettu A-ajokortti ja huonompipalkkaiseen vaihdettu työpaikka sekä useat kariutuneet ihmissuhdeyritelmät kahden vuoden sisäisillä suorituksilla samaan sarjaan avioliiton ja aktiivisen, päämäärähakuisen deittailun kanssa.

Tiedättekö mille tuntuu, kun on saanut auki tärkeän puheyhteyden, kun kuulee, miten toisella on sanottavaa, mutta miten sen keinot loppuvat eikä se keksi, miten itseään ilmaisisi? Kun sitä ei voi nähdä, että ottaisi sen syliinsä, silittäisi selkää ja sanoisi kaiken järjestyvän, tai ei sanoisi mitään ja se silti ymmärtäisi, ja sitä ymmärtäisi. Miten kaikki, mitä siitä tällä hetkellä saa, on puolikkaat puhelut ja sen vähättelevät tunnelmakuvaukset; on kuin se kaikin voimin pusertaisi ajatuksiaan nyrkeissään tehdäkseen niistä pienempiä ja vähemmän satuttavia, ohitettavan kokoisia. Miten kuulostaa kuin se ei haluaisi tuntea kaikkia niitä tunteita, miten se koettaa tehdä niistä epätodellisia ja kulmistaan pyöristettyjä vaikenemalla niistä. Miten sille haluaa kertoa olevansa sillä taajuudella edelleen, odottamassa kärsivällisesti kohinan seasta sukeltavia kokonaisia lauseita, muttei halua kuulostaa painostavalle tai kärttävälle.
Muttei osaa sitä itsekään, ja koska kumpikaan ei saa sanottua ääneen sitä mitä eniten haluaisi, päätyy vain loukkaamaan toista ja hankkimaan itselleen surkean ja itkettävän olon.