Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan

Torstaiaamuisella ajotunnilla tunsin ensi kertaa olevani täysivaltainen tienkäyttäjä pyörän päällä. Tämän lisäksi koin aidon ahaa-elämyksen kytkimen luistattamisessa ja ajoin sekä kentällä että liikenteessä paremmin kuin koskaan. Sain juron ja selvästikin täysin huumorintajuttoman opskankin kehumaan suoritteitani - ja punaisen urheiluauton melkein ajamaan päälleni Kehä 1:llä.
Ensi kerralla siis mitä luultavimmin räjäytän jotain ja karautan ajo-open päälle.

Tällä viikolla on tapahtunut emotionaalisella puolella niin paljon ja niin radikaalein heilahduksin, että tuntuu kuin olisin kadottanut sanat kertoa niistä. Ehkäpä koetan kuvailla, millainen eläin olin kunakin päivänä: tiistaina olin päivällä jackrussellinterrieri ja illalla maamyyrä. Keskiviikkona muutuin chinchillasta shetlanninponin kautta ärsytettyyn sarvikuonoon; torstaina aloitin simpanssina ja päädyin nautinnollisesti venyvään, raukeaan pantteriin. Nyt olen hyvällä tuulella ja varovaisen luottavainen: viikonlopusta on tulossa paitsi kuuma myös toivon mukaan antoisa ja pakottoman viihtyisä. Pyydän anteeksi postauksen luokattomuutta ja lupaan ryhdistäytyä ja viikonlopun jälkeen kirjoittaa jostain oikeasta, kuten vaikkapa teerenpilkuista tai kuntosaliohjelmien taustatietolomakkeiden tarveanalyysistä.
Tai ehkä en.

Kyllikki Villa

Minun on hirveän vaikea vastaanottaa kehuja, etenkin sellaisista asioista, jotka itsekin koen tärkeiksi etenkin sellaisilta tahoilta, joilla on yhtään mitään merkitystä minkään kannalta. Tänään tätä minun nettipäiväkirjatuherteluani kutsuttiin puhtaaksi. Se oli niin kauniisti sanottu (eikä taatusti missään nuoleskelumielessä, tai ainakaan minä en keksi motiivia minkäänasteiselle lip servicelle), että menin hetkeksi kananlihalle mielihyvästä ja sitten vähän punastuin. Jos joku sanoo lukevansa päivittäin Hesarin ja sähköpostinsa lisäksi lähinnä minun edesottamuksiani, on se semmoinen julkilausuma, ettei siitä tällainen köyhän naisen kaarinahazard häkeltymättä selviä. Kiitos, Kardaanikissa!

Eilen minulle myytiin jo ensimmäistä pyörää. Se olisi seiskapuolikas Kawasaki, vuosimallia 2001, hintana 3500 €. Ei mahdoton, miltään mainituilta ominaisuuksiltaan. Enää ei tarvita kuin lottovoitto. Tai Kenokin riittäisi, tai Ässäarpa. Tai sponsori - se voit olla sinä, jo tänään?

Hetki sitten olin polttaa hermoni pahan kerran. Kaikkihan muistavat, miten suunnattoman allerginen olen odottamiselle ylipäänsä ja sitten niille deittifunktiollisille odottamaanlaittamisille ihan erityisesti. Olin jo poistaa numeron puhelimesta, kirota nimen ja heittää voodootikkaa Facebook-kuvaan. Ehkä odotan kuitenkin vielä iltakymmeneen ennen radikaaleimpia toimenpiteitä. Älä ole ärripurri.

Väsyttää niin että tuntuu kuin istuisin ylämäkeen.

Lähes sankari siis itsekin

Kun on ulkomailla jonkun tarpeeksi tutun kanssa, saa välillä myös olla hiljaa. Noina vaitonaisina hetkinä, arjesta irrallaan, ehtii ajatella yhtä ja toista.

Äidin kanssa Kööpenhaminassa minä mietin, miksi ulkomailla ollessaan on aina vaikea ymmärtää, että jollekulle nuo kaupunkia halkovat kanavat, hassun vinot talot ja moniväriset korttelit ovat arkea; ne pesevät pyykkinsä, taapertavat töihin unihiekkaa silmissään, tappelevat puolisonsa kanssa ja surevat lapsensa jäätyä kiinni tupakanpoltosta, ihan kuten helsinkiläisetkin. Kun itse on jossain maisemassa vain pistäytymässä, on vaikea hahmottaa jonkun olevan juurtunut siihen, minun lomani kulissiin.

Mietin, miten joku ihminen saattaa olla niin kovin rakas ja samalla niin kovin sietämätön; miten äiti on minulle hurjan tärkeä, mutten samalla tahdo kestää sitä ollenkaan. Se on kaikkea liikaa ja yhtäkkiä, asuttuaan siitä erillään melkein kaksitoista vuotta, tuntuukin ettei mahdu sen kanssa enää samaan huoneeseenkaan. Sille haluaa pelkkää hyvää eikä sitä halua satuttaa, mutta onnistuu silti loukkaamaan sitä jatkuvasti. Sen seurassa olen silkkaa tuntosarvea ja sääanturia, vaistoan sen tunnelmanmuutokset pelkästä sisäänhengityksestä enkä voi olla huomaamatta kaikkea sitä, mikä sen mielestä menee väärin.
Mietin myös, miten vähän se on vuosien varrella muuttunut ja miten valtaosa sen seurassa viihtymisestäni on kiinni omasta tilastani. Kööpenhaminassa olin epämääräisen epävarma, levollisuuteen kykenemätön ja alati väärässä paikassa, eikä se voinut olla heijastumatta huoneenjakamiseemme. En minä haluaisi olla sille kurja, pisteliäs ja äkkipikainen. Välillä olen siltikin.

Mietin, kuinka helmikuun jälkeen lentokentät ovat tuoneet väistämättä mieleeni Erään, miten se edelleen ahdistaa minua niin etten saa hetkeen henkeä jonkin odottamattoman muistikuvan tai ajatuksen iskettyä minua yllätyksellä. Muistan, kuinka pahalle silloin tuntui ja kuinka paljon paremmalle nyt, ja sen turvin osaan kuvitella päivän, jolloin ei tunnu enää ollenkaan tai vain niin vähän että sille jaksaa hymyillä.

Mietin, kuinka eniten rakastan sitä hetkeä, kun lentokone on kiihdyttänyt täyteen maavauhtiinsa ja alkaa erkaantua asvaltista, nousukiidon tuntu vatsassa, seikkailun odotus kiihkeänä suonissa.

Olimme kunnon turisteja ja teimme kaikki turrejutut: tepastelimme Strögetillä, ajelimme opastetulla kanavaveneellä, istuimme Nyhavnissa päiväoluilla, vierailimme Amalienborgissa, Kansallismuseossa ja Christianiassa. Viimeksimainittu vaikutti paikalle, jossa itse viihtyisin mainiosti viikon-pari, mutta jonne Frida voisi muuttaa tältä istumalta loppuelämäkseen. Katsokaa, tällaista siellä oli:

Jag ska köp en hamn

Tällä viikolla tähän asti tapahtunutta:

- yksi kappale kaadettuja moottoripyöriä. Kumpaakaan ei sattunut pahasti, sillä kun kävelyvauhdista mukkaa, eniten kolhiintuu ylpeys. Pyörän peili sai pari uutta uurretta ja minä kävelen hiukan vaappuen johtuen jomotuksesta vasemmassa pakarassani. Muuten ajotunti meni mainiosti ja olin liikenteessäkin kuin kotonani. Jos jaksaisin, laittaisin asiakaspalautetta ajo-opettajasta, joka on varmasti etevä motoristi ja muutenkin sangen mukava sälli, mutta pedagogiikasta ja kannustavasta aikuisopetuksesta sillä ei kyllä ole minkäänlaista vainua. Ja koska se ei kehu minua, teen sen itse:

"ope: - . . ja liikenteessäkin meni ihan ok:sti...
minä: - Mun mielestä se meni kyllä jo tosi, TOSI paljon paremmin kuin viimeksi.
ope: - Joo."

- kahdet pikaiset ja yhdet pidemmät ja sitäkin mukavammat treffit. Aivan pian tohdin keksiä tälle tapaukselle pseudonyymin täällä käytettäväksi. En ihan vielä, etten manaa hyvin alkanutta sutinaa pilalle.

- huomattavasti liian vähän unta ja ihan liian monta elävien kuolleiden aamua, kofeiiniövereitä ja nenäverenvuotoa.

- pakkailua ja matkakuumeilua, lippujen printtausta ja rahavarantojen arviointia. Seuraavat neljä päivää vietän äidin kanssa Kööpenhaminassa, kevätlomasta ja vapaasta eurooppalaisesta tunnelmasta humaltuneena. Ja odotan jännityksellä kotiinpaluuta, sillä silloin kuulemma alkavat maksimiharjoitukset, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Ei mitään huonoa ainakaan...

Hän ei aina ollut tällainen, vihainen ja vanhanaikainen

Toisinaan sitä huomaa olevansa ihan erityisen pilalla, sellaisella mitalla että se on oikeastaan jo sairasta.

Esimerkiksi silloin, kun on jonkun uuden kivan kanssa viettämässä iltaa ravintolassa ja kun se sanoo menevänsä käymään vessassa, sille hymyilee iloisesti ja sanoo okei ja huomaa miettivänsä että se ei sitten taida tulla takaisin enää.

Tai silloin, kun on sopinut näkevänsä sitä kivaa ja sitten sille tulee yllättävä mutta väistämätön työeste ja se on siitä ihan huonona ja itse on sataprosenttisen varma että sitä ei vain huvitakaan tämä homma muttei se kehtaa sanoa sitä ja keksii siksi esteitä.

Tai kun se kiva ei vastaa heti puhelimeen, sitä uumoilee saman tien pahinta ja luulee tietävänsä mitä on meneillään, ei ehkä kenen kanssa mutta kylläkin millaisessa asennossa.

Tai kun se kiva sanoo jotain nättiä ja haluaa nähdä tosi paljon ja sopia juttuja etukäteen niin itse tuumailee happamen epäluuloisesti että kyseessä on taatusti piilokamera tai jokin julma sosiaalinen koe.

Olisi mieletöntä olla niin varma itsestään ja omasta viehätysvoimastaan, että voisi luottaa toisten ihmisten vilpittömyyteen. Että rohkenisi nauttia pelkäämättä, pitää kiinni lujasti mutta hengiltä kuristamatta. Että uskoisi ihan oikeasti olevansa riittävä ja rakastettu sellaisenaan.
Ehkä siihenkin voi oppia, samoin kuin tuli oppineeksi siitä poiskin: vähän kerrallaan, puoliksi salaa.

Kokeesi on... hyväksytty! Onneksi olkoon!

Läpihän se meni. Ei mitenkään kirkkaasti, mutta kuitenkin. Kummallisia asioita tämän päivän autokoululaisten pitää tietää: kaikenlaista moottorin teoriaa, vakuutuspykäliä ja ensiapuakin. Silloin kun minä ajoin sitä oikeaa ajokorttia, riitti että tunsi liikennemerkit ja auton hallintalaitteiston, ainakin niistä erikseen kysyttäessä. Ei tarvinnut tietää, mistä tarkistetaan jarrunesteet tai öljyt, ei tarvinnut osata vakuutustermistöä eikä onnettomuuksistakaan kuin ettei sellaisiin tule hankkiutua.
Mutta huh. Nyt sitten enää se inssi...

Ja, vähä-älyinen simpanssi kun olen, sähläsin aamuhämmennyksissäni uuden puhelimeni kanssa sim-korttini lukkoon ja koska kortti on firman, on PUK-koodikin firman holveissa jossain. Pitänee suhata etuajassa töihin, jotta saa puhelimen käyttöönsä vielä tämän päivän nimiin. Jatkuvaa eloonjäämiskamppailua tämä ihmisen taival.

With Canon you can

Minä en ole kovin johdonmukainen ihminen. Mielestäni on ihan ok ostaa ravintolassa kokonainen skumppapullo sanotaan nyt vaikkapa kolmellakymmenellä eurolla ja sitten jättää valtaosa siitä juomatta. Sen sijaan on älytöntä haaskausta mennä ravintolaan, jonne on sisäänpääsymaksu. Taksilla voi ihan hyvin huristella muutaman kilometrin matkan keskustasta kotiin hintaan suunnilleen 13 €, kun taas bussien yötaksat tuntuvat kohtuuttoman kalliille. (Ehkä kyse onkin siitä, että haluan saada kouriintuntuvaa vastinetta rahoilleni: jos tuo vastine on oikein näkyvää tai muuten vain laadukasta, sijoitus tuntuu kannattavalle. Voi myös olla, että olen vain tyhmä.)
Tämän vuoksi herahdin miltei kyyneliin, kun tämän viikonlopun aikana kaksi eri ihmistä sanoi maksavansa kernaasti ravintolan sisäänpääsymaksun, jos he kerran sillä keinoin pääsisivät näkemään minut. Se oli kenties kauneinta mitä sisäiselle, usein täysin häiriintymättä sikeitä vetävälle kitupiikilleni on kukaan koskaan sanonut.

Perjantaina vanha työkaveri houkutteli minut kanssaan Kaapelitehtaan Merikaapelihalliin Helsinki Beer Festivaliin. Olimme saaneet korruptioliput ammattilaisajalle, joten näytteitä liikeni miltei jokaiselta isommalta ständiltä. Laitilan kojun nuorukainen suorastaan hurmaantui seurastamme, emmekä olleet päästä jatkamaan matkaamme brändilonkeron ja mansikka-lime-siiderimaistiaisten ääreltä lainkaan. Yläparvella, amerikkalaisten pienpanimo-oluiden maistelun ohella jouduin selittämään tuntemattomalle, turkoosiin vaimonhakkaajaan ja kulahtaneeseen lippikseen sonnustautuneelle miehelle sekä juoma- että t-paitavalintojani ja lisäksi seinäkiipeilyn ydintä.
Alkuyöstä kotiin pyöräillessäni ilma tuoksui kesälle, kasteelle ja vastaleikatulle ruoholle, taivaanranta valaisi edelleen ja vastaantulijatkin olivat hippimäisen hyväntuulisia. Oli pakko hymyillä herkeämättä.

Lauantaina herätyksiä oli useita ja ne olivat kaikki miellyttäviä. Yleisen turvallisuudentunteen ja hymyilytyksen ohella kahvimaidon loppuminenkaan ei ollut sellainen katastrofi kuin tavallisesti; edes lopulta päiväuniin johtanut väsytys ei oikeastaan haitannut.

Illalla firman kemuissa oli kasoittain kauniita naisia ja muutamia mukiinmeneviä uroita eikä juoma tuntunut loppuvan kesken millään, drinkkilippuja löytyi laukusta vielä tänäkin aamuna. Tankojuoppoilin kotimatkan jälleen ansiokkaasti ja väitän, että tätä menoa loppukesästä pyöräilystäni ei päältä päin katsottuna voi sanoa, onko se suoritettu promilleissa vai ilman.

Tänään lounastin äidin kanssa Kööpenhaminan matkaa suunnitellen. Matkakuume vaatii näköjään kohdallani sinikantisen opaskirjan noustakseen (mikäs juttu muuten se on, että Tanskassakin on edelleen kruunut käytössä?).

Yhdentekevän jaarituksen loppuun vielä opettavainen neuvo: ei kannata jättää ajokortin teoriakokeen harjoittelua viimeiselle illalle, jolloin vielä mahdollisesti on krapulainen ja epätarkka. Kokeesi ei ole hyväksytty, yritä uudelleen!

Ei sota yhtä tenoria kaipaa

Minusta on tulossa vanha, kärttyinen ja muutosvastarintainen akka, joka ei haltioidu tai helly enää mistään, tuhahtelee syliin kapuaville koiranpennuille ja soittelee Ylen ohjelmapäivystykseen tivatakseen että mitä varten lumisateen lähetysaika on laitettu niin myöhäiselle kun se on kuitenkin ainoa katsomisen arvoinen ohjelma televisiossa tänä päivänä.

Tämän lisäksi suhtaudun ennakkoluuloisen nyreästi ja tympääntyneesti kaikkeen, mitä nostatetaan, paheksutaan tai ylipäänsä ylenpalttisesti julkisuudessa äimistellään. Mutta sepä nyt olikin jo ihan vanhaa tietoa. Ei, en ole vieläkään nähnyt yhtään Star Warsia. Mielestäni koko LOTR-trilogia (no hyvä on, ne kaksi ekaa osaa jotka näin) olivat naurettavaa kohkausta. En seuraa enää Lostia enkä pidä monista yleisesti arvostetuiksi lasketuista bändeistä. Joo joo joo, vastustan.

Niinpä siis eilen ollessani Mierolaisen kanssa katsomassa lopultakin Smedsin Tuntematonta Kansallisessa jouduin useaan otteeeseen maiskauttelemaan huuliani tyytymättömästi. Taustana kerrottakoon, että muutama vuosi sitten näin Ryhmäteatterin version kyseisestä klassikosta Suomenlinnassa ja vaikutuin miltei tainnoksiin. Tämän vuoksi alun perin Smedsin biisin enskatessa päätinkin passata sen, sillä halusin säilyttää lumouksen ja edellisen version jättämän hyvän maun suussani. Uteliaisuus kuitenkin monesti pesee periaatteet mennen tullen ja vielä kotimatkallakin kertaalleen - Mieron pyytäessä minua kanssaan korruptiolippuja kuluttamaan sanoin: "Tahdon!"

Smedsin Tuntemattomassa oli minun makuuni kaikkea liiaksi. Joka ikinen mahdollinen ja mahdoton tehoste (mielipuolisen kovalla raikuva Eminem tai venäläinen psykodisco, räjähdykset, kirveillä pirstottavat pesukoneenraadot), apuväline (valkokangas ja videokamera) ja teatterijippo (vettä lavalla, naiseksi pukeutunut mies, koulutettu koira) oli otettu käyttöön, ärsykkeet tykittivät aisteja joka suunnasta: kun mellastettiin, mellastettiin paniikkikohtauksen rajoille saakka ja kun rauhoituttiin, tuijoteltiin lavalta tyhjyyteen sanomatta mitään useiden minuuttien ajan, asentoakaan vaihtamatta. Kontrastit kenties toimivat monille, mutta minä olen sillä tavalla vanhanaikainen, että tykkään että jos teatterilavalla ei pärjätä tuon pienemmällä riehumisella niin silloin on joko alkuperäiskäsikirjoituksessa tai sen tulkinnassa vakavia ongelmia. Epäortodoksista kyllä, assosioin Smedsin ohjauksesta Tarantinon elokuviin, joissa niissäkin on mielestäni aivan liikaa tarpeetonta kohkausta ja typerän itsetarkoituksellista, sisällöllisesti köyhää tyylilajikikkailua. Että jos ainoaksi pointiksi riittää shokkiefektien aiheuttama huomion herättäminen, niin täytyy kunnianhimon olla aika alimitoittunut.

Ei pidä luulla, etten olisi pitänyt mistään. Näyttelijäntyö oli luonnollisesti laadukasta ja on varsin virkistävää nähdä lavalla ei-niin-teeveestä-tuttuja, asiansa osaavia ammattilaisia - vaikka snobbailun ja namedroppailun nimissä en malta olla Mierolle brassaamatta, että muistinhan minä muitakin nimeltä kuin sen Juha Variksen (ei siis Kukkosen, kuten ensin yritin väittää) ja Minttu Mustakallion: Henry Hanikka, Jussi Nikkilä, Jouko Keskinen, Markku Maalismaa, Kristo Salminen ja olihan niitä muitakin. Antti Luusuaniemen jouduin lunttaamaan kotisivuilta, sillä se teki niin kylmän karrikoidun Lammion, että onnistui olemaan monien anttien tavoin täysin vastustamaton.
Monet yksityiskohtiin liittyvät ratkaisut olivat mielestäni vertaansa vailla. Koulutetun siperianhuskyn marssittaminen lavalle Suen Tassun roolissa tai venäläisen naissotilaan ruumiin häpäisyn esittäminen maatuskaa purkamalla synnyttivät sellaista oivaltamisen iloa, joka pyrkii laukeamaan nauruna ja tohkeana vierustoverille kuiskutteluna.

Minun iltani kohokohta istui kuitenkin permannon oikeassa aitiolaidassa. Bongasin sen väliajalla ulkona pikkusikarilla ja onnistuin osuttamaan aulassa kulkuni siten, että kohdakkain tullessamme kätemme hipaisivat toisiaan. Korpelan Tommi, miksi olet niin ihana?

Tänään olen saanut raivareita muun muassa seuraavista asioista:
- A.W. Yrjänän äänestä
- ennalta-aavistettavista ihmisistä
- silkkaa vittuilua sisältävistä meileistä
- Radio Helsingin ällöttävän älykkömäisestä musiikkitarjonnasta, sellaisesta, että jos se olisi ihminen, sillä olisi huono ryhti ja vähän masua ja nariseva rikkiviisas nenä-ääni ja liian trendikkäät vaatteet niin että se näyttäisi säälittävän koomiselle ja niin paljon älyllistä kapasiteettia ettei siitä olisi kenellekään mitään iloa
- lapsen äänellä laulavista naisartisteista (kun edellämainitulla radiokanavalla oli soinut peräkkäin Emiliana Torrini ja Regina, aloin tuntea vimmattua halua kuulla Laura Sippolaa, Marjo Leinosta ja Patti Smithiä. Veivasin asemanvalitsimen toiveikkaana Radio Rockin taajuudelle: sieltä tuli U2:n Magnificent, mikä sai minut ajattelemaan Erästä. Kuinka sopimatonta. only love, only love can leave such a mark, only love, only love can heal such a scar...)

Nyt pitäisi oikeasti alkaa parantaa tätä tuulta pikku hiljaa, etten illalla ala nakella stand up -koomikoita puolityhjillä tuopeilla tai tinttaa seuralaistani korkokengällä silmään.

Run away with me

Sairaslomapäivää piristääkseni ja flunssan madaltamaa mieltäni virkistääkseni vierailin elokuvavuokraamossa. Oikeasti oli oudon kohottavaa katsoa reilut kaksi tuntia aviorikosfilmiä, ihan itsekseen, yksinkertaisia asioita itsestään ja maailmasta oivaltaen.

Vuokrasin siis muun muassa Little Childrenin, jonka näkemisen olen tähän mennessä onnistunut välttämään. Ohitin tyynesti sen muut teemat - vanhempien ja lasten väliset suhteet, perhe instituutiona - joita joku muu saattaisi pitää paljon kantavampina ja keskityin siihen ilmeisimpään: pettämisen anatomiaan.

Täysikasvuisten elämä perustuu pitkälti toistoon; siinä on valtaosiltaan kyse ylläpidollisista toimista, joita täytyy tehdä, koska kukaan muu ei niistä enää huolehdi. Aikuisten elämässä ei ole kyse siitä, että aina voisi tai edes pitäisi olla kivaa: rutiinit eivät olisi rutiineja, jos niiden tekeminen olisi nautinto niin toisella, kahdennellakymmenennellätoisella, sadannellatoisella kuin miljoonannellakin kerralla. Onnen etsiminen ei kuitenkaan voi olla rikos. Toisteistenkin asioiden suorittamisen pitäisi saada ihminen tuntemaan olevansa elossa - edes hetkittäin, edes toisinaan.

Ihmisten tulisi uskaltaa haluta, enemmän, vimmatummin ja oikeampia asioita; ihmisten pitäisi uskaltaa kertoa toisilleen, mitä oikeastaan haluavat. Jos lähtökohtaisesti ajatellaan äärimmilleen kärjistettynä puolison olevan sen ainoan, jonka voi luottaa taistelevan kanssaan koko muuta maailmaa vastaan, miksi sille pitäisi esittää yhtään sen isompaa ihmistä kuin oikeasti on? Eikö koko jutun pitäisi perustua nimenomaan ei siksi vaan silti -ajatukselle: eikö, kun se ihminen kysyy että onko kaikki hyvin, sille, juuri sille, pitäisi voida vastata että ei kun mä en aina tykkää meidän lapsesta ja ajattelen välillä muita kun pannaan ja kulta musta tuntuu jotenkin tyhjälle? Ja jos jokin asia on niin tyhjiin jauhettu, banalisoitu ja "approved by Dr. Phil"-leimattu kuin toisilleen puhuminen, sen täytyy olla suunnattoman vaikeaa. Sen täytyy olla melkein mahdotonta, koska pääsääntöisesti kaikki ihmissuhteet näyttävät kaatuvan juuri siihen.

Kokonaan toinen asia on sitten se mielestäni sangen valitettava ilmiö, johon olen lähiaikoina törmännyt kovin monessa viihdekulttuurin haaran edustajassa. Jos sanotaan nyt vaikka romaanin tai elokuvan koko kantava jännite perustuu pääparin eroon ja uusiin suhteisiin sekä niiden synnyttämään väistämättömään ambivalenssiin; jos ensin kolmesataa sivua tai puolitoista tuntia ollaan tyytymättömiä entiseen, koetaan tukehtumisen / hukkumisen / näivettymisen tunteita siinä ja silmitöntä / korventavaa / ylimaallista hekumaa / onnea / rakkautta / intohimoa uuden suhteen kanssa ja kamppaillaan syyllisyydentunnon / riittämättömyyden / inhimillisyyden koko spektrin saattamiseksi tasapainoon ja sitten - skädäm! - viimeisellä neljänneksellä todetaankin että vanhassa vara parempi ja ei se vaihtamalla parane ja mitä oikein ajattelinkaan, taisin olla hieman sekaisin ja ne on varmaan nää hormonit... Jos ryhdytään näin alhaisiin temppuihin, vedätetään lukijaa kiinnostumaan ja piittaamaan ja jännittämään hahmojen puolesta, ja sitten viime metreillä jänistetään, ei tohditakaan päästää henkilöitä uuteen ja pannaan kaikki ihmisenä kasvamisen ja normaalin suhdekipuilun piikkiin - silloin minulla palaa kiinni. Ei niin saa tehdä! Antakaa meille toivoa! Antakaa meille fantasiamme! Sillä jos riistätte meiltä unelmamme, mitä meille jää?

Pikku veijareita

Tänään sattui yksi hassu juttu.

Kuten minut tosielämässä tuntevat jo tietävätkin, olen viimeiset pari päivää ollut hämmentävän kovassa yskässä. Ei, en flunssassa - tuntuu vain kuin keuhkoissa olisi kilo hiekkaa ja yskä ponnistaa osapuilleen alimpien kylkiluiden korkeudelta, kantautuen repeytyvän lihan ääntä muistuttaen ulkoilmaan, tyrmistyneiden ja paheksuvien katseiden ulottuville, katkoen pari niistä kylkiluista joka kerran mennessään. Se on minun yskäni se! Ei mikään vaatimaton pikku kaveri (tai etenkään veijari).

Tämän fyysisen tolani johdosta olin hieman toispuoleinen astuessani varhaisiltapäivällä Hakaniemessä metroon matkustaakseni Kamppiin. Kuinka ollakaan en siis havainnut hankaluuksia ennen kuin istahtaessani niitä vastapäätä. Normaalistihan kaihdan perinteisten etanolipitoisten päihteiden väärinkäyttäjiä mahdollisimman visusti, lähinnä joskus aiemmin (linkki omaan tekstiin tähän) kirjoittamastani syystä eli niiden taipumuksesta rakastua minuun välittömästi, näkyvästi ja kiusaannuttavasti.

No. Nytpä siis istuin yhden sellaisen kanssa samaan loossin, aisaparinsa päivystäessä rollaattoreineen levikekohdalla. Haistoin pakkasnesteen vasta tämän rollaattoriveijarin (minä en voi tälle mitään. Anteeksi. korkeasaarikorkeasaarikorkeasaari) alkaessa huudella jotain kännisen kekseliästä, ymmärrän koskevan itseäni vasta kuullessani sanat "noin punainen tukka". Mulkaisin äänen lähdettä hämmentyneesti, yrittäen tekeytyä kieltä taitamattoman näköiseksi. En tainnut olla pantomiimissani järin vakuuttava, sillä tovin kuluttua vastapäätäni istuva punasilmäinen veijarismies tivasi minulta seuraavan seisakkeen nimeä. Kerroin hänelle avuliaasti sen ja vielä seuraavankin ja koetin kestää sedän herkeämättä tuijottamaan jääneet silmät. Kaivoin esiin jopa puhelimeni osoittaakseni olevani Kiireinen ja Tärkeä Kaupunkilainen, jota ei kannattaisi häiritä yhdentekevillä tiedusteluilla saati piinaavalla pällistelyllä, joka sivumennen sanoen antaa ihmiselle klaustrofobisen häkkieläintunnelman jo yhden pysäkinvälin aikana. Kesken työpuhelun - aidon, ei tekaistun - huomaan sedän kurottaneen oikean käsivartensa suoraksi minua kohden. Käsivarren päässä killuu sedän sangen fiini ja multitalenttinen matkapuhelin. Se ottaa minusta kuvaa.

Joudun typerän ja nolostuttavan keskenkasvuisen primitiivireaktion valtaan ja kohotan keskisormeni kasvojeni ja kameran väliin. Kuuluu se sulkimen ääntä imitoiva räpsäys ja sedän kasvoille leviää omituinen, mielihyvänsukuinen väänne. Joudun hieman tolaltani - miksi se teki noin, mitä se sillä kuvalla aikoo, keneksi se minua luulee - ja huomaan tivaavani aitoon filmitähtisävyyn syytä kuvaamiselle. Kun vastareaktio on yllättäen sekava ja, no, humalaisen hapuileva, jatkan korottamalla panoksia: poistat sen kuvan. Poistat sen nyt! Poista sä se, setä sanoo ja tarjoaa puhelintaan minulle. Tartun siihen - ja metro jarruttaa Kampin asemalle. Joudun tekemään nopean ja nöyrän realistisen valinnan. No mun pitää kyllä jäädä nyt, mutta poistat sen oi-kees-ti, anelen lähtiessäni.

Mistä tässä kaikessa on kyse?

Minun elämäni on niin tavattoman tapahtumaköyhää arkisin, että tuo oli ehkä jännittävintä viikkoon; voi olla, etten saa ensi yönä unta ollenkaan. Huomenna, jos olette oikein erityisen kiltisti ja tarkkaavaisia, saatan kertoa teille tämäniltaisesta visiitistäni Marian terveyskeskuspäivystykseen. Sillä minäpä istuin odotussalissa sikainfluenssaepäilyn vieressä!

Niin päin äsyriä ettei edes satula

Ensimmäisellä ajotunnilla otti itsetunnolle, etten ollutkaan luonnonlahjakkuus pyörän käsittelyssä. Olin nimittäin ajatellut olla.
Toisella tunnilla tuntui mahtavalle, kun tunsi edistyneensä ja ajoittain jopa hallitsevansa tilanteen. Aloin epäillä ekan kerran olleen vain pahaa unta ja tämän olevan todellinen ajominä.
Tänään olisin voinut potkia itseäni naamaan. Montako kertaa ihminen voi toistaa saman virheen, täysin identtisesti, mitään siitä oppimatta?

Ensin aloin ymmärtää niitä naisia, jotka aina tiukan paikan tullen alkavat tuhertaa itkua. Turhautti niin, että olisi toden totta tehnyt mieli nakata pyörä metsään, istua itse öljyiselle asfaltille ja ryhtyä rääkymään. Sitten suututti niin, että päätin jättää leikin kesken, myydä uudet, tässä vaiheessa aivan tarpeettoman korskeilta vaikuttavat vermeeni ja haistattaa pitkät tuhmat kaikilla kaksipyöräisillä.

Menestyjät keskittyvät kuitenkin menestykseen ja menestyvät siksi (tai jotenkin näin): siispä päätin analysoida virheet, jättää ne taakseni ja fokusoida onnistumisen elämyksiin sekä punaisena hehkuvien jarrupalojen käryiseen tulevaisuuteen. Pääsin nimittäin lopuksi ajamaan jo vähän liikenteen seassa. Ihan pikkuisen vain, mutta se meni suhteellisen kivutta. Ajoin kolmosvaihteella, osasin käyttää vilkkuja melkein ongelmitta ja selvisin kahdesta liikenneympyrästä. Painelin, kääntelin ja nostelin oikeita hallintalaitteita oikeissa kohdin, ymmärsin opettajan ohjeita enkä osunut mihinkään tai kehenkään. Ehkä se riittää tänään.

Nyt jos koska olisi lähes elintärkeää, että kotona olisi joku joka ottaisi syliin ja paijaisi ja sanoisi että olen oikeasti ihan hyvä tyttö ja hurjan reipas ja urhea ja näytän ajokamoissa tosi prolle ja kohta olenkin sellainen ja että ensi kerralla pesen kaikki maailman motoristit.
Kotona on kuitenkin vain B&J'sin Baked Alaskaa, joka osoittautui karvaaksi pettymykseksi jo eilen. Syön kostoksi kaikki loput.

Mä oon Markku Immonen. Ja mä olen niin väsynyt.

On elokuvia, jotka onnistuvat viihdyttämään. Niitä katsellessa pari tuntia kuluu kuin siivillä, seuraavaa koukkua odottaa malttamattomana, hahmoista pitää ja juonenkäänteisiin uskoo. Eikä mitään edellämainituista tule ikävä lopputekstien alkaessa juosta. Ne ovat niitä leffoja, joihin päätyy vuokraamon pitkien hyllyjen edessä krapulaisena vapistessaan. Ne eivät voita palkintoja tai kriitikoiden kultaisia tähtiä, mutta tahkoavat hysteerisiä summia tylsästä hetkestä kärsivien kansalaisten kustannuksella.

Sitten on elokuvia, joita katsoo tarinan vuoksi ja jotka sen ohella onnistuvat parhaimmillaan kertomaan jotain olennaista elämästä. Päästävät pintaa syvemmälle, opettavat enemmän kuin puoli vuotta luostarissa. Koskettavat, synnyttävät ajatuksia, jotka jäävät kiertämään mieltä päiviksi. Ne muistaa mainita Facebook- ja Suomi24-profiilissaan sekä jokaisessa aihetta sivuavassa keskustelussa ja niistä saa lisäpisteitä, respectiä sekä bonuselämiä alan harrastajilta.

Toisinaan katsoja, suoritettuaan huolellista etukäteistutkimusta, harjoitettuaan suunnatonta itsehillintää ja oikean hetken petaamista ja pidettyään valintahetkellä mielensä lujana ja vakaana, onnistuu saamaan kaiken tämän samalla kertaa. Hän voi saada elämänohjeita (älä rupee armeijatyypeille tai strippareille) JA silmäniloa (ks. ammatinharjoittajat edellä), irtoraajoja JA paljasta ihoa, viattomia maalaistyttöjä JA häikäilemättömiä klubinomistajia. Se on yhtä aikaa kasvu- ja selviytymistarina, tieteisseikkailu ja eroottinen satu, kriittisesti kantaaottava propagandapätkä ja vitsikkäästi sanaileva slapstickkomedia. Se on isojen tyttöjen Coyote Ugly; se on 28 Days Later ilman vaatteita.

Se on... Zombie Strippers!

Moi vittu.

Tämän vapun saldoksi lempinäätäeläimenne on kerännyt seuraavaa:

- murtunut vasemman jalan etuvarvas
- kaksi auennutta rystystä
- auringonpolttamat nenä sekä oikea kädenselkä
- niukalti anniskeluravintoloita ja sitäkin runsaammin PuKaa
- Lauttasaari Jugendin kodinpuolustusharjoitukset sekä tutkimustieto siitä, että valtaosa huippumalleista on hermafrodiitteja
- yksi tätisukulaisten moraalipaniikki ja yksi lähisukulaisen suorittama täysimittainen säikäytys ja siitä seurannut raivari
- yksi armotta rokannut PMMP:n keikka ja yksi pistäytyminen kaupunkimme uusimpaan ja niin ollen ilmeisesti koreimpaan Seppolaan (Ja täytyypä tässä sivumennen mainita, etten eläissäni ole missään lähiöräkälässä, rokkibaarissa tai ylipäänsä yhtään missään nähnyt niin brutaalia menoa kuin Tiikerissä: jo sisääntullessa meitä vastaan talutettiin seisovasilmäistä nuorukaista, jonka paita oli veressä ja nenä poskella. Sisäänpäästyämme toinen, vastaaviin tuntomerkkeihin sopiva jannu riippui kahden isoäidin perintökaapin kokoisen poken välissä. Poistuessani viittä vaille pilkku noin 130-senttinen, solariuminoranssi kehari alkoi haastaa hississä riitaa erään "hipin" kanssa, nakkasi ohimennen erään sivullispirkon seinälle ja säntäsi välittömästi hissinovien avautuessa "hipin" päälle alkaen mättää, lähiöprinsessatyttiksensä kannustaessa miestään ja huudellessa asiattomuuksia meille muille hissimatkustajille. En tunne minkäänlaista tarvetta palata kyseisille tiluksille enää koskaan.)
- nolla vappuheilaa. Terveisiä vaan sillekin hupsussa peruukissa ja vaimonhakkaajapaidassa kanssamme juhlineelle keharille, joka ratkaisevilla hetkillä jättikin sadon korjaamatta lämmiteltyään sitä ennen määrätietoisesti ja mitään arvailujen varaan jättämättä koko illan. Taksit kulkee!

Nyt närästää, pelottaa ja väsyttää aika paljon. Date My Exässä kierittiin äsken maalissa. Minäkin haluaisin.


Jos päivällä herään ja meen räkälään
myytkö mut pois?

- Petra: Kuka mä oon