Pikku veijareita

Tänään sattui yksi hassu juttu.

Kuten minut tosielämässä tuntevat jo tietävätkin, olen viimeiset pari päivää ollut hämmentävän kovassa yskässä. Ei, en flunssassa - tuntuu vain kuin keuhkoissa olisi kilo hiekkaa ja yskä ponnistaa osapuilleen alimpien kylkiluiden korkeudelta, kantautuen repeytyvän lihan ääntä muistuttaen ulkoilmaan, tyrmistyneiden ja paheksuvien katseiden ulottuville, katkoen pari niistä kylkiluista joka kerran mennessään. Se on minun yskäni se! Ei mikään vaatimaton pikku kaveri (tai etenkään veijari).

Tämän fyysisen tolani johdosta olin hieman toispuoleinen astuessani varhaisiltapäivällä Hakaniemessä metroon matkustaakseni Kamppiin. Kuinka ollakaan en siis havainnut hankaluuksia ennen kuin istahtaessani niitä vastapäätä. Normaalistihan kaihdan perinteisten etanolipitoisten päihteiden väärinkäyttäjiä mahdollisimman visusti, lähinnä joskus aiemmin (linkki omaan tekstiin tähän) kirjoittamastani syystä eli niiden taipumuksesta rakastua minuun välittömästi, näkyvästi ja kiusaannuttavasti.

No. Nytpä siis istuin yhden sellaisen kanssa samaan loossin, aisaparinsa päivystäessä rollaattoreineen levikekohdalla. Haistoin pakkasnesteen vasta tämän rollaattoriveijarin (minä en voi tälle mitään. Anteeksi. korkeasaarikorkeasaarikorkeasaari) alkaessa huudella jotain kännisen kekseliästä, ymmärrän koskevan itseäni vasta kuullessani sanat "noin punainen tukka". Mulkaisin äänen lähdettä hämmentyneesti, yrittäen tekeytyä kieltä taitamattoman näköiseksi. En tainnut olla pantomiimissani järin vakuuttava, sillä tovin kuluttua vastapäätäni istuva punasilmäinen veijarismies tivasi minulta seuraavan seisakkeen nimeä. Kerroin hänelle avuliaasti sen ja vielä seuraavankin ja koetin kestää sedän herkeämättä tuijottamaan jääneet silmät. Kaivoin esiin jopa puhelimeni osoittaakseni olevani Kiireinen ja Tärkeä Kaupunkilainen, jota ei kannattaisi häiritä yhdentekevillä tiedusteluilla saati piinaavalla pällistelyllä, joka sivumennen sanoen antaa ihmiselle klaustrofobisen häkkieläintunnelman jo yhden pysäkinvälin aikana. Kesken työpuhelun - aidon, ei tekaistun - huomaan sedän kurottaneen oikean käsivartensa suoraksi minua kohden. Käsivarren päässä killuu sedän sangen fiini ja multitalenttinen matkapuhelin. Se ottaa minusta kuvaa.

Joudun typerän ja nolostuttavan keskenkasvuisen primitiivireaktion valtaan ja kohotan keskisormeni kasvojeni ja kameran väliin. Kuuluu se sulkimen ääntä imitoiva räpsäys ja sedän kasvoille leviää omituinen, mielihyvänsukuinen väänne. Joudun hieman tolaltani - miksi se teki noin, mitä se sillä kuvalla aikoo, keneksi se minua luulee - ja huomaan tivaavani aitoon filmitähtisävyyn syytä kuvaamiselle. Kun vastareaktio on yllättäen sekava ja, no, humalaisen hapuileva, jatkan korottamalla panoksia: poistat sen kuvan. Poistat sen nyt! Poista sä se, setä sanoo ja tarjoaa puhelintaan minulle. Tartun siihen - ja metro jarruttaa Kampin asemalle. Joudun tekemään nopean ja nöyrän realistisen valinnan. No mun pitää kyllä jäädä nyt, mutta poistat sen oi-kees-ti, anelen lähtiessäni.

Mistä tässä kaikessa on kyse?

Minun elämäni on niin tavattoman tapahtumaköyhää arkisin, että tuo oli ehkä jännittävintä viikkoon; voi olla, etten saa ensi yönä unta ollenkaan. Huomenna, jos olette oikein erityisen kiltisti ja tarkkaavaisia, saatan kertoa teille tämäniltaisesta visiitistäni Marian terveyskeskuspäivystykseen. Sillä minäpä istuin odotussalissa sikainfluenssaepäilyn vieressä!