Voi juku, toverit!
Minulle soitettiin juuri autokoululta ja tarjottiin ensimmäistä ajokertaa! Koetin sopertaa, etten ole vielä ehtinyt treenata teoriakoetta varten enkä edes maksanut toista erää kurssista. Reilu setä hörähti tunnustuksellisuudelleni ja sanoi reilusetämäiseen pedagogityyliin ettei se haita, "tuut ottamaan vähän tuntumaa tohon ajamiseen vaan niin katellaan sitä teoriaa sitte".
Istun risti-istunnassa sängyllä ja mutustan vuoronperään salmiakkitäytekeksejä ja kynsiäni. Kyllä on kuulkaa jännää.
Kevät on tainnut muutenkin toden teolla käynnistyä. A-korttihässäköinnin lisäksi jännitän ylihuomista saarivaltiovisiittiä. En ole koskaan aiemmin vieraillut niillä tanhuvilla: mitä jos en ymmärrä sanaakaan, mitä ne puhuvat? Osaan vain amerikkaa ja senkin puhumisesta on kohta taas jo vuosi. Mitä jos kirmaan paniikissa double deckerin tai sellaisen herraskaisen mustan taksin alle, kun se väärästä suunnasta kurvaa knallipäinen yksityisetsivä tai kumisaappaisiin ja paksuun tweedhameeseen sekä huiviin sonnustautunut maalaisvaimo katollaan tielleni? Entä jos joudun humalaan Rva Taalasmaan tilattua minulle several beers ja päädyn harjoittamaan säädytöntä irtohaureutta pisamaisen ja punapigmenttisen jalkapallohuligaanin kanssa? Olen yrittänyt harjoitella sanomaan "Oh, bogger!" ja "How do you do, sir?" ja "Sod off!" ja sitten niitä tervehdyksiä, joita Bertie Wooster aina kiekuu Kuhnuriklubille mennessään.
Voi hyvänen aika. Kauhean vaikea on ihmisen pysyä pöksyissään, kun joitakin päiviä sitten sen oli vielä vaikea muistaa edes hyvän tuulen anatomiaa ja nyt sen pitäisi sulavasti siirtyä haltioituneeseen moodiin.
tiistai 31. maaliskuuta 2009
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
Kallista tahtoo, halvalla halpaa saa
On olemassa ihmisryhmä nimeltä Täsmentäjät. Jokainen tuntee vähintään yhden sellaisen, joka tahtoo aina viimeisen sanan; joka aina haluaa olla mahdollisimman eksakti ja asiallinen ja tiukasti faktoissa pitäytyvä, ei siedä värittämistä tai liioittelua ja on muutenkin yleensä nuivahko persoona. Jätkä täsmentää *tähän rillien kohentamisliike etusormella nenänjuureen*.
On myös olemassa ihmisryhmä Tinkijät, ne sellaiset hupiveikot, jotka kinuvat alennuksia aina ja kaikesta, omasta mielestään sangen leikkisästi ja maailmankansalaisen elkein, mutta muiden mielestä yksinomaan vaivaannuttavasti ja sietämättömän itaralle vaikuttaen. Kiusallisinta tässä on, että monesti Tinkijät saavat haluamansa: eivät ehkä suurensuurta halvennusta, mutta kuitenkin prosentteja pois ohjevähittäishinnasta.
Itse olen sitä mieltä, että tuote on valmiiksi hinnoiteltu varmastikin jostain syystä: se maksaa sen verran kuin lapussa lukee ja jos se on liikaa, sitä ei osteta vaan siirrytään eteenpäin. Tämän varaan olen kuluttajuuteni laskenut ja jos se ei toimikaan näin, on tilanne uskomattoman kismittäväinen. En ole myöskään koskaan työskennellyt sellaisessa yrityksessä, jossa olisi ollut suotavaa - tai edes mahdollista - myöntää alennuksia. Tai ehkä niitä olisikin ollut mahdollista myöntää, mutta koska olen sen verran vittumainen antitinkaaja, en niitä koskaan kernaasti myönnä enkä etenkään sellaisille, jotka ovat kyllin röyhkeitä sellaisia vaatiakseen. Tuu uudestaan sitten, kun sulla on tarpeeksi massia.
On myös olemassa ihmisryhmä Tinkijät, ne sellaiset hupiveikot, jotka kinuvat alennuksia aina ja kaikesta, omasta mielestään sangen leikkisästi ja maailmankansalaisen elkein, mutta muiden mielestä yksinomaan vaivaannuttavasti ja sietämättömän itaralle vaikuttaen. Kiusallisinta tässä on, että monesti Tinkijät saavat haluamansa: eivät ehkä suurensuurta halvennusta, mutta kuitenkin prosentteja pois ohjevähittäishinnasta.
Itse olen sitä mieltä, että tuote on valmiiksi hinnoiteltu varmastikin jostain syystä: se maksaa sen verran kuin lapussa lukee ja jos se on liikaa, sitä ei osteta vaan siirrytään eteenpäin. Tämän varaan olen kuluttajuuteni laskenut ja jos se ei toimikaan näin, on tilanne uskomattoman kismittäväinen. En ole myöskään koskaan työskennellyt sellaisessa yrityksessä, jossa olisi ollut suotavaa - tai edes mahdollista - myöntää alennuksia. Tai ehkä niitä olisikin ollut mahdollista myöntää, mutta koska olen sen verran vittumainen antitinkaaja, en niitä koskaan kernaasti myönnä enkä etenkään sellaisille, jotka ovat kyllin röyhkeitä sellaisia vaatiakseen. Tuu uudestaan sitten, kun sulla on tarpeeksi massia.
Haluakko parempaa?
Jos kohtalaisen vetävännäköinen stadilaismisukka kävelee sisään tamperelaiseen Alkoon, nappaa hyllystä kaksi pulloa kuohuviiniä ja menee maksamaan niitä ja kassa - setämieshenkinen myyjäherra - kommentoi otsikon mukaisesti, mihin sen voidaan tulkita viittaavan? Pääsimme lopulta, hämillisten hymyjen ja tarkentavien lisäkysymysten saattelemana yhteisymmärrykseen siitä, että kyseessä oli uuden tuotteen markkinointiyritys; meille myös tarjottiin puhelinilmoituksella toimivaa jäähdytyspalvelua ensi kertaa silmällä pitäen. Tekisipä melkein mieleni testata palvelun valmius seuraavalla visiitillä.
Myöhemmin samana päivänä kampaajatuolissa istuessani, tiiraillessani lasissani poreilevan rosékuohuviinin kuplista siroavaa auringonpaistetta huomasin elämän olevan hetkellisesti varsin hyvää. Koko päivän tuntui hyvälle ja oikealla tavalla tärkeälle, tunsin olevani ystävä paikallaan ja luottamuksen arvoinen, enemmän kuin ystävä: perhettä.
Myöhemmin, junassa nautitun salasiiderin ja Rocksin inspiroivan kitaraduon (jonka sangen kuuma laulaja, sellainen villieläimensilmäinen ja kapea, pörrötukkainen muusikkomies öögaili minua sangen intensiivisesti, mistä häkellyin hetkellisesti niin, etten tohtinut flirttailla takaisin) päädyin M. Laineen residenssiin turauttelemaan vadelmasiideriä nenästäni ja sylkemään hampurilaisenjämiä ihmisten päälle sekä testaamaan astmapiippua - huonoin tuloksin. Jatkoimme Nuun kanssa vielä takaisin anniskelualueille sijoittamaan viimeisiä rahojamme tuottoisasti kuohuvaan ja maltaiseen Mieron heitettyä meidät ulos. Heräsin seuraavana aamuna omasta sängystäni shampanjanväriseen satiinipaitapuseroon sekä kynähameeseen sonnustautuneen Nuun vierestä.
Illalla, selätettyäni tyhjän mahan kanungin, päädyin alkuperäissuunnitelmaa noudattaen Taalasmaille elokuvailtaan. Ja niinhän siinä kävi, että tulin nähneeksi parhaat hetkeen näkemäni leffat, Death Proofin ja St. Trinian'sin.
Ensinmainittuhan on luonnollisesti Quentin Tarantinon grindhousekokeilu vahvoista ja nenäkkäistä tytöistä, arpisesta stuntmanista ja autoista. Onnistuin voittamaan ohjaajaa kohtaan tuntemani syvät ennakkoluulot (mielestäni se on vain yliarvostettu adhd-oireyhtymäinen isoksi venähtänyt teinipoika, joka on mieltynyt sotkuiseen ja veriseen splättäilyyn ja niukkapukeisiin tyttöihin) ja syventymään elokuvaan. Sen naishahmot ovat verrattomia, dialogi pärisee konetuliaseen intensiteetillä, nokkelana ja poliittisesti epäkorrektina. Erityisesti sylitanssikohtaus ("Are you Butterfly?") sekä luonnollisesti loppukliimaksi olisivat jo yksinään riittäneet syiksi katsoa kyseinen pätkä. Pidin.
Illan toisen valinnan, St. Trinian'sin, kuvittelin vastavan jo aiemmin kuvaamaani kieroutunutta mieltymystäni high school -leffoihin. Tämän lisäksi fiksaationani on etsiä mahdollisimman huonolta vaikuttavia elokuvia ja nauttia niiden luokattomuudesta: tähänkin nälkään valitsin juurikin kyseisen elokuvan.
Pieleen meni: se olikin brittituotanto ja siksi huomattavasti jenkkiserkkujaan anarkistisempi ja absurdimpi. Jos elokuvassa Rupert Everett esittää tuplaroolissa keski-ikäistä sisarusparia, Camilla ja Carnaby Frittonia (joista ensinmainitulla on hämmentävän selkeitä kaksi marjaa -tyyppisiä yhtymäkohtia erääseen tosielämän Camillaan) ja Colin Firthin näyttelemän ministerishahmon sääri joutuu toistuvasti Mr. Darcy -nimisen koiran väkisinmakaamaksi, ei se voi olla kovin huono. Tämän lisäksi Gemma Arterton on melkoinen puuma mustassa peruukkipolkassaan, verenpunaisessa huulimeikissään, kynähameessaan ja stilettikoroissaan, ja leffan avainvisailun isäntänä nähdään Stephen Fry, elämäni kenties omituisin kuumaksi luokittelemani mies.
Se olikin siis oikeasti hyvä high school -komedia, lähes lajityypin legendojen Mean Girlsin ja Cluelessin veroinen. Suosittelen sitäkin. Ja kenties, kenties viimein ensi kerralla saan vuokrata Zombie Strippersin pitkällisen mielitekoni mukaisesti.
Tänään heräsin virkeänä kesäaikaan uneksittuani viime yönä Pelastajat-sarjan ykkös- ja kakkoskaudelta tutun Samun riianneen minua periksiantamattomasti ja imartelevasti. Sillä oli pitkät ja kauniit soittajansormet ja se oli hirvittävän ihastunut minuun.
Kiipeily meni odotustenvastaisesti erinomaisesti, saaden aikaan hyvän mielen ja energianpuuskan. Kohta lähden suunnittelemaan ensi viikon Lontoon-visiittiä - matkakuumetta saattaa olla havaittavissa.
Myöhemmin samana päivänä kampaajatuolissa istuessani, tiiraillessani lasissani poreilevan rosékuohuviinin kuplista siroavaa auringonpaistetta huomasin elämän olevan hetkellisesti varsin hyvää. Koko päivän tuntui hyvälle ja oikealla tavalla tärkeälle, tunsin olevani ystävä paikallaan ja luottamuksen arvoinen, enemmän kuin ystävä: perhettä.
Myöhemmin, junassa nautitun salasiiderin ja Rocksin inspiroivan kitaraduon (jonka sangen kuuma laulaja, sellainen villieläimensilmäinen ja kapea, pörrötukkainen muusikkomies öögaili minua sangen intensiivisesti, mistä häkellyin hetkellisesti niin, etten tohtinut flirttailla takaisin) päädyin M. Laineen residenssiin turauttelemaan vadelmasiideriä nenästäni ja sylkemään hampurilaisenjämiä ihmisten päälle sekä testaamaan astmapiippua - huonoin tuloksin. Jatkoimme Nuun kanssa vielä takaisin anniskelualueille sijoittamaan viimeisiä rahojamme tuottoisasti kuohuvaan ja maltaiseen Mieron heitettyä meidät ulos. Heräsin seuraavana aamuna omasta sängystäni shampanjanväriseen satiinipaitapuseroon sekä kynähameeseen sonnustautuneen Nuun vierestä.
Illalla, selätettyäni tyhjän mahan kanungin, päädyin alkuperäissuunnitelmaa noudattaen Taalasmaille elokuvailtaan. Ja niinhän siinä kävi, että tulin nähneeksi parhaat hetkeen näkemäni leffat, Death Proofin ja St. Trinian'sin.
Ensinmainittuhan on luonnollisesti Quentin Tarantinon grindhousekokeilu vahvoista ja nenäkkäistä tytöistä, arpisesta stuntmanista ja autoista. Onnistuin voittamaan ohjaajaa kohtaan tuntemani syvät ennakkoluulot (mielestäni se on vain yliarvostettu adhd-oireyhtymäinen isoksi venähtänyt teinipoika, joka on mieltynyt sotkuiseen ja veriseen splättäilyyn ja niukkapukeisiin tyttöihin) ja syventymään elokuvaan. Sen naishahmot ovat verrattomia, dialogi pärisee konetuliaseen intensiteetillä, nokkelana ja poliittisesti epäkorrektina. Erityisesti sylitanssikohtaus ("Are you Butterfly?") sekä luonnollisesti loppukliimaksi olisivat jo yksinään riittäneet syiksi katsoa kyseinen pätkä. Pidin.
Illan toisen valinnan, St. Trinian'sin, kuvittelin vastavan jo aiemmin kuvaamaani kieroutunutta mieltymystäni high school -leffoihin. Tämän lisäksi fiksaationani on etsiä mahdollisimman huonolta vaikuttavia elokuvia ja nauttia niiden luokattomuudesta: tähänkin nälkään valitsin juurikin kyseisen elokuvan.
Pieleen meni: se olikin brittituotanto ja siksi huomattavasti jenkkiserkkujaan anarkistisempi ja absurdimpi. Jos elokuvassa Rupert Everett esittää tuplaroolissa keski-ikäistä sisarusparia, Camilla ja Carnaby Frittonia (joista ensinmainitulla on hämmentävän selkeitä kaksi marjaa -tyyppisiä yhtymäkohtia erääseen tosielämän Camillaan) ja Colin Firthin näyttelemän ministerishahmon sääri joutuu toistuvasti Mr. Darcy -nimisen koiran väkisinmakaamaksi, ei se voi olla kovin huono. Tämän lisäksi Gemma Arterton on melkoinen puuma mustassa peruukkipolkassaan, verenpunaisessa huulimeikissään, kynähameessaan ja stilettikoroissaan, ja leffan avainvisailun isäntänä nähdään Stephen Fry, elämäni kenties omituisin kuumaksi luokittelemani mies.
Se olikin siis oikeasti hyvä high school -komedia, lähes lajityypin legendojen Mean Girlsin ja Cluelessin veroinen. Suosittelen sitäkin. Ja kenties, kenties viimein ensi kerralla saan vuokrata Zombie Strippersin pitkällisen mielitekoni mukaisesti.
Tänään heräsin virkeänä kesäaikaan uneksittuani viime yönä Pelastajat-sarjan ykkös- ja kakkoskaudelta tutun Samun riianneen minua periksiantamattomasti ja imartelevasti. Sillä oli pitkät ja kauniit soittajansormet ja se oli hirvittävän ihastunut minuun.
Kiipeily meni odotustenvastaisesti erinomaisesti, saaden aikaan hyvän mielen ja energianpuuskan. Kohta lähden suunnittelemaan ensi viikon Lontoon-visiittiä - matkakuumetta saattaa olla havaittavissa.
torstai 26. maaliskuuta 2009
To whom it may concern
Todistaakseni, että pitkät yöunet ja hitaat aamut tehostavat aivotoimintaa kerron seuraavaksi asioista, jotka ovat kirvoittaneet minusta ajatuksia tänään. Aina ei suinkaan ole näin vilkasta synapsiosastolla.
Inhoan syvästi ihmisten latteita ja nollainformatiivisia luonteenkuvauksia itsestään, sellaisia, joita voi lukea haastatteluista tai deitti-ilmoituksista. Minkälainen ihminen mainitsee olevansa huumorintajuinen kun on yleisessä tiedossa, ettei päinvastaisesta ole tapana ilmoitella? Sellainen, joka ei millään keksi vaadittavia kolmea kiinnostavaa piirrettä itsestään. Entä kuka sanoo rakastavansa haasteita - sanooko kukaan vihaavansa tai edes karttelevansa niitä? Sellaisiakin ihmisiä normijärjen mukaan on, mutta jopa he joutuvat käyttämään hieman mielikuvitusta itsestään kertoessaan tietäen, ettei ole konventioiden mukaista tuuletella yleisesti negatiiviseksi tulkittavilla ominaisuuksillaan. Samaan kategoriaan putoavat kaikki nämä iloiset, mukavat ja kiltit; mitä helvettiä niilläkin halutaan sanoa? Ihan kiva muttei mistään kohtaa mieleenpainuva.
Muistin taas tänään olevani sillä tavalla joustamaton ja turvallisuushakuinen, että minua koskevien suunnitelmien äkillinen muuttaminen minulta kysymättä suistaa minut miltei poikkeuksetta hetkeksi kurssista, toisinaan myös silmittömään kiukkuun. Tykkään, että kun jotain sovitaan, siihen on voitava luottaa ja muita suunnitelmia pitää pystyä rakentamaan tuon sopimuksen varaan. Kyse onkin siis kenties siitä, että tiedän alkuperäisen kaavion muuttumisen romauttavan liikkeelle monien osasten dominoketjun, jonka lopputulemana tiedän joutuvani junailemaan kaiken uudelleen eikä ikinä tietysti yhtä saumattomin palasin ja sulavasti toisiaan seuraavin osatehtävin. Tavallisesti ensireaktioni suunnitelmanmuutosilmoitukseen onkin siis sapekas kirosanavuo: ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. Ainakaan aina.
Uusimmassa Anna-lehdessä on artikkeli koskien "isän uutta nuorikkoa". Artikkelin lukeminen sai minut, asiasta täysin ulkopuolisen joskin monenlaisia av(i)okriisejä, vanhempien ja lasten, vierestä seuranneena, hieman mietteliääksi. Haastateltujen aikuisten lasten (päälle kolmekymppisiä kumpainenkin) kommentit piirsivät kuvan jälkeläisten hämmentävästä itsekkyydestä vanhempiensa valintoja kohtaan: lapset haluavat vaalia onnellisen lapsuutensa muistoa yrittämällä pitää väkisin vanhempansa yhdessä. Aikuisetkin lapset ilmoittavat murrosikäisen lailla kieltäytyvänsä hyväksymästä jotakuta vanhempansa uudeksi puolisoksi ja ylipäänsä puhuvat kuin heillä olisi jonkinmoista valtaa asiaan: "Niin kauan kuin isä näyttää onnelliselta, olkoot yhdessä."
Eikö ihmisen henkilökohtaisella onnella ole mitään painoarvoa tämänkaltaisia kysymyksiä ratkottaessa? Onko ihminen automaattisesti lisäännyttyään ikuisesti ensisijaisesti jonkun vanhempi ja vasta toissijaisesti yksilö?
Siihen se sitten tyrehtyikin, se ajatustyö. Yritin aloittaa Ursula LeGuinin Kahdesti jakautuvaa puuta, mutten vieläkään jaksa opiskella scifistöä: lopetin sivulle 30. Siirryin Olli Jalosen 14 solmuun Greenwichistä, eikä sekään vielä ole nykäissyt matkaansa. Kunpa se tekisi niin, tahtoisin jälleen upottautua jonkun toisen elämään, jonkun kuvitteellisen ja kiehtovan.
Inhoan syvästi ihmisten latteita ja nollainformatiivisia luonteenkuvauksia itsestään, sellaisia, joita voi lukea haastatteluista tai deitti-ilmoituksista. Minkälainen ihminen mainitsee olevansa huumorintajuinen kun on yleisessä tiedossa, ettei päinvastaisesta ole tapana ilmoitella? Sellainen, joka ei millään keksi vaadittavia kolmea kiinnostavaa piirrettä itsestään. Entä kuka sanoo rakastavansa haasteita - sanooko kukaan vihaavansa tai edes karttelevansa niitä? Sellaisiakin ihmisiä normijärjen mukaan on, mutta jopa he joutuvat käyttämään hieman mielikuvitusta itsestään kertoessaan tietäen, ettei ole konventioiden mukaista tuuletella yleisesti negatiiviseksi tulkittavilla ominaisuuksillaan. Samaan kategoriaan putoavat kaikki nämä iloiset, mukavat ja kiltit; mitä helvettiä niilläkin halutaan sanoa? Ihan kiva muttei mistään kohtaa mieleenpainuva.
Muistin taas tänään olevani sillä tavalla joustamaton ja turvallisuushakuinen, että minua koskevien suunnitelmien äkillinen muuttaminen minulta kysymättä suistaa minut miltei poikkeuksetta hetkeksi kurssista, toisinaan myös silmittömään kiukkuun. Tykkään, että kun jotain sovitaan, siihen on voitava luottaa ja muita suunnitelmia pitää pystyä rakentamaan tuon sopimuksen varaan. Kyse onkin siis kenties siitä, että tiedän alkuperäisen kaavion muuttumisen romauttavan liikkeelle monien osasten dominoketjun, jonka lopputulemana tiedän joutuvani junailemaan kaiken uudelleen eikä ikinä tietysti yhtä saumattomin palasin ja sulavasti toisiaan seuraavin osatehtävin. Tavallisesti ensireaktioni suunnitelmanmuutosilmoitukseen onkin siis sapekas kirosanavuo: ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. Ainakaan aina.
Uusimmassa Anna-lehdessä on artikkeli koskien "isän uutta nuorikkoa". Artikkelin lukeminen sai minut, asiasta täysin ulkopuolisen joskin monenlaisia av(i)okriisejä, vanhempien ja lasten, vierestä seuranneena, hieman mietteliääksi. Haastateltujen aikuisten lasten (päälle kolmekymppisiä kumpainenkin) kommentit piirsivät kuvan jälkeläisten hämmentävästä itsekkyydestä vanhempiensa valintoja kohtaan: lapset haluavat vaalia onnellisen lapsuutensa muistoa yrittämällä pitää väkisin vanhempansa yhdessä. Aikuisetkin lapset ilmoittavat murrosikäisen lailla kieltäytyvänsä hyväksymästä jotakuta vanhempansa uudeksi puolisoksi ja ylipäänsä puhuvat kuin heillä olisi jonkinmoista valtaa asiaan: "Niin kauan kuin isä näyttää onnelliselta, olkoot yhdessä."
Eikö ihmisen henkilökohtaisella onnella ole mitään painoarvoa tämänkaltaisia kysymyksiä ratkottaessa? Onko ihminen automaattisesti lisäännyttyään ikuisesti ensisijaisesti jonkun vanhempi ja vasta toissijaisesti yksilö?
Siihen se sitten tyrehtyikin, se ajatustyö. Yritin aloittaa Ursula LeGuinin Kahdesti jakautuvaa puuta, mutten vieläkään jaksa opiskella scifistöä: lopetin sivulle 30. Siirryin Olli Jalosen 14 solmuun Greenwichistä, eikä sekään vielä ole nykäissyt matkaansa. Kunpa se tekisi niin, tahtoisin jälleen upottautua jonkun toisen elämään, jonkun kuvitteellisen ja kiehtovan.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2009
Laitureilla heiluttaa kaikki joiden osa on odottaa
Olin tänään palkanmaksajani palveluksessa aamuseitsemästä iltayhdeksään. Päässä sakkaa pahan kerran.
Aamulla sonnustauduin buutsisaappaisiini ja hiphuggereimpiin farkkuihini, joiden lahkeiden leveääkin leveämmät käänteet olin avannut viikonloppuna. Viimein niiden pituus toimi - koron kanssa, tehden profiilistani miellyttävän jalkavan ja seitsemänkymmenlukuisen. Aurinkolasit silmilläni tarmokkaasti katua kopsutellessani tunsin oloni melkein rokkitähdeksi tai vähintään joksikuksi tärkeäksi.
Salilla treenasin uudella ohjelmallani ensi kerran saaden sekä pakarat että ojentajat melkoiseen happotilaan. Odotan masokistisesti hykerrellen huomista lihassärkyä, joka tekee sängystä kohottautumisestakin uroteon.
Kävin lunastamassa itselleni PMMP:n uusimman. Kuuntelin sen kokonaisuudessaan töissä ja työmatkoilla yhteensä neljästi läpi. Toistaiseksi pidän eniten kappaleista 3. (Lautturi) ja 6. (Pariterapiaa). Kotimatkalla kuulokkeista tulvi numero 8. (Tulva), Miran hauraalla äänellään tulkitsema puoliakustinen ja eleetön laulu menetetylle rakkaudelle. Olin polvillani.
Kohistessa sadekuuron
et kuule kun kerron:
sun jälkeesi on yksinäisyys
pahempaa kuin koskaan ennen
Juuri nyt en toivoisi paljonkaan. Vain hieman selkäänpiirtelyä, johon nukahtaa.
Aamulla sonnustauduin buutsisaappaisiini ja hiphuggereimpiin farkkuihini, joiden lahkeiden leveääkin leveämmät käänteet olin avannut viikonloppuna. Viimein niiden pituus toimi - koron kanssa, tehden profiilistani miellyttävän jalkavan ja seitsemänkymmenlukuisen. Aurinkolasit silmilläni tarmokkaasti katua kopsutellessani tunsin oloni melkein rokkitähdeksi tai vähintään joksikuksi tärkeäksi.
Salilla treenasin uudella ohjelmallani ensi kerran saaden sekä pakarat että ojentajat melkoiseen happotilaan. Odotan masokistisesti hykerrellen huomista lihassärkyä, joka tekee sängystä kohottautumisestakin uroteon.
Kävin lunastamassa itselleni PMMP:n uusimman. Kuuntelin sen kokonaisuudessaan töissä ja työmatkoilla yhteensä neljästi läpi. Toistaiseksi pidän eniten kappaleista 3. (Lautturi) ja 6. (Pariterapiaa). Kotimatkalla kuulokkeista tulvi numero 8. (Tulva), Miran hauraalla äänellään tulkitsema puoliakustinen ja eleetön laulu menetetylle rakkaudelle. Olin polvillani.
Kohistessa sadekuuron
et kuule kun kerron:
sun jälkeesi on yksinäisyys
pahempaa kuin koskaan ennen
Juuri nyt en toivoisi paljonkaan. Vain hieman selkäänpiirtelyä, johon nukahtaa.
tiistai 24. maaliskuuta 2009
Sain tänään puhelun poliisista
Nythän on niin, että minusta on tavattoman mukava aloittaa bloggaus fraasilla nythän on niin. Pidän myös kovasti sanasta kernaasti, sekä sanoista kuoma (sillä se kuulostaa samalle kuin kuono, ja kuono on iloinen asia), hiisi ja juku. Pyrin käyttämään kielessäni hieman vanhahtavan sävyisiä sanoja kuten sangen, muuan ja viljalti sekä kasku (ja haluaisin myös sanoa makuukam(m)ari makuuhuoneen asemesta, mutta se ei ole vielä juurtunut), sillä minusta ne tuovat ilmaisuun ilmeikkyyttä sekä ylläpitävät oman sanavaraston laajuutta. Tai kenties olenkin vain erikoisuudentavoittelija, joka pyrkii pukemaan epäuniikkiutensa yksilöllisen intelligenttiin kaapuun.
Luulin pitkään, että bloggauksella tulisi aina olla jonkinasteinen sanoma, nk. pointti. Sitten luin Harmaan Hatun uusimman.
Haluaisin, että Facebookissa olisi myös en tykkää -vaihtoehto, tai edes niin että sen tykkäämisen vaihtaminen en tykkääkääniksi näkyisi vastaanottajalla. Rapsauttaisin alapeukkua jokaikiselle Mikä olisit, jos -testeille, muistiinpanoille joissa haastetaan kolmesataa lähintä kaveria kirjoittamaan pikkuinen tarina itsestään vain nimen alkukirjainta sekä sosiaaliturvatunnusta käyttäen, sekä koko typerälle uudelle lay outille, josta ei kätevästi enää pääse tarkastelemaan ystäviensä uusia valokuvia ja joka syytää kavereiden kaikki edellämainitut tarpeettomat ja kiusalliset ajantappokeinot silmilleni aivan pyytämättä ja yllätyksenä. Ja kyllä, olen tietoinen siitä, että ne saa blokattua monimutkaisten selainasetusten kautta. Sen ei vain pitäisi olla niin: oletusarvon pitäisi olla mahdollisimman riisuttu näyttöpohja, johon voisi sitten itse lisäillä ja tilailla erilaisia elementtejä ja uutissyötteitä.
Tänään alkaa Gossip Girlin kakkoskausi. Huomenna ilmestyy PMMP:n uusi levy, Veden varaan. Torstaina käynnistyy L-koodin vitonen. Voisi olla huonomminkin.
Niin se puhelu. Soittivat kysyäkseen, käytänkö piilolinssejä.
Luulin pitkään, että bloggauksella tulisi aina olla jonkinasteinen sanoma, nk. pointti. Sitten luin Harmaan Hatun uusimman.
Haluaisin, että Facebookissa olisi myös en tykkää -vaihtoehto, tai edes niin että sen tykkäämisen vaihtaminen en tykkääkääniksi näkyisi vastaanottajalla. Rapsauttaisin alapeukkua jokaikiselle Mikä olisit, jos -testeille, muistiinpanoille joissa haastetaan kolmesataa lähintä kaveria kirjoittamaan pikkuinen tarina itsestään vain nimen alkukirjainta sekä sosiaaliturvatunnusta käyttäen, sekä koko typerälle uudelle lay outille, josta ei kätevästi enää pääse tarkastelemaan ystäviensä uusia valokuvia ja joka syytää kavereiden kaikki edellämainitut tarpeettomat ja kiusalliset ajantappokeinot silmilleni aivan pyytämättä ja yllätyksenä. Ja kyllä, olen tietoinen siitä, että ne saa blokattua monimutkaisten selainasetusten kautta. Sen ei vain pitäisi olla niin: oletusarvon pitäisi olla mahdollisimman riisuttu näyttöpohja, johon voisi sitten itse lisäillä ja tilailla erilaisia elementtejä ja uutissyötteitä.
Tänään alkaa Gossip Girlin kakkoskausi. Huomenna ilmestyy PMMP:n uusi levy, Veden varaan. Torstaina käynnistyy L-koodin vitonen. Voisi olla huonomminkin.
Niin se puhelu. Soittivat kysyäkseen, käytänkö piilolinssejä.
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Kuka nämä asemat oikein nimeää?
Tiedän mainiosti, kuinka mitättömän vähän toisten unien kuunteleminen useimpia ihmisiä kiinnostaa. Itse kerron kuitenkin halukkaasti omistani jokaiselle, joka pysyy kuuloetäisyydellä kyllin pitkään, että ehdin päästä asiaan. Niinpä siis nyt vuorossa on määrävälein postattava unikatsaus! *idolikirkunaa, vislauksia, ihastuksesta pyörtyileviä ihmisiä, ylimitoitettuja suosionosoituksia*
Viime viikolla olin unessa uskomattoman, kuolettavan rakastunut M. Laineeseen. Olin määrittelemättömässä paikassa Neiti Murusen ja Hoonsa kanssa ja odotin Lainetta saapuvaksi. Se sitten tuli, ja tullessaan toi niin voimallisen huojennuksen ja turvantunteen, että lamaannuin aloilleni ja hautasin kasvoni sen loputtoman pitkiin, tuoksuviin hiuksiin nuuhkien niitä onnellisena ja haltioituneesti ajatellen niiden kuuluvan minulle kokonaisuudessaan. Unesta syntynyt suojan tunne säilyi pitkälle seuraavaan päivään, saaden minut hämmentyneenä muistelemaan öisen tunnetilan vahvuutta: kuin rintakehäni päällä istunut painava olio olisi pitkän odotuksen jälkeen noussut ja sallinut minun hengittää jälleen syvään.
Viikonloppuna näin sitten viimein unta Eräästä, kahteen otteeseen. Ensimmäisestä en viitsi edes puhua, sen seurauksena heräsin keskellä yötä hätääntyneenä ja ahdistuksissani ja hillittömän pahoillani.
Toinen oli yleissävyltään mukavampi, siinä hengailimme uima-altaalla ja se talutti minua kädestä ympäriinsä ja meidän pituutemme sopivat täydellisesti yhteen niin että yletyin pussailemaan sen paljasta olkapäätä vierelläni ja muistan ajatelleeni että vihdoin, vihdoin voin tehdä näin. Havahduttuani yritin nukahtaa uudelleen, saada tunnelman vielä hetkeksi takaisin, mutta se oli jo kadonnut.
Viime yönä yritin matkustaa junalla Lohjalle. Pysäkkiluetteloon oli merkitty kaksi kaupungin alueella sijaitsevaa seisaketta, nimeltään Mustakallio ja Minttu. Muistan miettineeni, miten hassua että jonkun koko nimi on muodostettu juna-asemien perusteella.
Tarkoitukseni oli siis poistua Mustakalliossa. Juna pysähtyi ja aloin kiireen kaupalla haalia lukuisia kantamuksiani päästäkseni poistumaan. Ovet kuitenkin sulkeutuivat juuri kompastellessani eteiseen estäen poistumiseni. Mintussa sama oli toistua, mutta päästessäni junan pohjakerrokseen ystävällinen junaemo päästi minut jonkinmoisesta vessan takaovesta ratapihalle.
Lohjalle päästyäni aloin etsiä Maunulan autokoulua ja pysähdyin kysymään tietä kukkakauppiaalta, joka pätevästi neuvoi minut perille saakka. Autokoululla törmäsinkin serkkupoikaani, jonka kanssa päädyimme maalaamaan puista koirafiguuria verenpunaisella maalilla ja keskustelemaan moottoripyöristä.
Uneni ovat siis paitsi voimakkaan värillisiä ja äärimmäisen yksityiskohtaisia myöskin välittämiltään tunnetiloilta sangen eläviä. Ja vaikka ne monesti ovatkin täyttä dadaa, on niissä toisinaan harvinaisen totuudenmukaisia elementtejä.
Kuinka sinä olet nukkunut viime aikoina?
Viime viikolla olin unessa uskomattoman, kuolettavan rakastunut M. Laineeseen. Olin määrittelemättömässä paikassa Neiti Murusen ja Hoonsa kanssa ja odotin Lainetta saapuvaksi. Se sitten tuli, ja tullessaan toi niin voimallisen huojennuksen ja turvantunteen, että lamaannuin aloilleni ja hautasin kasvoni sen loputtoman pitkiin, tuoksuviin hiuksiin nuuhkien niitä onnellisena ja haltioituneesti ajatellen niiden kuuluvan minulle kokonaisuudessaan. Unesta syntynyt suojan tunne säilyi pitkälle seuraavaan päivään, saaden minut hämmentyneenä muistelemaan öisen tunnetilan vahvuutta: kuin rintakehäni päällä istunut painava olio olisi pitkän odotuksen jälkeen noussut ja sallinut minun hengittää jälleen syvään.
Viikonloppuna näin sitten viimein unta Eräästä, kahteen otteeseen. Ensimmäisestä en viitsi edes puhua, sen seurauksena heräsin keskellä yötä hätääntyneenä ja ahdistuksissani ja hillittömän pahoillani.
Toinen oli yleissävyltään mukavampi, siinä hengailimme uima-altaalla ja se talutti minua kädestä ympäriinsä ja meidän pituutemme sopivat täydellisesti yhteen niin että yletyin pussailemaan sen paljasta olkapäätä vierelläni ja muistan ajatelleeni että vihdoin, vihdoin voin tehdä näin. Havahduttuani yritin nukahtaa uudelleen, saada tunnelman vielä hetkeksi takaisin, mutta se oli jo kadonnut.
Viime yönä yritin matkustaa junalla Lohjalle. Pysäkkiluetteloon oli merkitty kaksi kaupungin alueella sijaitsevaa seisaketta, nimeltään Mustakallio ja Minttu. Muistan miettineeni, miten hassua että jonkun koko nimi on muodostettu juna-asemien perusteella.
Tarkoitukseni oli siis poistua Mustakalliossa. Juna pysähtyi ja aloin kiireen kaupalla haalia lukuisia kantamuksiani päästäkseni poistumaan. Ovet kuitenkin sulkeutuivat juuri kompastellessani eteiseen estäen poistumiseni. Mintussa sama oli toistua, mutta päästessäni junan pohjakerrokseen ystävällinen junaemo päästi minut jonkinmoisesta vessan takaovesta ratapihalle.
Lohjalle päästyäni aloin etsiä Maunulan autokoulua ja pysähdyin kysymään tietä kukkakauppiaalta, joka pätevästi neuvoi minut perille saakka. Autokoululla törmäsinkin serkkupoikaani, jonka kanssa päädyimme maalaamaan puista koirafiguuria verenpunaisella maalilla ja keskustelemaan moottoripyöristä.
Uneni ovat siis paitsi voimakkaan värillisiä ja äärimmäisen yksityiskohtaisia myöskin välittämiltään tunnetiloilta sangen eläviä. Ja vaikka ne monesti ovatkin täyttä dadaa, on niissä toisinaan harvinaisen totuudenmukaisia elementtejä.
Kuinka sinä olet nukkunut viime aikoina?
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
Käsi ylös virheen merkiksi!
Eilen Antony Hegarty kunnioitti Helsinkiä hauraalla läsnäolollaan. Kuunneltuani musiikkiaan muutaman vuoden ja haltioituneita arvioita konserteistaan yhtä pitkään olin päättänyt jo kauan sitten nähdä ilmiön seuraavalla kerralla itse. Eilen siis jousipainotteisen The Johnsonsin noustessa Kulttuuritalon lavalle olin tikkana yleisössä, valmiina vaikuttumaan.
Sain mitä tilasin. Muusikot soittivat kuin yksi moniraajainen ja -päinen elävä organismi, saumatta ja toistensa aikeita hengittäen. Musiikki itsessään oli herkkää, kaunista ja koskettavaa ja Antony, voi. Miten kenestäkään niin hämmentävän androgyynistä, pulleasta hahmosta (tai ylipäänsä yhtään kenestäkään) voi purkautua jotain niin huikeaa. Lavalla kytevä intensiteetti välittyi yleisöön, joka eli mukana jokaisen soinnun ja epäharmonian.
Lumouduin täysin.
Moisen elämyksen jälkeen tuntuu aina hieman hankalalle ja jotenkin brutaalille palata jälleen tosimaailmaan, elämään arkisten ongelmien kuten hiekoitushiekan rikkomien sukkahousujen ja ylihinnoitellun oluen parissa. Haluaisi jäädä siihen yksimieliseen ihmisjoukkoon, korvissa vellovaan jumalaiseen musiikkiin ja siihen erityiseen onnentunteeseen, jonka vain tietynlaiset elämää suuremmat kollektiiviset kokemukset voivat antaa.
Ennen keikkaa kuurasin kotiani hysteerisesti peläten tuntemattomien pieninaamaisten tarkastusiskua. Juuri ollessani osoittelemassa kylppärin seiniä käsisuihkulla ja Cif-suihkeella rumiin alushousuihin ja likomärkään t-paitaan sonnustautuneena saapui Nuu esittelemään uutta, kenties maailmankaikkeuden viileintä uutta tatuointiaan, josta se toivon mukaan laittaa vielä kuvan omaan blogiinsa. Päivä kului rattoisasti seurassa, ja illan jo viiletessä etkoille saapui muutakin ryhmää. Keikkaan valmistautuminen sujui totuttuun tapaan kovaäänisesti, istukanmakuista siideriä nautiskellen ja jääpaloja rouskutellen: tää on niin iso ettei pysty nieleen jos se on suussa! Tämmönen just puhtaaks kuurattu posliini tuntuu ihanalle. Nuu ei vielä tiedä, alkaako vanhana mummoksi vai sittenkin papaksi: vielähän sitä ei tiedä, kumpi tulee, me ei haluttukaan tietää, pääasia että se on terve.
Välillä en voi olla miettimättä, onko ihmisnaurulla jonkinmoinen maksimiyhteismäärä, ja kohta olen kuluttanut oman kiintiöni. Minun ystäväni nimittäin ovat paitsi parhaita myöskin hauskimpia ihmisiä, jotka tunnen. Ja osaan pari kaskua itsekin.
Voi kun tietäisit miltä musta tuntuu.
Sain mitä tilasin. Muusikot soittivat kuin yksi moniraajainen ja -päinen elävä organismi, saumatta ja toistensa aikeita hengittäen. Musiikki itsessään oli herkkää, kaunista ja koskettavaa ja Antony, voi. Miten kenestäkään niin hämmentävän androgyynistä, pulleasta hahmosta (tai ylipäänsä yhtään kenestäkään) voi purkautua jotain niin huikeaa. Lavalla kytevä intensiteetti välittyi yleisöön, joka eli mukana jokaisen soinnun ja epäharmonian.
Lumouduin täysin.
Moisen elämyksen jälkeen tuntuu aina hieman hankalalle ja jotenkin brutaalille palata jälleen tosimaailmaan, elämään arkisten ongelmien kuten hiekoitushiekan rikkomien sukkahousujen ja ylihinnoitellun oluen parissa. Haluaisi jäädä siihen yksimieliseen ihmisjoukkoon, korvissa vellovaan jumalaiseen musiikkiin ja siihen erityiseen onnentunteeseen, jonka vain tietynlaiset elämää suuremmat kollektiiviset kokemukset voivat antaa.
Ennen keikkaa kuurasin kotiani hysteerisesti peläten tuntemattomien pieninaamaisten tarkastusiskua. Juuri ollessani osoittelemassa kylppärin seiniä käsisuihkulla ja Cif-suihkeella rumiin alushousuihin ja likomärkään t-paitaan sonnustautuneena saapui Nuu esittelemään uutta, kenties maailmankaikkeuden viileintä uutta tatuointiaan, josta se toivon mukaan laittaa vielä kuvan omaan blogiinsa. Päivä kului rattoisasti seurassa, ja illan jo viiletessä etkoille saapui muutakin ryhmää. Keikkaan valmistautuminen sujui totuttuun tapaan kovaäänisesti, istukanmakuista siideriä nautiskellen ja jääpaloja rouskutellen: tää on niin iso ettei pysty nieleen jos se on suussa! Tämmönen just puhtaaks kuurattu posliini tuntuu ihanalle. Nuu ei vielä tiedä, alkaako vanhana mummoksi vai sittenkin papaksi: vielähän sitä ei tiedä, kumpi tulee, me ei haluttukaan tietää, pääasia että se on terve.
Välillä en voi olla miettimättä, onko ihmisnaurulla jonkinmoinen maksimiyhteismäärä, ja kohta olen kuluttanut oman kiintiöni. Minun ystäväni nimittäin ovat paitsi parhaita myöskin hauskimpia ihmisiä, jotka tunnen. Ja osaan pari kaskua itsekin.
Voi kun tietäisit miltä musta tuntuu.
perjantai 20. maaliskuuta 2009
Mustikkainen pluskvamperfekti
Lempipalstani Nyt-liitteessä on ehdottomasti se Näitä unia Suomi katselee, jossa ihmiset saavat kertoa omista unikuvistaan. Tämänpäiväinen, 22-vuotiaan helsinkiläisen Jaakon tarina räjäytti semmoisen naurupotin, että uikutin minuuttikaupalla työpöydän päällä kaksin kerroin silmiäni pyyhkien. Unessa Jaakko oli siis istunut tyhjässä huoneessa pöydän ääressä. Jossain vaiheessa tyhjyydestä oli ojentunut käsi laskien pöydälle mustikkapiirakan säestäen lahjaansa sanoen: "Tuossa sinulle mustikkainen pluskvamperfekti." Jaakko siihen tuumimaan että tämä on selvä, pluskvamperfektihan se siinä.
Ränks.
Tahtoisin jälleen olla oma itseni, se sellainen, joka nauraa lukuisia kertoja päivässä sydämensä pohjasta ja raikuvasti; joka jaksaa kiinnostua ja ryhtyä. Josta tuntuu muullekin kuin joko tosi pahalle tai ei yhtään millekään. Joka sopii asioita ja tekemisiä, näkee ihmisiä eikä ole jatkuvasti haluton ja hidasliikkeinen. Joka elää enemmän kuin ruikuttaa.
Ihmismuisti tuntuu toimivan sillä tavoin käänteisesti, että kun oikein tomerasti yrittää olla ajattelematta jotain, se pulpahtaa alitajunnasta unien muodossa saaden yhden yön kuluessa pintaan niin monia niin eläviä tunteita, että aamulla herätessään on nukkumaanmenoaikaa uupuneempi. Tai pitkin päivää, arkisten sattumusten äärellä jokin pikkuruisin yksityiskohta saa huulille nousemaan ensin sisäänpäinkääntyneen, onnellisen hymyn, joka kuitenkin kuolee silmänräpäyksessä todellisuuden muistuessa mieleen.
En haluaisi olla ihminen, jonka elämä pyörii suhteen tai suhteettomuuden ympärillä. Juuri nyt näyttää kuitenkin sille, että jokaikinen, jonka tunnen, joko seurustelee (tai on naimisissa) jo tai on vähintäänkin lipsahtamassa suhteeseen.
Jos minä sattuisin menehtymään huomenna, en olisi koskaan ehtinyt olla kenenkään avovaimo.
Ränks.
Tahtoisin jälleen olla oma itseni, se sellainen, joka nauraa lukuisia kertoja päivässä sydämensä pohjasta ja raikuvasti; joka jaksaa kiinnostua ja ryhtyä. Josta tuntuu muullekin kuin joko tosi pahalle tai ei yhtään millekään. Joka sopii asioita ja tekemisiä, näkee ihmisiä eikä ole jatkuvasti haluton ja hidasliikkeinen. Joka elää enemmän kuin ruikuttaa.
Ihmismuisti tuntuu toimivan sillä tavoin käänteisesti, että kun oikein tomerasti yrittää olla ajattelematta jotain, se pulpahtaa alitajunnasta unien muodossa saaden yhden yön kuluessa pintaan niin monia niin eläviä tunteita, että aamulla herätessään on nukkumaanmenoaikaa uupuneempi. Tai pitkin päivää, arkisten sattumusten äärellä jokin pikkuruisin yksityiskohta saa huulille nousemaan ensin sisäänpäinkääntyneen, onnellisen hymyn, joka kuitenkin kuolee silmänräpäyksessä todellisuuden muistuessa mieleen.
En haluaisi olla ihminen, jonka elämä pyörii suhteen tai suhteettomuuden ympärillä. Juuri nyt näyttää kuitenkin sille, että jokaikinen, jonka tunnen, joko seurustelee (tai on naimisissa) jo tai on vähintäänkin lipsahtamassa suhteeseen.
Jos minä sattuisin menehtymään huomenna, en olisi koskaan ehtinyt olla kenenkään avovaimo.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Kiinnostaa, kiinnostaa, tai kuinka vaan
Miero haastoi minut tuossa jokunen tovi sitten jälleen paljastelemaan. Toistaiseksi olen keksinyt vasta yhden mainitsemisen arvoisen asian, joten aloitetaan sillä ja katsotaan, seuraako sitä jokin toinen hassu, julki tahtova yksityiskohta.
1. Kirjoissa syväluotaavat tai muuten vain herkulliset kuvaukset ihmisten liikehdinnästä tai eleistä saavat minut pakonomaisesti testailemaan omakohtaisesti kuvattua toimintaa. Tiedättehän: "Ovikellon soidessa he ilmehtivät toisilleen kysyen, pitäisikö siihen reagoida." Samoin jos joku sanoo jotain jollakin lailla, narisevalla äänellä, kasvojaan liikuttamatta, toisesta suupielestään, minun pitää kokeilla, miten se menee.
2. Kiinnyn ihmisiin syvästi ja heltymättömästi: paitsi eläviin ja oikeasti olemassaoleviin myöskin romaanin tai tv-sarjan henkilöihin. Sitten tunnen suunnatonta separaatioangstia ja suoranaista kaipuuta, kun sarjat menevät tauolle tai kirja loppuu. Väliin jopa unohdan, että kyseessä ovat kuvitteelliset hahmot: mietin tosissani, mitä niille kulloinkin kuuluu ja sekoitan oikeiden ja mielikuvitustyyppien luonteenpiirteitä sekä niille sattuneita kommelluksia.
3. Pienenä luulin, että meteorologien kartoille asettelemat pikkuiset pilvet ja auringot (aikana ennen satelliittikuvia ja muuta nykytekniikkaa) kasvoivat niillä tyypeillä kämmenissä. Toinen vaihtoehto oli, että ne askartelivat niitä ihan normaalisti kartongista ennen lähetystä jossain taukohuoneessa; tällöin kuitenkin käsissä oli pakko kasvaa nastoja, sillä muutenhan symbolien kiinnittely karttaan olisi turhan mutkikasta. Mietin pulleaposkisen pääni puhki koettaessani keksiä, miten niiden nastojen piti kämmenissä olla, jotta ne olisivat optimaalisesti mutta pistämättömästi saatavilla. Äiti, mä en saa unta.
4. Ollessani ala-asteen ehkä kuudennella luokalla eräs opettajani kertoi luokallemme suomalaisesta korkeakouluopiskelijasta, joka oli lähtenyt tekemään graduaan oikeiden intiaanien pariin. Siltä istumalta päätin, kautta vakavan ja maailmantuskaisen esiteini-ikäisen sydämeni, lähteä joko hänen jalanjäljilleen reservaattiin tai kiertämään sirkuksen mukaan.
Arvatkaa, toteutinko kumpaakaan.
5. Rakastan kylpyammeita, kulmasohvia ja takkatulta. Jonakin päivänä aion asua taloa, jossa on kaksi kerrosta ja kaikki edellämainittu sekä vielä nyrkkeilysäkki ripustettuna kellarin kattoon. Silloin aion muistaa tämän päivän, jolloin kaikki tuo oli vasta haavetta, ja olla onnellinen.
6. Ajatus näkymättömistä portaaleista maailmoiden välillä (vaatekaapin takaseinästä aukeava ovi Narniaan, King's Crossin laituri 9 ja kolme neljännestä, josta Tylypahkan juna lähtee, koko Universumin Tomu -trilogia) kiehtoo minua suunnattomasti. Kuvitella, jos olisikin jokin keino astua näkyvän todellisuuden toiselle puolen, paralleeleihin maailmoihin tai satuun... Menisin, ja tahtoisin ehdottomasti kentaurin lemmikikseni.
Tänään kävin tutkituttamassa ajokorttikelpoisuuteni lääkärillä. Itse tutkimus oli 38 €:n arvoinen vitsi, jonka seurauksena muun muassa selvisi minun silmälasittomankin näkötarkkuuteni olevan kolminkertaisesti kylliksi ajoluvan saamiseen. En jää pohtimaan ensinkään sitä, kuinka paljon likimain sokeita ihmisiä liikenteessä tuon perusteella suhailee muina taittovikaisina, sillä ajatuksenaihiokin kylmää.
Lääkäri ei myöskään pyytänyt minua piirtämään paperille kellotaulua kuten ohjeissa neuvottiin, sillä se testi on kuulemma "seniileille". Jos tämänkaltaisin visaisin pulmin seulotaan yhä ajokykyiset seniorikansalaiset niistä pelin jo menettäneistä tai fyysisesti kuljettajaksi passaavat muista, on itse asiassa varsinainen ihme, etteivät onnettomuustilastot ole synkempiä.
Lääkärintarkastuksen jälkeen otatin itsestäni jo legendaarisen kalmaisiksi muodostuneet automaattipassikuvat. Näytän ensimmäisen poikaystäväni sanoja lainatakseni vankimielisairaalasta karanneelta, jälleen kerran. Ennen vanhaan sovituskoppien peileissä oli rumentava pinta: nyt sama suisiidilaukaisin löytyy kytkettynä passikuva-automaattien kameroihin.
Kohta puuttuu enää se pyörä.
1. Kirjoissa syväluotaavat tai muuten vain herkulliset kuvaukset ihmisten liikehdinnästä tai eleistä saavat minut pakonomaisesti testailemaan omakohtaisesti kuvattua toimintaa. Tiedättehän: "Ovikellon soidessa he ilmehtivät toisilleen kysyen, pitäisikö siihen reagoida." Samoin jos joku sanoo jotain jollakin lailla, narisevalla äänellä, kasvojaan liikuttamatta, toisesta suupielestään, minun pitää kokeilla, miten se menee.
2. Kiinnyn ihmisiin syvästi ja heltymättömästi: paitsi eläviin ja oikeasti olemassaoleviin myöskin romaanin tai tv-sarjan henkilöihin. Sitten tunnen suunnatonta separaatioangstia ja suoranaista kaipuuta, kun sarjat menevät tauolle tai kirja loppuu. Väliin jopa unohdan, että kyseessä ovat kuvitteelliset hahmot: mietin tosissani, mitä niille kulloinkin kuuluu ja sekoitan oikeiden ja mielikuvitustyyppien luonteenpiirteitä sekä niille sattuneita kommelluksia.
3. Pienenä luulin, että meteorologien kartoille asettelemat pikkuiset pilvet ja auringot (aikana ennen satelliittikuvia ja muuta nykytekniikkaa) kasvoivat niillä tyypeillä kämmenissä. Toinen vaihtoehto oli, että ne askartelivat niitä ihan normaalisti kartongista ennen lähetystä jossain taukohuoneessa; tällöin kuitenkin käsissä oli pakko kasvaa nastoja, sillä muutenhan symbolien kiinnittely karttaan olisi turhan mutkikasta. Mietin pulleaposkisen pääni puhki koettaessani keksiä, miten niiden nastojen piti kämmenissä olla, jotta ne olisivat optimaalisesti mutta pistämättömästi saatavilla. Äiti, mä en saa unta.
4. Ollessani ala-asteen ehkä kuudennella luokalla eräs opettajani kertoi luokallemme suomalaisesta korkeakouluopiskelijasta, joka oli lähtenyt tekemään graduaan oikeiden intiaanien pariin. Siltä istumalta päätin, kautta vakavan ja maailmantuskaisen esiteini-ikäisen sydämeni, lähteä joko hänen jalanjäljilleen reservaattiin tai kiertämään sirkuksen mukaan.
Arvatkaa, toteutinko kumpaakaan.
5. Rakastan kylpyammeita, kulmasohvia ja takkatulta. Jonakin päivänä aion asua taloa, jossa on kaksi kerrosta ja kaikki edellämainittu sekä vielä nyrkkeilysäkki ripustettuna kellarin kattoon. Silloin aion muistaa tämän päivän, jolloin kaikki tuo oli vasta haavetta, ja olla onnellinen.
6. Ajatus näkymättömistä portaaleista maailmoiden välillä (vaatekaapin takaseinästä aukeava ovi Narniaan, King's Crossin laituri 9 ja kolme neljännestä, josta Tylypahkan juna lähtee, koko Universumin Tomu -trilogia) kiehtoo minua suunnattomasti. Kuvitella, jos olisikin jokin keino astua näkyvän todellisuuden toiselle puolen, paralleeleihin maailmoihin tai satuun... Menisin, ja tahtoisin ehdottomasti kentaurin lemmikikseni.
Tänään kävin tutkituttamassa ajokorttikelpoisuuteni lääkärillä. Itse tutkimus oli 38 €:n arvoinen vitsi, jonka seurauksena muun muassa selvisi minun silmälasittomankin näkötarkkuuteni olevan kolminkertaisesti kylliksi ajoluvan saamiseen. En jää pohtimaan ensinkään sitä, kuinka paljon likimain sokeita ihmisiä liikenteessä tuon perusteella suhailee muina taittovikaisina, sillä ajatuksenaihiokin kylmää.
Lääkäri ei myöskään pyytänyt minua piirtämään paperille kellotaulua kuten ohjeissa neuvottiin, sillä se testi on kuulemma "seniileille". Jos tämänkaltaisin visaisin pulmin seulotaan yhä ajokykyiset seniorikansalaiset niistä pelin jo menettäneistä tai fyysisesti kuljettajaksi passaavat muista, on itse asiassa varsinainen ihme, etteivät onnettomuustilastot ole synkempiä.
Lääkärintarkastuksen jälkeen otatin itsestäni jo legendaarisen kalmaisiksi muodostuneet automaattipassikuvat. Näytän ensimmäisen poikaystäväni sanoja lainatakseni vankimielisairaalasta karanneelta, jälleen kerran. Ennen vanhaan sovituskoppien peileissä oli rumentava pinta: nyt sama suisiidilaukaisin löytyy kytkettynä passikuva-automaattien kameroihin.
Kohta puuttuu enää se pyörä.
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Mitä sais olla?
Kasvatan itseäni harjoittelemalla syömään ruokia, jotka eivät minua luonnostaan miellytä. Osittain siksi, että pidän ruokarepertuaarini laajentamista eräänlaisena sivistyksen lisäämisenä ja osittain siksi, että minua viehättää todentaa ajatus siitä, että miltei kaikkeen voi opettaa itsensä. Yksi varsin mittava motiivi on väistämättä myöskin se tosiseikka, että itse ylenkatson, jopa hieman halveksin nirsoja ja ruokansa suhteen vaateliaita ihmisiä. Allergiat ovat luonnollisesti asia erikseen, sillä niitä minun on vaikea ymmärtää puhtaasti siksi, etten itse ole koskaan ollut millekään asialle oikeasti elämäähankaloittavan allerginen, enkä siis osaa edes kuvitella mille sen täytyy tuntua.
Lähtökohtaisesti naisen, joka kasvoi seitsemän ensimmäistä elinvuottaan käytännössä kaurapuurolla ja kylmällä einesmaksalaatikolla, voisi olettaa olevan käsittämättömän ennakkoluuloinen ja ruokarajoitteinen. Tähän päivään mennessä olen kuitenkin päässyt tilaan, jossa oikeastaan mikään ruoka-aine, kenties lipeäkalaa ja silavaa lukuunottamatta, ei ole mahdotonta alassaatavaa. Edelleen on silti olemassa ruokia, joita en oma-aloitteisesti valitse - mikäli valinnanmahdollisuus löytyy. Ennakoiden tilanteita, joissa muonansa sisältöön ei itse voi vaikuttaa - illalliskutsut, lentokone, vankila - altistan itseäni säännöllisesti ja tavoitteellisesti näille ruuille. Tänään ostin elämäni ensimmäistä kertaa kokonaisen vuohenjuustotangon vain omaan käyttööni (sen tangon pinta muuten tuntuu aivan yhtä silkkiselle sormissa kuin peniksen, onko kukaan muu huomannut saman?). Silppusin sitä maltilla salaattiini, ja jo ensi puraisu muistutti, miksi se on edelleen siedätyslistalla: se maistuu tismalleen samalle kuin joidenkuiden päänahka haisee hauduttuaan pitkään pipon alla.
Olen päättänyt oppia siitä huolimatta senkin ja jonakin päivänä valitsen koko menun sisältämään silkkaa vuohenjuustoa.
Äsken American Idolsin taustalla kuului kirkuvan nainen, jonka huuto resonoi täsmälleen samalla taajuudella kuin Nuun keikkakiljunta. Alan kohta epäillä sen sisuuntuneen viime aikojen huonoon munkkiinsa niin, että on ottanut pikalähdön Ameriikkaan.
Televisio myös opetti minulle hetki sitten, että ensi viikolla alkaa paitsi Gossip Girlin kakkos- myös The L Wordin viitoskausi! Elämäni parani välittömästi muutaman hertsin.
Lähtökohtaisesti naisen, joka kasvoi seitsemän ensimmäistä elinvuottaan käytännössä kaurapuurolla ja kylmällä einesmaksalaatikolla, voisi olettaa olevan käsittämättömän ennakkoluuloinen ja ruokarajoitteinen. Tähän päivään mennessä olen kuitenkin päässyt tilaan, jossa oikeastaan mikään ruoka-aine, kenties lipeäkalaa ja silavaa lukuunottamatta, ei ole mahdotonta alassaatavaa. Edelleen on silti olemassa ruokia, joita en oma-aloitteisesti valitse - mikäli valinnanmahdollisuus löytyy. Ennakoiden tilanteita, joissa muonansa sisältöön ei itse voi vaikuttaa - illalliskutsut, lentokone, vankila - altistan itseäni säännöllisesti ja tavoitteellisesti näille ruuille. Tänään ostin elämäni ensimmäistä kertaa kokonaisen vuohenjuustotangon vain omaan käyttööni (sen tangon pinta muuten tuntuu aivan yhtä silkkiselle sormissa kuin peniksen, onko kukaan muu huomannut saman?). Silppusin sitä maltilla salaattiini, ja jo ensi puraisu muistutti, miksi se on edelleen siedätyslistalla: se maistuu tismalleen samalle kuin joidenkuiden päänahka haisee hauduttuaan pitkään pipon alla.
Olen päättänyt oppia siitä huolimatta senkin ja jonakin päivänä valitsen koko menun sisältämään silkkaa vuohenjuustoa.
Äsken American Idolsin taustalla kuului kirkuvan nainen, jonka huuto resonoi täsmälleen samalla taajuudella kuin Nuun keikkakiljunta. Alan kohta epäillä sen sisuuntuneen viime aikojen huonoon munkkiinsa niin, että on ottanut pikalähdön Ameriikkaan.
Televisio myös opetti minulle hetki sitten, että ensi viikolla alkaa paitsi Gossip Girlin kakkos- myös The L Wordin viitoskausi! Elämäni parani välittömästi muutaman hertsin.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Järki ja tunteet
Viikonloppu on ollut ihana. Olen viettänyt runsaasti aikaa maailman mainiompien naisten seurassa, vailla ponnistelua tai älykkäästi puhumisen pakkoa. Olen nauttinut olostani ja juonut viiniä, rapsutellut koiraa ja nähnyt tatuoinnin tekoa, siivonnut ja katsonut elokuvan. Jälleen kerran välittävät käsivarret ovat kurottuneet kohti nähdessään minun huojuvan reunalla, valmiina pudottautumaan.
On sellaisia eroja, jotka tekevät katkeraksi ja saavat vihaamaan. Sellaista on helpoin käsitellä, sillä se tuntuu loogisimmalle reaktiolle: olla käärmeissään sille, joka lähti ja kenties vielä kohtelikin vähän huonosti. Niitä eroja on läheisten helppo tukea ja ymmärtää, sillä vihdoin on lupa olla pikkumainen ja ronkkia kaikkia entisen kumppanin virheitä, typeriä ilmeitä ja vääriä äänenpainoja.
On myös sellaisia eroja, jotka eivät tee loppua rakkaudesta ja ymmärryksestä, eivät saa aikaan kiukkua tai solvaamisen halua. Tiedättekö, miten pahalle sellaisen keskellä on kuulla läheisensä sanovan, ettei se koskaan ollut sen arvoinen, ei sinun eikä kaiken tämän surun? Ei varmasti ollutkaan. Se oli silti se, jonka valitsin ja jota kohtaan tunsin. Josta yhä välitän. Tämä on minun suruni, minun kokonaan. Minun on surtava se loppuun, itse.
Tiedän, että läheisten reaktiot ja kannanotot kertovat välittämisestä, huolesta ja hellyydestä. Tiedän ja arvostan sitä; tiedän, että tekisin itse samoin ja tiedän, että olen tehnytkin.
Toisinaan vain faktat eivät muuta mitään. Toisinaan niillä ei edes ole merkitystä. Uskoakseen sen on se näemmä koettava itse.
En voi olla miettimättä, missä olet nyt. Mitä teet, ajattelet, tunnet. Ja mihin se johtaa.
On sellaisia eroja, jotka tekevät katkeraksi ja saavat vihaamaan. Sellaista on helpoin käsitellä, sillä se tuntuu loogisimmalle reaktiolle: olla käärmeissään sille, joka lähti ja kenties vielä kohtelikin vähän huonosti. Niitä eroja on läheisten helppo tukea ja ymmärtää, sillä vihdoin on lupa olla pikkumainen ja ronkkia kaikkia entisen kumppanin virheitä, typeriä ilmeitä ja vääriä äänenpainoja.
On myös sellaisia eroja, jotka eivät tee loppua rakkaudesta ja ymmärryksestä, eivät saa aikaan kiukkua tai solvaamisen halua. Tiedättekö, miten pahalle sellaisen keskellä on kuulla läheisensä sanovan, ettei se koskaan ollut sen arvoinen, ei sinun eikä kaiken tämän surun? Ei varmasti ollutkaan. Se oli silti se, jonka valitsin ja jota kohtaan tunsin. Josta yhä välitän. Tämä on minun suruni, minun kokonaan. Minun on surtava se loppuun, itse.
Tiedän, että läheisten reaktiot ja kannanotot kertovat välittämisestä, huolesta ja hellyydestä. Tiedän ja arvostan sitä; tiedän, että tekisin itse samoin ja tiedän, että olen tehnytkin.
Toisinaan vain faktat eivät muuta mitään. Toisinaan niillä ei edes ole merkitystä. Uskoakseen sen on se näemmä koettava itse.
En voi olla miettimättä, missä olet nyt. Mitä teet, ajattelet, tunnet. Ja mihin se johtaa.
perjantai 13. maaliskuuta 2009
Hyrrävoimalla
Toisteisuus, mitä taiteeseen tulee, on mielestäni miltei aina kärjistetysti ilmaistuna mielikuvituksettomuuden ja mahdollisesti jopa henkisen laiskuuden merkki. (Muussa elämässä taas toisto on osoittautunut paitsi tyynnyttäväksi myöskin tyydyttäväksi ratkaisuksi, mutta siitä emme puhu nyt.)
Huumori puolestaan perustuu monesti kahteen toisilleen vastakkaiseen elementtiin, toistoon ja yllätykseen. Kummankin suhteen kyse on monesti hienonhienosta erosta hauskuuden ja yhtäältä typeryyden tai toisaalta irrationaalisen hämmennyksen aiheuttamisen välillä: äärimmilleen vietynä toisto on vain tylsyttävää jankuttamista ja yllätys puolestaan itsetarkoituksellisen tyhjää absurdismia.
Turo Kuninkaan Työkalupakissa on kyse terävänäköisen, rektaaliasioista kiinnostuneen (kenties autonvirittelijöiden suvusta tulevan?) miehen tyypittelyistä, jotka varsin usein päätyvät toteamaan jääkiekon elämän analogiaksi. (Tosin tämä ylenpalttinen kiekkokiinnostus saattaa olla myöskin intertekstuaalinen viittaus Kalle Ahosen ja Peter Nymanin jalkapalloaiheisiin elämänviisauksiin, mene ja tiedä.) Kuningas piirtää säälimättä lippalakkikansan, Pauli Hanhiniemen, murteiden puhujien ja Mikko Rimmisen päähenkilöiden karikatyyrit pakinanomaisissa tarinoissaan, jotka eivät niinkään ole esseitä tai novelleja kuin tuoteselosteita. Antti Majander luonnehtii kirjaa nokkelaksi koulukiusaksi kovissa kansissa ja osuu nähdäkseni varsin lähelle häränsilmää.
En tässä yhteydessä voi välttää vinhasti jauhavaa sananlaskumyllyä ja toteankin tuoreesti, että aika aikaansa kutakin. Kokonaisen kirjallisen Kuninkaan tuotoksia kauhottuani oloni on kuin pataani saaneella - ei sillä tavalla reilusti nyrkillä leipaistulla, vaan molemmille poskille suojattiaan elvyttävän kamppailulajivalmentajan sinnikyydellä läpsityllä. Olisinpa malttanut lukea yhden tänään, toisen huomenna. Ehkäpä ne siten jaksaisivat hymyilyttää vieläkin.
Viikonloppu on aivan ovella. Aurinko paistaa ja minäkin olen tänään hymyillyt koko kasvoillani ensi kertaa päiviin.
Huumori puolestaan perustuu monesti kahteen toisilleen vastakkaiseen elementtiin, toistoon ja yllätykseen. Kummankin suhteen kyse on monesti hienonhienosta erosta hauskuuden ja yhtäältä typeryyden tai toisaalta irrationaalisen hämmennyksen aiheuttamisen välillä: äärimmilleen vietynä toisto on vain tylsyttävää jankuttamista ja yllätys puolestaan itsetarkoituksellisen tyhjää absurdismia.
Turo Kuninkaan Työkalupakissa on kyse terävänäköisen, rektaaliasioista kiinnostuneen (kenties autonvirittelijöiden suvusta tulevan?) miehen tyypittelyistä, jotka varsin usein päätyvät toteamaan jääkiekon elämän analogiaksi. (Tosin tämä ylenpalttinen kiekkokiinnostus saattaa olla myöskin intertekstuaalinen viittaus Kalle Ahosen ja Peter Nymanin jalkapalloaiheisiin elämänviisauksiin, mene ja tiedä.) Kuningas piirtää säälimättä lippalakkikansan, Pauli Hanhiniemen, murteiden puhujien ja Mikko Rimmisen päähenkilöiden karikatyyrit pakinanomaisissa tarinoissaan, jotka eivät niinkään ole esseitä tai novelleja kuin tuoteselosteita. Antti Majander luonnehtii kirjaa nokkelaksi koulukiusaksi kovissa kansissa ja osuu nähdäkseni varsin lähelle häränsilmää.
En tässä yhteydessä voi välttää vinhasti jauhavaa sananlaskumyllyä ja toteankin tuoreesti, että aika aikaansa kutakin. Kokonaisen kirjallisen Kuninkaan tuotoksia kauhottuani oloni on kuin pataani saaneella - ei sillä tavalla reilusti nyrkillä leipaistulla, vaan molemmille poskille suojattiaan elvyttävän kamppailulajivalmentajan sinnikyydellä läpsityllä. Olisinpa malttanut lukea yhden tänään, toisen huomenna. Ehkäpä ne siten jaksaisivat hymyilyttää vieläkin.
Viikonloppu on aivan ovella. Aurinko paistaa ja minäkin olen tänään hymyillyt koko kasvoillani ensi kertaa päiviin.
torstai 12. maaliskuuta 2009
Helvetisti järkeä
Ostin uutta kynsilakkaa ja hajuvettä. Kävin töissä ja ulkona syömässä. Näin ystäviä ja perhettä.
Silti ilmeet tuntuvat kasvoilla vieraille, epäsopiville, aamupäivän sarjafilmistä opetelluille.
Silti haluaisin naapurin alakuloisen koiran lailla istua ulko-oven edessä, kohottaa kuononi kohti postiluukkua ja ulvoa ikävääni. Kuullakseni edes oman ääneni.
Kertoisin että maailmassani on liikaa sinun leimojasi. Kertoisin että huomaan odottavani edelleen.
Ei kaiken tarvitse olla paremmin, kaikki voisi olla ihan huonostikin.
Kun vain olisit tässä.
You've been my golden best friend
Now with post-demise at hands
can't go to you for consolation
'cause we're off limits during this transition
This grief overwhelmes me
it burns in my stomach
and I can't stop bumping into things
I thought we'd be simple together
I thought we'd be happy together
Thought we'd be limitless together
Thought we'd be precious together
But I was sadly mistaken
You've been my soulmate and mentor
I remembered you the moment I met you
With you I knew God's face was handsome
with you I suffered an expansion
This loss is numbing me
it pierces my chest
and I can't stop dropping things
I thought we'd be sexy together
Thought we'd be evolving together
I thought we'd have children together
I thought we'd be family together
But I was sadly mistaken
If I had a bill for all the philosophies I've shared
If I had a penny for all the possibilities I've presented
If I had a dime for every hand thrown up in the air
My wealth would render this no less severe
I thought we'd be genius together
I thought we'd be healing together
I thought we'd be growing together
Thought we'd be adventurous together
But I was sadly mistaken
Thought we'd be exploring together
Thought we'd be inspired together
I thought we'd be flying together
Thought we'd be on fire together
But I was sadly mistaken
- Alanis Morissette: Simple Together
Silti ilmeet tuntuvat kasvoilla vieraille, epäsopiville, aamupäivän sarjafilmistä opetelluille.
Silti haluaisin naapurin alakuloisen koiran lailla istua ulko-oven edessä, kohottaa kuononi kohti postiluukkua ja ulvoa ikävääni. Kuullakseni edes oman ääneni.
Kertoisin että maailmassani on liikaa sinun leimojasi. Kertoisin että huomaan odottavani edelleen.
Ei kaiken tarvitse olla paremmin, kaikki voisi olla ihan huonostikin.
Kun vain olisit tässä.
You've been my golden best friend
Now with post-demise at hands
can't go to you for consolation
'cause we're off limits during this transition
This grief overwhelmes me
it burns in my stomach
and I can't stop bumping into things
I thought we'd be simple together
I thought we'd be happy together
Thought we'd be limitless together
Thought we'd be precious together
But I was sadly mistaken
You've been my soulmate and mentor
I remembered you the moment I met you
With you I knew God's face was handsome
with you I suffered an expansion
This loss is numbing me
it pierces my chest
and I can't stop dropping things
I thought we'd be sexy together
Thought we'd be evolving together
I thought we'd have children together
I thought we'd be family together
But I was sadly mistaken
If I had a bill for all the philosophies I've shared
If I had a penny for all the possibilities I've presented
If I had a dime for every hand thrown up in the air
My wealth would render this no less severe
I thought we'd be genius together
I thought we'd be healing together
I thought we'd be growing together
Thought we'd be adventurous together
But I was sadly mistaken
Thought we'd be exploring together
Thought we'd be inspired together
I thought we'd be flying together
Thought we'd be on fire together
But I was sadly mistaken
- Alanis Morissette: Simple Together
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Oh, think twice
Voiko olla niin, että on yksinkertaisesti huono-onnisia ja parempionnisia? Vai tyytyvätkö toiset vain vähempään?
Täysin loukkaa(ntu)misriskittömän keskustelun käyminen ihmisten kanssa saattaa olla mahdotonta; vähintäänkin sellainen interaktio on läpeensä merkityksetön. Vanha neuvo ohjeistaa välttämään debatointia politiikasta, uskonnosta ja rahasta ruokapöydässä - itse tunnen lukuisia älykkäitä, valistuneita ja sosiaalisesti kyvykkäitä ihmisiä, jotka tuohtuvat edellämainittuja aiheita huomattavasti enemmän omaan siviilisäätyynsä tai lastenhankintatilanteeseensa kohdistuvista spekulaatioista tai uteluista illallisen äärellä.
Näitä ymmärrän siis itse välttää, elleivät ne luontevasti nouse aiheiksi. Mutta entäpä kysymykset sisaruksista? Kerran kyselin mielestäni varsin sulavasti erään ystäväni entiseltä poikaystävältä tämän sukulaisesta small talkin hengessä. Varsin nopeasti kävi ilmi tämän sukulaisen olevan paitsi suvun hyljeksitty musta lammas myöskin vankilassa huumerikoksista. Kysymykset perheistä ja lapsuudesta: entä jos keskustelukumppani onkin adoptiolapsi tai vaikkapa perheväkivallan tai insestin uhri? Tuntuuko hänestä silloin omituiselle selvittää tilannettaan kysyjälle? Lempiruuat? Mitä jos seurueessa on syömishäiriöinen? Viimeksi lukemasi kirja, jos joukkiosta jollakulla on vaikea lukihäiriö? Ja jos joku änkyttää tai on ylittämättömän ärrävikainen, minkälaiset aiheet tuntuvat alleviivaavan tai ehkä jopa pilkkaavan moista?
Luonnollisestikin normaaleissa puolituntemattomien keskustelutilanteissa esiin nousevissa kysymyksissa vastuu loukkaantumisesta on loukkaantujalla. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa: mikä enää on korrektia arkipuhetta ja mikä hiillostamiseksi tulkittavaa urkkimista? Onko epäkohteliaampaa tiedustella, moniko keski-ikäisistä sukulaistädeistä lajittelee jätteensä vai parikymppiseltä, joko tällä on (heteronormatiivinen) vakkariheila?
Olen havainnut hiljattain alkaneeni vältellä Facebookissa hengailua. Siellä on nykyisellään aivan liiaksi ihmisiä, jotka saattavat yltyä esittämään kiusallisia kysymyksiä ja joutavia näkemyksiään milloin mistäkin. Hetki sitten en ollut kylliksi varuillani, vaan jouduin juurikin edellämainitun väijytyksen kohteeksi: vuosikymmenen takainen työkaverini halusi vaihtaa kuulumisia. Tänäkin päivänä liikkuu vapaalla jalalla ihmisiä, jotka eivät osaa lukea merkkejä: jos toinen ei spontaanisti ja luontevasti ala kertoa suhteestaan, lapsistaan tai perheestään, niistä ei luultavastikaan kannata udella. Kunpa, voi kunpa vain olisin kehdannut vastata valtakunnanfeministi-Moilasen neuvojen mukaisesti mistä sä tiedät, että mulla edes on kohtu?
Ja se suhde. Niin, mitä siihen sitten sanoo? Valehtelin vain vähäsen ja pakenin offlineen.
Täysin loukkaa(ntu)misriskittömän keskustelun käyminen ihmisten kanssa saattaa olla mahdotonta; vähintäänkin sellainen interaktio on läpeensä merkityksetön. Vanha neuvo ohjeistaa välttämään debatointia politiikasta, uskonnosta ja rahasta ruokapöydässä - itse tunnen lukuisia älykkäitä, valistuneita ja sosiaalisesti kyvykkäitä ihmisiä, jotka tuohtuvat edellämainittuja aiheita huomattavasti enemmän omaan siviilisäätyynsä tai lastenhankintatilanteeseensa kohdistuvista spekulaatioista tai uteluista illallisen äärellä.
Näitä ymmärrän siis itse välttää, elleivät ne luontevasti nouse aiheiksi. Mutta entäpä kysymykset sisaruksista? Kerran kyselin mielestäni varsin sulavasti erään ystäväni entiseltä poikaystävältä tämän sukulaisesta small talkin hengessä. Varsin nopeasti kävi ilmi tämän sukulaisen olevan paitsi suvun hyljeksitty musta lammas myöskin vankilassa huumerikoksista. Kysymykset perheistä ja lapsuudesta: entä jos keskustelukumppani onkin adoptiolapsi tai vaikkapa perheväkivallan tai insestin uhri? Tuntuuko hänestä silloin omituiselle selvittää tilannettaan kysyjälle? Lempiruuat? Mitä jos seurueessa on syömishäiriöinen? Viimeksi lukemasi kirja, jos joukkiosta jollakulla on vaikea lukihäiriö? Ja jos joku änkyttää tai on ylittämättömän ärrävikainen, minkälaiset aiheet tuntuvat alleviivaavan tai ehkä jopa pilkkaavan moista?
Luonnollisestikin normaaleissa puolituntemattomien keskustelutilanteissa esiin nousevissa kysymyksissa vastuu loukkaantumisesta on loukkaantujalla. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa: mikä enää on korrektia arkipuhetta ja mikä hiillostamiseksi tulkittavaa urkkimista? Onko epäkohteliaampaa tiedustella, moniko keski-ikäisistä sukulaistädeistä lajittelee jätteensä vai parikymppiseltä, joko tällä on (heteronormatiivinen) vakkariheila?
Olen havainnut hiljattain alkaneeni vältellä Facebookissa hengailua. Siellä on nykyisellään aivan liiaksi ihmisiä, jotka saattavat yltyä esittämään kiusallisia kysymyksiä ja joutavia näkemyksiään milloin mistäkin. Hetki sitten en ollut kylliksi varuillani, vaan jouduin juurikin edellämainitun väijytyksen kohteeksi: vuosikymmenen takainen työkaverini halusi vaihtaa kuulumisia. Tänäkin päivänä liikkuu vapaalla jalalla ihmisiä, jotka eivät osaa lukea merkkejä: jos toinen ei spontaanisti ja luontevasti ala kertoa suhteestaan, lapsistaan tai perheestään, niistä ei luultavastikaan kannata udella. Kunpa, voi kunpa vain olisin kehdannut vastata valtakunnanfeministi-Moilasen neuvojen mukaisesti mistä sä tiedät, että mulla edes on kohtu?
Ja se suhde. Niin, mitä siihen sitten sanoo? Valehtelin vain vähäsen ja pakenin offlineen.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Won't you take me by the hand, take me somewhere new?
Voiko kuume nousta silkasta kaipaamisesta? Tänään se näytti hetken mahdolliselta.
Vuosia sitten näin Ally McBealista jakson, jossa vanha nainen leskeydyttyään halusi vain nukkua. Unissa hän pääsi vielä kerran lähelle menehtynyttä rakastaan. Tänään, kahden tunnin päiväunilta pää painavana herätessäni ymmärsin täsmälleen, mistä siinä oli kyse. Unessa on vaivatonta ja yhdentekevää. Herättyään muistaa välittömästi, miksei alunperinkään halunnut avata silmiään.
Kun keskittyy, oikein upottautuu hyvään romaaniin, voi hetken olla kuin ei olisikaan. Kunnes on jälleen alettava.
Myötätunto, ystävälliset eleet ja lohduttavaksi tarkoitetut sanat saavat vaivalla rakennetun pokerini murenemaan perustuksiaan myöden. Älkää siis loukkaantuko, jos vain käännän selkäni. En vain pysty muuhun, en nyt.
Vuosia sitten näin Ally McBealista jakson, jossa vanha nainen leskeydyttyään halusi vain nukkua. Unissa hän pääsi vielä kerran lähelle menehtynyttä rakastaan. Tänään, kahden tunnin päiväunilta pää painavana herätessäni ymmärsin täsmälleen, mistä siinä oli kyse. Unessa on vaivatonta ja yhdentekevää. Herättyään muistaa välittömästi, miksei alunperinkään halunnut avata silmiään.
Kun keskittyy, oikein upottautuu hyvään romaaniin, voi hetken olla kuin ei olisikaan. Kunnes on jälleen alettava.
Myötätunto, ystävälliset eleet ja lohduttavaksi tarkoitetut sanat saavat vaivalla rakennetun pokerini murenemaan perustuksiaan myöden. Älkää siis loukkaantuko, jos vain käännän selkäni. En vain pysty muuhun, en nyt.
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Hukun
Tehdään niin kuin täytyy,
kun mentävä on
niin mentävä on
Annoit mulle onnen,
nyt annan sen pois:
mä päästän sut pois
- PMMP: Onni
kun mentävä on
niin mentävä on
Annoit mulle onnen,
nyt annan sen pois:
mä päästän sut pois
- PMMP: Onni
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Ennen kuin palaat toisen luokse jolle annat elämäsi ainoan
Minä itken keskimäärin kahdesti vuodessa. Tavallisesti ainakin toiseen kertaan liittyy sydämen särkyminen tai vähintään naarmutus.
Viime yönä itkin niin, että tänään vartaloa kivistää koko mitaltaan. Ja jos ihminen ei itke usein, sen kerran kun se aloittaa, ei se tahdo saada sitä loppumaan millään.
Jotkut myös osaavat tyrskiä sivistyneesti nenäliinan kulmaan, meikkiä tuhrimatta ja eteerisesti karpalo kerrallaan. Minä en kuulu heihin: ulvon sotkuisesti, äänekkäästi, räkäisesti ja lopulta hengenhaukkomisesta kouristellen. Voitte kuvitella, miten valtavan hemaiseva olen tällä hetkellä, kun silmien tilalla on punaiset tennispallot ja nenänalus rohtunut.
Itkin kaikkea, mistä joudun luopumaan.
Sitä, ettei elämä mennytkään kuten toivoin sen menevän.
Siksi, että olen väsynyt vääriin valintoihin; siksi, että olen väsynyt vihaamaan itseäni niiden vuoksi. Siksi, etten jaksa enää olla ainoa vastuullinen kahden kaupoissa.
Sitä, etten ole kaikkea sitä mitä haluaisin olla kaikille niille, joille haluaisin; sitä, etten ole suostunut näkemään sitä ennen.
Että olen väsynyt poljetuksi tulemiseen ja odottamiseen, itseni pidättelemiseen ja pienentämiseen, mutten tiedä pystynkö muuttamaan sitä; että tiedän kyllä, miten se tehtäisiin. Etten jaksaisi enää pitää kiinni, mutta osaanko päästää irtikään.
Että tutusta kivusta luopuessa saa tilalle tuntemattoman ei-minkään ja kuinka se pelottaakaan.
Tämän kaiken etukäteen, että itse tilanteessa en menisi pieniksi, myttyisiksi palasiksi.
Ostin eilen Laura Sippolan levyn ja kuuntelen sitä mielialaan sopivasti. Pidän sen tavasta käyttää ääntään: suorasta, kulmikkaasta ja karkeasta, jopa maskuliinisesta, makeilemattomasta. Vakavasta.
On paljon lauluja sydämistä
särkyneistä, väsyneistä
jotka laahustavat pimeitä kujia
vuodesta toiseen yksin,
jotka luulevat oppineensa, ettei kannata
rakastua väärään mieheen tai naiseen
vaan keskittyä olennaiseen
ja kuitenkin päätyvät samanlaiseen,
joka viimeksikin sydämen sai särkymään
- Laura Sippola: Lauluja sydämistä
Viime yönä itkin niin, että tänään vartaloa kivistää koko mitaltaan. Ja jos ihminen ei itke usein, sen kerran kun se aloittaa, ei se tahdo saada sitä loppumaan millään.
Jotkut myös osaavat tyrskiä sivistyneesti nenäliinan kulmaan, meikkiä tuhrimatta ja eteerisesti karpalo kerrallaan. Minä en kuulu heihin: ulvon sotkuisesti, äänekkäästi, räkäisesti ja lopulta hengenhaukkomisesta kouristellen. Voitte kuvitella, miten valtavan hemaiseva olen tällä hetkellä, kun silmien tilalla on punaiset tennispallot ja nenänalus rohtunut.
Itkin kaikkea, mistä joudun luopumaan.
Sitä, ettei elämä mennytkään kuten toivoin sen menevän.
Siksi, että olen väsynyt vääriin valintoihin; siksi, että olen väsynyt vihaamaan itseäni niiden vuoksi. Siksi, etten jaksa enää olla ainoa vastuullinen kahden kaupoissa.
Sitä, etten ole kaikkea sitä mitä haluaisin olla kaikille niille, joille haluaisin; sitä, etten ole suostunut näkemään sitä ennen.
Että olen väsynyt poljetuksi tulemiseen ja odottamiseen, itseni pidättelemiseen ja pienentämiseen, mutten tiedä pystynkö muuttamaan sitä; että tiedän kyllä, miten se tehtäisiin. Etten jaksaisi enää pitää kiinni, mutta osaanko päästää irtikään.
Että tutusta kivusta luopuessa saa tilalle tuntemattoman ei-minkään ja kuinka se pelottaakaan.
Tämän kaiken etukäteen, että itse tilanteessa en menisi pieniksi, myttyisiksi palasiksi.
Ostin eilen Laura Sippolan levyn ja kuuntelen sitä mielialaan sopivasti. Pidän sen tavasta käyttää ääntään: suorasta, kulmikkaasta ja karkeasta, jopa maskuliinisesta, makeilemattomasta. Vakavasta.
On paljon lauluja sydämistä
särkyneistä, väsyneistä
jotka laahustavat pimeitä kujia
vuodesta toiseen yksin,
jotka luulevat oppineensa, ettei kannata
rakastua väärään mieheen tai naiseen
vaan keskittyä olennaiseen
ja kuitenkin päätyvät samanlaiseen,
joka viimeksikin sydämen sai särkymään
- Laura Sippola: Lauluja sydämistä
torstai 5. maaliskuuta 2009
Juu, ei muuta kuin jarrutusmatka on tuplat!
Aivoni ovat syväjäässä ja aamupäiväinen loistofiilis on häipynyt miltei jälkiä jättämättä. Sain kuitenkin kammettua itseni Maunulan autokouluun teoriatunnille, ja mitä siellä opinkaan:
- vaikka ymmärtääkseni autokouluun mennään oppimaan, on A-kortissa näemmä ennen kaikkea kysymys jo opitun vahvistamisesta. Opettaja käsitteli opetuspowerpointtejaan kuin kertausharjoitusmateriaalia ja viskoi termejä ilmaan sellaisella nopeudella, etten muutamaan otteeseen voinut suoralta kädeltä olla varma, mistä puhutaan. Kerran se myös sanoi sanatarkasti, että tuntuu tyhmälle kertoa teille näin perusjuttuja. Kyse oli ajonhallintalaitteistosta: miten kytkin ja vaihteet ovat pyörän vasemmalla ja nopeudensäätövälineistö eli jarrut ja kaasu oikealla puolella. En minä esimerkiksi tiennyt tätä valmiiksi, ja muun muassa tätä oppia lähdin teoriatunnilta hakemaan.
- moottoripyörät jos mitkä ovat miesten maailmaa. Noin viidestätoista kurssilaisesta olin, kuten uumoilinkin, ainoa nainen. Opettajan sanavalinnat kielivät, että oletusarvoisesti niin kurssilainen kuin motoristi yleensäkin on mies: jätkät ajaa, noi tutkinnon vastaanottajakaverit, hayabusamies, jos vaimo soittaa.
- yksi kurssilainen, ensihoitaja ammatiltaan, kertoi vastenmielisen, joskin omalla tavallaan opettavaisen tarinan kypärän leukahihnan käytöstä (joka meni näin: mies oli ajanut prätkällä kahtasataa satasta ajanutta rekkaa päin, minkä jälkeen miehen kypärä oli löytynyt rekasta pelkääjänpaikalta, sisältönään miehen muussaantunut pää. Loppuruumis kaavittiin ilmeisesti rekan puskurista. Tarkoituksena kuulemma onkin, että leukahihna kestää vaikka kroppa pettäisikin.)
Voi kuinka haluaisinkaan jo ajamaan.
- vaikka ymmärtääkseni autokouluun mennään oppimaan, on A-kortissa näemmä ennen kaikkea kysymys jo opitun vahvistamisesta. Opettaja käsitteli opetuspowerpointtejaan kuin kertausharjoitusmateriaalia ja viskoi termejä ilmaan sellaisella nopeudella, etten muutamaan otteeseen voinut suoralta kädeltä olla varma, mistä puhutaan. Kerran se myös sanoi sanatarkasti, että tuntuu tyhmälle kertoa teille näin perusjuttuja. Kyse oli ajonhallintalaitteistosta: miten kytkin ja vaihteet ovat pyörän vasemmalla ja nopeudensäätövälineistö eli jarrut ja kaasu oikealla puolella. En minä esimerkiksi tiennyt tätä valmiiksi, ja muun muassa tätä oppia lähdin teoriatunnilta hakemaan.
- moottoripyörät jos mitkä ovat miesten maailmaa. Noin viidestätoista kurssilaisesta olin, kuten uumoilinkin, ainoa nainen. Opettajan sanavalinnat kielivät, että oletusarvoisesti niin kurssilainen kuin motoristi yleensäkin on mies: jätkät ajaa, noi tutkinnon vastaanottajakaverit, hayabusamies, jos vaimo soittaa.
- yksi kurssilainen, ensihoitaja ammatiltaan, kertoi vastenmielisen, joskin omalla tavallaan opettavaisen tarinan kypärän leukahihnan käytöstä (joka meni näin: mies oli ajanut prätkällä kahtasataa satasta ajanutta rekkaa päin, minkä jälkeen miehen kypärä oli löytynyt rekasta pelkääjänpaikalta, sisältönään miehen muussaantunut pää. Loppuruumis kaavittiin ilmeisesti rekan puskurista. Tarkoituksena kuulemma onkin, että leukahihna kestää vaikka kroppa pettäisikin.)
Voi kuinka haluaisinkaan jo ajamaan.
I just call it delicious
Dankon eilinen livekeikka räjäytti potin ja melkein Kulttuuritalonkin siinä ohessa.
Täsmälleen kello yhdeksän illalla maestro miehineen kapusi lavalle ja aloitti. Etukäteisjännityksestä huolimatta onnistuimme kampeamaan ketjumme loistaville paikoille lavanedustalle, ja jostain mystisestä joukkopaineesta johtuen paikkamme itse asiassa vain paranivat show'n edetessä.
Tuntui mahtavalle pogota viskipäissään toisten hikisten ja mylvivien ihmisten seassa, laulaa ja karjua kurkkunsa tärviölle ja tajunsa miltei kankaalle, hurmioitua estotta tähden tullessa huudattamaan yleisöä lavan reunalle. Jätkät veti melkein kaikki lempibiisini: Cadillac, Lovercall, Baby Hates Me, First Date, Forget My Name, Sugar Chocolate... Lisäksi jotain uutta kamaa tulevalta levyltä, joka kaikesta päättäen kuulostaa luojan kiitos paremmalle kuin Never Too Loud, yhdentekeviä keskitierenkutuksia sisältänyt floppi. Vain uhoisat ja mahtipontiset, tyhjyyttään moikuvat välispiikit saivat päät pyörimään pitkästyneesti ja humalaisen mölinän kohoamaan yleisöstä, soita sä vaan sitä rokkia jooko.
Keikka kesti encoreineen melko täsmälliset 1 h 45 min, minkä jälkeen oli edessä paikanvaihdos. Hyvät asiakkaat, lentomme on vauvaton. Sammutattehan ystävällisesti vauvanne ja jätätte ne niille tarkoitettuihin astioihin. Kävi myös ilmi pelottava, linjakkaasti lähiöitä karttavaa elämäntapaani uhkaava kehityskulku: olen salaa alkanut pitää karaokessa laulamisesta melkoisesti. Koskapa Populus oli jo ääriään myöden täytetty jopa meidän näkökulmastamme holtittoman humaltuneilla lentäjänpojilla, otimme maailman epäystävällisimmän ja ankeimman vuokra-ajurin keskustaan. Jone'sin poke vaikutti kyytimme jäljiltä hirveän kivalle ja annoimme hänelle vuolaasti kiittävää palautetta työstään. Karaoke-emäntä ei osannut lukea taitelijanimeäni, eikä listoilla ollut yhtään Creediä, vaikka olin varta vasten opetellut muutamia lauluja.
Kotiinpäästyäni ymmärsin nauttia annoksen jauhelihakastiketta ja perunoita. Uskon sen olleen avain tämänhetkiseen loisto-olooni. Arkivapaat tuntuvat jotenkin luvattomalle hyvälle, kuin tekisi jotain pikkuisen syntistä ja tavallaan kiellettyä, mutta äärimmäisen tyydyttävää.
Enää muutama tunti ja pääsen tutustumaan moottoripyörien sielunelämään.
Täsmälleen kello yhdeksän illalla maestro miehineen kapusi lavalle ja aloitti. Etukäteisjännityksestä huolimatta onnistuimme kampeamaan ketjumme loistaville paikoille lavanedustalle, ja jostain mystisestä joukkopaineesta johtuen paikkamme itse asiassa vain paranivat show'n edetessä.
Tuntui mahtavalle pogota viskipäissään toisten hikisten ja mylvivien ihmisten seassa, laulaa ja karjua kurkkunsa tärviölle ja tajunsa miltei kankaalle, hurmioitua estotta tähden tullessa huudattamaan yleisöä lavan reunalle. Jätkät veti melkein kaikki lempibiisini: Cadillac, Lovercall, Baby Hates Me, First Date, Forget My Name, Sugar Chocolate... Lisäksi jotain uutta kamaa tulevalta levyltä, joka kaikesta päättäen kuulostaa luojan kiitos paremmalle kuin Never Too Loud, yhdentekeviä keskitierenkutuksia sisältänyt floppi. Vain uhoisat ja mahtipontiset, tyhjyyttään moikuvat välispiikit saivat päät pyörimään pitkästyneesti ja humalaisen mölinän kohoamaan yleisöstä, soita sä vaan sitä rokkia jooko.
Keikka kesti encoreineen melko täsmälliset 1 h 45 min, minkä jälkeen oli edessä paikanvaihdos. Hyvät asiakkaat, lentomme on vauvaton. Sammutattehan ystävällisesti vauvanne ja jätätte ne niille tarkoitettuihin astioihin. Kävi myös ilmi pelottava, linjakkaasti lähiöitä karttavaa elämäntapaani uhkaava kehityskulku: olen salaa alkanut pitää karaokessa laulamisesta melkoisesti. Koskapa Populus oli jo ääriään myöden täytetty jopa meidän näkökulmastamme holtittoman humaltuneilla lentäjänpojilla, otimme maailman epäystävällisimmän ja ankeimman vuokra-ajurin keskustaan. Jone'sin poke vaikutti kyytimme jäljiltä hirveän kivalle ja annoimme hänelle vuolaasti kiittävää palautetta työstään. Karaoke-emäntä ei osannut lukea taitelijanimeäni, eikä listoilla ollut yhtään Creediä, vaikka olin varta vasten opetellut muutamia lauluja.
Kotiinpäästyäni ymmärsin nauttia annoksen jauhelihakastiketta ja perunoita. Uskon sen olleen avain tämänhetkiseen loisto-olooni. Arkivapaat tuntuvat jotenkin luvattomalle hyvälle, kuin tekisi jotain pikkuisen syntistä ja tavallaan kiellettyä, mutta äärimmäisen tyydyttävää.
Enää muutama tunti ja pääsen tutustumaan moottoripyörien sielunelämään.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
Nail you to the cross
Jee, silmätulehdus palasi! Näköjään aina kun Danko on Suomessa, minulla on jokin olemistani rajoittava vamma. Viimeksi Tavastialla sinkoilin ylös-alas yleisössä henkeni kaupalla, selkäleikkausta odottaen. Nyt joudun laittamaan rillit (tai lähtemään vaillinaisella näöllä) ja vain niukasti meikkiä.
Entäpä silloin ensimmäisenä vuonna Ankassa? Aivan, silloinhan tapailin Mandoliinia.
Entäpä silloin ensimmäisenä vuonna Ankassa? Aivan, silloinhan tapailin Mandoliinia.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
This monkey just did 700 push-ups.
On jälleen tullut aika vetää pää omasta äsyristä haukkaamaan raitista ilmaa. Tänään koko päivän ahdisti niin, että tuntui kuin jokin raskas ja itsepäinen olisi istunut liikahtamatta rintakehäni päällä, saaden minut väistämään ihmisten katseita ja risteäviä polkuja. Pieni, mielialoja huomioimaton hikoilu sai minut kuitenkin lauhtumaan niin, että nyt olen jälleen aivan säyseä joskin ponneton.
Huomenna Kulttuuritalon lavalle kapuaa jälleen mies, jonka kieli ei kenties kuuluisuudessaan vedä vertoja Simmonsin vastaavalle, mutta joka muuten pesee maalatut sukkahousupellet mennen tullen. Danko Jones on jälleen täällä, enkä tohdi ajatellakaan mitä se huomisen osalta tarkoittaakaan. Viskiä ja pogoamista nyt ainakin.
Torstaina saan ensikosketuksen paljon mainostamaani A-korttiin. Joo, jännittää. Mitä vetoa niin olen ainoa a) nainen, b) kolmekymppinen ja c) vain kaksi kertaa edes prätkän kyydissä istunut koko ryhmässä.
Perjantaina on vuorossa Laugh Riot, johon sain lipun joululahjaksi. Toivottavasti se on oikeasti naurattava.
Ja maanantaina tulevat myyntiin Pinkin Suomen-keikan liput. Pitäisiköhän samalla vaivalla laittaa lotto vetämään?
Päätin jo, etten mieti loppuviikkoa kuin aikaisintaan torstaina.
En mieti, kosken sille mitään voi.
En mieti, koska.
En mieti.
En.
Huomenna Kulttuuritalon lavalle kapuaa jälleen mies, jonka kieli ei kenties kuuluisuudessaan vedä vertoja Simmonsin vastaavalle, mutta joka muuten pesee maalatut sukkahousupellet mennen tullen. Danko Jones on jälleen täällä, enkä tohdi ajatellakaan mitä se huomisen osalta tarkoittaakaan. Viskiä ja pogoamista nyt ainakin.
Torstaina saan ensikosketuksen paljon mainostamaani A-korttiin. Joo, jännittää. Mitä vetoa niin olen ainoa a) nainen, b) kolmekymppinen ja c) vain kaksi kertaa edes prätkän kyydissä istunut koko ryhmässä.
Perjantaina on vuorossa Laugh Riot, johon sain lipun joululahjaksi. Toivottavasti se on oikeasti naurattava.
Ja maanantaina tulevat myyntiin Pinkin Suomen-keikan liput. Pitäisiköhän samalla vaivalla laittaa lotto vetämään?
Päätin jo, etten mieti loppuviikkoa kuin aikaisintaan torstaina.
En mieti, kosken sille mitään voi.
En mieti, koska.
En mieti.
En.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Scars on Sörnäisten rantatie
Minä pidän arvista, naarmuista ja niiden muodostamasta autenttisesta vartalotaiteesta. Muistin tämän ujuttaessani töissä toista kättäni olkapäätä myöden lauhduttimen sisään saadakseni suodattimet vaihdettua (tähän ajatukseen koetin myös visusti keskittyä välttääkseni mielleyhtymät ähkystä kärsivälle hevoselle tuseerausta tekevään eläinlääkäriin).
Linjausta tarkentaakseni: arvet ovat hienoja silloin, kun niiden taakse kätkeytyy niiden synnystä kertova, todellinen tarina. Tämän vuoksi esimerkiksi arpitatuoinnit asettuvat mielessäni arvoasteikossa tositilanteissa syntyneiden arpien alle, sillä niiden ainoa tehtävä on toimia silkkana katseenhoukuttimena. Kokonaan toinen tarina on, miksi tavalliset tatuoinnit ovat tätä vastoin minusta yksinomaan ja kategorisesti erittäin ok, eikä siihen tarinaan ole syytä mennä, sillä en osaa selittää eroa suhtautumistavassani noihin kahteen itsensä koristeluun tähtäävään taiteenlajiin enkä halua puhua itseäni tämän enempää pussiin.
Omassa kehossani tämänpäiväisten, tuoreiden ja vielä vertatihkuvien lauhdutinnaarmujen lisäksi on lukuisia hölmöjä, kivuliaita ja ainakin jälkikäteen hauskoja tarinoita kirjoitettuna suoraan ihoon. On luonnollisesti se kaikkein isoin, ristiselässä sijaitseva ja Teroksi ristitty tyräarpi. On oikeassa jalkapohjassa koko jalan leveydeltä kulkeva, lapsena järveen suoritetun pellehypyn seurauksena syntynyt ja kymmenen tikkiä vaatinut sankarin merkki; on täsmälleen leuankärjen alla poikittain oleva pieni, siisti ja kauneusleikkausarpea muistuttava fuksisaunamuisto; on vasemmassa peukalonhangassa peukalon miltei irrottanut ruisleivänleikkuuviilto. Keskellä oikeaa pohjetta sijaitsee säännöllinen ovaali, äitini on luulotautinen ja varma siitä että minulla on ihosyöpä -koepala-arpi. Toisessa ulkoreidessä näkyy vieläkin jälki siitä, kun nuorena leventäessäni farkkujeni lahkeita muodikkaasti kukallisella hippikankaalla onnistuin saamaan sakset pystyyn jalkaani. Keskellä oikeaa kämmenselkää on edelleen täsmälleen sydämenmuotoinen pikkuinen röökinpolttama, jonka Rikas Ystävä kerran siihen suurpiirteisesti huitoessaan tuikkasi.
Arvet ovat hienoja, sillä niihin ei pysty aurinkokaan. Ne välkkyvät puhtaanvalkeina, kiiltävinä, kalanvatsamaisina ja ikuisesti aivan sileinä. Uudessa suhteessa yksi parhaista vaiheista on toisen nahkaan kirjailtujen jälkien kartoittaminen ja niiden tarinoiden kuuntelu. Kuljettaa sormenpäätään toisen keholla, piirtää sen ääriviivat ja tehdä ihminen sen kaiken sisällä näkyvämmäksi.
Linjausta tarkentaakseni: arvet ovat hienoja silloin, kun niiden taakse kätkeytyy niiden synnystä kertova, todellinen tarina. Tämän vuoksi esimerkiksi arpitatuoinnit asettuvat mielessäni arvoasteikossa tositilanteissa syntyneiden arpien alle, sillä niiden ainoa tehtävä on toimia silkkana katseenhoukuttimena. Kokonaan toinen tarina on, miksi tavalliset tatuoinnit ovat tätä vastoin minusta yksinomaan ja kategorisesti erittäin ok, eikä siihen tarinaan ole syytä mennä, sillä en osaa selittää eroa suhtautumistavassani noihin kahteen itsensä koristeluun tähtäävään taiteenlajiin enkä halua puhua itseäni tämän enempää pussiin.
Omassa kehossani tämänpäiväisten, tuoreiden ja vielä vertatihkuvien lauhdutinnaarmujen lisäksi on lukuisia hölmöjä, kivuliaita ja ainakin jälkikäteen hauskoja tarinoita kirjoitettuna suoraan ihoon. On luonnollisesti se kaikkein isoin, ristiselässä sijaitseva ja Teroksi ristitty tyräarpi. On oikeassa jalkapohjassa koko jalan leveydeltä kulkeva, lapsena järveen suoritetun pellehypyn seurauksena syntynyt ja kymmenen tikkiä vaatinut sankarin merkki; on täsmälleen leuankärjen alla poikittain oleva pieni, siisti ja kauneusleikkausarpea muistuttava fuksisaunamuisto; on vasemmassa peukalonhangassa peukalon miltei irrottanut ruisleivänleikkuuviilto. Keskellä oikeaa pohjetta sijaitsee säännöllinen ovaali, äitini on luulotautinen ja varma siitä että minulla on ihosyöpä -koepala-arpi. Toisessa ulkoreidessä näkyy vieläkin jälki siitä, kun nuorena leventäessäni farkkujeni lahkeita muodikkaasti kukallisella hippikankaalla onnistuin saamaan sakset pystyyn jalkaani. Keskellä oikeaa kämmenselkää on edelleen täsmälleen sydämenmuotoinen pikkuinen röökinpolttama, jonka Rikas Ystävä kerran siihen suurpiirteisesti huitoessaan tuikkasi.
Arvet ovat hienoja, sillä niihin ei pysty aurinkokaan. Ne välkkyvät puhtaanvalkeina, kiiltävinä, kalanvatsamaisina ja ikuisesti aivan sileinä. Uudessa suhteessa yksi parhaista vaiheista on toisen nahkaan kirjailtujen jälkien kartoittaminen ja niiden tarinoiden kuuntelu. Kuljettaa sormenpäätään toisen keholla, piirtää sen ääriviivat ja tehdä ihminen sen kaiken sisällä näkyvämmäksi.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2009
Suburban tribe
Viime päivinä valintani on osunut paitsi erittäin surkeisiin ja hieman vaivaannuttaviin, myöskin erinomaisiin elokuviin. Vein tänään Mama Granden katsomaan Revolutionary Roadia ja pidin jopa enemmän kuin olin uskonutkaan. Se myös sai minut kerrassaan mietteliääksi - jopa siinä määrin, että aloin selata vanhoja Galleria-aikaisia bloggauksiani löytääkseni erään samaa aihiota sivuavan kirjoitukseni. Sinnikäs ponnistelu kantoi hedelmää. Kas näin sen kirkkain oivallus kuului:
Revolutionary Roadissa lähiöön keskiluokkaisen elämänsä vangeiksi jääneiden ihmisten ahdistus on käsinkosketeltavaa: se haisee ilmassa, kiristää ihmisten kasvot ja rajaa liikkeet pingottuneeksi pakkobaletiksi. Lähdön mahdollisuus, ajatus siitä että kaiken saattaisi muuttaa, riittää kantamaan pitkälle, tekee arjesta helpompaa kestää ja saa vapautuneen hymyn nousemaan huulille. Kunnes uskallus pettää sittenkin.
Ihmisiltä puuttuu rohkeutta. Kuinka monet tärkeät, isot päätökset ovat jääneet tekemättä, suhteet syntymättä, lähtö tekemättä - vain siksi, että tuntematon tulevaisuus pelottaa ja tottumus työntää eri suuntaan kuin sydän vetäisi.
Minä en halua enää koskaan elää niin. En halua antaa pelon nousta esteeksi, en halua pitäytyä tutussa vain, koska sen kykenen ainakin ennakoimaan. En tahdo tyytyä tietäen, että ainoa este muutokselle olen minä itse.
Ennen elokuvaa kävimme Nuun kanssa tarkastamassa Hämähäkkimiehen valokuvanäyttelyn avajaiset. Hyvälle näytti, ja tuntuikin hyvälle voida rehellisesti olla ylpeä toisen aikaansaannoksista. Naurettavaa kyllä tuntuu myös, kuin oma uskottavuus olisi saanut pienen buustauksen kyetessäni kehumaan tuntevani oikean, näyttelynpitäneen taiteilijan.
Näyttelystä poispäin liukastellessamme näimme Hertsikan isossa risteyksessä pienen, kuvankauniin poikalapsen, joka oli vähällä lähteä holtitta pinkomaan ajoradan yli punaisia päin. Neuvoin hyvin ystävällisesti ja varsin tätimäisesti poikaa odottamaan vihreää valoa. Poika vilkaisi minua olkansa yli - ja jäi suunnattomaksi ällistyksekseni täysin mukisematta seisomaan paikalleen. Tulin muistaneeksi, miten erikoista aikaa lapsuus olikaan. Oli täysin normaalia ja jopa odotettavaa, että tuikituntemattomat aikuiset komentelivat ja että niitä sitten totteli. Maailma toimii näemmä niiltä osin entiseen malliin, ainakin tiettyyn ikään saakka.
"Saattaa olla, että rakkaus pyörittää maailmaa. Tottumus kuitenkin määrää pyörimissuunnan; se ja pelko."
Revolutionary Roadissa lähiöön keskiluokkaisen elämänsä vangeiksi jääneiden ihmisten ahdistus on käsinkosketeltavaa: se haisee ilmassa, kiristää ihmisten kasvot ja rajaa liikkeet pingottuneeksi pakkobaletiksi. Lähdön mahdollisuus, ajatus siitä että kaiken saattaisi muuttaa, riittää kantamaan pitkälle, tekee arjesta helpompaa kestää ja saa vapautuneen hymyn nousemaan huulille. Kunnes uskallus pettää sittenkin.
Ihmisiltä puuttuu rohkeutta. Kuinka monet tärkeät, isot päätökset ovat jääneet tekemättä, suhteet syntymättä, lähtö tekemättä - vain siksi, että tuntematon tulevaisuus pelottaa ja tottumus työntää eri suuntaan kuin sydän vetäisi.
Minä en halua enää koskaan elää niin. En halua antaa pelon nousta esteeksi, en halua pitäytyä tutussa vain, koska sen kykenen ainakin ennakoimaan. En tahdo tyytyä tietäen, että ainoa este muutokselle olen minä itse.
Ennen elokuvaa kävimme Nuun kanssa tarkastamassa Hämähäkkimiehen valokuvanäyttelyn avajaiset. Hyvälle näytti, ja tuntuikin hyvälle voida rehellisesti olla ylpeä toisen aikaansaannoksista. Naurettavaa kyllä tuntuu myös, kuin oma uskottavuus olisi saanut pienen buustauksen kyetessäni kehumaan tuntevani oikean, näyttelynpitäneen taiteilijan.
Näyttelystä poispäin liukastellessamme näimme Hertsikan isossa risteyksessä pienen, kuvankauniin poikalapsen, joka oli vähällä lähteä holtitta pinkomaan ajoradan yli punaisia päin. Neuvoin hyvin ystävällisesti ja varsin tätimäisesti poikaa odottamaan vihreää valoa. Poika vilkaisi minua olkansa yli - ja jäi suunnattomaksi ällistyksekseni täysin mukisematta seisomaan paikalleen. Tulin muistaneeksi, miten erikoista aikaa lapsuus olikaan. Oli täysin normaalia ja jopa odotettavaa, että tuikituntemattomat aikuiset komentelivat ja että niitä sitten totteli. Maailma toimii näemmä niiltä osin entiseen malliin, ainakin tiettyyn ikään saakka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
