maanantai 22. helmikuuta 2010

Et tiedä mihin siellä törmäät, et tiedä kenen saaliiksi jäät

Luin vastikään miltei perättäin Turkka Hautalan romaanin Salo ja Miikka Nousiaisen uutukaisen Maaninkavaara saaden yliannostuksen pikkukaupunkien keski-ikäisistä suomalaismiehistä ankean näköalattomine sielunmaisemineen ja periksiantamattomine fanaattisuuksineen. Kylläännyin suunnattomasti siihen pienten maalaispitäjien ahtaaseen ja hapettomaan tunnelmaan, joka kirjoista välittyi varsin autenttisena; siihen näiden kansamme kovan ytimen edustajien täydelliseen kyvyttömyyteen a) tunnistaa tunteita, omiaan tai toisten ja b) puhua niistä sekä c) havainnoida ympäristöään ja siinä esiintyviä toisia ihmisiä reaaliajassa ja sillä tavalla todenmukaisesti, että siitä olisi mitään iloa kenellekään. On ankeaa, tuhnuista ja ikuinen lokakuinen räntä tuulilasissa ja lenkkitossujen alla, toisten hernekeittoon räkivät alkoholiongelmaisten perheiden koulukiusaajalapset, pinttyneen hien ja märkien villasukkien hajuiset pukusuojat, vaatimattomat vaimot sämpylätaikinaprojekteineen.

Sitten oli vielä se nykyromaanin pinta pahimmillaan: nolostuttava muka-nykykieli, epäonnistuneen latteat itsekeksityt analogiat ja piittaamattomasti päällevärittävä kuvailevuus. Voi kunpa, kunpa vain minulla olisi mainita esimerkit näistä, vaan niinpä vein sen toisenkin tänään jo takaisin kirjastoon.

Tällaisen jälkeen Kjell Westön uusimman lukeminen tuntuu sille kuin saisi kahden viikon ketjuravintoladieetin jälkeen kattilallisen maailman maukkainta siskonmakkarasoppaa Soul Kitchenissä: jotain, jolla on juuret ja sydäntä. Minusta on lohdullista lukea Helsingistä, joka toistuu kirjoissa sellaisena kuin se on äidin nuoruuskertomuksissa. Se tuntuu kodille, jossa elävät oikeat ihmiset.
Westön kieli on kaunista ja ajallisesti tarkkaa; en voi olla arvostamatta vaivaa, jonka vesitiiviin historiallisen miljöön luominen on vaatinut. Kirjailijan rakkaussuhde kaupunkiimme ei aiemminkaan ole jäänyt salaisuudeksi. Sen lisäksi Westö onnistuu rakastamaan päähenkilöitään niin, etteivät he syvistä inhimillisistä puutteistaan huolimatta tunnu sen inhottavimmille tai vieraammille kuin nekään ystävät, joiden kaikkia toimia ei voi varauksetta hyväksyä, mutta joita ilman ei osaisi kuvitella elämäänsä.

Muuan ystäväni oli lukenut teosta pitkin hampain, nippelitiedosta ja turhan laveasta maalailusta sitä kritisoiden. Sanoi loputtomien levynkansien kuvailujen puuduttavan; kaipasi syväluotaavampaa psykologiaa ajankuvan detaljien kanssa nyhräämisen sijaan. Minä puolestani olen sitä mieltä, että yksityiskohdissa toden totta piilee jos nyt ei jumala niin monia kelpo apostoleita kuitenkin. Uskon, että pinnan alla risteilevät linjat ja pääsuonet voi paljastaa myös kuopsuttamalla niiden vierestä; pidän siitä että imeytyessään kirjan tunnelmaan saattaa vähitellen ymmärtää jotain paljon olennaisempaa, jopa suurempaa mittakaavaa luonnostelevaa.

Ne pienet asiat, erinomaisen romaanin maailmaan hukuttautuminen lähijunassa, yllättävä ystävään törmääminen kirjastossa, iltapalaksi tehdyt ja vahingossa erinomaisiksi osoittautuneet chilitonnikala-herkkusieni-ananas-lämpöiset voikkuleivät, hullunkurinen, remmiään retuuttava pikkukoira kotimatkalla, pilvetön ja uskomattoman sininen iltataivas. Ne tekevät olosta sellaisen, ettei enää oikeastaan haittaa että aamulla joutui odottamaan junaa puoli tuntia, että kylpyhuoneen lattiaviemäri löyhkää mädälle valkosipulille jo kolmatta päivää, että nenään sattuu jatkuva niistäminen ja että yllättävät tekstiviestit tulevat aina sellaiselta taholta, josta ei osaa sanoa että onko se imarteleva vaiko vain hieman pelottava.

2 kommenttia:

Onna kirjoitti...

Lainasin viime viikolla kirjastosta kaksi kirjaa: Hautalan Salon ja Nousiaisen Maaninkavaaran. Saa nähdä onko samanlaiset fiilikset, kun ne on luettu. Huvittavia yhteensattumia.

Kesäminkki kirjoitti...

ohoh! kyllä nyt haisee kosmisuus, sano!
kuulen kernaasti, ovatko teokset enemmän sun mieleen kuin olivat mun.