Elokuvaa (500) Days of Summer oli hehkutettu juuri sillä tavoin maltillisesti ja sellaisilta tahoilta, että pelkäsin sen olevan hipsteriyden läpisaastaamaa. Minä kuitenkin rakastuin, päätäpahkaa ja ehdoitta kuin rippikoululainen isoseensa. Otin luonnollisesti Tomin puolen ja pidin Summeria silkkana itsekkäänä hedonistina - joskin sangen aikaansopivan vastustamattomana ja pyöreäsilmäisenä sellaisena (miten kenenkään silmät voivatkin olla niin pyöreät ja jotenkin lasimaiset? Kuin Jared Letolla?): kyllä, se sanoo heti alussa ettei tahdo kenenkään tyttöystäväksi ja kyllä, se kertoo ettei etsi mitään vakavaa. Mutta mitä hittoa, miksi se sitten lähtee koko temppuiluun ylipäänsä, aikaa kuluttaakseenko? Voiko se olla huomaamatta, miten toinen vajoaa koko ajan syvemmälle siihen juttuun, rakastuu varpaankyntensä väärinpäin ja pupillinsa sydämenmuotoisiksi - ja jos ei, eikö se tunne olevansa sen verran vastuussa lähimmäisestään, että malttaisi lakata hyväilemästä omaa egoaan sen toisen mielenterveyden kustannuksella?
Minä ymmärrän Tomia. Minä olen ollut Tom. Ja minä väitän, ettei itseään voi pestä suhteen vastuusta vetoamalla siihen, että mähän sanoin sulle heti aluksi etten. Mitäs sitten saatana läksit alunperinkään, etkö voinut vain antaa olla ja leikkiä vaikka barbeilla tätäkin tragediaa.
Käsikirjoittajat olivat kuitenkin tehneet Summerista niin inhimillisen, että elokuvan loppuvaiheilla esitetty selitys tämän käytökseen laukaisi paitsi klassisen katharsiksen myös oivalluksen; sellaisen silmänräpäyksessä leimahtavan, ruudintuoksuisen liekin, joka valaisee tehokkaasti sen hämärän ja ummehtuneen huoneen, jonne vanhojen suhteiden sinetöidyt arkistot on teljetty.
Spoilerivaroitus tähän.
Päähenkilöpari tapaa eronsa jälkeen Tomin lempipaikassa, puistonpenkillä eräässä villiintyneessä rinteessä, jonne Tom on saapunut tunnelmoimaan ja josta Summer hänet yhyttää. Pari istuu penkillä ja puhe kääntyy väistämättömästi Summerin tuoreeseen vihkisormukseen. Tom sanoo luontevan kaunaisesti, ettei koskaan tule ymmärtämään naista, joka julistettuaan haluttomuutensa alkaa tyttöystäväksi kellekään päätyykin äkisti vaimoksi jollekin.
Jolloin Summer vastaa:
- I woke up one morning and I just knew.
- Knew what?
- What I was never sure of with you.
Ja minä ymmärsin. Täydellisesti.
Kunpa minullekin olisi vaivauduttu selittämään.
Toisen, ei kenties yhtä avaavan joskin vähintään vastaavassa määrin samaistuttavan hetken koin katsoessani viimeinkin viikko sitten Empire Falls -minisarjan.
Tässäkin spoilataan.
Isä (yksiselitteisen keski-ikäisenäkin ihana Ed Harris) lähtee kouluampumista lähietäisyydeltä todistaneen ja siitä hieman sijoiltaan menneen teinityttärensä (huomattavasti Famessa keikistellyttä pikkusiskoaan Kayta luontevampi Danielle Panabaker) kanssa rantakaupunkiin toipumaan. Tytär maalaa öljyväreillä keskellä pitkää laituria, meren velloessa ympärillään, isä pitää vahtia istuen lueskelemassa rantaan laskeutuvilla portailla tyttären taustalla. Näytetään, kun työhönsä uppoutuneena olleen tyttären katse alkaa hakea tuttua hahmoa, näytetään asteittain nouseva hätäännys ja avuttomana pyörivä pää, kuullaan vähitellen murtuva ääni tytön kutsuessa isäänsä.
Ja isä vastaa, paikaltaan nousematta mutta tilanteeseen täysin keskittyneenä ja niin intensiivistä myötätuntoa katseellaan välittävänä, että tytär rauhoittuu välittömästi.
Tässä. Olen tässä.
Se olisi hyvä tietää.
I love you.
'Cause I have to?
No.
'Cause I can't help it.
tiistai 29. joulukuuta 2009
sunnuntai 27. joulukuuta 2009
I think I'll go out and embarrass myself by getting drunk and falling down the street
Tänä jouluna on kyllä sattunut merkillisiä juttuja. Kuten se, että ensin kovalla vaivalla ja monella mankumisella saa ihmisiä kanssaan baariin lievittämään pyhäahdistusta ja jättää ne sitten keskenään liuetakseen itse alakertaan Ratakuskin ja Tylyn Mutta Ynseän jekutettavaksi ja vinoiltavaksi. Tai se, että lähettelee kiihkeästi viestejä omituisille tahoille, sillä jotenkin äkkiä koko olemassaolo tuntuu riippuvan juuri niiden ihmisten vastauksista. Tai se, että saa taksikyydin kotiovelle ja luulee saavansa kaupan päälle jotain muutakin, muttei sitten onneksi saakaan; sen sijaan saa yöhuikopalaksi aivan helvetin hyviä lämpimiä tonnikalaoliiviketsuppivoikkuleipiä kotiinkannettuna, sekä palanpainikkeeksi kuvia levytyssessioista taustatarinoineen.
Herätessään aivan liian varhain tiukkaan maailman paskin jätkä -krapulaan sekä hengitysvaikeuksiin on parasta, kun saa viestejä, joissa sanotaan kaiken olevan kunnossa ja joissa tarjotaan silitystä ja lievittävää lääkitystä. Että on joku, jonka kanssa pilkkoa ilta sopiviin annospaloihin ja todeta jokaisen olevan aivan helposti nieltävissä ja ettei mitään peruuttamatonta ole tapahtunut.
Ja että on joku, joka suostuu pitämään linjan auki, jotta voin kuunnella kun se toimittaa tavallisia hommiaan ja olla sen kanssa siten ja ankkuroida itseni maailmaan. Että se kuuntelee pitkästymättä ahdistunutta ja itsesäälistä vellomistani, sanoo juuri oikein ja nauraa täsmälleen oikeissa kohdissa. Että se tarjoutuu soittamaan myöhemmin uudelleen ja tiedän että se tahtoisi olla pitämässä minusta kiinni kunnes pysyn taas kasassa itsekseni.
On niin omituista, että välillä ei uskaltaisi olla ollenkaan, ellei saisi pitää silmiään kiinni.
Herätessään aivan liian varhain tiukkaan maailman paskin jätkä -krapulaan sekä hengitysvaikeuksiin on parasta, kun saa viestejä, joissa sanotaan kaiken olevan kunnossa ja joissa tarjotaan silitystä ja lievittävää lääkitystä. Että on joku, jonka kanssa pilkkoa ilta sopiviin annospaloihin ja todeta jokaisen olevan aivan helposti nieltävissä ja ettei mitään peruuttamatonta ole tapahtunut.
Ja että on joku, joka suostuu pitämään linjan auki, jotta voin kuunnella kun se toimittaa tavallisia hommiaan ja olla sen kanssa siten ja ankkuroida itseni maailmaan. Että se kuuntelee pitkästymättä ahdistunutta ja itsesäälistä vellomistani, sanoo juuri oikein ja nauraa täsmälleen oikeissa kohdissa. Että se tarjoutuu soittamaan myöhemmin uudelleen ja tiedän että se tahtoisi olla pitämässä minusta kiinni kunnes pysyn taas kasassa itsekseni.
On niin omituista, että välillä ei uskaltaisi olla ollenkaan, ellei saisi pitää silmiään kiinni.
lauantai 26. joulukuuta 2009
Lauantai, satasen lainaan ja juon sen
Jouluisessa Helsingissä voi joutua pikkuiseen seikkailuun, jos jako on onnistunut. Se saattaa alkaa juhlallisuuksien jälkeisillä kevyillä suojakalsarikänneillä omassa kotona, tekstiviestien ulottuvissa. Se saattaa johdattaa halki Day After Tomorrow -henkisen Kallion, vaakatasoon tuiskuavan lumen ja aura-auton jättämien vallien, pikkuriikkiseen pubiin, hyisen greippijuoman ääreen. Siitä saattaa seurata kuokkamatka melkein-absinttibileisiin, hei kertokaa meneekö se oikeesti niin että näkee Kylie Minoguen kun juo absinttia, mallinuken irtojäsenien sekaan, punaviiniä ja savukkeita lokittelemaan, omituista huumemusiikkia ja The Clashia kuuntelemaan ja paasaamaan improvisoinnin hankaluudesta. Saattaa myös olla, että sen seurauksena päätyy istumaan kultalevyjen keskelle juomaan glögiä ja tulee kutsuttaneeksi itsensä Kiteelle seuraavana kesänä.
Tänä aamuna hihitytti muistella eilisen käänteitä. Mä arvostan kaikkea tätä tosi paljon, mutta mistä sussa on kysymys? Tilanteen ei tarvitsisi olla kovinkaan monelta kohdaltaan erilainen, jotta eilinen loistoseura olisi jäänyt tutustumatta.
Loivennan illan jälkiä makealla esanssisiiderillä ja tiedän löyhkääväni spriille, mutten piittaa. Kohta mennään taas.
Tänä aamuna hihitytti muistella eilisen käänteitä. Mä arvostan kaikkea tätä tosi paljon, mutta mistä sussa on kysymys? Tilanteen ei tarvitsisi olla kovinkaan monelta kohdaltaan erilainen, jotta eilinen loistoseura olisi jäänyt tutustumatta.
Loivennan illan jälkiä makealla esanssisiiderillä ja tiedän löyhkääväni spriille, mutten piittaa. Kohta mennään taas.
perjantai 25. joulukuuta 2009
There's blood in my mouth 'cause I've been biting my tongue all week
Tunnen oloni vastuuttomaksi, irralliseksi. Sain pidäteltyä itseni koossa koko joulun: aatonaaton, aaton sekä tämän päivän. Söin: kinkkua, laatikoita, rosollia ja vähän kalapöydästäkin, sekä sipsejä ja salmiakkia. Join: maltilla ja asiallisesti, tiettyä turtumustilaa tavoitellen. Kuskasin herrasväkeä hautuumaalle ja laupeudentöihin, saunoin ja tiskasin, koristelin kuusen ja nukuin päiväunia.
Näin unia, joissa Luppis seikkaili, mutta joiden jäljiltä en ollut tolaltani vaan ainoastaan hieman kyllästyneen kummissani.
Vastaanotin jouluaattona kaksi puhelua, jotka tekivät oloni sillä tavalla lämpimäksi ja pörröiseksi kuin jouluna kuuluukin. Olisin halunnut olla fyysisesti niin lähellä kumpaakin soittajaa, että olisin ylettynyt rutistamaan; eri syistä, mutta kuitenkin. Että jossain, missä jouluaattona aurinko paistaa ja lämpöä on +29 ja sadekin vain nestemäistä paistetta joku muistaa juuri minut, täällä, tahtoen soittaa ja kertoa minun olleen mielessään. Että jossakin, jossa senhetkistä henkistä tilannetta kuvaavat parhaiten adjektiivit sekava, ahdistunut, epävakaa ja valoton, soitto tulee minulle: koska se on yksi harvoista auttavista asioista, koska se on jotain, mitä tahdotaan tehdä. Koska siihen, juuri siihen on aikaa.
Tuntui hyvälle että tänään, hapen viimein alkaessa vähetä, sai luvan kanssa alleen auton ja moottoritien. Sai tulla kotiin kaasuteltuaan Lahdentietä epätodellisessa, puolisumuisessa tilassa, kantaa uuden silityslaudan ja uudeksivuodeksi tarkoitetun nahkaisen kotelominimekon ovesta sisään omaan, kookoksentuoksuiseen asuntoon, jossa tavarat ovat juuri minun määrämilläni paikoilla ja sängyssä vastapesty peitto. Sai ripustaa jälleen sen tärkeimmän lahjariipuksen kaulaansa ja miettiä pitkään ja rauhassa sen antajaa; kaataa lasin täyteen kylmästä hikoilevaa valkoviiniä ja tarkistaa sähköpostinsa.
Rakastan yhteisiä salaisuuksia, kappaleita joilla merkitystä siksi, että niitä rakastaa myös joku tärkeä. Rakastan ihmisiä, jotka ovat lastensa kanssa luontevasti ja puhuvat niistä sillä tavalla huolettoman kevyesti, että niiden tietää olevan sille tärkeintä maailmassa. Rakastan sitä, että joku jolla on väliä kysyy minulta mitä kuuluu ja mille tuntuu ja haluaa oikeasti kuulla sen, että se todella kuuntelee mitä sille sanoo ja kohtelee sitä tilanteen vaatimalla kiinnostuksella; että se ymmärtää, että vaikka sävy on vähättelevän painoton, voi aihe silti olla sellainen, ettei siitä puhuessa kärsi katsoa silmiin murentamatta ääntään ja kontrolliaan. Rakastan ihmisiä, jotka onnistuvat luomaan illuusion siitä, että pikemmin kuin merkityksellinen puhuttava maailmasta loppuu aika. Rakastan sitä, että jollakulla on malttia katsoa, ja nähdä. Rakastan ihmisiä, jotka ovat tuttuja mutta onnistuvat tuntumaan joka kerran sen verran uusille, että niitä tahtoo tutkia väsymättä ja kerros kerrokselta.
Rakastaisin sitä, etten tuntisi olevani olosuhteiden armoilla; rakastaisin nähdä tulevaisuuteen. Kunpa aika vain kuluisi, jättämättä hampaanjälkiään kaikkeen, saaden aikaan muutoksen.
Näin unia, joissa Luppis seikkaili, mutta joiden jäljiltä en ollut tolaltani vaan ainoastaan hieman kyllästyneen kummissani.
Vastaanotin jouluaattona kaksi puhelua, jotka tekivät oloni sillä tavalla lämpimäksi ja pörröiseksi kuin jouluna kuuluukin. Olisin halunnut olla fyysisesti niin lähellä kumpaakin soittajaa, että olisin ylettynyt rutistamaan; eri syistä, mutta kuitenkin. Että jossain, missä jouluaattona aurinko paistaa ja lämpöä on +29 ja sadekin vain nestemäistä paistetta joku muistaa juuri minut, täällä, tahtoen soittaa ja kertoa minun olleen mielessään. Että jossakin, jossa senhetkistä henkistä tilannetta kuvaavat parhaiten adjektiivit sekava, ahdistunut, epävakaa ja valoton, soitto tulee minulle: koska se on yksi harvoista auttavista asioista, koska se on jotain, mitä tahdotaan tehdä. Koska siihen, juuri siihen on aikaa.
Tuntui hyvälle että tänään, hapen viimein alkaessa vähetä, sai luvan kanssa alleen auton ja moottoritien. Sai tulla kotiin kaasuteltuaan Lahdentietä epätodellisessa, puolisumuisessa tilassa, kantaa uuden silityslaudan ja uudeksivuodeksi tarkoitetun nahkaisen kotelominimekon ovesta sisään omaan, kookoksentuoksuiseen asuntoon, jossa tavarat ovat juuri minun määrämilläni paikoilla ja sängyssä vastapesty peitto. Sai ripustaa jälleen sen tärkeimmän lahjariipuksen kaulaansa ja miettiä pitkään ja rauhassa sen antajaa; kaataa lasin täyteen kylmästä hikoilevaa valkoviiniä ja tarkistaa sähköpostinsa.
Rakastan yhteisiä salaisuuksia, kappaleita joilla merkitystä siksi, että niitä rakastaa myös joku tärkeä. Rakastan ihmisiä, jotka ovat lastensa kanssa luontevasti ja puhuvat niistä sillä tavalla huolettoman kevyesti, että niiden tietää olevan sille tärkeintä maailmassa. Rakastan sitä, että joku jolla on väliä kysyy minulta mitä kuuluu ja mille tuntuu ja haluaa oikeasti kuulla sen, että se todella kuuntelee mitä sille sanoo ja kohtelee sitä tilanteen vaatimalla kiinnostuksella; että se ymmärtää, että vaikka sävy on vähättelevän painoton, voi aihe silti olla sellainen, ettei siitä puhuessa kärsi katsoa silmiin murentamatta ääntään ja kontrolliaan. Rakastan ihmisiä, jotka onnistuvat luomaan illuusion siitä, että pikemmin kuin merkityksellinen puhuttava maailmasta loppuu aika. Rakastan sitä, että jollakulla on malttia katsoa, ja nähdä. Rakastan ihmisiä, jotka ovat tuttuja mutta onnistuvat tuntumaan joka kerran sen verran uusille, että niitä tahtoo tutkia väsymättä ja kerros kerrokselta.
Rakastaisin sitä, etten tuntisi olevani olosuhteiden armoilla; rakastaisin nähdä tulevaisuuteen. Kunpa aika vain kuluisi, jättämättä hampaanjälkiään kaikkeen, saaden aikaan muutoksen.
tiistai 22. joulukuuta 2009
Aku ei osaa luistella
Joulun aikaan ei kenenkään pitäisi tulla jätetyksi. Pitäisi olla lämpöä ja lempeä, herkkiä kahdenkeskisiä hetkiä, henkilökohtaisia lahjoja, kerrankin kylliksi vapaa-aikaa ja kiireettömyyttä, päiväunia ja öisiä kävelyretkiä.
Minä kaipaan sitä, miten tunsin viimein olevani osa sitä aiemmin kovaäänisesti halveksimaani me-luokkaa. Miten yksinkin ollessani tiesin kuuluvani jollekulle. Saatoin delegoida käytännön toimia sille toiselle, muru toisitsä tullessasi kaurahiutaleita kun mä unohdin, pääsin sen siivellä lätkämatsiin ja sain henkilökohtaisen kommentaattorin kaupan päälle. Miten se helpotti muutamalla oikealla sanalla minun krapula-ahdistustani, kun heräsin seitsemältä enkä saanut paniikiltani enää unta. Tiesin baarissa voivani huoletta flirttailla tuntemattomille, vailla tulosvastuuta saati onnistumispaineita. Minulla oli oma yksityinen yleisö, jolle kertoa parhaat vitsini ja tyhmimmät puujalkani, arkiset mokat ja ne jutut, jotka tuntuivat niin isoille että niiden alle olisi helpostikin nujertunut. Minulla oli varma petikaveri, jota ei tarvinnut ensin vaivalla iskeä ja sitten todeta pettymykseksi.
Tietysti kaipaan myös sen tuoksua, tapaa olla läsnä, hölmöjä tekstiviestejä, sitä miten se rykäisi halutessaan puhua jostain tärkeästä, sen omia sananparsia, huutaa kuin rajansiirtäjä, sen tapaa maiskuttaa hassusti unissaan.
Mutta se nyt on sanomattakin selvää.
Toivottavasti senkään joulusta ei tule onnellinen ja tyyni.
Minä kaipaan sitä, miten tunsin viimein olevani osa sitä aiemmin kovaäänisesti halveksimaani me-luokkaa. Miten yksinkin ollessani tiesin kuuluvani jollekulle. Saatoin delegoida käytännön toimia sille toiselle, muru toisitsä tullessasi kaurahiutaleita kun mä unohdin, pääsin sen siivellä lätkämatsiin ja sain henkilökohtaisen kommentaattorin kaupan päälle. Miten se helpotti muutamalla oikealla sanalla minun krapula-ahdistustani, kun heräsin seitsemältä enkä saanut paniikiltani enää unta. Tiesin baarissa voivani huoletta flirttailla tuntemattomille, vailla tulosvastuuta saati onnistumispaineita. Minulla oli oma yksityinen yleisö, jolle kertoa parhaat vitsini ja tyhmimmät puujalkani, arkiset mokat ja ne jutut, jotka tuntuivat niin isoille että niiden alle olisi helpostikin nujertunut. Minulla oli varma petikaveri, jota ei tarvinnut ensin vaivalla iskeä ja sitten todeta pettymykseksi.
Tietysti kaipaan myös sen tuoksua, tapaa olla läsnä, hölmöjä tekstiviestejä, sitä miten se rykäisi halutessaan puhua jostain tärkeästä, sen omia sananparsia, huutaa kuin rajansiirtäjä, sen tapaa maiskuttaa hassusti unissaan.
Mutta se nyt on sanomattakin selvää.
Toivottavasti senkään joulusta ei tule onnellinen ja tyyni.
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
Vakavahenkinen mies
Viikonloppu on ollut ihmeellinen. Perjantai alkoi huikeasti, sädehtivää pakkaspäivää ikkunan läpi ihaillen, loputtomasti keskustellen, käpertyen jonkun käden ulottuville ja tietäen olevansa rakastettu.
Iltapäivällä matkasimme Fridan kanssa Malmille etsimään tissibaaria, mutta jouduimme lopulta Rotterdamiin, metroon ja S-markettiin - sekä humalaan. Vahingossa.
Lauantaina nukuin epähuomiossa pommiin, nautin pannareita ja prinssinakkeja Reinon ja JL:n sekä Puupposen seurassa, suoritin erinomaisen onnistuneita joululahjaostoksia ja poikkesin R-kioskille hankkimaan Erotiikan maailman. Illalla maailman parhaat naiset saapuivat luokseni vaihtelevin kantamuksin, joimme shampanjaa ja vodkaa, puhuimme pojista ja elämästä yleensä, kiikutimme taksilla sen tuoreen entisen poikaystävän irtaimiston kantikseen, lauloimme livekaraokea Kivillä ja tanssimme spastista kouristustanssia erinäisillä tanssilattioilla ja niiden vieressä. Kotiin kävellessäni tunsin jälleen olevani niin erottamaton osa maailmaa kuin sellainen ihminen on, josta oikeasti joku välittää. Minun naiseni ovat maailman parhaita, enkä oikein tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni ne.
Ja tänään se sunnuntaiblues yllätti minut sittenkin, vaikka luulin olevani turvassa, suojattu niiltä osin. Se sai minut kiinni raitiotievaunussa, palatessani elokuvista. Se istui untuvatakkini olalle, painaen ryhdin vähän vinoon ja saaden huokaamaan syvään. Tällaisena iltana tuntuisi hyvälle palata kotiin, painautua lämpimään kylkeen ja nuuhkia turvallista tuoksua, tarvitsematta puhua mitään. Tuntea olevansa perillä.
Jotkut menee sekaisin rock'n'roll-musiikista,
jotkut menee sekaisin alkoholista
Hei beibi, menen sekaisin sinusta
Jotkut menee sekaisin kuusta,
jotkut menee sekaisin jostain ihan muusta
Hei beibi, menen sekaisin sinusta
Sinä sekoitat minut
paremmin kuin mikään muu
Tämä hullu maailma
hetkeksi unohtuu
Sinä teit minusta kuninkaan,
annoit minulle omaksi maan
jota hallitsen lempeällä kädellä
niin kuin viisas kuningas,
joka tietää että yhtä hyvin hän olla vois
kurja keppikerjäläinen
Hei mitä sinä naurat?
Luitko ajatukseni?
Voin olla vähän hölmö
mutta niin tosissani
Musta tuntuu niin kuin oisin saanut jotain
silti yhä uudelleen ja uudelleen
menen sekaisin,
menen sekaisin sinusta
En osaa kirjoittaa sulle rakkausrunoja
mutta ota tämä laulu,
tästä tuli vähän sellainen
- J. Karjalainen: Sekaisin
Iltapäivällä matkasimme Fridan kanssa Malmille etsimään tissibaaria, mutta jouduimme lopulta Rotterdamiin, metroon ja S-markettiin - sekä humalaan. Vahingossa.
Lauantaina nukuin epähuomiossa pommiin, nautin pannareita ja prinssinakkeja Reinon ja JL:n sekä Puupposen seurassa, suoritin erinomaisen onnistuneita joululahjaostoksia ja poikkesin R-kioskille hankkimaan Erotiikan maailman. Illalla maailman parhaat naiset saapuivat luokseni vaihtelevin kantamuksin, joimme shampanjaa ja vodkaa, puhuimme pojista ja elämästä yleensä, kiikutimme taksilla sen tuoreen entisen poikaystävän irtaimiston kantikseen, lauloimme livekaraokea Kivillä ja tanssimme spastista kouristustanssia erinäisillä tanssilattioilla ja niiden vieressä. Kotiin kävellessäni tunsin jälleen olevani niin erottamaton osa maailmaa kuin sellainen ihminen on, josta oikeasti joku välittää. Minun naiseni ovat maailman parhaita, enkä oikein tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni ne.
Ja tänään se sunnuntaiblues yllätti minut sittenkin, vaikka luulin olevani turvassa, suojattu niiltä osin. Se sai minut kiinni raitiotievaunussa, palatessani elokuvista. Se istui untuvatakkini olalle, painaen ryhdin vähän vinoon ja saaden huokaamaan syvään. Tällaisena iltana tuntuisi hyvälle palata kotiin, painautua lämpimään kylkeen ja nuuhkia turvallista tuoksua, tarvitsematta puhua mitään. Tuntea olevansa perillä.
Jotkut menee sekaisin rock'n'roll-musiikista,
jotkut menee sekaisin alkoholista
Hei beibi, menen sekaisin sinusta
Jotkut menee sekaisin kuusta,
jotkut menee sekaisin jostain ihan muusta
Hei beibi, menen sekaisin sinusta
Sinä sekoitat minut
paremmin kuin mikään muu
Tämä hullu maailma
hetkeksi unohtuu
Sinä teit minusta kuninkaan,
annoit minulle omaksi maan
jota hallitsen lempeällä kädellä
niin kuin viisas kuningas,
joka tietää että yhtä hyvin hän olla vois
kurja keppikerjäläinen
Hei mitä sinä naurat?
Luitko ajatukseni?
Voin olla vähän hölmö
mutta niin tosissani
Musta tuntuu niin kuin oisin saanut jotain
silti yhä uudelleen ja uudelleen
menen sekaisin,
menen sekaisin sinusta
En osaa kirjoittaa sulle rakkausrunoja
mutta ota tämä laulu,
tästä tuli vähän sellainen
- J. Karjalainen: Sekaisin
torstai 17. joulukuuta 2009
Jäljet
Pakkaan sen tavarat muovisäkkiin, jonka vien sen kantaravintolan pokelle odottamaan noutamistaan. Synttärilahjahupparin, jota se ei ehtinyt käyttää kertaakaan, t-paitoja, jotka ostettiin yhdessä sinä sunnuntaina, jona elämä oli helpompaa kuin mikään, joitain sukkia, joille ei koskaan löytynyt paria pesukoneesta, kauluspaidan, jota se piti synttärijuhlissani vajaat kaksi viikkoa sitten, jolloin kaikki oli täydellistä; suihkusaippuan ja deodorantin, jotka se toi kylppäriini välttyäkseen tuoksumasta villivadelmille ja karpaloille, hammasharjan, joka ehti olla telineessä omani vieressä miltei neljä kuukautta; nitojan, jolla se kiinnitti vetäviin ikkunoihini lisätiivisteitä; sen joululahjat, joita haalin nautiskellen jo etukäteen sen yllätysilmeestä.
Riisun sen sängynpuoliskolta lakanat ja vien pesuun, nuuhkimatta.
Poistan kaikki sen tekstiviestit, nekin, joissa se sanoo että kulta ja muru ja rakas ja että se ikävöi.
Enkä vitussa itke.
En.
En sellaisen vuoksi, joka suunnattomassa miehekkyydessään jättää minut Facebookissa.
Riisun sen sängynpuoliskolta lakanat ja vien pesuun, nuuhkimatta.
Poistan kaikki sen tekstiviestit, nekin, joissa se sanoo että kulta ja muru ja rakas ja että se ikävöi.
Enkä vitussa itke.
En.
En sellaisen vuoksi, joka suunnattomassa miehekkyydessään jättää minut Facebookissa.
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Hätäovi auki ja toinen jalka ulkona, pakotie valmiina
Olen ymmälläni, vatsa hätäännyksestä kireänä nyrkkinä, huulillani säikähdyksen sapekkaat sanat valmiina vuotamaan. Mistä on kyse? Mitä on tapahtunut? Mitä minä olen tehnyt - ja jos syy ei liity minuun, miksi minua kohdellaan kuin liittyisi?
Miksi se ei vastaa puhelimeen? Miksi se ei suostu puhumaan? Miksi se haluaa satuttaa? Miksi se ei halua yrittää enempää?
En voi tehdä yksin sellaista, mihin tarvitaan kahta.
Mitä vittua.
Miksi se ei vastaa puhelimeen? Miksi se ei suostu puhumaan? Miksi se haluaa satuttaa? Miksi se ei halua yrittää enempää?
En voi tehdä yksin sellaista, mihin tarvitaan kahta.
Mitä vittua.
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Mut vaikka tahdot niin
Tuntuu hyvälle kävellä ystävän kanssa rantaan talvi-illan hiipuvassa valossa, antaa merituulen puhaltaa läpi ajatusten kaaoksen, pudotella verkkaisia lauseita. Tuumia itseään ja elämäänsä toisen silmin, vailla pakkoa puolustella tai analysoida kaikkea puhki. Kun ei tunne toista vielä läpikotaisin, saa kertoa paljon vapaammin, eikä historia paina asioita ohuiksi ja läpinäkyviksi.
Kunpa olisi joku, joka kertoisi vastaukset; kääntäisi kelloa eteenpäin ja näyttäisi, mitä on luvassa. Joku, joka sanoisi, miten tulee tehdä, ottaen siten vastuun kaikesta - joku, joka tietäisi, miten tehdä ja miksi ja kaikesta tulisi niillä keinoin hyvää kaikille. Sanoisi, ettei ole väärin empiä ja epäröidä, että saa kaivata ja tempoilla ja vaiheilla ja ässehtiä, että saa samaan aikana olla ja olla olematta.
Ettei se haittaa ja että kaikki käy vielä parhain päin. Sanoisi sen niin, että siihen voisi uskoa.
Jos sä tahdot niin, olen sulle joku aivan muu
Jos sä tahdot niin, olen virhe, joita tapahtuu
Jos sä tahdot niin, mä tulen jouluksi kotiin,
jos sä tahdot niin, en enää lähde uusiin sotiin
Jos sä tahdot niin, jään vahtikoiraksi ovelles
tai painan pääni sun povelles
Jos sä tahdot niin, et enää koskaan ole levoton
Jos sä tahdot niin, kaikki minun myöskin sinun on
Jos sä tahdot niin, otan sinun uskontosi,
jos sä tahdot niin, on mulle valheesikin tosi
Jos sä tahdot niin, muutan kirjoille Andorraan,
jos vielä siellä sinut nähdä saan
Sillä ilman sinua hukun öihin sekaviin
ja ilman sinua, no niin..
Ilman sinua olen puolitiessä helvettiin
Jos sä tahdot niin, nimeäsi enää toista en
Mut vaikka tahdot niin, kuvaas mielestäni poista en
Jos sä tahdot niin, mä tulen kallioiden läpi,
jos sä tahdot niin, whatever makes you happy
Jos sä tahdot niin, tuon sulle Tiibetin vuoteeseen
ja siirrän pohjoisen luoteeseen
Ja aina uudelleen ja uudelleen,
sun muistan joskus mua suudelleen
Mutta ilman rakkautta hukun öihin sekaviin
ja ilman rakkautta, no niin...
Ilman rakkautta olemme puolitiessä helvettiin
- Hector: Jos sä tahdot niin
Kunpa olisi joku, joka kertoisi vastaukset; kääntäisi kelloa eteenpäin ja näyttäisi, mitä on luvassa. Joku, joka sanoisi, miten tulee tehdä, ottaen siten vastuun kaikesta - joku, joka tietäisi, miten tehdä ja miksi ja kaikesta tulisi niillä keinoin hyvää kaikille. Sanoisi, ettei ole väärin empiä ja epäröidä, että saa kaivata ja tempoilla ja vaiheilla ja ässehtiä, että saa samaan aikana olla ja olla olematta.
Ettei se haittaa ja että kaikki käy vielä parhain päin. Sanoisi sen niin, että siihen voisi uskoa.
Jos sä tahdot niin, olen sulle joku aivan muu
Jos sä tahdot niin, olen virhe, joita tapahtuu
Jos sä tahdot niin, mä tulen jouluksi kotiin,
jos sä tahdot niin, en enää lähde uusiin sotiin
Jos sä tahdot niin, jään vahtikoiraksi ovelles
tai painan pääni sun povelles
Jos sä tahdot niin, et enää koskaan ole levoton
Jos sä tahdot niin, kaikki minun myöskin sinun on
Jos sä tahdot niin, otan sinun uskontosi,
jos sä tahdot niin, on mulle valheesikin tosi
Jos sä tahdot niin, muutan kirjoille Andorraan,
jos vielä siellä sinut nähdä saan
Sillä ilman sinua hukun öihin sekaviin
ja ilman sinua, no niin..
Ilman sinua olen puolitiessä helvettiin
Jos sä tahdot niin, nimeäsi enää toista en
Mut vaikka tahdot niin, kuvaas mielestäni poista en
Jos sä tahdot niin, mä tulen kallioiden läpi,
jos sä tahdot niin, whatever makes you happy
Jos sä tahdot niin, tuon sulle Tiibetin vuoteeseen
ja siirrän pohjoisen luoteeseen
Ja aina uudelleen ja uudelleen,
sun muistan joskus mua suudelleen
Mutta ilman rakkautta hukun öihin sekaviin
ja ilman rakkautta, no niin...
Ilman rakkautta olemme puolitiessä helvettiin
- Hector: Jos sä tahdot niin
lauantai 12. joulukuuta 2009
Pidän sinusta, siinä kaikki.
Jos joku on kerran päässyt niin lähelle, saanut aikaan sellaisia tunteita ettei kukaan, lyhyesti sanottuna pyörittänyt maailmaa ympärillään, panee se yhteyttä ottaessaan aina väistämättä pään enemmän tai vähemmän sekaisin. Vaikka pinnistelee palauttaakseen mieleensä kaiken sen pahan mielen, ahdistuksen ja ikävän, joita se sai aikaan, muistaa myös ne hyvät asiat ja sen, miksi juuri siitä alunperinkään tuli se ykkönen. Ei saa oltua sille äkeissään, ei pysty pelastamaan itseään sille turvalliselle, vihaiselle puolelle.
Kun se kertoo, miten sillä menee, mitä kuuluu ja mitä se ajattelee, huomaa edelleen haluavansa sille pelkkää hyvää. Tahtoo itsekin yhä kertoa sille kaiken, pienet yhdentekevät sattumukset ja maatakääntävät oivallukset, tunteensa ja niihin liittyvät tarinat. Ja muistaa, viime tingassa, liian myöhään, ettei enää voikaan. Etteivät ne enää kuulu sille, ettei itse kuulu; että se, omilla valinnoillaan, päätti näin, tehden tästä kaikesta tarpeetonta ja kiellettyä.
Se saa olon tuntumaan oudon irralliselle, epätodelliselle koko päiväksi. Kuinka samaan aikaan tahtoisi muuttaa ihan kaiken eikä yhtään mitään. Kuinka tietää vahingoittavansa paitsi itseään myös sitä toista silkoilla ajatuksillaan, eikä silti saa katkaistua niiden kehää. Kuinka jälleen kerran toivoisi asioiden olevan yksiselitteisiä, mutkattomia ja sävyiltään taittumattomia.
Tahtoisi, miltei enemmän kuin mitään, että sen olisi hyvin. Yhtä hyvin kuin minulla nyt.
Kun se kertoo, miten sillä menee, mitä kuuluu ja mitä se ajattelee, huomaa edelleen haluavansa sille pelkkää hyvää. Tahtoo itsekin yhä kertoa sille kaiken, pienet yhdentekevät sattumukset ja maatakääntävät oivallukset, tunteensa ja niihin liittyvät tarinat. Ja muistaa, viime tingassa, liian myöhään, ettei enää voikaan. Etteivät ne enää kuulu sille, ettei itse kuulu; että se, omilla valinnoillaan, päätti näin, tehden tästä kaikesta tarpeetonta ja kiellettyä.
Se saa olon tuntumaan oudon irralliselle, epätodelliselle koko päiväksi. Kuinka samaan aikaan tahtoisi muuttaa ihan kaiken eikä yhtään mitään. Kuinka tietää vahingoittavansa paitsi itseään myös sitä toista silkoilla ajatuksillaan, eikä silti saa katkaistua niiden kehää. Kuinka jälleen kerran toivoisi asioiden olevan yksiselitteisiä, mutkattomia ja sävyiltään taittumattomia.
Tahtoisi, miltei enemmän kuin mitään, että sen olisi hyvin. Yhtä hyvin kuin minulla nyt.
torstai 10. joulukuuta 2009
Olenko kuollut vai enemmän kuin koskaan elossa?
Kaikista viime päivien loistotapahtumista huolimatta minua kismittää. Olen harmissani ja hapan, eikä tekisi mieleni edes postata tätä päivitystä. Ajattelin ratkaista pulman julkaisemalla muutaman kuvan syntymäpäiväkutsujeni rekvisiitasta ja tarjoilusta, josko mieleni kohenisi ja huvittuisin kertomaan niistä enemmänkin.
Kiitos, murut.
Maalarinteippiä laminaattilattiassa. Yllättyisitte, miten vaivaton se on poistaa.
Juustokakku piparipohjalla, koristeet marsipaania, mantelilastuja ja vadelmamelbaa.
Kuriositeettina mainittakoon kirjan olevan oikea uusi testamentti.
Ja siitä lahjasta, siitäkin otin kuvia. Se on ihaninta, mitä minulla on aikoihin ollut <3
Siltikään ei tullut yhtään parempi mieli oikeastaan. Tiedättehän, miten jotkut ihmiset lähtevät laskemaan mäkeä Stigalla, uhmakkaasti liian jäiseen ja jyrkkään mäkeen. Sutivat vauhtia huipulta, loikkaavat kyytiin ja mennä jyryyttävät puoleenväliin mäkeä, kunnes rattikelkka alkaa viettää vakavasti oikealle. Ne voisivat oikaista kurssin jarruttamalla vähän ja kääntämällä ratista, etenkin kun joku mäen sivustalta touhua tähyilevä ystävällinen sielu niitä huutaen ohjeistaa niin tekemään. Vaan miten ne päättävät hoitaa asian? Potkuttelevat kiukuissaan lisää vauhtia, torppaavat ratin totaalisesti itä-kaakkoon - ja rysäyttävät petäjään puunsäleiden ja stiganosasten pöllytessä ympärillään. Puskevat juuri sinne mistä neuvottiin pois, riuhtovat menemään ja kääntyvät vasta lopuksi katsomaan, paljonko metsää kaatui.
Minä en ymmärrä sellaista ylpeyttä. Minusta se on itkettävää typeryyttä, sellaista, jonka edessä tekee mieli esittää talialaisen torimyyjän pantomiimi ja vain kääntää selkänsä.
Jos itse on jo kävellyt puolimatkaan räntäsateessa, vastatuulessa ja hankaavissa kengissä, ei millään jaksaisi vastata viestiin, jossa toinen kertoo ettei viitsi lähteä ollenkaan kun on niin kurja sääkin.
Kiitos, murut.
Maalarinteippiä laminaattilattiassa. Yllättyisitte, miten vaivaton se on poistaa.
Juustokakku piparipohjalla, koristeet marsipaania, mantelilastuja ja vadelmamelbaa.
Kuriositeettina mainittakoon kirjan olevan oikea uusi testamentti.
Ja siitä lahjasta, siitäkin otin kuvia. Se on ihaninta, mitä minulla on aikoihin ollut <3
Siltikään ei tullut yhtään parempi mieli oikeastaan. Tiedättehän, miten jotkut ihmiset lähtevät laskemaan mäkeä Stigalla, uhmakkaasti liian jäiseen ja jyrkkään mäkeen. Sutivat vauhtia huipulta, loikkaavat kyytiin ja mennä jyryyttävät puoleenväliin mäkeä, kunnes rattikelkka alkaa viettää vakavasti oikealle. Ne voisivat oikaista kurssin jarruttamalla vähän ja kääntämällä ratista, etenkin kun joku mäen sivustalta touhua tähyilevä ystävällinen sielu niitä huutaen ohjeistaa niin tekemään. Vaan miten ne päättävät hoitaa asian? Potkuttelevat kiukuissaan lisää vauhtia, torppaavat ratin totaalisesti itä-kaakkoon - ja rysäyttävät petäjään puunsäleiden ja stiganosasten pöllytessä ympärillään. Puskevat juuri sinne mistä neuvottiin pois, riuhtovat menemään ja kääntyvät vasta lopuksi katsomaan, paljonko metsää kaatui.
Minä en ymmärrä sellaista ylpeyttä. Minusta se on itkettävää typeryyttä, sellaista, jonka edessä tekee mieli esittää talialaisen torimyyjän pantomiimi ja vain kääntää selkänsä.
Jos itse on jo kävellyt puolimatkaan räntäsateessa, vastatuulessa ja hankaavissa kengissä, ei millään jaksaisi vastata viestiin, jossa toinen kertoo ettei viitsi lähteä ollenkaan kun on niin kurja sääkin.
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Free as a bird
Eilen kuljin ympäriinsä pohtien, tuntuukohan maailma tällaiselle myös niistä, jotka ovat päättäneet tehdä itsemurhan: jokainen kokemus on ainutkertainen, jokainen kohtaaminen voi olla se viimeinen. Kaikkeen ryhtyy siten, ettei kenties koskaan enää. Tällaistako se on? Ja jos tietäisin jonkin kerran olevan viimeinen, tekisinkö jotain toisin? Olisinko tehnyt?
Vaikka tietää toimivansa oikein, itseään kohtaan ainoalla mahdollisella tavalla, olo on lurjusmainen. Kun ei ole tottunut olemaan se rotta, joka säntää ensimmäisten joukossa kohti rantaa laivan alkaessa täyttyä vedellä. Tällä kertaa en tahdo jäädä viimeisenä termiittinä pitämään ontoksi koverrettuja keon kulisseja pystyssä, kulkea ympäriinsä vakuutellen kaiken olevan kunnossa, siihen lopulta itsekin uskoen. Kaikki ei ole ok, minä en ole ok, ja haluan ulos. Pääsenkin.
Tänä aamuna istuessani lääkäriä vastapäätä, kertoessani tapahtuneista ensi kertaa riippumattomalle ulkopuoliselle, ymmärsin äkkiä kaiken järkyttävyyden paljon selvemmin. Ei sillä, että oireita olisi muutenkaan tarvinnut päästään keksiä, mutta nyt, ääneen sanottuna se kaikki kuulosti niin kovin todelliselle ja sangen hälyttävälle. F43.0 Reactio acuta e stressu, sairaslomaa ensialkuun puolitoista viikkoa. Olisin voinut itkeä huojennuksesta. Nyt voi alkaa keskittyä jälleen siihen kaikkeen todelliseen ja oikeaan, tärkeään. Elämään.
Vaikka tietää toimivansa oikein, itseään kohtaan ainoalla mahdollisella tavalla, olo on lurjusmainen. Kun ei ole tottunut olemaan se rotta, joka säntää ensimmäisten joukossa kohti rantaa laivan alkaessa täyttyä vedellä. Tällä kertaa en tahdo jäädä viimeisenä termiittinä pitämään ontoksi koverrettuja keon kulisseja pystyssä, kulkea ympäriinsä vakuutellen kaiken olevan kunnossa, siihen lopulta itsekin uskoen. Kaikki ei ole ok, minä en ole ok, ja haluan ulos. Pääsenkin.
Tänä aamuna istuessani lääkäriä vastapäätä, kertoessani tapahtuneista ensi kertaa riippumattomalle ulkopuoliselle, ymmärsin äkkiä kaiken järkyttävyyden paljon selvemmin. Ei sillä, että oireita olisi muutenkaan tarvinnut päästään keksiä, mutta nyt, ääneen sanottuna se kaikki kuulosti niin kovin todelliselle ja sangen hälyttävälle. F43.0 Reactio acuta e stressu, sairaslomaa ensialkuun puolitoista viikkoa. Olisin voinut itkeä huojennuksesta. Nyt voi alkaa keskittyä jälleen siihen kaikkeen todelliseen ja oikeaan, tärkeään. Elämään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
