Tuli, kävele kanssani

Missä olen elänyt luullen, että pidättyväisyys ja omista asioistani huolen pitäminen ovat nimenomaan omia asioitani? Miten jatkuvasti törmään tilanteisiin, joissa minut koetetaan saada ylittämään omat -ja soveliaisuuteni henkilökohtaiset - rajani juhlavasti ja isolla kädellä? Miksen saa sanoa, että suututtaa ja kävellä pois niine hyvineni, aineellista vahinkoa aiheuttamatta? Miksi vain liiaksi on kylliksi - miksi minun pitää mennä pidemmälle kuin menisin ilman kenkiä kuitenkaan?

Miten en taaskaan vain osaa - vaikka yritän olla rikkomatta mitään? Oikeasti yritän. Kun en yhtään halua enempää, mitään.

Can't you see what you've done to my heart and soul?

Nyt jos koska olisi aika kirjoittaa sydämeenkäyvä, nokkela ja hersyvä merkkibloggaus, kun kävijämäärä on yllättäen pompsahtanut. Oletan moisen noususuhdanteen johtuvan myönnetyistä ja edelleen kierrätetyistä palkinnoista, sillä viime kirjoituksissa olen (ilmeisen tahattomasti) vältellyt sanoja porno, seksi, alasti, tuhma sekä Anna Abreu.
Mieleni on kuitenkin vallannut vanha tuttu levottomuus, joka tuntuu asettuvan taloksi aina Tietyn Tahon aktivoiduttua. Tällä kertaa kyse on kuitenkin isommista asioista kuin koskaan, eikä kärsivällisyys tunnetusti ole leipälajini.
Kunpa elämässä olisi jotain takeita.
Kunpa kaiken määrä todella olisikin vakio - myös henkilöhistoriallisessa mittakaavassa.
Kunpa voisi luottaa kaiken todellakin muuttuvan.
Kunpa osaisi elää odottamatta.

Olen kova tyttö kiintymään. Kiintymykseni ei rajoitu pelkästään olemassaoleviin, faktuaalisiin ihmisiin: fiktiiviset henkilöt saattavat lunastaa paikkansa sydämeni läheisyydestä siinä missä oikeat lähimmäisenikin. Lukukokemuksen jälkeen saatan olla kaihoisa päiväkaupalla, tuntien epämääräistä halua soittaa romaanihenkilöille kuullakseni, miten heillä menee. Televisiosarjoissa etenkin perheet saavat minut ulkojäsenekseen, joka kirjoittaa kalenteriinsa päättäjäistanssiaisia ja sukupäivällisiä. Ja musiikki. Minullehan ne kaikki rakkauslaulut on tietysti kirjoitettu ja esitetään myös.
Sain eilen luettua Riku Korhosen Lääkäriromaanin, jonka Dahlia sivumennen sanoen teilasi täysin. Minä pidin siitä. Korhosen kieli on valtavan kaunista, levollista ja kuulasta, myös kertoessaan kiihkeistä ja lihallisista tai rujoista asioista. Sellaiseen kieleen jää kernaasti vähäsen vangiksi, hidastaa ajatuksiaan ja alkaa jälleen erottaa kehonsa ääriviivat.
Sen hahmot olivat jälleen kovin tosia, eksysissä elämän lisäksi toisissaan, vailla päämäärää saati ohjenuoraa, yllään tahrainen nuttu tai linttaanastutut lipokkaat. Eivät suinkaan aina miellyttäviä tai johdonmukaisia, mutta taitavia simuloimaan sujuvaa arkea. Tunnistettavia.

Tänään aloitin Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian. Se tuntuu minusta toistaiseksi hajanaiselle eikä erityisen mieleenpainuvalle; myös edelliseen romaaniinsa rakastuin vasta upottauduttuani siihen ajalla ja vaivalla. Toivon tässä käyvän samoin, sillä puitteet olisivat juuri sopivat. Haluaisin kovasti pitää siitä.

Maanantaina lainasin Kevinin jälleen eteenpäin taholle, jonka syvästi toivon ja uskonkin viihtyvän sen parissa. Tänään suosittelin kollegalle muutamaa mielestäni tutustumisen arvoista teosta. Kirjojen - ja musiikin myös - suositteleminen on vaa'ankielinen laji. Voimakas taipumukseni kiintyä ja toisaalta epäkunnioitettavan vahva miellyttämisentarpeeni aiheuttaa sen, että tahtoisin kovasti kaikkien mielestäni tärkeiden ihmisten pitävän itselleni tärkeistä asioista - tai vähintäänkin ymmärtävän niiden arvon. Järkytyn kovasti ja hieman loukkaannunkin, mikäli näin ei käykään; tämän vuoksi nykyään suositeltuani pyydän ihmisiä jättämään kertomatta, jos he kaikesta huolimatta olivat eri mieltä kanssani kulloinkin kyseessä olevasta teoksesta.
Olen myös mustasukkainen "omista" merkkiteoksistani. Jos joku pitää lempielokuvastani enemmän, tulkitsee suosikkikirjailijaani paremmin, osaa mielimusiikkini lyriikat tarkemmin, muutun nuivaksi ja omistushaluiseksi. Älä ikinä unohda, että MINÄ löysin tämän ensin ja niinollen tämä on eniten MINUN, ei koskaan sinun!

En ole yökausiin nähnyt yhtään mieleenpainunutta unta, vaikka materiaalia alitajunnalle on tarjoiltu yllin kyllin. En myöskään oikeasti usko enneuniin; en ainakaan pidä itseäni niin herkkänä kosmiselle värähtelylle, että luottaisin piilotajuntani toimittavan minulle tulevaisuustiedotteita oikealle taajuudelle viritetyn satelliittivastaanottimen lailla. Kuitenkin tällä tiedolla en voi olla puistattelematta kevyesti muistellessani niitä muutaman kuukauden takaisia, Tiettyä Tahoa koskeneita unia, joissa niitä aiemmin värittänyt syyllisyys ja salailu oli korvautunut asteittaisella helpotuksella ja fyysisillä mielihyvän lähteillä kuten kaakaolla. Voisinkohan tilata vastaavanlaisia katsauksia sanotaan nyt vaikka ajasta vuoden kuluttua tästä päivästä? Ettei tarvitsisi aavistella vain.

I'd rather bleed with cuts of love than live without any scars

Viimeisen viikon kuluessa on tapahtunut asioita, joiden tuloa tavallaan vain odotti vaiti, kuin ukkosta pelkäävä lapsi peiton alla. On myös tapahtunut asioita, joiden tapahtumista ei enää pitkiin aikoihin ole nähnyt tarpeelliseksi odottaa, mutta jotka nyt ovatkin salaa alkaneet kehittyä. Olen myös oivaltanut, että asiat, joiden aiemmin oletin tapahtuvan enemmän tai vähemmän minun vuokseni, saattavatkin tapahtua täysin minusta riippumatta.

Tänään luovuin taas vähän ja itkin sen vuoksi vähän. Järkytyin, kuin puhelimeni soi äänellä, jonka luulin jo poistaneeni. Fatalistisesti tutkin näkemiäni unia ja miltei vaikutuin niiden ilmiselvästä tosielämän referenssistä.

Kaikelle on olemassa aikansa ja paikkansa. Enkä minä halua olla nainen, joka kiinnostuu vain ihmissuhdeasioista.

Saako oman onnensa rakentaa jonkun toisen onnen raunioille?

Rakkauden ammattilainen

Elämäni näyttää tällä hetkellä olevan kokopäivätoimista ihmissuhdesekametelisoppaa. Omatkin tunnetilat heittelehtivät villistä riehakkuudesta kirpeään kiukkuun, pakahduttavaan hellyyteen, kuristavaan suruun ja pelokkaaseen ahdistukseen.

Onneksi juuri nyt elämän muilla saroilla ei ole niin kiirettä.

Kiitos. Elämälle kiitos.

Elämäni ensimmäinen blogipalkinto on kotiutettu! Sen myönsi Neoana, mitä nöyrimmät kiitokset hänelle.




Säännöt:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin, jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä seitsemän muuta ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.


Ja kas näin panemme hyvän kiertämään:

Nuu
SannaSaatana
Ohari
Varahvontta
Sivukuja
Eräs Saara
Tosikko


Tulinpa suorastaan hykertelevän iloiseksi. Oivallista!

Misfit

Tänään oksettava jännitystila jatkui eilisestä miltei muuttumattomana, mikäli mahdollista hieman jopa yltyen.

Tänään en töissä osannut tarttua mihinkään, joten tutustuin Oharin blogiin, nauroin sille ääneen ja lisäsin sen lukurullaani.
Tänään töissä kehuttiin tukkaani ja töiden jälkeen blogiani.

Tänään kuulin asioita, joita halusinkin kuulla.
Tänään en saanut kuulla kaikkea, mitä olisin halunnut kuulla.

Tänään tunsin varovaista toivon heräämistä.
Tänään jouduin pahemmin ymmälleni kuin kenties koskaan aiemmin elämässäni, mutta puoliksi hyvällä tavalla.

Tänään tunnen voimakasta halua purkaa jonkun osuvan musiikkikappaleen lyriikkaa tähän blogiini, mutten kykene löytämään yhtään sellaista täydellistä.
Tänään en itsekään pysty olemaan yhtään vähemmän kryptinen.

Tänään.

Ryynipannu

Mitä voi ihminen tehdä, kun se on yhden ainoan illan aikana joutunut niin pahan kerran pyörälle päästään, ettei sillä ole aavistustakaan, miten siitä selvitään? Kun sillä on sydän kurkussa ja mielikuvitus maalaa sen silmien eteen kuvia tulevaisuudesta, jollaista se ei ole koskaan tohtinut oikein kuvitellakaan?

Mitä se voi silloin tehdä?
Mitä ihmettä?

Kaide kuus

Jouduin eilen salaa humalaan.

Se alkoi töissä puoli neljältä pomon tarjoamalla siiderillä, jonka tarkoitus oli jouduttaa kerrassaan epämieluisaa arkistointitehtävää.

Se jatkui TK:n minulle juottamalla sampanjalla ja ohessa tarjotuilla korvapuusteilla.

Se alkoi kulminoitua Fridan tultua luokseni tukkatalkoisiin: joimme punaviiniä ja puhuimme politiikkaa. Punaviinin loputtua siirryimme viime joulusta jääneen glögipullon kimppuun. Glögin loputtua vaihdoimme maisemaa ja ajoimme julkisilla kulkuvälineillä ilahduttamaan Saken perjantai-iltaa (- Joo joo, kaide kuus! KAIDE KUUS! Oletko sä varma, meneekö toi Äs sen luo? - No mistä sä luulet Sulema Kuosmasen saaneen nimensä?). Valtavista ponnistuksista huolimatta jäimme ilman pizzaa, joten Frida pyöräytti meille vegaanipastat. Näin myös ensi kertaa elämässäni hometta pestopurkissa; se näytti melkein yhtä söpölle ja pörröiselle kuin lapsi-Gremlin.

Heräsin valtavaan morkkikseen. Miksi ihmeessä aikuinen ihminen ei voi antaa itselleen rauhaa, etenkin kun se ei edes ole tehnyt varsinaisesti mitään tyhmyydeksi laskettavaa?

Muutaman tunnin kuluttua alkavat firman tämänvuotisen pikkujoulujuhlat. Tilasin Hoon tuomaan Mimosaa tähän osoitteeseen, muuten tuskin uskallan poistua asunnostani.

Sex and sugar is the flavour

Minä olen henkeen ja vereen sentimentaalikko, romantikko ja päiväuneksija. Minä uskon vankkumatta sielunkumppaneihin; en siis mihinkään mystiseen Siihen Oikeaan, vaan mahdollisesti moniin ihmisiin, joiden kanssa taajuus on niin sama, ettei itseään tarvitse selittää. Minä uskon myös mannerlaattoja järisyttäviin, suuriin ja ilmaisuvoimaisiin tunteisiin, äärimmäisyyksiin, tulikuumaan ja jääkylmään, valonnopeuteen ja paikoilleen jäämiseen.

Muutama viikko sitten eräs tuttavani tuli skumppalasin ylitse lausuneeksi jotakin, joka jäi vaivaamaan mieltäni itsepintaisen tinnituksen lailla. Väitteen sisältö oli kutakuinkin, että itselle juuri sillä hetkellä oikean ihmisen tunnistaa siitä, että sen kanssa on vaivatonta; asiat sujuvat mutkatta ja seuraavat toisiaan loogisessa järjestyksessä.

Minä, räjähdysten ja leimahdusten uskollinen opetuslapsi, jouduin ymmälleni. Ettäkö hyvä voisi olla helppoa, ja helppo suurta, oikeaa?

Tähän syksyyn saakka elämäni miehet ovat aiheuttaneet silkalla olemassaolollaan minussa jännityksestä nyrkiksi kiristynyttä palleaa ja oksennusrefleksejä, kylmiä väreitä ja huimausta, heikotusta ja punastelua. Eräänkin kerran puhelimen soidessa olin vähällä ylenantaa juuri lounaaksi nauttimani maksalaatikon; toisella kertaa meikkaaminen loppui toisen silmän jälkeen käden ryhdyttyä niin holtittomaksi, ettei eyelinerin käyttelystä vain tullut enää mitään. Julkisilla paikoilla olen ollut pudota polvilleni tutun hahmon nähdessäni. Niiden läheisyys on ollut niin intesiivistä ja ilma sähköstä kylläinen niin, että olo on ollut ekstaasista epämiellyttävä.

Voisiko siis oikean ihmisen tunnistaa myös siitä, että sen kanssa olo on turvallinen, rento ja hyvä, ei pelkää leimahtavansa liekkeihin välittömästi kosketuksesta, uskaltaa katsoa silmiin, ei tarvitse valvoa öitä ja kuumeilla päiviä? Onko se yhtä aitoa, yhtä voimakasta - yhtä perustavanlaatuista?

Ja mitä jos jonakin päivänä joutuu valitsemaan noiden väliltä?

Perästä kuuluu, sanoi petomaani

Terveisiä uurnilta! Vielä näytti olevan tilaa, olettehan jo tehneet oman osuutenne?

Nimittäin (ja koetan kovasti lietsoa itseni samanlaiseen silmittömään raivoon kuin tänä aamuna, sillä kiukkuisena keksin usein hassumpia sanaleikkejä) olen viime päivät ollut sangen pöyristynyt monen älykkäänä pitämäni ja elämässä näennäisesti kiinni olevan yksilön lausunnoista, joiden mukaan kyseiset yksilöt eivät katso tarpeelliseksi kantaa korttaan kekoon vaaliasioissa.

Tiedättekös, että äänioikeus on kansalaisvelvollisuus? Velvollisuus, tuo aikuisen elämän kulmakivi ja alituinen riemu! Aikuisen, täysivaltaisen kansalaisen elämä ei perustu siihen, mikä sattuu milloinkin huvittamaan; hedonismi ei voi olla yhdenkään vakavastiotettavan ihmisen elämänkatsomus siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se kestä. Elämä perustuu toistoon, arkeen ja rutiineihin: kaikkein boheemeimmatkin anarkistit joutuvat syömään, käymään kakalla, nukkumaan. Surullista - eikä erityisen ylevää - mutta totta.
Eikä yhteiskunnan ulkopuolella vain voi elää. Nämä ovat yhteisiä asioita, ja vapaamatkustajat tai sellaiseksi pyrkivät vituttavat meitä, joiden reppuselkään ne yrittävät kiivetä. Äänestäminen on toistaiseksi se ainoa laillinen tapa vaikuttaa. Laittomat ovat useimmille meistä kaiken muun lisäksi vielä numeron lappuun piirrustamistakin työläämpiä.

Jännittävää on se, että yhteiskunnan antimia moni tulee käyttäneeksi kuin huomaamattaan, ja aivan sujuvasti. Käydään ilmaista koulua, jossa syödään ilmaista ja ravitsevaa kouluruokaa, käytetään terkkaria ja hammashoitolaa sekä nautitaan vielä toistaiseksi pitkälti ilmaisista oppi- ja harrastemateriaaleista. Käytetään yhteisin varoin kustannettuja (rauta)teitä, nautitaan kenties kunnallisesta terveyden- ja sairaanhuollosta; ylipäänsä otetaan monia asioita itsestäänselvyyksinä.

Miten sen kuuluisan ilmaisen lounaan laita olikaan?

Tiedän myöskin ihmisiä, jotka valitsevat ehdokkaansa esimerkiksi ulkonäön tai vaikkapa hullunkurisimman nimen perusteella. Suomessa kuitenkin vain presidentinvaalit ovat henkilövaalit sanan varsinaisessa merkityksessä, kiitos herra d'Hondtin. En väitä ääntenlaskentasysteemiämme suinkaan parhaaksi mahdolliseksi (joskaan en ole myöskään tutustunut tarkemmin vaihtoehtoisiin menetelmiin), mutta ainakin se antaa mahdollisuuden puoluekohtaiselle taktikoinnille ja ääniharavien laajemmalle hyödyntämiselle. Tässä tapauksessa siis katson tarkoituksen pyhittävän keinot ja väärienkin motiivien olevan hyväksyttävissä, jos ne vain johtavat oikeaan lopputulokseen.

Protestiäänet ovat luku sinänsä, mutta niin pitkästyttävä ja infantiili luku, ettei sitä oikeastaan edes jaksa silmäillä. Sanotaan nyt vaikka näin, että jos et halua pelata sääntökirjan mukaisesti, älä oleta, että tuomareille kohdistamasi oikaisupyynnöt otetaan vakavasti.

Jättämällä äänestämättä menetät oikeutesi valittaa. Ja mikä, oi mikä tässä maailmassa olisikaan valittamista tyydyttävämpää?

Therapy?

Tänään tahmaisen, pulskan ja koko päivän liian ahtaassa hupparissa vietetyn olon sai talttumaan asennetta sähisevä Heidi Klum -teepaita, lasillinen punaviiniä ja tuopillinen olutta sekä spekulatiivinen jankuttaminen Nuun kanssa.
Kotimatkalla vastahankittu hallinnan hauras illuusiokupla oli särkyä, mutta ymmärsin työntää kuulokkeet syvälle korviin ja vääntää Mudvaynen soimaan tärykalvoja kirvelevällä voimakkuudella. Juuri nyt mikään ulkopuolinen ei pääse tästä läpi.

Reinon kanssa tuli tänään puhe siitä, miten sattuneista syistä on päädytty tilaan, jossa suhteeseen päätymistä jarruttaa sydänsurun pelkoa enemmän pelko puijatuksi tulemisesta. Ei tahdo enää kertaakaan joutua naurunalaiseksi, ei halua tuntea itseään typeräksi. Ei tahdo luottaa suotta tai luulla liikaa. Kun on yhdenkin kerran jäänyt odottamaan mielen muuttumista, oikeaa hetkeä, sopivaa tilannetta, tuulen kääntymistä; kun ei voi tietää, huvittaako toista vielä huomennakin; kun on yhdenkin kerran nähnyt sen sisäänpäinkääntyneen iso virhe -ilmeen tutuissa, juuri heränneissä silmissä, sitä oppii ensin pelkäämään ja sitten odottamaan.
Sen jälkeen on vaikea muistaa muuta olevankaan.

Toisten ihmisten seurassa sitä ruuvaa jo ennestään varsin pinnassa keikkuvan miellyttämisenhalun äärimmilleen. Nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka epätoivoisesti tahtoisivat asioiden olevan hyvin ja paremmin; jotka kestävät läheistensä ahdinkoa huonosti jos ollenkaan eivätkä etenkään tahdo pystyä avuttomuuteen, jota jokainen itselleen tärkeiden ihmisten ongelmien edessä kokee. Näiden toisten ei tarvitse edes esittää kysymyksiä oikein, toivottua vastausta indikoiden: niiden puolesta on valmis kääntämään totuudesta sen hymynaaman päälle päin aivan pyytämättä, reipasta teeskennellen ja fasadia hartiavoimin kannatellen. Suojellakseen niitä ja niiden maailmaa.
On pelottavaa huomata kykenevänsä sellaiseen.
On pelottavaa huomata suostuvansa sellaiseen.
On pelottavaa huomata, miten helposti se lopulta käykään.

Se on täytetty.

Tämän vuoden Heppageimit on saatettu hamaan katkeraan päätökseensä ja minua itkettää. Areenalta poistuessani sain parasta palautetta koko tapahtuman aikana, vieläpä minut värvänneeltä taholta. Tiettyjen ihmisten viitseliäisyyden, reippauden ja venymiskyvyn määrä on niin uskomaton, että siitä toivoisi onnistuvansa imemään itseensäkin tuokkosen.
Tähän ajattelin vielä kirjata erinäisiä hajanaisia ajatuksenpätkiä, jotka viime viikon aikana ovat pääni läpi satunnaisesti ajelehtineet:

Hevosten tuntumassa tai niiden vaikutuspiirin välittömässä läheisyydessä minusta taantuu saman tien hieman omaa kehitystasoani alempi olento. Alan luontevasti käyttää (venyneesti pussittavien) farkkujen takataskua asioiden säilytyspaikkana. Lyhennän kynteni tarvittaessa jyrsimällä ne tasaiseksi ja syljeskelemällä kynnenpalasia ympäriinsä. Lysähdän ruokapöydän ääreen kysymysmerkin muotoiseksi kasaksi, tuuppaan vasemman kyynärpään ennakkoluulottomasti puoleen väliin pöytää ja lapion muonaa suuhuni pitäen ruokailuvälineestä kiinni alkuihmisen tykyllä nyrkkiotteella, mahdollisesti jopa maiskutan. En piittaa liasta, töhkästä tai hajuista ja pyyhin tyytyväisenä jöijäiset käteni paidanhelmaan ja kenkien rällät lahkeisiin.

Suomalaisilla (mahdollisesti myös muunmaalaisilla) ratsastajilla (mahdollisesti myös muun lajin edustajilla) nousee tavattoman kerkeästi ns. piipi kuuppaan heti, kun saavutusta edes kotimaan kamaralla alkaa tulla. Yhtäkkiä niillä on varaa starailla ja nostaa nokkaa, pompottaa ja määräillä. Itse haluaisi kernaasti kuvitella olevansa siinä(kin) kohden parempi ihminen ja kestävänsä menestyksen ennallaan, vaan onkohan se kuitenkin yleisinhimillinen piirre käydä kopeaksi heti muodollisesti pätevöidyttyään isoilla areenoilla.

Hjallin alakäytävät olivat tungokseen saakka väärällään sitä samaa tyttömateriaalia, joita myöskin satulahuoneet ja tallien taukotilat pullistelevat kautta Suomen: sellaisia hieman huonoitsetuntoisia ja sitä myöden myöskin aavistuksen kumararyhtisiä, pälyileväkatseisia ja ilkeäkielisiä, jotka ovat nuoresta saakka olleet niukalla ja yksipuolisella näkkileipä-porkkana -dieetillä rankan fyysisen ja monesti epämiellyttävissä olosuhteissa tehtävän tallityön vastapainoksi. Ne eivät katso suoraan silmiin; ne eivät sano moi tuntemattomalle ikinä ensin. Ne levittelevät kernaasti kuulemiaan ikäviä uutisia ja juoruja; niillä on tiukka hierarkia ja ne tallovat säälittä alempiaan sekä hännystelevät ylempiään.

Tallitähdet on uskomattoman luokaton formaatti, jota ei toivon mukaan uusita enää koskaan. Näätäeläinkin ymmärtää esteratsastuksen olevan niin vaativa laji, ettei sitä muutamassa kuukaudessa loukkaantumisitta opita. Haaverit ja vahingoittuneet julkkikset puolestaan ovat, kuten humanistikin tajuaa, lajille kaikkea muuta kuin hyvää mainosta, eivätkä hevosetkaan moisesta völlymisestä sanottavammin nauti. Ja ne tallitytöt. Ne ovat niin kovin pieniä vielä, ja niillä on niin kamalasti pelissä. Sydäntäsärkevää.

Sain juuri kumottua viikon ensimmäisen punaviinilasillisen ja nyt aion nykäistä peiton korviin ja sen jälkeen umpizetaa sen alla huolella ja pitkään. Oli se sen arvoista.

Vain urhein meistä kaikista voi uhmata hurjaa heppaa!

Olen ollut nyt kahtena perättäisenä päivänä ensimmäisissä varsinaisissa tapaamisissa tämänvuotisten ja aivan muutaman päivän päästä alkavien Heppageimien tiimoilta. En voinut olla vertaamatta tunnelmia viimevuotisiin: nyt jo tunnen muutamia ihmisiä nimeltä eivätkä ne kaikki enää näytä samalle keskenään. Jokunen niistä tietää jopa minun nimeni.

En enää eksy joka kerta hissistä poistuessani. Uskallan ottaa ihan itse kahvia termarista odottamatta jonkun kehotusta ja popsin häpeilemättä pullasiivuja aina kun niihin yletän. Luullakseni muistan joitain expolaisiakin viime vuodelta, enkä joudu enää hallitsemattomaan paniikkiin niiden kysyessä minulta jotain.

Tiedän kaiken olevan hyvin ja hymyilemisen olevan sallittua, kun herra Pääjehu valehtelee räikeästi puhelimeen lukuisten todistajien läsnäollessa ja puhkeamalla sen jälkeen laulamaan Crocodile Rockia täysin varoittamatta. En häkelly, kun herra Sports Director - sivutoimeltaan vanha koulukaverini ja koulun Virallinen Komea Poika, joka näin aikuisiällä on vaihtanut sukunimensä tavanomaisesta stylempään ja mitä ilmeisimmin kieltänyt juurensa muutenkin - teeskentelee, ettei ole huomannut läsnäoloani koko päivän samassa huoneessa työskenneltyämme eikä myöskään moikkaa kävellessään käytävällä vastaan.

Tänään näin ensimmäisen hevosenkin. Se seisoi pääaulassa ja oli muovinen.
Uumoilen tästä tulevan vielä hauskaa.

Kiintiöpositiivinen postaus

Nuu kirjoitti niin nätisti eilisestä, että ajattelin itsekin yrittää antaa hieman pastellisempaa kuvaa edellisen postauksen tilan aiheuttaneesta illasta.

Eilinen toden totta oli lopulta ihmisiä. Päivällä pääsin seinälle Hämähäkkimiehen ja Uuden Tiimiläisen kanssa. Oltiin kaikki varsin taitavia ja väsytettiin itsemme seinällä rempomalla niin, että kotimatka oli varsin vaitonainen.

Kotiin päästyäni totesin kaikkien olevan jossain, muttei kenenkään minun kanssani. Jouduin leikkimään yksin alkuillan, tila, joka on omiaan syöksemään minut usein itsesääliseen epätoivoon ja teatraalisiin draamakuningattaren eleisiin. Onneksi apu seuran muodossa löytyi interwebistä: kävin mielenkiintoista keskustelua tahon kanssa, jonka olemassaolon olin jo puoliksi unohtanut. Houkuttelin sen myös toki sanomaan mukavia asioita itsestäni, ja piehtaroin kerjätyissä kehuissa oikein antaumuksella.
Samaan aikaan kävin toisaalla syvällistä keskustelua Paddingtonin kanssa, ja sain jälleen kerran todeta olevani siihen verrattuna suhdekeskusteluskillsseiltäni aivan avuton. Onneksi olen nopeaoppinen.

Lopulta, M. Laineen pelastavan seuraksitarjoutumissoiton seurauksena rohkenin lähteä keskustaa kohden. Tiedättehän, miten tavallaan hieman liian fiiniksi pynttäytyneenä jotenkin saattaa ujostuttaa lähteä yksinään ihmisten ilmoille? Sellaiselle minusta eilen tuntui. Onneksi raitiotievaunussa ei ollut meluavia teinejä eikä nousuhumalaisia nuorukaisia - tai kovasti vanhempiakaan sen puoleen. Mitähän väkeä siellä oikeastaan edes oli? En tainnut rekisteröidä, kun keskityin peilaamaan omaa kimaltelevaa kuvajaistani ikkunasta.
Laineen Mieron saapuessa anniskeluravintolaan riehaannuin niin, että silpaisin epähuomiossa upouudet stayuppini suikaleiksi. Mutta pidin niitä silti uhmakkaasti koko illan. Mieroa itseään oli hirmuisen nasta nähdä, ja sovittiinkin alustavat tärskyt hyvin lähitulevaisuuteen. Miksihän sitä ei tule viettäneeksi enemmän aikaa kivojen ihmisten kanssa? Voiko kutsua ongelmaksi sitä, että tuntee liikaa loistotyyppejä, eikä näin ollen fyysinen aika riitä niiden kaikkien kanssa oleilemiseen?

Mieron kadottua muiden kiinnitysten kutsumana Nuu ilmoittautui Panuineen sopivasti kuin... no, jokin sopiva, esims pantteri. Vaelsimme omia teitämme Otteeseen, jossa kohtasimme juhlakolttuiset toisemme. Viinanhalvennuksen vuoksi päähäni on syöpynyt mielikuva, jossa joraamme stripparityylisesti (tosin luojan kiitos vaatteet päällämme ja ruumiinosamme niiden sisällä pitäen) kukin omaa skumppapulloaan samalla kiihkeästi syleillen. Totuus luultavasti vastaa mielikuvaani melko muuntelemattomasti. Jossain vaiheessa myös juteltiin erään puolitutun pojan kanssa (nyt tiedän sen etunimenkin), käytiin ulkona savukkeella ja vessassa lisäämässä huulikiiltoa, läheteltiin ehdottoman kiellettyjä känniviestejä sekä pyyhittiin kyynelten tuhrimaa ripsiväriä kämmenselkään ja käsivarsiin.
Illan päätteeksi Nuu Armollinen ja Panu-enmuistamikä lassosivat meille vielä vuokra-ajurin ja ajoivat minut kotiovelle. Jatkosuunnitelmiaan kuunnellessani tunsin oloni hyvin vanhaksi ja kuluneeksi, sekä ehdottoman onnelliseksi noista syistä, joiden nojalla minua ei edes pyydetty mukaan jatkamaan.
Onneksi olin kaukoviisaana sulkenut koneeni kotoota poistuessani, muuten olisi luultavasti tullut häpeämistä tällekin saralle.

Tänään vietin käytännössä koko päivän serkkuni Hinkkiksen kanssa. Söimme kiinalaista, lojuimme kotonaan ja kävimme vieläpä elävissä kuvissakin. Raina oli Eagle Eye, niin hektinen hitchcockmainen teknotrilleri, että katsomosta poistuessamme olin lopen uupunut ja varsin onnellinen sunnuntai-iltaisen Helsingin raukeudesta.
Elävissä kuvissa istumisen aikana olin saanut synninpäästön kännikännyköinnistäni. Huojennuin niin, että vielä kun Reino sille asiasta raportoidessani minua rohkaisevin sanakääntein tuki, olin vähällä purskahtaa kyyneliin. Ei tämä silti näin voi jatkua, ei vain voi. Ei enää.

Rikas Ystävä ilmoittautui äskettäin ja sai minut kovasti hyvälle mielelle. Sillä on vastassaan kenties elämänsä seikkailu, ja uskon sen pujottelevan tiensä siitä vielä yhtenä palana kotiinkin. Kuten sille sanoinkin, meillä kaikilla on sitä jo kova ikävä. Palaisipa se jo pian.

Huomenna alkaa minun lomaviikkoni palkkatöistä. Loman loppupuolella starttaavat Heppageimit, ja alkuviikko meneekin niihin valmistautuessa. Tällä haavaa olen vain sangen kiitollinen siitä, ettei herätyskello sabotoi huomisaamun untani väkivalloin.

Elämä taitaa olla sittenkin aika hyvää tänään.

Kenelle tästä voi valittaa?

Minulla on krapula.
Tunnen oloni erittäin typeräksi.
Nyt hankin oikeasti sen alkolukon puhelimeen.
Oikeasti.

Pitäisi tehdä Heppageimien työvuorolistaa.
Ei pysty, kun ei ymmärrä mistään mitään.

Miten tässä taas kävi näin?

Huomionkipeyttä ja pätemisentarvetta

Minun on viime päivinä ollut uskomattoman vaikea keskittyä mihinkään, etenkään toisten ihmisten puheeseen. Ne seisovat siinä, kenties kosketusetäisyydellä, ehkä jopa näen niiden suun liikkuvan; ainakin kuulen sieltä tulevan ääntä. En vain ymmärrä sanaakaan. Useimmista tämänkaltaisista tilanteista selviää vain hymyilemällä leveästi ja nyökyttelemällä väliin pontevasti, höystäen keskimäärin joka kolmatta nyökäytystä sopivaksi katsomallaan täytefraasilla. Oman, loogisesti etenevän, sisäistesti koherentin ja sisällöllisesti edes etäisesti informatiivisen puheen tuottaminen on, kuten arvata saattaa, piinallista ja epäinhimillisen työn takana.
Ennen pitkää moinen alkaa ymmärrettävästi uuvuttaa. Silloin pakenen koneelleni, lukemaan toisten ihmisten blogimuotoisista elämistä.

Minun on helpompi kirjoittaa kuin puhua; minun on ketterämpi ymmärtää lukemaani kuin kuulemaani. Lukeminen herättää kuitenkin harmillisen usein ajatuksia, ja kerrassaan tarpeettoman usein nuo ajatukset ovat luonteeltaan vuorovaikutuksellisuutta vaativia. Edelläkuvatun kommunikatiivisen ongelman vuoksi aionkin nyt ilahduttaa teitä, arvon yleisö, pohdinnoillani bloggauksen luonteesta.

Seuraan ainoastaan yksityishenkilöiden sellaisina pitämiä, henkilökohtaisia ei-teema-blogeja, jotka on kirjoitettu pääasiassa suomeksi. Havaintojeni ja kokemuksieni mukaan tällainen bloggaaminen pitää sisällään merkittävän kognitiivisen dissonanssin: jos ajatellaan karkean yksinkertaistetusti, että blogi on verkkopäiväkirja, ja jos ajatellaan, että päiväkirjalla puolestaan yleensä ymmärretään melko yksityiseksi luokiteltava tuotos, saadaan ensimmäinen ongelmanjuuri. Ei mikään tuore oivallus, vai mitä? Kiintoisaksi kyseisen asetelman tekeekin se, miten kirjoittajat ovat kukin kohdaltaan tämän haasteen ratkaisseet; hämmentävän usein koko dilemma tuntuu jääneen huomaamatta.
Jos haluat pitää päiväkirjaa, mikset osta pikkuisella kullanvärisellä lukolla varustettua kovakantista valmiiksi viivoitettua vihkoa, jota voi säilyttää tyynyn alla tai kirjahyllyn ja seinän välissä?
Jos pidät päiväkirjaasi verkossa, on ainakin yhden motiiveistasi oltava rehdin puhdas narsismi - ellei kyseessä satu olemaan vilpitön ja kätevyydessään ylivertainen matkapäiväkirja tai sellaiseksi luettava raporttipaketti tilapäisesti fyysisesti etäällä sijaitsevalta ihmiseltä ystäväpiirilleen ja / tai sukulaisilleen.

Verkossa julkaisemiseen - kuinka enteellinen verbi - kuuluu erottamattomana osana julkisuus. Verkkomedioihin, eritoten kansalaisjournalismiin, kuuluu myöskin vastaanpanematon interaktiivisuus - tai ainakin sen mahdollisuus.
Blogien tapauksessa tämä interaktiivisuus näyttäytyy useimmiten kommentoinnin muodossa. Kommentointeihin, kuten toki kaikenlaisiin verkkoidentiteetteihinkin, puolestaan liittyy mahdollisuus pysytellä tunnistamattomissa: nickin tai silkan anonymiteetin suojissa. Myönnän sen itsekin, että mielestäni itseään identifioimattomat kommentoijat ovat sietämättömiä ja mielikuvituksettomia pelkureita. En kuitenkaan ole estänyt heidän kommenttejaan, enkä aio sitä tehdä vastakaan (eikä toistaiseksi ole kyllä ollut liiemmin tarvettakaan). Mutta siis.

Näillä aineksin meillä on parhaassa tapauksessa julkinen henkilökohtainen päiväkirja, jota periaatteessa kenen tahansa on mahdollisuus käydä rääpimässä. Ei kuulosta kovin houkuttelevalle.
Joka tapauksessa tämä on bloggaajan valinta - tietoinen sellainen, tai niin ainakin haluaisin ajatella. Myöntyminen on vaikenemisen merkki.

Tämä oli mieleeni juolahtaneista bloggaukseen sisältyvistä pulmista vasta ensimmäinen. Toisekseen: nimimerkki vaiko oma nimi?
Itse pidän omalla (koko) nimellään bloggaavia tavallaan varsin kunnioitettavina, mutta samalla hieman tyhmänrohkeina yksilöinä. En siis tässä puhu työstään / työkseen bloggaavista, joiden aiheet ja käsittelytavat ovat ammatillisia ja mielipiteet sekä näkökannat jo viran puolesta täysin omalla nimellä allekirjoitettavissa.
Näillä muilla pitää olla joko kadehdittava itseluottamus ja -tuntemus sekä aimo määrä siviilirohkeutta, tai sitten ne tavallisestikin vain hyppäävät pää edellä vaivautumatta tutkimaan pohjaa tai vilkuilematta saunapolulle.
Itse valitsin nimimerkin ylläpitääkseni anonyymiyden illuusiota: aika monet tietävät, kuka maskin takana lymyää, eikä sen selvittäminen lopuillekaan ole mikään varsinainen pähkinä heidän niin halutessaan. Eivätpähän mahdolliset tulevat työnantajat pääse ristimänimellä guuglaten käsiksi tähän ah, niin tulenarkaan, osin miltei propagandistiseen materiaaliin.

Enempää en millään jaksa edes ajatella, sillä alussa kuvaamani oireet tuntuvat salakavalasti hiipivän myöskin kirjoittamaani ja itseriittoisesti julkituomaani sekä siten omahyväisesti tärkeänä pitämääni tekstiin.

Näiden ajatusten jakamisen lisäksi haluan vielä sanoa, että viralliseen vituttavien sanojen listaani on juuri päässyt termi kukkahattutäti. Besserwisserhän siellä taisi olla jo ennestään.

Maissisarvinen

Olen jälleen dyynimpi kuin eilen, myrsky ja poutasää ja päläpälä. Vastahankittua mielenrauhaani tosin pyrkii järkyttämään uni suoraan tunnearkistosta. Miksi nämä tällaiset eivät jo lakkaa, vaan ilmestyvät todellisempina, vahvempina ja sellaisin pikku päivityksin varustettuina, että vaikuttavat entistäkin hämmentävämmin pikkuisiin ja jo valmiiksi kuumenneisiin aivoihini?

Eilen oltiin Kummitytön ja äitinsä kanssa sirkuksessa. Nyt, kun edellisestä sirkuskokemuksestani oli vaivaiset kaksi vuotta, en ollut enää aivan yhtä haltioissani siitä kaikesta kuin edellisellä kerralla (vaikka tällä kertaa minulla oikeasti oli se alibilapsi mukana rekvisiittana, joten nyt tohkoilu olisi ollut yhteiskuntakelpoisempaakin kuin viimeksi). Kummityttö oli tuttuun tapaan partaveitsenä, ja minä vanhana eläinsuojelijana sekä humanistina tunsin sydämeni lämpenevän, kun se raportoi jatkuvasti eri esiintyjistä, näyttivätkö ne nauttivan olostaan lavalla ja olivatko siellä kernaasti. Aika monet onneksi olivat.
Itse lumouduin edelleen ajatuksesta kiertää sirkuksen mukana ja tehdä töitä moisessa organisaatiossa. Vaikka todellisuudessahan sekin takuulla on raskasta ja likaista työtä - missä ei tietysti ole ainakaan näin vanhan heppatytön näkökulmasta mitään pahaa sinänsä - ja vieläpä kehnosti palkattua sellaista. Mutta saahan sitä ihminen haaveksia.

Mietin myös sirkuksen lumetodellisuutta ja sen välittämää kuvaa esiintyvistä taiteilijoista. Ensinnäkin: olisin halunnut havaita vanhojen sukupuoliroolien olevan edelleen voimissaan, jotta olisin saanut lisää bensaa liekkeihini. Näin ei kuitenkaan ollut, vaikka edelleen asetelma esiintymistiimeittäin on usein joko yksi vanhempi, pönäkähkö mies ja pari hemaisevaa, pajuvitsanomaista typykkää - tai sitten jotkin Lehman Brothersit jumppaamassa toisiaan heitellen ja käsivarsien lihaksiaan pullistellen. Naiset olivat yhtä paljon toiminnallisissa rooleissa kuin miehetkin, jos silkkaa silmäniloa taidokkaan tepastelun ohella tarjoillutta High Heels -tanssiryhmää ei lasketa mukaan (eikä tämä ollut mikään tanssia ja tanssijoita väheksyvä lausunto. En vain voi olla hieman vastustamatta sitä cancan- ja pinup-kuvastoa, jota kyseinen tanssiryhmä välitti - tuskin aivan vain perheen pienempien viihdykkeeksi).
Sen sijaan sirkuksessa, kuten miltei missä tahansa esiintyvän taiteen lajissa esiintyjät olivat lähes yksinomaan nuoria ja häkellyttävän kauniita. Sitä suuremmalla syyllä eräs hulahulavanteita mestarillisesti käsitellyt rouva erottui joukosta kuin elefantti kanalassa: taidokkaan vanteiden pyörittelyn ihastelun lomassa huomasin olleeni pahoillani hänen puolestaan. Enkä nyt edes tiedä, miten tämän perustelisin kuulostamatta itse ennakkoluuloiselta ja ikärasistiselta moukalta, mutta jotenkin tuntuu julmalle se kontrasti, jonka rouvan jo hieman kapeammat liikeradat ja nuoruuden kimmoisuutensa menettänyt, armottomasti pintaa nuolevaan lurexiin verhoiltu kroppa muodostivat parinaan säihkyneelle elastiselle ihmisjouselle, joka pitkä tukka leiskuen heitteli puolivoltteja areenalla vain aikansa kuluksi. En missään nimessä tällä tarkoita, että kolmenkympin ylittäneet (nais)esiintyjät tulisi teljetä yleisöltä näkymättömiin tai edes pukea säädyllisesti ja esittää lavalla söpöjen kotieläinten, kenties pörröisten kissojen, kanssa. Mietin vain, voiko se rouva olla vertailematta itseään esiintymispariinsa - ja jos ei, osaako verrata itselleen eduksi?

Siivosin tänä aamuna sushinperkkeet keittiöstäni haisemasta. Vaikka bileiden emännöinti onkin aina lystikästä ja tuolla porukalla lopputuloksen tuskin olisi mahdollista olla muuta kuin onnistunut ja meluisa, on sen tiskialtaan reunoihin kuivuneen sushiriisin, epämääräisen väriseksi muuttuneen raa'an kalan ja karvalankamatolle loiskahtaneen punaviinin kuuraaminen silti aina hieman väsyttävää. Jos kuitenkin sen kodinhoitajan...?

Provokatiivi ja aggressiivi

Koetin viimeiseen saakka pusertaa huuliani yhteen, niellä tarmokkaasti kaikki sammakot, sapen ja muun ilmoille pyrkivän myrkyn. En näemmä onnistunut.

Olen sitä mieltä, ettei ihminen voi olla kovin älykäs, jos se ei ole tasa-arvon kannattaja - ja sitä myöden feministi. Siihen asti älykkäinä pitämieni ihmistenkin kaikki aiemmatkin ajatukset ja hienot piirteet jotenkin vesittyvät niiden osoittautuessa sovinisteiksi tai vain välinpitämättömiksi. Taas kerran: miten niin ei vain kiinnosta? Miten niin ei liity sinuun? Miten niin on sinulta pois?

Toki feminismiä on yhtä montaa laatua kuin on ihmistäkin, mutta pohjimmiltaanhan siinä on kysymys ihmisarvosta ja -oikeuksista, ei enemmästä eikä vähemmästä. Miten muka kukaan voi tosissaan väittää, että esimerkiksi palkkaerot selittyisivät sillä, mitä ihmisellä sattuu jalkojensa välissä killumaan?

Se, että jokin on todellisuuden kulku ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö siihen voisi puuttua. Olemassaolevia käytäntöjä ei tarvitse pitää oikeina vain siksi, että ne on joku joskus pystyttänyt; niitä ei tarvitse uusintaa ja vahvistaa jatkuvasti toimimalla niiden mukaisesti. Fyysinen voima on ainoa, jonka osalta sukupuoli asettaa minkäänlaisia reunaehtoja - tämäkin on, kuten varmasti kaikki havainnointikykyiset ihmiset ovat ymmärtäneet - kovasti yksilöstä toiseen varioiva tekijä.

Kyllä, minusta on mukavaa että joku laittaa minun lamppuni kattoon tai paistaa minulle lettuja tai virittää minun digiboksini tai imuroi minun asuntoni tai ompelee irronneen napin kiinni paitaani. Siinä ei kuitenkaan ole kyse siitä, ettenkö edellämainittuihin hommiin itse kykenisi; siinä ei ole kyse mistään sen ylevämmästä kuin silkasta mukavuudenhalusta: palkkaisin varmasti kodinhoitajan, ellen ajattelisi sen olevan absurdia pröystäilyä naiselta, joka asuu kolmenkymmenen neliön vuokrayksiötä.

Itse osaan ajaa kuorma-autoa ja vetää vähän traikkuakin, mutten osaa tehdä taskuparkkia. En ole koskaan, edes autokoulussa, harjoitellut sitä.
Osaan maalata, naulata, ruuvata ja hioa, mutten ole kovin hyvä neulan, langan tai puikkojen kanssa. En ole koskaan jaksanut kiinnostua siitä.
Osaan käsitellä sahaa, kirvestä, lapiota ja puutarhatraktoria, mutten osaa tehdä ruokia ilman reseptiä. Ei huvita.
En myöskään osaa vaihtaa autoon renkaita tai öljyjä, laikkaleikata tai hitsata, käyttää saumuria tai leipäkonetta, letittää pullapitkoa tai ajaa kaivinkonetta. Eipä osaa moni muukaan.
Eikä se tässä se pointti olekaan.
Vaan se, ettei tuolle osaamattomuudelle löydy yhtään pimpistäni tai tisseistäni johtuvaa syytä.

Minun feminismissäni ei ole kysymys tasapäistävyydestä, yksilölliset ja persoonalliset erot kieltävästä latistamisesta. En myöskään - vieläkään - väitä, etteikö sukupuolien välillä keskimäärin olisi lukuisia eroja.
Ainoa, minkä todellakin kiellän, on noiden erojen käyttäminen perseilyn perusteena.

Jeesus viinilasissa

Eilen minun piti mennä töiden jälkeen sivistyneesti syömään Paddingtonin kanssa, ottaa kenties lasillinen viiniä ruuan kanssa ja tulla kotiin hyvässä seurassa, lähinnä nukkumaan. Niinhän siinä sitten kävi, että Paddingtonin oltua myöhässä jouduin Nuun seuraan - ja sieltä humalaan. Yhdellä lounassetelillä saa kaksi Spinnyä ja ison kahvin. Rahalla sen sijaan sai lukuisia annoksia punaista viiniä, Rocksissa vieläpä kaupan päälle Jeesuksen ilmestymään viinilasiin. Paddington ei sitä tosin nähnyt, ja nouti minut muutenkin hieman silmiään pyöritellen.

Mielenkiintoista, miten toisten ihmisten kanssa on miltei mahdoton käydä sivistyneesti kahvilla, nähdä sen tunnin verran ja vaihtaa pinnalliset kuulumiset: No, me ollaan juuri suunniteltu uusien talviverhojen ostamista. Se tuntuu niin falskille ja klaustrofobiselle jopa, että sitä alkaa epäillä itseään, sitä toista sekä lopulta koko ystävyyden pointtia.
Ja kuitenkin niiden samojen ihmisten kanssa kokonainen ilta ei tahdo riittää mihinkään, kun aletaan puhua oikeasti asioista, niiden ristimänimillä. Tiesin olleeni niin tuon tarpeessa, sillä haluan välillä muistutuksen siitä, mitä oikein kaipaan.

Tänäänkin luvassa on mitä huikeimpia hetkiä joukkiossa, jota myös olen ehtinyt ikävöidä. Aiotaan Reinon, Kuosman, Fridan sekä Hoon kanssa askarrella sushia sekä kenties kulautella ainakin intialaista viskiä. Aikuisuuden ehdottomasti tympeimpiä puolia on se, että arki ja viikkojärjestys vaativat usein deprivaatiota parhaiden tyyppien seurassa olemisesta, kun vuorokauden tunnit eivät vain hyvällä tahdollakaan riitä kaikkeen. En haluaisi tehdä moisia valintoja.

Anna mun olla, anna jo olla ja unohtaa

Menneisyys tuli tänään vierailulle.

Äiti soitti aamulla törmänneensä junassa minun isääni. Ensimmäistä kertaa reiluun neljännesvuosisataan.
Puhuin äsken ystävän kanssa, joka on pian viikon ajan joutunut jälleen setvimään jo taakse jättämiään ja historian tomuun peittyneitä asioita - jonkun toisen onnen edesauttamiseksi.

Äiti sanoi vatsassa hieman muljahtaneen tutun profiilin näkemisestä, miltei kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Onko niin, että tiettyjä asioita ei saa koskaan siivottua mielestään; vatsastaan ja sydämestään?
Koetin lohduttaa ystävää sillä, ettei toisen ihmisen - olkoonkin kuinka rakas hyvänsä - toiminta rampauta meitä automaattisesti kuin hetkeksi, sen jälkeen kysymys on valinnasta ja siitä, antaako niiden tekojen halvaannuttaa itsensä ja amputoida kykynsä luottaa.

Haluan uskoa, että näin on: vaikka törmäisin menneisyyden suuriin tunnevaikuttajiin puolen ihmisiän kuluttua ja tuntisin edelleen kokonaisvaltaista heikotusta, voisin kuitenkin ajatella ja vilpittä tuntea eläneeni erinomaisesti ilmankin, vailla minkäänasteista tyytymistä tai tarvetta palata vellomaan vanhoissa tunteissa.

Ja tästäkin huolimatta, vailla mitään aihetta, motiivia tai näyttöä olen yhtäkkiä aivan varma siitä, etten enää kuule Paddingtonista.
Ovat ne ennenkin vain kadonneet.

Anno domini 2008

Miten selittyy, että kaksituhattaluvulla henkilön seksuaalinen suuntautuminen aiheuttaa potkujen saamisen? Puolison poliittinen aktiivisuus, paskan liekki. Ei vain voi olla näin, ei voi.

Mitä minä sanoin, korusanoja kaikki resurssien lisäämiset. Kauhean surullista on se, että aina pitää oikeasti sattua se pahin mahdollinen, ennen kuin ymmärretään. Eikä aina silloinkaan.

Miksi muuten kunnallisvaalit tuntuvat kiinnostavan ihmisiä vähemmän kuin vaikkapa eduskuntavaalit, presidentinvaaleista puhumattakaan? Vaikka niissä kuitenkin ne perustavanlaatuiset valinnat tehdään.

Kaikki insinöörishenkiset kotileipurit varmasti ilahtuvat brittitutkimuksesta, joka on viimein ratkaissut onnellisen suhteen kaavan. Ihan heleppua!

Äh. En mitenkään jaksa olla kriittinen enempää. Noin kolmen viikon päästä alkavat jälleen vuosittaiset heppageimit, jossa toimin tänä vuonna ryhmänjohtajana. Tämänpäiväisen kokouksen perusteella ryhmässäni on jo puolet tarvittavista jäsenistä, joskaan yksikään ei ollut päässyt osallistumaan kokoukseen. Lisäksi itselläni ei ole juurikaan havaintoa, mitä esims toimenkuvaani kuuluu. Aika ässää.

Puolukkasiideri ei ole ollenkaan hupsumpaa juomaa.
Kevinin kirjoittajan uusin on kenties teemaltaan kapeampi kuin edeltäjänsä, mutta edelleen viehättävän joutuisalla kielellä kirjoitettua, maailmaltaan tutun tämänhetkinen ja rakenteeltaan kiehtovan kaksijakoinen, eikä yksiselitteinen ensinkään.
Tänään kynnykselleni oli ilmestynyt jälleen tuore Image, tuskin maltan odottaa sen iskeäkseni sen kimppuun.
Blaa blaa blaa. Olen ehdolla vuoden turhakkeeksi.