keskiviikko 29. huhtikuuta 2009
Ääliö älä lyö, ööliä läikkyy
Jos ihminen on niin diabolisen, hermeettisen, rajattoman, saappaantyhmä nauta, että sen mielestä on ihan jees idea kuljettaa kotiin vastapestyt farkkusortsit ja falskaava omenahillotölkki samassa muovikassissa, polkupyörän korissa, on sille aivan oikein ja kohtuullista, ettei se löydä kaupasta mukiinmeneviä porkkanoita, että sen vaalea nahkatakki on toiselta kyljeltään värjäytynyt heikkolaatuisen olkalaukun ansiosta epämääräisen tahraiseksi ja että sen pitää perua kaikki illaksi sovitut mukavat jutut, koska sitä sylettää ja ahdistaa niin ankarasti.
tiistai 28. huhtikuuta 2009
Optimistijolla tuuliajolla
Muinoin jossain yhdentekevässä perhedraamaelokuvassa käsiteltiin arjen dilemmaa: kuinka säilyttää turva latistumatta, läheisyys kiusaantumatta, jännite ja avoimuus samanaikaisesti. Elokuvan henkilöillä oli oma, perheen sisäinen rutiininsa. Päivällistä paitsi luonnollisesti syötiin aina yhdessä, käytettiin myös asennekasvatukseen: jokaisen perheenjäsenen tuli kertoa kolme kivaa ja kolme ei-niin-kivaa tapausta omasta päivästään. Näin kaikki pysyivät kärryillä kaikkien menoista ja tunnelmista; lisäksi kaikki oppivat katsomaan omaa jokapäiväisyyttään vähintään kahdelta kantilta. Kornia, eikö totta?
Kyllä vain. Ja samalla uskomattoman viehättävä ja kannatettava ajatus. Kotona asuessani minulle oli luovuttamattoman tärkeää, että äiti muisti kysyä millaista koulussa tai tallilla tai soittotunnilla oli ollut. Siihen oli tuskastuttava keksiä vastauksia, ei mitään erityistä, ihan tavallista, sellasta kun aina, mutta rituaalina se oli tärkeä osoitus siitä, että minusta ja puuhistani piitattiin.
Kerran päätin elää omaa elämäänikin siten: että kävisin joka ilta rauhassa läpi päivän tapahtumia, poimisin ne mukavimmat ja tyhmimmät jutut ja toivoakseni huomaisin, että niiden hyvien sisältö ja saldo riittäisi pienentämään mälsien vaikutuksen ja tekisi siten elämästänikin jotenkin valoisampaa. Ehkä niillä keinoin olemiseni fokus siirtyisi enemmän nykyhetkeen, ehkä tulisin itse olleeksi enemmän läsnä, valppaana tallettamassa elämyksiä ja tuntemuksia. Olen myös päättänyt erinäisiä kertoja ryhtyä bloggaamaan siten: päivän kohokohtiin kiinnittyen, yksityiskohdilla herkutellen ja niiden aiheuttamassa hyvässä mielessä kylpemällä.
En kuitenkaan ole Pollyanna, seesteinen, pyhimysmäinen ja esanssisen äitelä röyhelöessuinen hilkkapää. Minusta liiallista laupeutta taittamaan on hyvä lisätä hieman katkeruutta, pikkumaista saivartelua tai silkkaa pahasuisuutta. Epäsymmetrisyys on kiinnostavaa eikä liika linjakkuus mielestäni ole edes kovin inhimillistä.
Tilkka positiivisuutta ei liene ketään tappanut, eikä mikään viilennä alkukeväisen helteen hiostamia kasvoja mukavammin kuin takinkäännöstä syntynyt tuulenvire. Siispä:
Kaupunki tuoksuu jo ihan kesälle varhain aamulla, jolloin se on eniten minun. Se antaa lupauksen pian koittavista töihinlähdöistä, jolloin takin saa jo jättää kotiin ja polkea Töölönlahden rantaa sandaaleissa ja pienissä, heleänvärisissä tamineissa, kykenemättä pakottamaan kasvojaan arkimurjotukseen.
Mankeloin keskikaupungille vartissa, saaden terveen punan poskille ja alamäkituulen tuivertaman pörröpään.
Ystäväni on voittanut jostain arvonnasta Wolverinen ennakkonäytöksen kokonaan itselleen ja kaveriporukalleen varatussa elokuvateatterin salissa. SelloRexin yksityissalin istuimet ovat amerikkalaistyyliset, valtavan kokoiset ja kallistuvat sohvat esiinponnahtavilla jalkatuilla. Saamme koko leffakattauksen - popcornit, irtonamut ja limut - miltei istuimillemme tarjoiltuna, eikä salissa kerrankin ole ketään rapistelevaa, yhdentekeviä mielipiteitään ääneen kuuluttavaa tai istuimen selkänojaa jyskyttävää junttia. Elokuva itsessään on järkyttävän pompöösiä toimintahuttua, mutta niiltä jakkaroilta katsottuna sekään ei haittaa.
No.
En löytänyt vieläkään sellaisia tulipunaisia sukkahousuja, jotka olisin vapuksi ehdottomasti halunnut. Gina Tricot ei myöskään myy mainostamiaan niittikenkiä ollenkaan (ja julistetta lähemmin tarkasteltaessa käy ilmi, että kyseessä ovat jotkin aivan yhdentekevät mustat naistenkengät ohuilla niittivöillä maustettuna), enkä siis saanut uusia kenkiäkään vapuksi; viis siitä, ettei budjetissani oikeasti edes olisi ollut yhdenkään kengän mentävää läpeä. Sain mennä tänään töihin jo seitsemäksi ja päivän mittaan selvisi, että huomenna aloitan päiväni vielä puoli tuntia sitäkin aiemmin. Jo nyt nukuttaa niin että silmiä kirvelee mutta kas! hoidanpa ongelmaani bloggaamalla joutavuuksia ja päivittämällä pakonomaisesti avoinna olevaa Facebookin sivua.
Haluaisin lopettaa johonkin kohottavaan ja jalosta mutta armollisesta sisimmästäni kertovaan lausahdukseen, mutta kaikki mitä keksin liittyy joko viherkasveihin tai kynsilakkoihin. Juuri niin ylevä todellisuudessa olen.
Kyllä vain. Ja samalla uskomattoman viehättävä ja kannatettava ajatus. Kotona asuessani minulle oli luovuttamattoman tärkeää, että äiti muisti kysyä millaista koulussa tai tallilla tai soittotunnilla oli ollut. Siihen oli tuskastuttava keksiä vastauksia, ei mitään erityistä, ihan tavallista, sellasta kun aina, mutta rituaalina se oli tärkeä osoitus siitä, että minusta ja puuhistani piitattiin.
Kerran päätin elää omaa elämäänikin siten: että kävisin joka ilta rauhassa läpi päivän tapahtumia, poimisin ne mukavimmat ja tyhmimmät jutut ja toivoakseni huomaisin, että niiden hyvien sisältö ja saldo riittäisi pienentämään mälsien vaikutuksen ja tekisi siten elämästänikin jotenkin valoisampaa. Ehkä niillä keinoin olemiseni fokus siirtyisi enemmän nykyhetkeen, ehkä tulisin itse olleeksi enemmän läsnä, valppaana tallettamassa elämyksiä ja tuntemuksia. Olen myös päättänyt erinäisiä kertoja ryhtyä bloggaamaan siten: päivän kohokohtiin kiinnittyen, yksityiskohdilla herkutellen ja niiden aiheuttamassa hyvässä mielessä kylpemällä.
En kuitenkaan ole Pollyanna, seesteinen, pyhimysmäinen ja esanssisen äitelä röyhelöessuinen hilkkapää. Minusta liiallista laupeutta taittamaan on hyvä lisätä hieman katkeruutta, pikkumaista saivartelua tai silkkaa pahasuisuutta. Epäsymmetrisyys on kiinnostavaa eikä liika linjakkuus mielestäni ole edes kovin inhimillistä.
Tilkka positiivisuutta ei liene ketään tappanut, eikä mikään viilennä alkukeväisen helteen hiostamia kasvoja mukavammin kuin takinkäännöstä syntynyt tuulenvire. Siispä:
Kaupunki tuoksuu jo ihan kesälle varhain aamulla, jolloin se on eniten minun. Se antaa lupauksen pian koittavista töihinlähdöistä, jolloin takin saa jo jättää kotiin ja polkea Töölönlahden rantaa sandaaleissa ja pienissä, heleänvärisissä tamineissa, kykenemättä pakottamaan kasvojaan arkimurjotukseen.
Mankeloin keskikaupungille vartissa, saaden terveen punan poskille ja alamäkituulen tuivertaman pörröpään.
Ystäväni on voittanut jostain arvonnasta Wolverinen ennakkonäytöksen kokonaan itselleen ja kaveriporukalleen varatussa elokuvateatterin salissa. SelloRexin yksityissalin istuimet ovat amerikkalaistyyliset, valtavan kokoiset ja kallistuvat sohvat esiinponnahtavilla jalkatuilla. Saamme koko leffakattauksen - popcornit, irtonamut ja limut - miltei istuimillemme tarjoiltuna, eikä salissa kerrankin ole ketään rapistelevaa, yhdentekeviä mielipiteitään ääneen kuuluttavaa tai istuimen selkänojaa jyskyttävää junttia. Elokuva itsessään on järkyttävän pompöösiä toimintahuttua, mutta niiltä jakkaroilta katsottuna sekään ei haittaa.
No.
En löytänyt vieläkään sellaisia tulipunaisia sukkahousuja, jotka olisin vapuksi ehdottomasti halunnut. Gina Tricot ei myöskään myy mainostamiaan niittikenkiä ollenkaan (ja julistetta lähemmin tarkasteltaessa käy ilmi, että kyseessä ovat jotkin aivan yhdentekevät mustat naistenkengät ohuilla niittivöillä maustettuna), enkä siis saanut uusia kenkiäkään vapuksi; viis siitä, ettei budjetissani oikeasti edes olisi ollut yhdenkään kengän mentävää läpeä. Sain mennä tänään töihin jo seitsemäksi ja päivän mittaan selvisi, että huomenna aloitan päiväni vielä puoli tuntia sitäkin aiemmin. Jo nyt nukuttaa niin että silmiä kirvelee mutta kas! hoidanpa ongelmaani bloggaamalla joutavuuksia ja päivittämällä pakonomaisesti avoinna olevaa Facebookin sivua.
Haluaisin lopettaa johonkin kohottavaan ja jalosta mutta armollisesta sisimmästäni kertovaan lausahdukseen, mutta kaikki mitä keksin liittyy joko viherkasveihin tai kynsilakkoihin. Juuri niin ylevä todellisuudessa olen.
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
Seuraavaksi Ajankohtainen nauris ja juurestenviljelijöiden tuoreimmat uutiset
Lauantai valkeni perjantaisista terassikauden avajaisskumpista huolimatta kivuttomana ja kauniina. Prätkäliikkeen ystävämyynnissä oli kuumaa, paitsi auringosta myös kaikista niistä kiiltävän himottavista, isomoottorisista pyöristä ja niitä luotsaavista maastohousuisista, hämmentyneesti hymyilevistä prätkäjätkistä. Ostin elämäni ensimmäisen prätkätakin (ja huomasin vasta kotimatkalla, että sen takaliepeeseen on brodeerattu "Try to catch me". Arvostaakohan ajo-opettajani sitä?) ja hanskat, enkä olisi malttanut riisua niitä koko iltana. Takki on musta, limenvihrein ja valkoisin tehostein, ja saa minut muistuttamaan hieman Hulkia leventämällä hartialinjani muurinmurtajanomaiseksi. Se on ihana, se on katu-uskottava - ja se on minun, kokonaan, vain ja ainoastaan minun. Kypäränkin saan, vähintään pitkäaikaislainaan kuulemma, ja arvatkaapas mitä: se on mattamusta! Huoh.
Eilen sitten tulimme tuta nauriiden olevan selvästikin sesonkituote, eikä tuon sesongin aika taida olla ihan vielä. Neljännessä ruokakaupassa tärppäsi, ja vaikka varanauriskin oli jo hankittu, sain pitäytyä kestitykseni alkuperäisessä menuideassa, hunajaisissa uuninauriissa valkosipulivoin kera. Nauriskesteissä olivat läsnä Nuu, TK jonka kotonakäymisen kunniaksi koko kestit polkaistiin käyntiin, sekä Kuosma ja myöhemmin myös Reino. Omenapiirakkaakin nautittiin, vispatulla soossilla, ja sampanjaa ja vuosikertahäränverta. Jutut olivat totuttuun tyyliin huonoja, mauttomia ja yleisesti loukkaavaksi koettuja. Toiset humaltuivat toisia enemmän, kaiken määrähän on vakio kuten muistamme. Reittimme kulki tuttujen Kallion baarien ja Vegemestan järisyttävän hyvien burgereitten kautta keskustan kantiksiin, jossa törmäsin yllättäviin kasvoihin menneisyydestä. Tiskillä ei yrityksistä huolimatta saanut vaihdettua kymppiä viisikymppiseksi, eikä pantiksi jätettyä nahkarotsiakaan tarvinnut yrittää myydä katukaupassa. Sen sijaan eräs viereemme tiskille linnoittautunut pitkän linjan tenuttaja piereskeli, äänettä mutta voimakkaanhajuisesti ja koetti haastaa meitä keskusteluun kanssamme, tuloksetta. Kävin kehumassa kivannäköisen ja silmäpeliini vastanneen miehen, ja sen ilahtuneen kiitoksen edessä tunsin itseni pyyteettömäksi ja vilpittömäksi hyväntekijäksi.
Kotimatkalla itsekurini toimi ensi päivää kuivilla viettävän narkkarin periksiantamattomuudella: herätin työn sankarin, tungin itseni juttusilleen ja pummin vielä kyydin kotiinkin. Vielä nyt kohtaamisen jälkihehkuissa paistattelu saa olon tuntumaan hyvälle, mutta pudotus tulee olemaan kerta kerralta kovempi. Miten sitä ei vain suostu uskomaan yksinkertaisia totuuksia? Miksei anna kivulle edes mahdollisuutta haalistua, helpottua, lakata merkitsemästä? Miksi vain tykkää, henkeäsalpaavan, sydäntäkuristavan, epätoivoisen kovasti - ihan liikaa?
Olisitpa täällä valvomassa mun unta.
Eilen sitten tulimme tuta nauriiden olevan selvästikin sesonkituote, eikä tuon sesongin aika taida olla ihan vielä. Neljännessä ruokakaupassa tärppäsi, ja vaikka varanauriskin oli jo hankittu, sain pitäytyä kestitykseni alkuperäisessä menuideassa, hunajaisissa uuninauriissa valkosipulivoin kera. Nauriskesteissä olivat läsnä Nuu, TK jonka kotonakäymisen kunniaksi koko kestit polkaistiin käyntiin, sekä Kuosma ja myöhemmin myös Reino. Omenapiirakkaakin nautittiin, vispatulla soossilla, ja sampanjaa ja vuosikertahäränverta. Jutut olivat totuttuun tyyliin huonoja, mauttomia ja yleisesti loukkaavaksi koettuja. Toiset humaltuivat toisia enemmän, kaiken määrähän on vakio kuten muistamme. Reittimme kulki tuttujen Kallion baarien ja Vegemestan järisyttävän hyvien burgereitten kautta keskustan kantiksiin, jossa törmäsin yllättäviin kasvoihin menneisyydestä. Tiskillä ei yrityksistä huolimatta saanut vaihdettua kymppiä viisikymppiseksi, eikä pantiksi jätettyä nahkarotsiakaan tarvinnut yrittää myydä katukaupassa. Sen sijaan eräs viereemme tiskille linnoittautunut pitkän linjan tenuttaja piereskeli, äänettä mutta voimakkaanhajuisesti ja koetti haastaa meitä keskusteluun kanssamme, tuloksetta. Kävin kehumassa kivannäköisen ja silmäpeliini vastanneen miehen, ja sen ilahtuneen kiitoksen edessä tunsin itseni pyyteettömäksi ja vilpittömäksi hyväntekijäksi.
Kotimatkalla itsekurini toimi ensi päivää kuivilla viettävän narkkarin periksiantamattomuudella: herätin työn sankarin, tungin itseni juttusilleen ja pummin vielä kyydin kotiinkin. Vielä nyt kohtaamisen jälkihehkuissa paistattelu saa olon tuntumaan hyvälle, mutta pudotus tulee olemaan kerta kerralta kovempi. Miten sitä ei vain suostu uskomaan yksinkertaisia totuuksia? Miksei anna kivulle edes mahdollisuutta haalistua, helpottua, lakata merkitsemästä? Miksi vain tykkää, henkeäsalpaavan, sydäntäkuristavan, epätoivoisen kovasti - ihan liikaa?
Olisitpa täällä valvomassa mun unta.
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Oh, baby, baby!
Seuraa laskuhumalainen, pointiton ja mahdollisimman omaperätön bloggauksen muotoon puettu blyääärgh.
Perheelliset sanovat, ettemme me citysinkut ymmärrä. Emme tiedä, millaista on valvoa öitä putkeen, sammuttaa uuden ihmisen kyltymätöntä nälkää nännit ruvella, pelätä sen puolesta ja varjella sen elämää; emme tiedä, millaista on kun joku hymyilee ensi kertaa elämässään, kehittyy päivittäin silmissä, imee aikaa, kärsivällisyyttä ja energiaa niin, ettei mihinkään muuhun riitä.
Millaista on kiukutella biojätteen viemisestä, ylitöistä, väärästä piiristä tulevista ystävistä. Haisevista jaloista, tahdittomista sukulaisista.
Emme ymmärräkään. Voimme yrittää asettua toisen asemaan, voimme eläytyä, voimme käyttää koko kuvittelukykymme. Kyseessä on kuitenkin niin suuri ja elämää mullistava asia, ettemme välttämättä pysty. Emme pysty, koskemme todellisuudessa ehkä tiedä siitä mitään.
Miten ne unohtavat sen kaiken? Yksinäiset illat, jolloin kosketustakin enemmän kaipaa ystävällistä ajatusta? Vaitonaiset aamut, jolloin tietää olevansa väärässä paikassa, mutta jolloin sekin haittaa vähemmän kuin herääminen yksin omassa kotona, liian avarassa sängyssä, liian viileissä lakanoissa? Hetket arkityön ja kodin välillä, jolloin huomaa, että kotiin voisi yhtä hyvin jättää menemättäkin kenenkään huomaamatta? Hetket, jolloin kaipaisi vierelleen jotakuta, joka tuntee läpikotaisin kuin ystävä, mutta joka ei anna ihon erottaa?
Eivätkö ne ole koskaan olleetkaan siellä, missä vastassa on vain kylmä kaakeli ja eilen kaadettu jaffalasillinen?
Eivätkö olleet, vai eivätkö vain halua muistaa?
Perheelliset sanovat, ettemme me citysinkut ymmärrä. Emme tiedä, millaista on valvoa öitä putkeen, sammuttaa uuden ihmisen kyltymätöntä nälkää nännit ruvella, pelätä sen puolesta ja varjella sen elämää; emme tiedä, millaista on kun joku hymyilee ensi kertaa elämässään, kehittyy päivittäin silmissä, imee aikaa, kärsivällisyyttä ja energiaa niin, ettei mihinkään muuhun riitä.
Millaista on kiukutella biojätteen viemisestä, ylitöistä, väärästä piiristä tulevista ystävistä. Haisevista jaloista, tahdittomista sukulaisista.
Emme ymmärräkään. Voimme yrittää asettua toisen asemaan, voimme eläytyä, voimme käyttää koko kuvittelukykymme. Kyseessä on kuitenkin niin suuri ja elämää mullistava asia, ettemme välttämättä pysty. Emme pysty, koskemme todellisuudessa ehkä tiedä siitä mitään.
Miten ne unohtavat sen kaiken? Yksinäiset illat, jolloin kosketustakin enemmän kaipaa ystävällistä ajatusta? Vaitonaiset aamut, jolloin tietää olevansa väärässä paikassa, mutta jolloin sekin haittaa vähemmän kuin herääminen yksin omassa kotona, liian avarassa sängyssä, liian viileissä lakanoissa? Hetket arkityön ja kodin välillä, jolloin huomaa, että kotiin voisi yhtä hyvin jättää menemättäkin kenenkään huomaamatta? Hetket, jolloin kaipaisi vierelleen jotakuta, joka tuntee läpikotaisin kuin ystävä, mutta joka ei anna ihon erottaa?
Eivätkö ne ole koskaan olleetkaan siellä, missä vastassa on vain kylmä kaakeli ja eilen kaadettu jaffalasillinen?
Eivätkö olleet, vai eivätkö vain halua muistaa?
torstai 23. huhtikuuta 2009
Liitä: pilvipää.jpg
Olisin halunnut laittaa tämän päivän merkintään Fridan lähettämän Pilvipää-stripin, mutten mitenkään saanut sitä tarttumaan Bloggeriin. Harmi, sillä se on mielestäni hieno ja sangen kuvaava.
Miksi ne, joiden yhteydenottoja ei muista toivoa eikä niiden sitten tullessa niistä edes oikein piittaa, ovat innokkaita kuin koiranpennut, joiden ruumiinosat ovat irrota silkasta miellyttämisenhalusta? Miksi ihminen, joka on rohkaistunut ylipäänsä avaamaan kontaktikanavan tuntemattoman kanssa, ei vain tohdi soittaa, vaan ainoastaan tekstailee loputtomasti ja pitkästyttävästi? Miksi, jos se haluaa jotain, ei rohkene sitä kysyä - tai jos ei halua, miksi ylipäänsä vaivautuu mihinkään?
Töissä tänään naistenlehtiä selaillessani törmäsin MeNaisissa väittämään, jonka mukaan alkuperäinen Beverly Hills 90210 olisi ollut kulttisarja. Eihän ollut. Se oli sen ajan mittapuulla suurella rahalla suurelle yleisölle tehty, valtavirraksi suunniteltu ja toteutettu nuorten saippuasarja. Ei sellaisella tuotannolla ole mitään tekemistä kulttimaineen kanssa: tarkastaisitte termistöä ennen kuin roiskitte menemään. Jos ei oma yleissivistys riitä.
Eräästä toisestakin kiiltäväpintaisesta muotijulkaisusta onnistuin tulistumaan juuri niin tosikkomaisesti kuin entinen maailmantuskainen teini vain voi. Oliviassa oli pyydetty kolmea kauneusalan ammattilaista kertomaan omista nikseistään ja suosituksistaan päivittäisen kauneudenhoidon saralta. Jokikinen heistä muisti vannoa luonnollisuuden nimiin, mikä on kännykkäni muistikirjan mukaan ihan paskaa. Minä olen kyllästynyt siihen kauneusihanneterrorismiin - toki kauneusihanneterrorismiin kokonaisuudessaan, mutta tähän haaraan ihan erityisesti - joka julistaa natural lookin olevan sen ainoan oikean tavoittelemisenarvoisen. Nainen ei voi olla kovin paljon mitään näyttämättä tämän mielipiteen mukaan halvalle tai erikoisuudentavoittelijalle, valju tavallisuus kun on niin paljon kauniimpaa. Lapsesta saakka meille opetetaan, että pitää pitää huolta itsestään - muttei liikaa. Itsensä laittaminen on myös kohteliaisuutta muita kohtaan - kunhan muistaa kohtuuden. Itsensä tällääjät ja peilaajat ovat turhamaisia hupakoita ja rumat ne vaatteilla koreilee ja saunanraikas naapurintyttö se olla pitää.
Minä puolestani olen sitä mieltä, että enemmän on aina enemmän ja Mira Luodin sanoin mieluummin överit kuin vajarit. Kirjoittihan jo F. Scott Fitzgerald Kultahatussa aikanaan, että
, ja toki tämän voi tulkita myös varsin sovinistiseksi, patriarkaalista valtaa pönkittäväksi sitaatiksi, mutta se onkin sitten kokonaan toinen keskustelu.
Miksi ne, joiden yhteydenottoja ei muista toivoa eikä niiden sitten tullessa niistä edes oikein piittaa, ovat innokkaita kuin koiranpennut, joiden ruumiinosat ovat irrota silkasta miellyttämisenhalusta? Miksi ihminen, joka on rohkaistunut ylipäänsä avaamaan kontaktikanavan tuntemattoman kanssa, ei vain tohdi soittaa, vaan ainoastaan tekstailee loputtomasti ja pitkästyttävästi? Miksi, jos se haluaa jotain, ei rohkene sitä kysyä - tai jos ei halua, miksi ylipäänsä vaivautuu mihinkään?
Töissä tänään naistenlehtiä selaillessani törmäsin MeNaisissa väittämään, jonka mukaan alkuperäinen Beverly Hills 90210 olisi ollut kulttisarja. Eihän ollut. Se oli sen ajan mittapuulla suurella rahalla suurelle yleisölle tehty, valtavirraksi suunniteltu ja toteutettu nuorten saippuasarja. Ei sellaisella tuotannolla ole mitään tekemistä kulttimaineen kanssa: tarkastaisitte termistöä ennen kuin roiskitte menemään. Jos ei oma yleissivistys riitä.
Eräästä toisestakin kiiltäväpintaisesta muotijulkaisusta onnistuin tulistumaan juuri niin tosikkomaisesti kuin entinen maailmantuskainen teini vain voi. Oliviassa oli pyydetty kolmea kauneusalan ammattilaista kertomaan omista nikseistään ja suosituksistaan päivittäisen kauneudenhoidon saralta. Jokikinen heistä muisti vannoa luonnollisuuden nimiin, mikä on kännykkäni muistikirjan mukaan ihan paskaa. Minä olen kyllästynyt siihen kauneusihanneterrorismiin - toki kauneusihanneterrorismiin kokonaisuudessaan, mutta tähän haaraan ihan erityisesti - joka julistaa natural lookin olevan sen ainoan oikean tavoittelemisenarvoisen. Nainen ei voi olla kovin paljon mitään näyttämättä tämän mielipiteen mukaan halvalle tai erikoisuudentavoittelijalle, valju tavallisuus kun on niin paljon kauniimpaa. Lapsesta saakka meille opetetaan, että pitää pitää huolta itsestään - muttei liikaa. Itsensä laittaminen on myös kohteliaisuutta muita kohtaan - kunhan muistaa kohtuuden. Itsensä tällääjät ja peilaajat ovat turhamaisia hupakoita ja rumat ne vaatteilla koreilee ja saunanraikas naapurintyttö se olla pitää.
Minä puolestani olen sitä mieltä, että enemmän on aina enemmän ja Mira Luodin sanoin mieluummin överit kuin vajarit. Kirjoittihan jo F. Scott Fitzgerald Kultahatussa aikanaan, että
"- - parasta mitä tyttö voi tässä maailmassa on olla sievä pieni hupakko."
, ja toki tämän voi tulkita myös varsin sovinistiseksi, patriarkaalista valtaa pönkittäväksi sitaatiksi, mutta se onkin sitten kokonaan toinen keskustelu.
keskiviikko 22. huhtikuuta 2009
I empty bottle, I feel a bit free
Sitä tulee aina toisinaan tuumineeksi.
Lähtiessään yksille jotka venyvät seuraavaan aamuun. Korkatessaan punaviinipullon arki-iltana saadakseen kipeästi kaipaamansa lasillisen. Kulauttaessaan jatkoilla sen viimeisen ja tavallisesti täysin tarpeettoman viskipaukun. Aloittaessaan kesäisellä puistobrunssilla päivänsä korkeaan Tiimarin lasiinsa kaatamallaan mimosalla.
Että kuinka helppoa olisikaan luiskahtaa alkoholistiksi.
En luonnollisestikaan tarkoita, että hyvistä bileistä ja kuohuviinin mausta pitävän kolmikymppisen ja Hesarin Alkon rappusilla päivystävän rapajuopon välille olisi vedettävissä suora joskin jyrkästi viettävä yhteysviiva. Tarkoitan sellaista päivittäiset velvollisuutensa, ihmissuhteensa ja talousasiansa moitteetta hoitavaa suurkuluttajaa, jonka on helppo luetella kantabaarinsa hinnasto ulkomuistista, Alkon edulliset mutta kelvolliset punaviinit ja keskikaupungin after work -tarjouspaikat, mutta hankala muistaa päivää, jolloin olisi ollut kokonaan ilman alkoholipitoisia virvokkeita.
Kaappijuoposta, siitä minä puhun.
Huomaa sen nousuhumalasta syntyvän kevyen udun olevan useimmiten arkea mukavampi; opittuaan loiventamaan oikein krapula tai sen pelkokaan ei enää pääse pilaamaan riemua. Hahmottaa helposti sen joissain olosuhteissa sangen tavoiteltavaksi tilaksi. Ymmärtää, todella ymmärtää, mistä eskapismissa todella on kyse. Tajuaa olevansa rajalla, jonka toisella puolella ovat satunnaiset, eivät aina hallitut saati epäsäännölliset mutta toistaiseksi vielä yksilölliset humalat ja toisella puolen niiden tavoitteellinen lisääminen ja arkipäiväistyminen.
Eikä millään rajalla voi loputtomiin keikkua lipeämättä ennen pitkää jommallekummalle puolelle.
Olen koko päivän tuntenut käveleväni jonkun toisen jaloilla. Eilinen tasapainolautakyykkäily on tehnyt tänään liikkumisestani epävakaata ja hapuilevaa, kuin yrittäisi suoriutua esperantoksi käännetyn Kelan OT12-kaavakkeen täyttämisestä.
Moottoripyöräilyyn etureisien hyytelöisyys ei onneksi vaikuttanut. Ajoin jo melkein hyvin enkä taaskaan osunut mihinkään, en edes niihin kierrettäviin keiloihin tai vähän väliä ajolinjalleni tepastelleeseen ajo-opettajaani. Kuudesta käsittelykokeen osa-alueesta kaikki kolme harjoiteltua olisivat kuulemma menneet läpi, kaksi jopa niille tehtäville kasvoja vasten nauraen. Hymyä alkoi irrota maikastakin, tunnin lopulla se oli jo miltei hyväntuulinen ja suhtautui suopeasti pakonomaiseen leikinlaskuuni. Ihan tällaisena ironisena kuriositeettina vielä loppuun pieni tietovisa: kuka arvaa ekana, mitä se tekee sivutyönään?
Kukaan ei lähtenyt kanssani juhlistuslasillisille. Kaadoin siis kotiinpäästyäni itselleni yhden: hyvän ajotunnin kunniaksi ja yksin riemuitsemisen harmillisuutta lievittääkseni.
Lähtiessään yksille jotka venyvät seuraavaan aamuun. Korkatessaan punaviinipullon arki-iltana saadakseen kipeästi kaipaamansa lasillisen. Kulauttaessaan jatkoilla sen viimeisen ja tavallisesti täysin tarpeettoman viskipaukun. Aloittaessaan kesäisellä puistobrunssilla päivänsä korkeaan Tiimarin lasiinsa kaatamallaan mimosalla.
Että kuinka helppoa olisikaan luiskahtaa alkoholistiksi.
En luonnollisestikaan tarkoita, että hyvistä bileistä ja kuohuviinin mausta pitävän kolmikymppisen ja Hesarin Alkon rappusilla päivystävän rapajuopon välille olisi vedettävissä suora joskin jyrkästi viettävä yhteysviiva. Tarkoitan sellaista päivittäiset velvollisuutensa, ihmissuhteensa ja talousasiansa moitteetta hoitavaa suurkuluttajaa, jonka on helppo luetella kantabaarinsa hinnasto ulkomuistista, Alkon edulliset mutta kelvolliset punaviinit ja keskikaupungin after work -tarjouspaikat, mutta hankala muistaa päivää, jolloin olisi ollut kokonaan ilman alkoholipitoisia virvokkeita.
Kaappijuoposta, siitä minä puhun.
Huomaa sen nousuhumalasta syntyvän kevyen udun olevan useimmiten arkea mukavampi; opittuaan loiventamaan oikein krapula tai sen pelkokaan ei enää pääse pilaamaan riemua. Hahmottaa helposti sen joissain olosuhteissa sangen tavoiteltavaksi tilaksi. Ymmärtää, todella ymmärtää, mistä eskapismissa todella on kyse. Tajuaa olevansa rajalla, jonka toisella puolella ovat satunnaiset, eivät aina hallitut saati epäsäännölliset mutta toistaiseksi vielä yksilölliset humalat ja toisella puolen niiden tavoitteellinen lisääminen ja arkipäiväistyminen.
Eikä millään rajalla voi loputtomiin keikkua lipeämättä ennen pitkää jommallekummalle puolelle.
Olen koko päivän tuntenut käveleväni jonkun toisen jaloilla. Eilinen tasapainolautakyykkäily on tehnyt tänään liikkumisestani epävakaata ja hapuilevaa, kuin yrittäisi suoriutua esperantoksi käännetyn Kelan OT12-kaavakkeen täyttämisestä.
Moottoripyöräilyyn etureisien hyytelöisyys ei onneksi vaikuttanut. Ajoin jo melkein hyvin enkä taaskaan osunut mihinkään, en edes niihin kierrettäviin keiloihin tai vähän väliä ajolinjalleni tepastelleeseen ajo-opettajaani. Kuudesta käsittelykokeen osa-alueesta kaikki kolme harjoiteltua olisivat kuulemma menneet läpi, kaksi jopa niille tehtäville kasvoja vasten nauraen. Hymyä alkoi irrota maikastakin, tunnin lopulla se oli jo miltei hyväntuulinen ja suhtautui suopeasti pakonomaiseen leikinlaskuuni. Ihan tällaisena ironisena kuriositeettina vielä loppuun pieni tietovisa: kuka arvaa ekana, mitä se tekee sivutyönään?
Kukaan ei lähtenyt kanssani juhlistuslasillisille. Kaadoin siis kotiinpäästyäni itselleni yhden: hyvän ajotunnin kunniaksi ja yksin riemuitsemisen harmillisuutta lievittääkseni.
tiistai 21. huhtikuuta 2009
And sometimes planes they smash up in the sky, and sometimes lonely hearts they just get lonelier
Kävelen kirjastosta kotiin. Iltainen vasta-aurinko leimuaa hiuksissani ja laukussani on monta uutta kiehtovaa romaania. Vastaanteputtava hupsunnäköinen pikkukoira saa minut hymyilemään ja tekemään veikeitä ilmeitä itseään huvittaakseen. Tuntuu melkein hyvälle.
Eikä se ole yhtään sopivaa. En halua lakata ikävöimästä sinua, en halua unohtaa ja selvitä, en halua vain jatkaa elämääni.
Sillä jos minä teen niin, sinäkin voit. Ehkä sinullakin on jo vähän paremmin, ehkä sinäkään et enää kaipaa herkeämättä. Ehkä sinäkin hymyilet seurakoirille ja auringolle hiuksissasi.
En minä halua sinun pääsevän minusta yli. Silloin olisit jättänyt minut kahdesti, ja sitä minä en kestäisi.
Eikä se ole yhtään sopivaa. En halua lakata ikävöimästä sinua, en halua unohtaa ja selvitä, en halua vain jatkaa elämääni.
Sillä jos minä teen niin, sinäkin voit. Ehkä sinullakin on jo vähän paremmin, ehkä sinäkään et enää kaipaa herkeämättä. Ehkä sinäkin hymyilet seurakoirille ja auringolle hiuksissasi.
En minä halua sinun pääsevän minusta yli. Silloin olisit jättänyt minut kahdesti, ja sitä minä en kestäisi.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Muuten hän oli niin kuin yksi meistä vain, hän rokkia rakastaa ja lähdön tunnelmaa
Kummallinen ambivalenssi myllää elämässäni. Syön aamiaiseksi kaurapuuroa, välipalaksi ananasrahkaa ja iltapalaksi porkkanaraastetta raejuustolla, ostan soijarouhetta M. Laineen jalanjäljissä ja teen siitä sekä perunoista viikon arkilounaat. Ravaan salilla ja lenkillä, yritän nukkua runsaasti ja elää muutenkin säntillisesti. Se tuntuu hyvälle, antaa arkeen ryhtiä ja mielelle lujuutta.
Kuitenkin tunnen huojuvani puoliksi katuojassa, kuin toinen korkoni olisi katkennut tanssittuani mukulakivikadulla. Haluan hankkiutua vastuuttomaan humalaan, tilata lärvilaudan vain itselleni ja joutua epäilyttäville jatkoille. Haluan aloittaa aamuni mimosalla, tupakoida sisällä ja lojua dekadentisti tuhmien poikien käsivarsilla.
Niinpä päädyn harjoittamaan tylsän keskiluokkaisesti kumpaakin, vuoron perään, osaamatta valita puoltani. Eikä kumpikaan tunnu täsmälleen oikealta, siltä kuin kuvittelin sen tuntuvan. Ehkä siihen on syynsä, miksi tämänikäiset naiset niin usein ovat jo perheellisiä. Ovatko he itse valinneet tilanteensa, vai onko tilanne valinnut heidät?
Mitä ilmeisimmin itseään älykkäänä pitävän ihmisen ei tulisi tunnustaa pitävänsä Katja Kallion kirjoista. Luin kuitenkin eilen Elokuvamuistin ja olin sangen viihdytetty. Pidän Kallion tavasta yhdistää suvereenisti korkeakulttuurisia knoppeja arkisiin sattumuksiin, rinnastaa huoletta yleisesti klassikoina pidettyjä elokuvia yleisesti hömppänä pidettyihin, kietoa oman elämänsä kohokohdat Woody Allenin tarinankuljetuksellisiin ratkaisuihin. Parhaimmillaan hänen oivalluksensa saavat aikaan aitoja reaktioita, sellaisia, joihin ihminen herahtaa tunnistettuaan kertomuksesta jotain itsestään, ensin järkytyttyään siitä, ettei olekaan niin uniikki enigma kuin on kuvitellut olevansa, vaan edustaakin jotain yleisinhimillistä, jaettua kokemusta, josta kaikki saavat kiinni, kunhan joku osaa ensin pukea sen sanoiksi oikein.
Mitä ilmeisimmin kokemani älykkyys onkin silkkaa illuusiota.
Kuitenkin tunnen huojuvani puoliksi katuojassa, kuin toinen korkoni olisi katkennut tanssittuani mukulakivikadulla. Haluan hankkiutua vastuuttomaan humalaan, tilata lärvilaudan vain itselleni ja joutua epäilyttäville jatkoille. Haluan aloittaa aamuni mimosalla, tupakoida sisällä ja lojua dekadentisti tuhmien poikien käsivarsilla.
Niinpä päädyn harjoittamaan tylsän keskiluokkaisesti kumpaakin, vuoron perään, osaamatta valita puoltani. Eikä kumpikaan tunnu täsmälleen oikealta, siltä kuin kuvittelin sen tuntuvan. Ehkä siihen on syynsä, miksi tämänikäiset naiset niin usein ovat jo perheellisiä. Ovatko he itse valinneet tilanteensa, vai onko tilanne valinnut heidät?
Mitä ilmeisimmin itseään älykkäänä pitävän ihmisen ei tulisi tunnustaa pitävänsä Katja Kallion kirjoista. Luin kuitenkin eilen Elokuvamuistin ja olin sangen viihdytetty. Pidän Kallion tavasta yhdistää suvereenisti korkeakulttuurisia knoppeja arkisiin sattumuksiin, rinnastaa huoletta yleisesti klassikoina pidettyjä elokuvia yleisesti hömppänä pidettyihin, kietoa oman elämänsä kohokohdat Woody Allenin tarinankuljetuksellisiin ratkaisuihin. Parhaimmillaan hänen oivalluksensa saavat aikaan aitoja reaktioita, sellaisia, joihin ihminen herahtaa tunnistettuaan kertomuksesta jotain itsestään, ensin järkytyttyään siitä, ettei olekaan niin uniikki enigma kuin on kuvitellut olevansa, vaan edustaakin jotain yleisinhimillistä, jaettua kokemusta, josta kaikki saavat kiinni, kunhan joku osaa ensin pukea sen sanoiksi oikein.
Mitä ilmeisimmin kokemani älykkyys onkin silkkaa illuusiota.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2009
Tapani Napalmi, terroristi
Olen tilassa, jossa maailma on pahan kerran ylierotisoitunut. Kun näen töissä kivannäköisen miesasiakkaan kauniit sormet, keksin niille heti ainakin viisi mielekkäämpää käyttötapaa ja -paikkaa. Kun salilla hyväkroppainen sälli käy selinmakuulle tehdäkseen vatsoja, joudun pinnistelemään ollakseni tähyilemättä tämän treenisortsien lahkeesta sisään. Kun kaupungilla näen kahden ihmisen koskettavan toistaan - suutelemisesta nyt puhumattakaan - ihoni kirkuu, niin kipeästi se kaipaa hyväilemistä.
Niinpä tänään, sivistyessäni Stoassa Alpo Aaltokosken Tärkeintä on olla -nykytanssiteoksen parissa, näin vain ylikehittyneitä ojentajia, kireitä pakaroita, huohotuksen tahdissa aaltoilevia rintakehiä. Liikekieli, tilankäyttö, tarinaSEKSI, musiikki, valaistusSEKSI, puvustus, yleisöystävälliSEKSISEKSISEKSI.
Jos oleminen on tärkeintä, on se myös vaikeinta.
Onneksi loppuilta tarjosi suoraa musavideopornografiaa virkattujen tanssiasujen verhoaman vihjailun sijaan: kävimme näkemässä Fast & Furiousin. Hikisen reggaetonin tahtiin pumppaavat, pikkuruisiin hotpantseihin sullotut latinopyllyt, wifebeatereita pullistavat tatuoidut rintakehät ja ratin pusertamisesta jännittyvät hauikset, konerasva ja kostean ilmanalan tahmaama kiilto iholla, taivaaseen saakka jatkuvat sileät sääret. En tiedä, syttyykö pikkuinen Maria Gasolinani enemmänkin bensanhajusta ja moottorin karjunnasta vai kaikesta siihen liittyvästä seksistisestä ja pinnallisesta räyhästä.
SeksÄH.
Niinpä tänään, sivistyessäni Stoassa Alpo Aaltokosken Tärkeintä on olla -nykytanssiteoksen parissa, näin vain ylikehittyneitä ojentajia, kireitä pakaroita, huohotuksen tahdissa aaltoilevia rintakehiä. Liikekieli, tilankäyttö, tarinaSEKSI, musiikki, valaistusSEKSI, puvustus, yleisöystävälliSEKSISEKSISEKSI.
Jos oleminen on tärkeintä, on se myös vaikeinta.
Onneksi loppuilta tarjosi suoraa musavideopornografiaa virkattujen tanssiasujen verhoaman vihjailun sijaan: kävimme näkemässä Fast & Furiousin. Hikisen reggaetonin tahtiin pumppaavat, pikkuruisiin hotpantseihin sullotut latinopyllyt, wifebeatereita pullistavat tatuoidut rintakehät ja ratin pusertamisesta jännittyvät hauikset, konerasva ja kostean ilmanalan tahmaama kiilto iholla, taivaaseen saakka jatkuvat sileät sääret. En tiedä, syttyykö pikkuinen Maria Gasolinani enemmänkin bensanhajusta ja moottorin karjunnasta vai kaikesta siihen liittyvästä seksistisestä ja pinnallisesta räyhästä.
SeksÄH.
lauantai 18. huhtikuuta 2009
Sexy & seventeen
Stressaavan työviikon jälkeiset nollausoluet Kurvin William K:ssa. Upearipsinen baarimikko unohtaa laskea olueni ja joudun palaamaan tiskille noutamaan sitä - sattumus, josta riittää hupia jokaisen seuraavankin noudolle. Keskustelemme seurueeni kanssa Raamatusta ja maitolitran hinnasta.
Kustaa Vaasan legendaarisen herttaisen henkilökunnan voittokulku jatkuu: suunnattoman suloinen nuorukainen myy minulle lasillisen punaviiniä, nimittää sitä valkoiseksi ja häkeltyy takeltelustaan niin, ettei edes laske kämmenelleen laskemiani kolikoita vaan sanoo luottavansa minun laskeneen ne valmiiksi. Kerskun seurueelleni löytämälläni täydellisellä hyytyneen veren värisellä kynsilakalla. Nuu ilmoittaa liittyvänsä seuraamme pikimiten, mistä ilostun kovasti.
Pasificossa tunnelma on hämyisä ja hieman aggressiivinen. Nautimme sangriaa ja aurinkorasvan makuista chichitä kannuittain, esittelemme vapaapainin erikoisliikkeitä sekä keksimme keinoja säikytellä lapsia vanhemman ominaisuudessa. Kanssani samalle nahkarahille työntyy seisovasilmäinen nuorukainen, Jeccican isä, joka omien sanojensa mukaan tahtoo painaa aseenpiipun ohimolleen. Asioita, joita voit tehdä vain kerran elämässäsi.
Seurue poistuu jättäen minut ja Nuun viimeistelemään kannua, ja kuin taikaiskusta pöytämme takana olevalle sohvalle säntää lauma kohteliaita ja karamellinsieviä poikia. 18 vuotta vanhoja poikia, jotka kiipeilevät toistensa syliin, työntelevät suunnattoman pitkiä pillejä toistensa ruumiinaukkoihin - ja ovat niin jakamattoman kiinnostuneita, suorastaan janoisia kuulemaan meidän puhuvan. Mitä sä harrastat? Juksaan olevani 25-vuotias, sillä jo jonkun 26-vuotiaan ajatteleminen saa pojat julkistamaan kommentteja toyboystä, kasvoillaan sumea, sisäänpäinkääntynyt ilme, joka syntyy siitä, kun yrittää käsittää jotain todella kaukaista: avaruus... miljardi euroa... ikiliikkuja... vauvauinti... Jessica Alba...
Huomaan ajautuneeni joukkion kauneimman, hieman ujon suurisilmän kanssa kahdenkeskiseen ajatustenvaihtoon. Lasken käteni sen polvelle; se sävähtää koko vartalonsa mitalta ja hetken luulen sen pakenevan metsäkauriin lailla. Se kuitenkin jää paikoilleen, vaikka sen silmistä näkee, miten sen sydän takoo ja hengitys käy työläästi.
Muutaman korttelin matkalla minun luokseni se ei enää oikein keksi sanottavaa, tuijottelee Vansiensa kärkiin ja potkii pikkukiviä. Ylläpidän tunnelmaa ja nykivää keskustelua; pyyhkäisen majoneesitahran sen leualta ja suutelen varovaisesti. Se vastaa ahnaasti eikä ensinkään niin kömpelösti kuin oletan, se on jo aikuinen, omasta mielestään ihan valmis ihminen.
Se katselee suuret silmät selällään ympärilleen asunnossani, sulla on ihan sikana kirjoja ootsä lukenu noi kaikki, enkä raatsi pestä meikkejä ettei todellinen ikäni paljastuisi. Sen vartalo on ihana, kireä ja sileä kauttaaltaan, eikä sillä ole yhtään rintakarvaa...
Sitten herään.
Kustaa Vaasan legendaarisen herttaisen henkilökunnan voittokulku jatkuu: suunnattoman suloinen nuorukainen myy minulle lasillisen punaviiniä, nimittää sitä valkoiseksi ja häkeltyy takeltelustaan niin, ettei edes laske kämmenelleen laskemiani kolikoita vaan sanoo luottavansa minun laskeneen ne valmiiksi. Kerskun seurueelleni löytämälläni täydellisellä hyytyneen veren värisellä kynsilakalla. Nuu ilmoittaa liittyvänsä seuraamme pikimiten, mistä ilostun kovasti.
Pasificossa tunnelma on hämyisä ja hieman aggressiivinen. Nautimme sangriaa ja aurinkorasvan makuista chichitä kannuittain, esittelemme vapaapainin erikoisliikkeitä sekä keksimme keinoja säikytellä lapsia vanhemman ominaisuudessa. Kanssani samalle nahkarahille työntyy seisovasilmäinen nuorukainen, Jeccican isä, joka omien sanojensa mukaan tahtoo painaa aseenpiipun ohimolleen. Asioita, joita voit tehdä vain kerran elämässäsi.
Seurue poistuu jättäen minut ja Nuun viimeistelemään kannua, ja kuin taikaiskusta pöytämme takana olevalle sohvalle säntää lauma kohteliaita ja karamellinsieviä poikia. 18 vuotta vanhoja poikia, jotka kiipeilevät toistensa syliin, työntelevät suunnattoman pitkiä pillejä toistensa ruumiinaukkoihin - ja ovat niin jakamattoman kiinnostuneita, suorastaan janoisia kuulemaan meidän puhuvan. Mitä sä harrastat? Juksaan olevani 25-vuotias, sillä jo jonkun 26-vuotiaan ajatteleminen saa pojat julkistamaan kommentteja toyboystä, kasvoillaan sumea, sisäänpäinkääntynyt ilme, joka syntyy siitä, kun yrittää käsittää jotain todella kaukaista: avaruus... miljardi euroa... ikiliikkuja... vauvauinti... Jessica Alba...
Huomaan ajautuneeni joukkion kauneimman, hieman ujon suurisilmän kanssa kahdenkeskiseen ajatustenvaihtoon. Lasken käteni sen polvelle; se sävähtää koko vartalonsa mitalta ja hetken luulen sen pakenevan metsäkauriin lailla. Se kuitenkin jää paikoilleen, vaikka sen silmistä näkee, miten sen sydän takoo ja hengitys käy työläästi.
Muutaman korttelin matkalla minun luokseni se ei enää oikein keksi sanottavaa, tuijottelee Vansiensa kärkiin ja potkii pikkukiviä. Ylläpidän tunnelmaa ja nykivää keskustelua; pyyhkäisen majoneesitahran sen leualta ja suutelen varovaisesti. Se vastaa ahnaasti eikä ensinkään niin kömpelösti kuin oletan, se on jo aikuinen, omasta mielestään ihan valmis ihminen.
Se katselee suuret silmät selällään ympärilleen asunnossani, sulla on ihan sikana kirjoja ootsä lukenu noi kaikki, enkä raatsi pestä meikkejä ettei todellinen ikäni paljastuisi. Sen vartalo on ihana, kireä ja sileä kauttaaltaan, eikä sillä ole yhtään rintakarvaa...
Sitten herään.
torstai 16. huhtikuuta 2009
Lyckan är sill och dill
Nuukin otsikoi ruotsiksi. Minäkin halusin.
Tänään verokarhu viimein suvaitsi ilmoittautua. Takaisin tuli huomattavasti vähemmän kuin monille lähipiiriläisilleni, mutta kuitenkin moninkertaisesti viimevuotinen potti. Sen verran sopivasti, että aloin varailla tatuointiaikaa. Rahathan ovat fyysisesti käsissäni vasta joulukuussa, mutta koska minulla on mustaa valkoisella niiden olemassaolosta, tuntuu kuin voisin ihan hyvin törsätä ne vaikka heti. Siksi onkin uskomattoman turhauttavaa odotella vastausta sähköpostiinsa, jossa ilmoittautuu jonottamaan syksyn tatuointiaikoja. Oikeastihan se on vain hyvä, sillä tuska jalostaa ja kärsimys kasvattaa. Ja vartominen vituttaa.
Ihan huomattavan vähän sanottavaa tällä erää. Tuntuu, ettei mitään tapahdu, ja jos tapahtuukin, ei sillä ole mitään merkitystä. Odotan sellaisia elokuvista opittuja, absurdeja ja satumaisia sattumuksia ja eleitä, en oikein jaksa keskittyä mihinkään tai piitata mistään. Haluaisin kamalasti kaikkea, enkä oikeasti kuitenkaan kuin yhden asian.
Tänään hymyilin varovaisesti suloiselle pojalle. Se hymyili takaisin siten kuin asiakaspalvelijalle hymyillään, poskia vähän pingottaen ja hampaita näyttämättä. Ehkä huomenna joku katsoo silmiinkin.
Tänään verokarhu viimein suvaitsi ilmoittautua. Takaisin tuli huomattavasti vähemmän kuin monille lähipiiriläisilleni, mutta kuitenkin moninkertaisesti viimevuotinen potti. Sen verran sopivasti, että aloin varailla tatuointiaikaa. Rahathan ovat fyysisesti käsissäni vasta joulukuussa, mutta koska minulla on mustaa valkoisella niiden olemassaolosta, tuntuu kuin voisin ihan hyvin törsätä ne vaikka heti. Siksi onkin uskomattoman turhauttavaa odotella vastausta sähköpostiinsa, jossa ilmoittautuu jonottamaan syksyn tatuointiaikoja. Oikeastihan se on vain hyvä, sillä tuska jalostaa ja kärsimys kasvattaa. Ja vartominen vituttaa.
Ihan huomattavan vähän sanottavaa tällä erää. Tuntuu, ettei mitään tapahdu, ja jos tapahtuukin, ei sillä ole mitään merkitystä. Odotan sellaisia elokuvista opittuja, absurdeja ja satumaisia sattumuksia ja eleitä, en oikein jaksa keskittyä mihinkään tai piitata mistään. Haluaisin kamalasti kaikkea, enkä oikeasti kuitenkaan kuin yhden asian.
Tänään hymyilin varovaisesti suloiselle pojalle. Se hymyili takaisin siten kuin asiakaspalvelijalle hymyillään, poskia vähän pingottaen ja hampaita näyttämättä. Ehkä huomenna joku katsoo silmiinkin.
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Oon niin kuin en oiskaan, niin kuin en toivoiskaan
Minulla on ikävä lempinimiä. Niitä sellaisia, jotka sikiävät yhteisestä, yksityisestä hassuttelusta, kenties jostain intiimeistä yksityiskohdista tai jaetuista lapsuusmuistoista. Sellaisista vähän noloista ja uniikeista hellittelysanoista, joita kuullessaan ehkä vähän leikisti hermostuu, mutta salaa kuitenkin tykkää hurjasti siitä, että joku välittää niin paljon, että viitsii keksiä sellaisia.
Ikävöin myös sitä kihelmöivää, onnellista jännityksen tunnetta, joka pistelee iholla päivän, illan odotuksessa; pitkiä ja näennäisen tarkoituksettomia, jaarittelevia puheluita, pieniä yhdentekeviä tekstiviestejä, sähköposteja jotka kertovat lähettäjän kaipaavan; kiireettömiä tunteja, joina maailmankaikkeus pyörii kahden navan ympärillä eikä mikään ole tärkeämpää kuin toisen iho omaa vasten; hiuksia pörröttäviä käsiä, syliä itketyksen ympärille, hymyä joka syttyy vain minua varten.
Kaikkein eniten kaipaan ajatusta siitä, että olen jollekulle enemmän kuin kukaan. Että kuulun johonkin, jollekin.
Meistä ei enää
jäljellä mitään
Päivässä haihtuu
toiseksi muuttuu
Se vihloo ja syö
joka ytimeen asti käy yksinäisyys
tänäänkin minä luovutin
annoin sen nylkeä mua
- PMMP: Tulva
Ikävöin myös sitä kihelmöivää, onnellista jännityksen tunnetta, joka pistelee iholla päivän, illan odotuksessa; pitkiä ja näennäisen tarkoituksettomia, jaarittelevia puheluita, pieniä yhdentekeviä tekstiviestejä, sähköposteja jotka kertovat lähettäjän kaipaavan; kiireettömiä tunteja, joina maailmankaikkeus pyörii kahden navan ympärillä eikä mikään ole tärkeämpää kuin toisen iho omaa vasten; hiuksia pörröttäviä käsiä, syliä itketyksen ympärille, hymyä joka syttyy vain minua varten.
Kaikkein eniten kaipaan ajatusta siitä, että olen jollekulle enemmän kuin kukaan. Että kuulun johonkin, jollekin.
Meistä ei enää
jäljellä mitään
Päivässä haihtuu
toiseksi muuttuu
Se vihloo ja syö
joka ytimeen asti käy yksinäisyys
tänäänkin minä luovutin
annoin sen nylkeä mua
- PMMP: Tulva
maanantai 13. huhtikuuta 2009
- Mitä sit jos tuolta tullaan? - No siinähän sit ollaan.
On Alonson vika, jos pesä on raunioina. Frida löysi eilisen jäljiltä kotoaan piinapulloja. Veikon oikea nimi on niin tylsä, että sanotaan sitä edelleen Veikoksi vaan. Millä todennäköisyydellä kauppaan pyrkii samaan aikaan noin monta invalidia?
Ja kettukin nähtiin.
Ei hyvänen aika. Onneksi huomenna alkaa jälleen arki. Kotona tuoksuu puhdas yykki ja suitsuke.
Ja kettukin nähtiin.
Ei hyvänen aika. Onneksi huomenna alkaa jälleen arki. Kotona tuoksuu puhdas yykki ja suitsuke.
Planta geeni on perimään kirjoitettu istutustaipumus
Mistä mahtaa johtua, että kolmen päivän totaalinen vetelehtiminen aiheuttaa näin suunnattomia syyllisyystiloja? Se tosiseikka, että noista kolmesta illasta kaksi vietin keskiolutpitoisen viihteen parissa, osin anniskeluravintoloissa, vain pahentaa nalkuttavaa ääntä päässäni.
Mitä ihmettä? En tärvännyt kaikkia ansioitani. En feidannut tapaamisia tai sovittuja menoja. En rikkonut mitään tai ketään. En ollut edes suunnitellut saavani aikaan kovasti yhtään mitään; miksi minusta siis tuntuu, kuin minulla olisi paras olla jokin hyvä selitys moiseen tuottamattomaan lorvailuun tai muuten?
Mitä sillä on väliä, vaikka kohottautuisi sängystä lähempänä puoltapäivää kuin kukonlaulua, jos niillä keinoin tuntee olonsa virkistyneeksi ja on valmis koitoksiin ja sankaritekoihin?
Jaksaakseni paremmin elää rasittavan kurinpitäjäpuoleni kanssa aloitin tämän päivän pesemällä ikkunat. Kylvetin viherkasvit. Pesin ja levitin pyykit. Tiskasin. Pian lähden poikkeamaan puutarhamyymälässä hankkiakseni viimein työhuoneeseeni kauan himoitsemani kentianpalmun: luonnollisesti siihen pitää sitten vaihtaa ruukku, mikä saa aikaan multaista sotkua lattialla, mikä aiheuttaa siivoamisen tarpeen, mistä seuraa tomuttamista, imuriääniä ja laminaattipesuaineen vaahtoa. Josko neljäs kuolemansynti alkaisi siinä vaiheessa olla miltei sovitettu.
Mitä ihmettä? En tärvännyt kaikkia ansioitani. En feidannut tapaamisia tai sovittuja menoja. En rikkonut mitään tai ketään. En ollut edes suunnitellut saavani aikaan kovasti yhtään mitään; miksi minusta siis tuntuu, kuin minulla olisi paras olla jokin hyvä selitys moiseen tuottamattomaan lorvailuun tai muuten?
Mitä sillä on väliä, vaikka kohottautuisi sängystä lähempänä puoltapäivää kuin kukonlaulua, jos niillä keinoin tuntee olonsa virkistyneeksi ja on valmis koitoksiin ja sankaritekoihin?
Jaksaakseni paremmin elää rasittavan kurinpitäjäpuoleni kanssa aloitin tämän päivän pesemällä ikkunat. Kylvetin viherkasvit. Pesin ja levitin pyykit. Tiskasin. Pian lähden poikkeamaan puutarhamyymälässä hankkiakseni viimein työhuoneeseeni kauan himoitsemani kentianpalmun: luonnollisesti siihen pitää sitten vaihtaa ruukku, mikä saa aikaan multaista sotkua lattialla, mikä aiheuttaa siivoamisen tarpeen, mistä seuraa tomuttamista, imuriääniä ja laminaattipesuaineen vaahtoa. Josko neljäs kuolemansynti alkaisi siinä vaiheessa olla miltei sovitettu.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
Jos tämä oli vastaus, mikähän mahtoikaan olla kysymys?
Edellisessä bloggauksessa esitellyistä syistä olen uuvuksissa ja turhautunut. Nauttimani huomattava määrä Pepsi Maxia myös estää minua kapuamasta vielä peiton alle, joten ajattelinkin tutkia pitkästä aikaa merkillisiä hakutuloksia. Mmmöhöh, hörähdyttää kuin Lemmetty Ulvilaa tupakkapaikalla.
ja muuta paskaa
Täällähän minä, täällähän minä!
asian beiby porno
Sairasta sikailua. Mikä on beiby? Viittaako "asian" asiaan vai Aasiaan?
enää itke mä sanoin sulle lyric
Kuka tässä kyynelehtii ja miksi? Eikö sitä siis saa jatkaa vai eikö sitä haluta jatkaa?
eulii
Tämä kuulostaa toiminnalle, jota ns. ruunattu henkilö saattaisi suorittaa esims pullataikinaa kaaviloidessaan tai vaihtoehtoisesti baarissa korskuessaan.
ihokarva tolu
Liiallisen tai epätoivotun karvoituksen poistoon lienee markkinoilla parempiakin kemikaaleja, samoin henkilökohtaisen hygienian ylläpitoon.
kosmetiikka säännös ette saa juksata
No hitsi, ei sitte. Se numero siinä purkinkuvan sisällä tarkoittaa säilyvyyskuukausia avaamisesta. Tai vuosia.
olen carlos ja bader
Näetkö sä sen uhkana vai mahdollisuutena? Uhkana ja mahdollisuutena? Jonakin muuna, minä?
puttu urumis
Toistatko ystävällisesti kysymyksen vielä ensimmäisellä kotimaisella?
seksi hanska
En ole aivan varma, viitataanko tällä Kyllikki Nyrkin ihmeelliseen elämään ja urotekoihin vai kenties johonkin aivan muuhun, kuten kirkkaanpunaisiin ja sekä värinsä että materiaalinsa vuoksi eroottisiksi koettuihin nahkakäsineisiin.
seksipalvelujen vaikea osoite
Hyvä olla rehellinen ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Mitenkä sitä muinaista hakurobottia mainostettiinkaan, palvelu joka puhuu suomea?
suurisilmäinen nisäkäs
Hmm... Liito-orava? Aavikkokettu? Cavalierkingcharlesinspanieli? Kummituseläin? Eeeeei?
touko-pouko totta vai tarua
Onhan fiktion konsepti tuttu-puttu?
vau porno
Yks on just oppinut kirjoittamaan. Näppiksellä.
yksi siideri
Selvä! Mihin osoitteeseen?
ja muuta paskaa
Täällähän minä, täällähän minä!
asian beiby porno
Sairasta sikailua. Mikä on beiby? Viittaako "asian" asiaan vai Aasiaan?
enää itke mä sanoin sulle lyric
Kuka tässä kyynelehtii ja miksi? Eikö sitä siis saa jatkaa vai eikö sitä haluta jatkaa?
eulii
Tämä kuulostaa toiminnalle, jota ns. ruunattu henkilö saattaisi suorittaa esims pullataikinaa kaaviloidessaan tai vaihtoehtoisesti baarissa korskuessaan.
ihokarva tolu
Liiallisen tai epätoivotun karvoituksen poistoon lienee markkinoilla parempiakin kemikaaleja, samoin henkilökohtaisen hygienian ylläpitoon.
kosmetiikka säännös ette saa juksata
No hitsi, ei sitte. Se numero siinä purkinkuvan sisällä tarkoittaa säilyvyyskuukausia avaamisesta. Tai vuosia.
olen carlos ja bader
Näetkö sä sen uhkana vai mahdollisuutena? Uhkana ja mahdollisuutena? Jonakin muuna, minä?
puttu urumis
Toistatko ystävällisesti kysymyksen vielä ensimmäisellä kotimaisella?
seksi hanska
En ole aivan varma, viitataanko tällä Kyllikki Nyrkin ihmeelliseen elämään ja urotekoihin vai kenties johonkin aivan muuhun, kuten kirkkaanpunaisiin ja sekä värinsä että materiaalinsa vuoksi eroottisiksi koettuihin nahkakäsineisiin.
seksipalvelujen vaikea osoite
Hyvä olla rehellinen ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Mitenkä sitä muinaista hakurobottia mainostettiinkaan, palvelu joka puhuu suomea?
suurisilmäinen nisäkäs
Hmm... Liito-orava? Aavikkokettu? Cavalierkingcharlesinspanieli? Kummituseläin? Eeeeei?
touko-pouko totta vai tarua
Onhan fiktion konsepti tuttu-puttu?
vau porno
Yks on just oppinut kirjoittamaan. Näppiksellä.
yksi siideri
Selvä! Mihin osoitteeseen?
NYT VIRVOTAAN!
Olen tunnetusti hauskanpidon ystävä. Jos siis sääpiäisenvietto alkaa nukkumalla niin pitkään kuin napa nipottaa, toimittamalla tyhjää alkuiltaan saakka ja saamalla auringonlaskun aikaan loistokasta, juhlimaan altista seuraa, ovat puitteet Minkille mieleiselle vapaapäiväputkelle otolliset.
Pitkän perjantain sanomaksi muodostuivat nuorukaiset. Pasificossa nautimme kannullisen sangriaa, seurasimme poikamaista kurmoottamista ("Mä en uskalla mennä röökille kun mä saan turpaani noilta!") ja pillien nenääntyöntelyä, sovittelimme nuorten miesten lippa-asusteita sekä saimme samat piltit syömään kädestämme (jos pojan syntymävuosi on 1990 ja oma sijoittuu seitsenkymmenluvun lopulle, onko moraalitonta jallittaa sitä? Täysi-ikäinenhän se kuitenkin on, joten rikoksen tuntomerkit eivät täyttyne?).
Kustaa Vaasaan siirtyminen pudotti tiellemme Attacin pantavannäköisen pääjohtajan, kovaäänistä tilitystä sekä lopulta Kallion valomerkin. Kotimatkalla totesin upottaneeni illan aikana miltei enemmän rahaa grilliruokatuotteisiin kuin alkoholijuomiin.
Lankalauantaina heräsin karapoulousvapaaseen, sädehtivän keväiseen aamupäivään, mistä riehaantuneena säntäsin kaupungille hankkimaan silmänympärysvoidetta. Reinon kanssa vietetty kahvituokio ja Serkkutytön keittiöremontin (joka muuten maksettiin pil- rahalla. Rahalla.) lopputuloksen tarkastaminen muuttuivatkin skumppalounaaksi ja kevään ensimmäisiksi pussilonkeroiksi Kaisaniemen puistossa. Illan ohjelma oli tuttu, mutta seura uutta: jos sisarussarja Jessie (8 vuotta), Jeesus ja Soulord Matikainen (iät tuntemattomat) ovat hunningolla tai Mauri Israel Mikkola käyttäytyy huonosti, katseet voi suunnata persaukisten baarin pizzatiskille. Illan drinkit olivat mansikkaisia, lukuunottamatta Chichi-kannullista sekä Panttari-shottia (panttari panttaa siinä missä salmari salmaa, luonnollisesti). Suunnitelma ensi vuoden palmusunnuntaita varten on myös laadittu: jos sinun rappukäytävässäsi kajahtaa kyseisenä aamuna reipashenkinen "NYT VIRVOTAAN! (Ihanaa Leijonat ihanaa!)", tiedät keille soittaa.
Loppuun vielä dadaistisuudessaan vertaansa hakeva keskustelu minun ja Serkkutytön välillä lauantaina:
m: - Millon te meette JP:n kanssa naimisiin?
St: - No emmätiedä, JP on jo niin vanhakin ettei sitä kiinnosta silleen enää.
- No mut haluisitsä?
- Eeemmä kyllä vielä kotiin haluais lähteä.
- Jjjust.
Tahtoisin toisin, mutta kustaat lienevät vaasattu osaltani tältä pääsiäiseltä.
Pitkän perjantain sanomaksi muodostuivat nuorukaiset. Pasificossa nautimme kannullisen sangriaa, seurasimme poikamaista kurmoottamista ("Mä en uskalla mennä röökille kun mä saan turpaani noilta!") ja pillien nenääntyöntelyä, sovittelimme nuorten miesten lippa-asusteita sekä saimme samat piltit syömään kädestämme (jos pojan syntymävuosi on 1990 ja oma sijoittuu seitsenkymmenluvun lopulle, onko moraalitonta jallittaa sitä? Täysi-ikäinenhän se kuitenkin on, joten rikoksen tuntomerkit eivät täyttyne?).
Kustaa Vaasaan siirtyminen pudotti tiellemme Attacin pantavannäköisen pääjohtajan, kovaäänistä tilitystä sekä lopulta Kallion valomerkin. Kotimatkalla totesin upottaneeni illan aikana miltei enemmän rahaa grilliruokatuotteisiin kuin alkoholijuomiin.
Lankalauantaina heräsin karapoulousvapaaseen, sädehtivän keväiseen aamupäivään, mistä riehaantuneena säntäsin kaupungille hankkimaan silmänympärysvoidetta. Reinon kanssa vietetty kahvituokio ja Serkkutytön keittiöremontin (joka muuten maksettiin pil- rahalla. Rahalla.) lopputuloksen tarkastaminen muuttuivatkin skumppalounaaksi ja kevään ensimmäisiksi pussilonkeroiksi Kaisaniemen puistossa. Illan ohjelma oli tuttu, mutta seura uutta: jos sisarussarja Jessie (8 vuotta), Jeesus ja Soulord Matikainen (iät tuntemattomat) ovat hunningolla tai Mauri Israel Mikkola käyttäytyy huonosti, katseet voi suunnata persaukisten baarin pizzatiskille. Illan drinkit olivat mansikkaisia, lukuunottamatta Chichi-kannullista sekä Panttari-shottia (panttari panttaa siinä missä salmari salmaa, luonnollisesti). Suunnitelma ensi vuoden palmusunnuntaita varten on myös laadittu: jos sinun rappukäytävässäsi kajahtaa kyseisenä aamuna reipashenkinen "NYT VIRVOTAAN! (Ihanaa Leijonat ihanaa!)", tiedät keille soittaa.
Loppuun vielä dadaistisuudessaan vertaansa hakeva keskustelu minun ja Serkkutytön välillä lauantaina:
m: - Millon te meette JP:n kanssa naimisiin?
St: - No emmätiedä, JP on jo niin vanhakin ettei sitä kiinnosta silleen enää.
- No mut haluisitsä?
- Eeemmä kyllä vielä kotiin haluais lähteä.
- Jjjust.
Tahtoisin toisin, mutta kustaat lienevät vaasattu osaltani tältä pääsiäiseltä.
perjantai 10. huhtikuuta 2009
Kuva-arvoitus
Kysymys: Miten seuraavat, Lontoossa napsitut kuvat, liittyvät minun pääsiäiseeni?
- drag queen -musikaali?
- viskikitara?
Vastaus: Jos et keksi, yritä kovemmin!
- drag queen -musikaali?
- viskikitara?
Vastaus: Jos et keksi, yritä kovemmin!
torstai 9. huhtikuuta 2009
Mahtuuko kypärä?
Kiirastorstait näyttäisivät viime vuosina sisältäneen huomattavia määriä merkityksekkyyttä tulevaisuuteni kannalta, tavalla tai toisella.
Kaksi vuotta sitten otin kyseisenä päivänä toisen tatuointini, Raikan.
Viime vuonna välilevyni räjähti.
Tänä vuonna ajoin ensimmäisen moottoripyöräajotuntini.
Niukkasanainen ajo-opettajani tuuppasi minut aluksi pienen punaisen kevarin selkään, ja perussisäänajon jälkeen käski minun suhata Oulunkylän kenttää edestakaisin nykivän pikkuprätkän satulassa. Voin kuulkaa kertoa, että oli hankalaa:
- hitaasti ajaminen on paljon vaikeampaa kuin edes vähän nopeammin
- liikkeelle lähteminen moottoria sammuttamatta on vaikeampaa kuin autolla, sillä kytkin on prätkässä jotenkin paljon luontevampaa vapauttaa salamana
- käsille riittää alussa koko ajan tekemistä, enkä oikein tohdi ajatellakaan, millaista räveltämistä liikenteessä ajaminen onkaan
Jonkin ajan kuluttua olin selvästikin kypsä siirtymään oikean pärrän selkään. Koulun 600-kuutioinen järkytti minua silkalla painollaan niin, että olin tuuskahtaa kenttään heti kättelyssä, vaikka itseäni kohtalaisen vahvana pidänkin. Mutta katso: isoa oli paljon iisimpi ohjastaa! Se tuntui kiikkerän kaksipuolikkaan jälkeen mukavan vakaalle ja varmalle ja teki melkein rykimättä kaiken pyytämäni. Tunnin loputtua hymyilin leveämmin kuin huhtikuinen aurinko, eikä yhtään haitannut vaikka tunsin ripsarien levinneen viimassa enkä päässyt pakettiauton peilittömyyden vuoksi asiaa heti edes tarkistamaan.
Ajo-opettajani. Olisi varmasti ollut mielestäni 10 vuotta sitten sietämättömän kuuma; sen näköinen, jota yläasteikäisenä pitää aika varmana tyylin huipentumana ja kaikin puolin sikakovana jätkänä. Se on tosiaan sangen vähäpuheinen, mutta ihan mukava hieman lämmettyään ja kiva hymy sillä on. Pikkuinen mutta väsymätön viihdyttäjä sisälläni halusi nähdä enemmänkin tuota uhanalaista poskikramppia, niinpä lohkaisin mielestäni kerrassaan nokkelan, itseironisen ja vastustamattoman hauskan sutkauksen: ennen ajo-opetuksen alkamista ilahduin vilpittömästi siitä, että jo ensimmäinen, ihan tavallisten, siropäisten tyttöjen kypärä mahtui päähäni aivan hankaluuksitta. Tästä riemastuneena tekstasin Nuulle ilouutiset - ajamasta palattuani havaitsin Nuun vastanneen, niin avoimen kannustavasti ja ymmärtäen, että turskahdin nauramaan ääneen. Ajo-opettajani tähän:
- (uteliaana) No mitä?
- (muina miehinä) Ei kun kaverille tekstasin että jännitin kypärän mahtumista ja se komppas.
- (asiallisesti) Onhan tuolla aika laaja valikoima noita kypäriä.
- (kujeillen) Väärä vastaus! Sun olis pitänyt sanoa, että eihän sun pää nyt NIIN iso ole! (naurun pidättelyä)
- (ei edes hymynkaretta) ...
Kahden viikon päästä lisää. Sain tosin jo yhden epävirallisen ajokutsunkin, asia, mistä olen varsin otettu mutta mihin suhtaudun melkoisen pelokkaana: sitten kuitenkin mällään sen hienon Bemarin tai ajan sen varpaiden yli tai aivastan visiirin vihreäksi. Ja kuinkas suu sitten pannaan?
Kaksi vuotta sitten otin kyseisenä päivänä toisen tatuointini, Raikan.
Viime vuonna välilevyni räjähti.
Tänä vuonna ajoin ensimmäisen moottoripyöräajotuntini.
Niukkasanainen ajo-opettajani tuuppasi minut aluksi pienen punaisen kevarin selkään, ja perussisäänajon jälkeen käski minun suhata Oulunkylän kenttää edestakaisin nykivän pikkuprätkän satulassa. Voin kuulkaa kertoa, että oli hankalaa:
- hitaasti ajaminen on paljon vaikeampaa kuin edes vähän nopeammin
- liikkeelle lähteminen moottoria sammuttamatta on vaikeampaa kuin autolla, sillä kytkin on prätkässä jotenkin paljon luontevampaa vapauttaa salamana
- käsille riittää alussa koko ajan tekemistä, enkä oikein tohdi ajatellakaan, millaista räveltämistä liikenteessä ajaminen onkaan
Jonkin ajan kuluttua olin selvästikin kypsä siirtymään oikean pärrän selkään. Koulun 600-kuutioinen järkytti minua silkalla painollaan niin, että olin tuuskahtaa kenttään heti kättelyssä, vaikka itseäni kohtalaisen vahvana pidänkin. Mutta katso: isoa oli paljon iisimpi ohjastaa! Se tuntui kiikkerän kaksipuolikkaan jälkeen mukavan vakaalle ja varmalle ja teki melkein rykimättä kaiken pyytämäni. Tunnin loputtua hymyilin leveämmin kuin huhtikuinen aurinko, eikä yhtään haitannut vaikka tunsin ripsarien levinneen viimassa enkä päässyt pakettiauton peilittömyyden vuoksi asiaa heti edes tarkistamaan.
Ajo-opettajani. Olisi varmasti ollut mielestäni 10 vuotta sitten sietämättömän kuuma; sen näköinen, jota yläasteikäisenä pitää aika varmana tyylin huipentumana ja kaikin puolin sikakovana jätkänä. Se on tosiaan sangen vähäpuheinen, mutta ihan mukava hieman lämmettyään ja kiva hymy sillä on. Pikkuinen mutta väsymätön viihdyttäjä sisälläni halusi nähdä enemmänkin tuota uhanalaista poskikramppia, niinpä lohkaisin mielestäni kerrassaan nokkelan, itseironisen ja vastustamattoman hauskan sutkauksen: ennen ajo-opetuksen alkamista ilahduin vilpittömästi siitä, että jo ensimmäinen, ihan tavallisten, siropäisten tyttöjen kypärä mahtui päähäni aivan hankaluuksitta. Tästä riemastuneena tekstasin Nuulle ilouutiset - ajamasta palattuani havaitsin Nuun vastanneen, niin avoimen kannustavasti ja ymmärtäen, että turskahdin nauramaan ääneen. Ajo-opettajani tähän:
- (uteliaana) No mitä?
- (muina miehinä) Ei kun kaverille tekstasin että jännitin kypärän mahtumista ja se komppas.
- (asiallisesti) Onhan tuolla aika laaja valikoima noita kypäriä.
- (kujeillen) Väärä vastaus! Sun olis pitänyt sanoa, että eihän sun pää nyt NIIN iso ole! (naurun pidättelyä)
- (ei edes hymynkaretta) ...
Kahden viikon päästä lisää. Sain tosin jo yhden epävirallisen ajokutsunkin, asia, mistä olen varsin otettu mutta mihin suhtaudun melkoisen pelokkaana: sitten kuitenkin mällään sen hienon Bemarin tai ajan sen varpaiden yli tai aivastan visiirin vihreäksi. Ja kuinkas suu sitten pannaan?
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
C-a-t-
Takakontissani on pieni kissa, jolle olen jonkin aikaa etsinyt kotia,
mutta näille miekkailijaherroille en sitä voi tarjota.
Välillä se saa minut itkemään, kun ajattelen mitä sille kuuluu siellä.
Olen tavallaan sen vapauden tiellä,
koska pelkään, ettei se selviä yksin.
Vaikka voisin antaa sen mennä menojaan,
antaa sen olla kaunis ja urhea avaruuskissa,
ja niin avaan takakontin vauhdissa
ja kissa sinkoaa kohti mustaa aukkoa keskellä avaruutta,
ja pysähtyy ikuisuudeksi sen viereen ja kehrää.
Miikka
mutta näille miekkailijaherroille en sitä voi tarjota.
Välillä se saa minut itkemään, kun ajattelen mitä sille kuuluu siellä.
Olen tavallaan sen vapauden tiellä,
koska pelkään, ettei se selviä yksin.
Vaikka voisin antaa sen mennä menojaan,
antaa sen olla kaunis ja urhea avaruuskissa,
ja niin avaan takakontin vauhdissa
ja kissa sinkoaa kohti mustaa aukkoa keskellä avaruutta,
ja pysähtyy ikuisuudeksi sen viereen ja kehrää.
Miikka
Tuo voisi olla meidän
Olisi mukavaa olla Toimija: nainen, joka tekisi tiettyjä asioita siksi, että on aktiivisesti valinnut tekevänsä niitä eikä siksi, että äkkiä huomaisi tekemisen olevan ainoa vaihtoehto. Huomaan kuitenkin olevan asioita, joihin taipumista en edes välitä vastustella. Niin luonteville ja itsestäänselville ne tuntuvat. Voisi kuvitella, että nuo asiat olisivat hyväksi; voisi kuvitella, että edes itse tietäisi, mikä itselleen olisi hyväksi; voisi kuvitella, että yrittäisi toimia juuri sen eteen, sen saavuttaakseen.
Niinhän sitä luulisi.
Joitakin ihmisiä ei vain opi vihaamaan, vaikka toisinaan se voisi olla terveellistäkin ja oikeaan suuntaan sysäävää. Niille toivoo pelkästään hyvää, parempaa: jos se tarkoittaa elämää ilman minua, on se toki valitettavaa, muttei yhtään vähemmän toivottavaa.
If you want better things
I want you to have them
- Rilo Kiley: Go Ahead
Ikävä ei kuole 15 viikoittaisella treenikerralla, töihinajoreittiä vaihtamalla tai tuoppiin itkemällä. Ehkä on olemassa ikävää, joka ei suremalla lopu. Se kuitenkin hellittää hetkellisesti, kun tietää sen toisen olevan vajaan kilometrin päässä, aivan yhtä eksyneenä ja yksin.
Niinhän sitä luulisi.
Joitakin ihmisiä ei vain opi vihaamaan, vaikka toisinaan se voisi olla terveellistäkin ja oikeaan suuntaan sysäävää. Niille toivoo pelkästään hyvää, parempaa: jos se tarkoittaa elämää ilman minua, on se toki valitettavaa, muttei yhtään vähemmän toivottavaa.
If you want better things
I want you to have them
- Rilo Kiley: Go Ahead
Ikävä ei kuole 15 viikoittaisella treenikerralla, töihinajoreittiä vaihtamalla tai tuoppiin itkemällä. Ehkä on olemassa ikävää, joka ei suremalla lopu. Se kuitenkin hellittää hetkellisesti, kun tietää sen toisen olevan vajaan kilometrin päässä, aivan yhtä eksyneenä ja yksin.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
Coats and phantoms
Viime postauksen jälkeen on tapahtunut seuraavaa: olen rakastunut.
Lontooseen.
Simply smitten, kuten paikalliset sanovat. Mutta mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?
Kertoisinko, kuinka kiertoajelubussin sisäänheittäjäpoika pysäytti minut kadulla juuri kaupunkiin saavuttuamme kysyäkseen hiusvärini luonnollisuudesta vaiko siitä, kun hotellin vastaanottovirkailija tiedusteli miltei ensitöikseen, edustanko hiusteni vuoksi jotain kulttia vai olenko ehkä salagootti?
Kertoisinko, miten pikkuinen ja kummallinen hotellihuoneemme oli, miten sen ikkunat antoivat roskakatokselle, katossa risteili kosteusvauriojuova ja kylppärin lavuaari oli lähes tukossa; miten kun avasin matkalaukkuni, lattialla ei enää mahtunut kävelemään ja miten hiukset piti föönata sokkona, sillä ainoa peili sijaitsi kylppärissä, missä puolestaan ei ollut töpseliä lainkaan? Miten joka aamu hotellissa myös majoittuva hullu kiinalaisnainen tuli käytäville käymään taistelua näkymättömän kumppaninsa kanssa ja olisi karjunnallaan herättänyt vainajatkin? Miten juuri tyynypäädyn takana kulkevat vesiputket saivat olon tuntumaan varsin tidaaliselle yläkerran naapurin huuhtoessa vessansa?
Kertoisinko, kuinka ensimmäisenä iltana osallistuimme kahden tunnin fantastiselle Jack the Ripper -teemakävelylle, jolla ripperologi-John kertoi herra Viiltäjän töistä ja metsästyksestä niin karmivan elävästi, palavasilmäisesti ja taidolla, että kotimatkalla vilkuilimme säikkyinä pimeisiin porttikonkeihin ja juttelimme kukkasista perhosista saippuakuplista koiranpennuista vain painajaiset välttääksemme?
Kertoisinko, kuinka emme onnistuneet yhtenäkään päivänä syömään kylliksemme, sillä pubit eivät - ulkomainonnastaan huolimatta - suostuneet tarjoilemaan meille enää illalla ruokaa, ja mennä kituutimme lounaan ja jonkin pikaruokahenkisen iltapalan sekä pullotetun veden turvin; kuinka aina onnistuttuamme saamaan oikeaa ruokaa se osoittautui parhaaksi ikinä - eikä edes maksanut paljonkaan?
Kertoisinko, miten torstaina ostamani musikaalilippu oli perjantaiaamuun mennessä kadonnut mystisesti, jälkiä jättämättä, ja miten lippumyymälän poika aivan mutkitta printtasi lippukopion minulle soperrellessani toivoni menettäneenä ja äärimmäisen nöyränä koko tarinan; kuinka metroliikenteen takkuilun vuoksi myöhästyimme näytöksestä kuusi minuuttia mutta pääsimme sisään emmekä menettäneet kuin avausinstrumentaalin; kuinka itse show - Priscilla, Queen of the Desert - oli parasta koskaan näkemääni musiikkiteatteria, pääosan vetävästä Jason Donovanista jokikiseen kuoro- ja tanssiryhmäläiseen saakka lavastuksineen, puvustuksineen ja valaistuksineen päivineen; miten yleisö - teeman mukaisesti leninkeihin ja höyhenboiin sonnustautuneita miehiä ja naisia flipflopsandaaleissa - antautui kappaleelle täydellisesti, laulaen ja tanssien mukana, fosforoituja drinkkejä nauttien ja suosiotaan estotta osoittaen?
Kertoisinko, miten monia uskomattoman hienoja Converseja ja Superstareja löysin lukuisista, pelkästään sneakereihin keskittyneistä myymälöistä mutta sain ostettua vain yhdet, vinyylimustat Converset; miten emme löytäneet puoliakaan aiotuista liikkeistä, joiden osoitteet olimme jopa etukäteen netistä tarkistaneet, mutta sen sijaan kymmeniä toinen toistaan houkuttelevampia puoteja, kuten senkin skeittikaupan, jonka keesipäinen, pinkillä kajalilla silmänsä rajannut myyjäpoika luukutti Disturbedia ja kaivoi herttaisesti hymyillen minulle erikokoisia printtipaitoja pyynnöstäni (ostin yhden käsirauta-aiheisen, sillä niistä kaikkein siisteimmistä ei ollut kokoja); miten lumouduin Camden Townin tunnelmasta, ostin sarjakuvalaukun ja himoitsin reisiluuprinttipaitaa kuumeisesti?
Kertoisinko Buckinham Palacen vartijaparaatista, maailman parhaimman tuoksuisista miehistä joita käveli vastaan metrotunneleissa ja kadulla ja liukuportaissa, Reetun ja Nelson Mandelan patsaista, London Eyen hämmentävästä maisemaan sopimattomuudesta ja Big Benin edustalla parvelevista G20-mielenosoittajista, paikallisten ambulanssien varustelutasosta, liikenneympyrän keskellä lounastavista kaupunkilaisista, Harrod'sille pystytetystä Dianan ja Dodin muistosuihkulähteestä ja hävyttömän halvasta viskistä?
Vai kertoisinko eilisestä, pubi-illasta Camdenissa, jonka aikana ehdin muun muassa seuraavaa:
- keskustella pilkkunaamaisen, kodittoman näköisen miehen kanssa, joka sanoi tulleensa juttelemaan kanssani siksi, että kaikki katsoivat häntä karsaasti ja minä näytin ystävälliselle, ja kysyi, minkälaista on elää Suomessa
- saada huomiovyöry t-paitavalintani vuoksi ja joutua kertomaan New Yorkin matkastani sitä taustoittaakseni
- hengailla piirua vaille kaksimetrisen naistenalusvaatekauppiaan ja tämän ystävien (sydänkirurgi, intialainen yliopisto-opettaja ja vanki) kanssa, vastaanottaa tarjottuja drinkkejä sekä kohteliaisuuksia ja jutella muun muassa robottitanssista, kielitaidosta sekä rottweilerista nimeltä MacKenzie
- vaihtaa pubista klubiin, jonka katto oli matalammalla kuin Lady Moonissa ja lisäksi täynnä violetteja ilmapalloja, jossa kaikki juomat tarjoiltiin muovisista tarjoiluastioista, jossa soi vanha ysäripoppi ja jonka unisexvessassa seisoskeli mies, jonka työnä oli asetella vessassakävijöille tarjolle tikkareita isoon ChupaChupsin tikkarin malliseen telineeseen
- väistellä vuohenjuuston makuista kieltä ja liian innokkaita käsiä
- lähteä kotiin kahdesti, kun ensimmäinen kerta päättyikin "vielä yksiin" ensimmäisessä pubissa
- huomata silmäpelin toimivan taian lailla ja päätyä komean uusiseelantilaisen kokin juttusille sulokkaiden silmäniskujen ja paraatihymyn väläyttelyn seurauksena
- ajaa kotiin aidon mustan taksin takapenkillä, spekuloiden liiallisen ja sopivan flirttiasteen välillä kulkevasta rajasta
- tuntea olevani sangen viehättävä, haluttu ja muutenkin varsinainen ykköspalkinto
?
Tänään palasin kotiin, lopen uupuneena mutta onnellisena. Jälleen kaupunki, johon pitää päästä palaamaan.
Lontooseen.
Simply smitten, kuten paikalliset sanovat. Mutta mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?
Kertoisinko, kuinka kiertoajelubussin sisäänheittäjäpoika pysäytti minut kadulla juuri kaupunkiin saavuttuamme kysyäkseen hiusvärini luonnollisuudesta vaiko siitä, kun hotellin vastaanottovirkailija tiedusteli miltei ensitöikseen, edustanko hiusteni vuoksi jotain kulttia vai olenko ehkä salagootti?
Kertoisinko, miten pikkuinen ja kummallinen hotellihuoneemme oli, miten sen ikkunat antoivat roskakatokselle, katossa risteili kosteusvauriojuova ja kylppärin lavuaari oli lähes tukossa; miten kun avasin matkalaukkuni, lattialla ei enää mahtunut kävelemään ja miten hiukset piti föönata sokkona, sillä ainoa peili sijaitsi kylppärissä, missä puolestaan ei ollut töpseliä lainkaan? Miten joka aamu hotellissa myös majoittuva hullu kiinalaisnainen tuli käytäville käymään taistelua näkymättömän kumppaninsa kanssa ja olisi karjunnallaan herättänyt vainajatkin? Miten juuri tyynypäädyn takana kulkevat vesiputket saivat olon tuntumaan varsin tidaaliselle yläkerran naapurin huuhtoessa vessansa?
Kertoisinko, kuinka ensimmäisenä iltana osallistuimme kahden tunnin fantastiselle Jack the Ripper -teemakävelylle, jolla ripperologi-John kertoi herra Viiltäjän töistä ja metsästyksestä niin karmivan elävästi, palavasilmäisesti ja taidolla, että kotimatkalla vilkuilimme säikkyinä pimeisiin porttikonkeihin ja juttelimme kukkasista perhosista saippuakuplista koiranpennuista vain painajaiset välttääksemme?
Kertoisinko, kuinka emme onnistuneet yhtenäkään päivänä syömään kylliksemme, sillä pubit eivät - ulkomainonnastaan huolimatta - suostuneet tarjoilemaan meille enää illalla ruokaa, ja mennä kituutimme lounaan ja jonkin pikaruokahenkisen iltapalan sekä pullotetun veden turvin; kuinka aina onnistuttuamme saamaan oikeaa ruokaa se osoittautui parhaaksi ikinä - eikä edes maksanut paljonkaan?
Kertoisinko, miten torstaina ostamani musikaalilippu oli perjantaiaamuun mennessä kadonnut mystisesti, jälkiä jättämättä, ja miten lippumyymälän poika aivan mutkitta printtasi lippukopion minulle soperrellessani toivoni menettäneenä ja äärimmäisen nöyränä koko tarinan; kuinka metroliikenteen takkuilun vuoksi myöhästyimme näytöksestä kuusi minuuttia mutta pääsimme sisään emmekä menettäneet kuin avausinstrumentaalin; kuinka itse show - Priscilla, Queen of the Desert - oli parasta koskaan näkemääni musiikkiteatteria, pääosan vetävästä Jason Donovanista jokikiseen kuoro- ja tanssiryhmäläiseen saakka lavastuksineen, puvustuksineen ja valaistuksineen päivineen; miten yleisö - teeman mukaisesti leninkeihin ja höyhenboiin sonnustautuneita miehiä ja naisia flipflopsandaaleissa - antautui kappaleelle täydellisesti, laulaen ja tanssien mukana, fosforoituja drinkkejä nauttien ja suosiotaan estotta osoittaen?
Kertoisinko, miten monia uskomattoman hienoja Converseja ja Superstareja löysin lukuisista, pelkästään sneakereihin keskittyneistä myymälöistä mutta sain ostettua vain yhdet, vinyylimustat Converset; miten emme löytäneet puoliakaan aiotuista liikkeistä, joiden osoitteet olimme jopa etukäteen netistä tarkistaneet, mutta sen sijaan kymmeniä toinen toistaan houkuttelevampia puoteja, kuten senkin skeittikaupan, jonka keesipäinen, pinkillä kajalilla silmänsä rajannut myyjäpoika luukutti Disturbedia ja kaivoi herttaisesti hymyillen minulle erikokoisia printtipaitoja pyynnöstäni (ostin yhden käsirauta-aiheisen, sillä niistä kaikkein siisteimmistä ei ollut kokoja); miten lumouduin Camden Townin tunnelmasta, ostin sarjakuvalaukun ja himoitsin reisiluuprinttipaitaa kuumeisesti?
Kertoisinko Buckinham Palacen vartijaparaatista, maailman parhaimman tuoksuisista miehistä joita käveli vastaan metrotunneleissa ja kadulla ja liukuportaissa, Reetun ja Nelson Mandelan patsaista, London Eyen hämmentävästä maisemaan sopimattomuudesta ja Big Benin edustalla parvelevista G20-mielenosoittajista, paikallisten ambulanssien varustelutasosta, liikenneympyrän keskellä lounastavista kaupunkilaisista, Harrod'sille pystytetystä Dianan ja Dodin muistosuihkulähteestä ja hävyttömän halvasta viskistä?
Vai kertoisinko eilisestä, pubi-illasta Camdenissa, jonka aikana ehdin muun muassa seuraavaa:
- keskustella pilkkunaamaisen, kodittoman näköisen miehen kanssa, joka sanoi tulleensa juttelemaan kanssani siksi, että kaikki katsoivat häntä karsaasti ja minä näytin ystävälliselle, ja kysyi, minkälaista on elää Suomessa
- saada huomiovyöry t-paitavalintani vuoksi ja joutua kertomaan New Yorkin matkastani sitä taustoittaakseni
- hengailla piirua vaille kaksimetrisen naistenalusvaatekauppiaan ja tämän ystävien (sydänkirurgi, intialainen yliopisto-opettaja ja vanki) kanssa, vastaanottaa tarjottuja drinkkejä sekä kohteliaisuuksia ja jutella muun muassa robottitanssista, kielitaidosta sekä rottweilerista nimeltä MacKenzie
- vaihtaa pubista klubiin, jonka katto oli matalammalla kuin Lady Moonissa ja lisäksi täynnä violetteja ilmapalloja, jossa kaikki juomat tarjoiltiin muovisista tarjoiluastioista, jossa soi vanha ysäripoppi ja jonka unisexvessassa seisoskeli mies, jonka työnä oli asetella vessassakävijöille tarjolle tikkareita isoon ChupaChupsin tikkarin malliseen telineeseen
- väistellä vuohenjuuston makuista kieltä ja liian innokkaita käsiä
- lähteä kotiin kahdesti, kun ensimmäinen kerta päättyikin "vielä yksiin" ensimmäisessä pubissa
- huomata silmäpelin toimivan taian lailla ja päätyä komean uusiseelantilaisen kokin juttusille sulokkaiden silmäniskujen ja paraatihymyn väläyttelyn seurauksena
- ajaa kotiin aidon mustan taksin takapenkillä, spekuloiden liiallisen ja sopivan flirttiasteen välillä kulkevasta rajasta
- tuntea olevani sangen viehättävä, haluttu ja muutenkin varsinainen ykköspalkinto
?
Tänään palasin kotiin, lopen uupuneena mutta onnellisena. Jälleen kaupunki, johon pitää päästä palaamaan.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Mennään niin pitkälle kuin ikinä pääsee
Monesti elämäni matkat ovat sattuneet ajankohtaan, jolloin mieli on kaivannut taukoa jostakin kotikontuun sidotusta. Tuolloin lähteminen on tuntunut paitsi erityisen tarpeelliselle myöskin huojentavalle. Olen toteuttanut ikivanhaa illuusiota omasta elämästäni pakenemisesta, mennyt kliseisesti kauas jaksaakseni katsoa lähelle - ottanut hetken vapaata itsestäni, kadonnut toviksi muihin ympyröihin, joita varten olen saanut luoda itseni uudelleen, uudenlaisena.
Pidemmiltä reissuilta - Skånesta, interraililta, Amerikan kesästä - palatessani kovimmat kulttuurishokit ovat aina liittyneet siihen liikkumattomaan, sameaan virtaan, joksi kotoisan ja turvallisen arkeni olen tuntenut. Itse vierailla mailla jokapäiväisten pulmien kanssa kamppailtuaan ja siinä ohessa valovuosia kasvaneena on miltei mahdoton sopeutua ajatukseen siitä, ettei pienissä tutuissa ympyröissä mikään ole muuttunut. Aika noruu eteenpäin siirappimaisen tahmeana, päivät seuraavat toisiaan edellisen kaltaisena eikä kurjina hetkinä voi lohduttautua sillä, että se todellinen elämä on jossain ihan toisaalla ja tässä on kyse vain eräänlaisesta roolileikistä ja pakomatkasta, joka loppuu kyllä ennen pitkää.
Juuri nyt tuntuu jälleen hyvälle päästä hetkeksi hengittämään toisenlaista ilmaa, olkoonkin että vain muutamaksi päiväksi. Täällä vuorokauden jokainen osanen on edelleen painava muistoista ja kaipauksesta eikä maailma tunnu liikkuvan mihinkään. Jospa näkisin unieni lisäksi edes Lontoon väreissä.
Pidemmiltä reissuilta - Skånesta, interraililta, Amerikan kesästä - palatessani kovimmat kulttuurishokit ovat aina liittyneet siihen liikkumattomaan, sameaan virtaan, joksi kotoisan ja turvallisen arkeni olen tuntenut. Itse vierailla mailla jokapäiväisten pulmien kanssa kamppailtuaan ja siinä ohessa valovuosia kasvaneena on miltei mahdoton sopeutua ajatukseen siitä, ettei pienissä tutuissa ympyröissä mikään ole muuttunut. Aika noruu eteenpäin siirappimaisen tahmeana, päivät seuraavat toisiaan edellisen kaltaisena eikä kurjina hetkinä voi lohduttautua sillä, että se todellinen elämä on jossain ihan toisaalla ja tässä on kyse vain eräänlaisesta roolileikistä ja pakomatkasta, joka loppuu kyllä ennen pitkää.
Juuri nyt tuntuu jälleen hyvälle päästä hetkeksi hengittämään toisenlaista ilmaa, olkoonkin että vain muutamaksi päiväksi. Täällä vuorokauden jokainen osanen on edelleen painava muistoista ja kaipauksesta eikä maailma tunnu liikkuvan mihinkään. Jospa näkisin unieni lisäksi edes Lontoon väreissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
