maanantai 3. maaliskuuta 2008

Neurotic to the bone, no doubt about it

Inspiraation tähän bloggaukseen löysin paitsi Nuun terävästä otsikoinnista ja erityisen osuvasta tekstistä myöskin eräistä elämäni varrella vastaan tulleista sattumuksista. Mä olen varmasti asenteellinen, aika taatusti defensiivinen ja melkoisen yliherkkä tämänkaltaiselle; siksi tekstikin saattaa olla hieman kirpeää. En kuitenkaan pyydä sitä anteeksi etukäteen enkä jälkeenkäänpäin, ainakaan luullakseni, sillä näin mä oikeasti tämän asian näen ja tällaiselle se tuntuu.

Mun on hyvin vaikea sietää sellaista poislukemista, joka tehdään yhden, jonkin itse valitsemattoman piirteen perusteella. Vähän siten kuin kuulin eräälle ystävälleni käyneen: tämän läheinen ja monen vuoden takainen ystävä oli suunnattomaksi surukseen saanut keskenmenon, minkä seurauksena hän oli katkonut välinsä kaikkiin perheellisiin ja lapsiahankkineisiin ystäviinsä.
Mun mielestä moinen on vähän anteeksiantamatonta. Mä en mitenkään pyri väheksymään tuskaa, josta mulla ei mitenkään voi olla minkäänlaista aavistusta: toivotun, halutun ja jo alkutaipaleelle saadun lapsenaihion menettämisestä koituvaa kipua. Mä ymmärrän, että näiden perheellisten ystävien näkeminen niiden terveiden ja ehjien rakkauden hedelmien ympäröimänä saattaa moisen jälkeen olla kovin ahdistavaa ja jopa niin rankkaa, että vaatii etäisyyden ottamista toipumisen ajaksi.
Mun mielestä on vain vähän kohtuutonta poistaa ennen niin kovin tärkeitä ihmisiä elämästään vain sen vuoksi, että niillä on jotain, jota itse olisi kiihkeästi halunnut ja melkein saanutkin ja joka sitten julmasti (mutta luonnonmukaisesti) on riistetty pois jostain järjellä selittämättömästä syystä.

Mä en myöskään oikein tahdo sulattaa sellaista laajalle levinnyttä siviilisäätyyn perustuvaa kevytdiskriminointia. Äitini, aikanaan pitkän linjan itsellinen nainen, sanoi joskus, että parittomilta jäävät monet kutsut saamatta. Isoihin juhliin kyllä vielä toivotetaan tervetulleiksi (mutta eikös sulla ollut se yksi homokaveri, mikäs sen nimi olikaan, haluiskohan se tulla sun aveciksi?), mutta sellaisiin pienempiin epämuodollisiin tilaisuuksiin ei sitten pyydetäkään.
Mä en tätä tuolloin uskonut, sillä mun mielestä se kuulosti niin absurdille: ettäkö parisuhteeton nainen muodostaisi uhan, tai jotenkin pilaisi jonkun kosmisen balanssin? Miten niin? Mun mielestä tilanne oli ihan selkeästi niin, että ensin olivat ystävykset, vaikkapa kaksi naista, ja sitten jos se toinen hankkiutui suhteeseen, olivat edelleen nämä ystävykset ja sitten sen toisen mies, joku random jannu, jonka ei pitäisi heiluttaa maailmanjärjestystä suuntaan eikä toiseen ja joka olisi kuitenkin aina Se Uusi Tyyppi combossa. Myöhemmin opin, että tietysti ne heiluttaa ja että niin niiden pitääkin, mikä tätä maapalloa muuten pyörittäisikään ellei juuri se tunteista suurin (jonka tässä siis implisiittisesti oletan sisältyvän parisuhteeseen sitä tällä kertaa sen kummemmin kyseenalaistamatta).
Mutta missä vaiheessa ihmiset alkavat ajatella, että vain pariskunnat osaavat puhua ja toimia pariskuntien kanssa? Onko niin, että perusyksikkö ei silloin enää olekaan yksilö vaan se Kotron aikanaan lanseeraama kaksilo, jolloin pariskuntien ja sinkun yhteisessä ajanvietteessä on kyse monen (pariskuntien kokonaislukumäärä tähän) kokonaisen ja yhden puolikkaan kohtaamisesta?

Mä tietysti ymmärrän, että on tiettyjä juttuja, joita voi tyydyttävästi tehdä vain tasalukuisella väellä. Tällaisia aktiviteetteja ovat esimerkiksi erilaiset pareittain pelattavat (seura)pelit ja urheilulajit, lakanoiden vetäminen suoraksi pesun jälkeen sekä... en keksi muita. Nämäkin kuitenkin vain aniharvoin vaativat juuri sitä omaa puolisoa vastapeluriksi: sillä ei lopulta ole mitään merkitystä, onko se naapurin Keijo vai Abdullah, jonka kumppaniksi Aliakseen tulee arvotuksi, etenkin jos pyritään minimoimaan ns. insider-edut. Oikeasti mä keksin vain nakuhipan ja pariterapian, joissa todella pitää olla oikea pari onnistuakseen, eikä niistäkään aivan aitoja parisuhdevaatimuksia esitetä kuin jälkimmäisessä.
Näin ollen parisuhteettomuuden perusteella poislukeminen on mun mielestä suoraan verrannollinen vaikkapa rasismiin tai sukupuoliseen syrjintään.
Mutta ehkä mä en vain tajua. Tai sitten multa puuttuu mielikuvitusta, tai huumorintajua.

Kyllä, mä olen sinkku. Ainakin toistaiseksi, vaikken kyseisestä nimityksestä sen leimaavuuden vuoksi oikein pidäkään, mutta käytän sitä, kun en ole keksinyt kuvaavampaakaan korviketta. Ei, mä en ihan suoranaisesti ole valinnut asioiden tätä tolaa, vaikka valtaosan aikaa siihen melko tyytyväinen olenkin.

Mutta mulle on todella tullut yllätyksenä, että mun äiti oikeasti olikin silloin joskus oikeassa. Ja mun mielestä se on aivan äsyristä, pikkuisen mielikuvituksetonta ja lähinnä kovin väsynyttä.
Valtaosan aikaa se on vain hirveän surullista.

14 kommenttia:

panu kirjoitti...

Käytännössä koko ikäni sinkkuna viettäneenä komppaan täysillä. Justiinsa puhuttiin siskon (myös sinkku) kanssa, että on se vaan ihme, kun suvun kutsutkin tulee edelleen mutsille, tyyliin "kutsutaan koko perhe", mutta niille serkuille, joilla parisuhde on, tulee ihan omaan kotiin se kutsu - eikä muuten tule mullekaan kuin suurempiin juhliin, vaikka tiedän faktalla että näitä pariskuntia taas kutsutaan ihan kahvittelemaankin.

Se on aika hiton loukkaavaa se mutsille kutsujen lähettely, koska itse pidän omaa kotiani ihan aikuisen ihmisen kotina, ja itseäni omana perheenäni, sinä yksikkönä, jollaisessa aina näinkin elämäni viettäväni.

Käytännössä olen huomannut, että jos emme lähde koko ystäväporukalla reissuun, ei minua sinkkuna mukaan kutsuta vaan useammin lähtee sitten kaksi pariskuntaa (no, kai se on jo käytännön takia helpompi). Muuten mua ei kyllä ystäväpiirissä vielä ainakaan diskriminoida, enkä jotenkin osaa kuvitella, että näin kävisikään.

Näitä lapsensa menettäneitä, jotka eivät pysty muita lapsellisia näkemään, mä taas ymmärrän. Jotkut traumat on niin isoja, ettei niistä pysty mitenkään itseään järjen avulla ulos puhumaan. Mun mielestä.

Hyvä teksti. Hyviä ja oivaltavia tekstejä sulta ja Nuulta tänään:)

(Sori et tukotan sua, mut kun oon niin laveasanainen.)

nuunis kirjoitti...

bra-fucking-vo! täähän oli aivan mahtavaa, ja näin se nimenomaan on.

mä muuten otsikoin nykyään melkeen vaan ylvan soittamien covereiden lyriikoilla.

Kesäminkki kirjoitti...

panu ei haittaa, tukota toki! aivan fäntästistä että joku on aktiivi.

ja samaa mieltä sun kanssa siis selvästikin olen. paitsi että taas: miten se on kätevämpää lähteä reissuun nelisteen kuin kolmisteen? onko esim. lento- tai junayhtiöiden jotenkin helpompi myydä parillinen määrä paikkoja? juuri tämänkaltaisia ilmiselvyyksiä mä kieltäydyn näkemästä, koska mua ä-r-s-y-t-t-ä-ä.

gaah. kuinka saisin rikki kookospähkinän. tai mun pään, kun ei se taas nukahda. vittuun kaikki.

panu kirjoitti...

Mä tajusin heti kun laitoin sen tohon, että se vaatii selitystä.

Siksi, kun hotellihuoneet on kahdelle, piste.

Siksi, että aina kun ollaan oltu reissussa ja oon ollut ainoa sinkku (näitä reissuja on ollutkin ihan kiitettävästi), olen nukkunut jonkun pariskunnan huoneessa kolmantena pyöränä kuin joku tenava, jollain varasängyllä.

Mä en pidä siitä, eikä siitä pidä kukaan muukaan.

panu kirjoitti...

Hitto että tästä päästäänkin muuten IHAN PIAN mun lempiaiheeseen, eli siihen, kuinka kaikki matkalaitokset syrjivät sinkkuja. Mä kun reissaan paljon yksin, se on ihan USKOMATTOMAN vaikeata löytää säädyllisen hintaista edes hostellihuonetta yhdelle.

panu kirjoitti...

Niin siis toi "hotellihuoneet on kahdelle, piste" kuvaa siis majoituslaitoksien vastausta, kun yritän saada omaa huonetta. Jos haluan maksaa tuplahinnan, niin saan oman huoneen, muuten ei mitään toivoa.

Mierolainen kirjoitti...

Me sinkut (onko parisuhteelliset sitten ep:itä ja perheelliset pitkäsoittoja?) olemme alempaa kastia. Niin se vain menee. Ei meillä oikein ole sellaista ihmisarvoa.

Mahtava kirjoitus muuten ja täyttä asiaa.

Mierolainen kirjoitti...

Hoplaa, unohdin ruksia.

panu kirjoitti...

Mä haluan olla EP.

panu kirjoitti...

mut en parisuhteellinen. Haluan olla yksin hieno ja musta ja kiiltävä EP:)

Visti et kaikki mitä sanoo tulee ulos jotenkin väärin.

Nyt meen kesis pois täältä chättäämästä:)

Kesäminkki kirjoitti...

ääh, yritin kommentoida jo aamulla mutta yllättäen kone otti ja tilsmas. harakoille meni sekin selitys.

olin siis sanomassa kuta kuinkin että: aaAAAA, nyt mä panu vasta tajusin mitä sä tarkoitit tolla! olet aivan, pohjaan saakka, läpikotaisin oikeassa: juuri noinhan se menee!
mä kun en tykkää reissata yksin (mulla pitää olla joku joka kattoo kun mä sanon että "KATO miten ruma tukka! KATO, PALOAUTO!"), niin mun ongelmat alkaa sillä matkaseuran narraamisella. parisuhteellisilla sekin tulee kaupan päälle.

maailmassa on virhe. pysykäämme ihmiskunnan paariana; sinkkuina tai EP:inä. soikaamme kirkkaammin kuin yksikään neli-, kasi- tai minkään muunkaan parillisraiturin tuote!

panu kirjoitti...

Mä oon kato luopunut jo ajat sitten kaikesta omanarvontunnostani, eli kun nään ruman tukan tai paloauton, huudan ihan keskenäni "kato miten ruma tukka ton paloauton takana!" ja nauran päälle.

Keskenäni:D

Anonyymi kirjoitti...

Niin paitsi jos on sellainen se toinen puolikas joka viihtyy vaan kotona ja siitä toisesta olis kiva tehä välil jotain muutakin. Vaikeeta se seuran saanti on silloinkin kun kaikki vaan olettaa että ne "toimii" yhdessä. Ja vielä jos sulla on lapsia niin sinkuilla on paha tapa luulla että eihän kys henkilö silloin ainakaa mihinkään lähde... ;)

Että murheensa kullakin.

Mua sit aina jaksaa naurattaa toi EP. "Kyllä mä sen harjasin"

R

Kesäminkki kirjoitti...

hahah :D
ja ystäväni R., olet aivan oikeassa. ihmiset on niin väärässä ja niin täynnä ennakko-oletuksia.
älkää olko! kosketelkaa toisianne!