Mahtuuko kypärä?

Kiirastorstait näyttäisivät viime vuosina sisältäneen huomattavia määriä merkityksekkyyttä tulevaisuuteni kannalta, tavalla tai toisella.
Kaksi vuotta sitten otin kyseisenä päivänä toisen tatuointini, Raikan.
Viime vuonna välilevyni räjähti.
Tänä vuonna ajoin ensimmäisen moottoripyöräajotuntini.

Niukkasanainen ajo-opettajani tuuppasi minut aluksi pienen punaisen kevarin selkään, ja perussisäänajon jälkeen käski minun suhata Oulunkylän kenttää edestakaisin nykivän pikkuprätkän satulassa. Voin kuulkaa kertoa, että oli hankalaa:
- hitaasti ajaminen on paljon vaikeampaa kuin edes vähän nopeammin
- liikkeelle lähteminen moottoria sammuttamatta on vaikeampaa kuin autolla, sillä kytkin on prätkässä jotenkin paljon luontevampaa vapauttaa salamana
- käsille riittää alussa koko ajan tekemistä, enkä oikein tohdi ajatellakaan, millaista räveltämistä liikenteessä ajaminen onkaan
Jonkin ajan kuluttua olin selvästikin kypsä siirtymään oikean pärrän selkään. Koulun 600-kuutioinen järkytti minua silkalla painollaan niin, että olin tuuskahtaa kenttään heti kättelyssä, vaikka itseäni kohtalaisen vahvana pidänkin. Mutta katso: isoa oli paljon iisimpi ohjastaa! Se tuntui kiikkerän kaksipuolikkaan jälkeen mukavan vakaalle ja varmalle ja teki melkein rykimättä kaiken pyytämäni. Tunnin loputtua hymyilin leveämmin kuin huhtikuinen aurinko, eikä yhtään haitannut vaikka tunsin ripsarien levinneen viimassa enkä päässyt pakettiauton peilittömyyden vuoksi asiaa heti edes tarkistamaan.

Ajo-opettajani. Olisi varmasti ollut mielestäni 10 vuotta sitten sietämättömän kuuma; sen näköinen, jota yläasteikäisenä pitää aika varmana tyylin huipentumana ja kaikin puolin sikakovana jätkänä. Se on tosiaan sangen vähäpuheinen, mutta ihan mukava hieman lämmettyään ja kiva hymy sillä on. Pikkuinen mutta väsymätön viihdyttäjä sisälläni halusi nähdä enemmänkin tuota uhanalaista poskikramppia, niinpä lohkaisin mielestäni kerrassaan nokkelan, itseironisen ja vastustamattoman hauskan sutkauksen: ennen ajo-opetuksen alkamista ilahduin vilpittömästi siitä, että jo ensimmäinen, ihan tavallisten, siropäisten tyttöjen kypärä mahtui päähäni aivan hankaluuksitta. Tästä riemastuneena tekstasin Nuulle ilouutiset - ajamasta palattuani havaitsin Nuun vastanneen, niin avoimen kannustavasti ja ymmärtäen, että turskahdin nauramaan ääneen. Ajo-opettajani tähän:
- (uteliaana) No mitä?
- (muina miehinä) Ei kun kaverille tekstasin että jännitin kypärän mahtumista ja se komppas.
- (asiallisesti) Onhan tuolla aika laaja valikoima noita kypäriä.
- (kujeillen) Väärä vastaus! Sun olis pitänyt sanoa, että eihän sun pää nyt NIIN iso ole! (naurun pidättelyä)
- (ei edes hymynkaretta) ...

Kahden viikon päästä lisää. Sain tosin jo yhden epävirallisen ajokutsunkin, asia, mistä olen varsin otettu mutta mihin suhtaudun melkoisen pelokkaana: sitten kuitenkin mällään sen hienon Bemarin tai ajan sen varpaiden yli tai aivastan visiirin vihreäksi. Ja kuinkas suu sitten pannaan?