Too little too late

(VAROITUS: Sisältää spoilerin Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä sekä Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -romaaneista.)

Olen sillä lailla naiivi ja tuulella käyvä, että joudun helposti asioiden pauloihin. Elokuvat ja tv-sarjat voivat muuttaa tunnelmani täysin toisiksi, toki, mutta todellinen valta, se on kirjoilla.

Viime viikolla tunsin oloni monina päivinä miltei hilpeäksi: hymyilin satunnaisille ohikulkijoille, yritin ajatella kauniita asioita myös ärsyttävällä äänellä puhuvista teineistä ja töykeistä päinkävelijöistä. Syynä oli Siri Hustvedtin uusin, kirja, joka kuvaa typeriäkin ihmisiä niin suurella rakkaudella, ikään kuin valaisten hahmonsa kauttaaltaan hieman hohtaviksi, että sitä lukiessa tuntee itsensäkin hieman jalommaksi, lempeämmäksi, paremmaksi lähimmäiseksi.

Tällä viikolla olen ärtynyt, lyhytpinnainen ja sähisevä. Luen Susanna Alakosken uutta kuvausta suomensukuisista vähäosaisista Ruotsissa, jälleen yhtä jossa vanhemmat ryyppäävät ja järsivät juoppohulluuksissaan kynttilöitä ja onnettomista, keskittymishäiriöisistä ja kamaa vetämään päätyvistä lapsista, joita moisessa ympäristössä versoo.

Teokset ovat kotoisin eri universumeista. Toinen liikkuu sulavasti amerikkalaisissa älymystöpiireissä, joissa päivälliskeskusteluissa viitataan täysin luontevasti Derridaan ja Plathiin. Toinen kertoo rähmäisestä narkkiarjesta, jossa yhteensopivin aterimin katettu päivällispöytä on maininnan arvoinen poikkeus ja jossa "aikuiselle miehelle voi olla iso askel olla pihistämättä polkupyörää silloin kun hän on ajatellut pihistää auton". Molemmissa on pohjimmiltaan kyse rakkaudesta ja anteeksiannosta, ja sen vuoksi molemmat kirjat saavat minut loppujen lopuksi raivoihini.

Minä en halua lukea enää yhtään tarinaa siitä, miten ihmiset tekevät virheitä, anteeksiantamattoman kokoisia virheitä, tuhoavat oman elämänsä ja pari muutakin siinä ohessa, tallovat piittaamattomasti jalkoihinsa sydämiä ja tulevaisuudensuunnitelmia ja luottamusta kuin typerät vauhkot norsut, kusevat kaiken päälle täysin tietoisesti ja aktiivisia valintoja tehden - tulevat takaisin, matelevat nöyristelevät ovat pahoillaan häpeävät - saavat anteeksi. Ja kaikki alkaa alusta. Suutun niiden toisten typeryydestä, siitä että ne uskovat ihmisen muutokseen ja siihen ettei kyse ole pahuudesta vaan siitä etteivät kaikki ole yhtä vahvoja, ylipäänsä ajatuksesta, jonka mukaan vahvalla on varaa antaa periksi, ajatukselle siitä että luottamuksen voisi ansaita uudelleen, että siihen pitäisi vähintään antaa tilaisuus ja kaikille toinen mahdollisuus. Eikö tämä kaikki ole heikkojen salajuonta, eivätkö he pyöritä maailmaa kieron, itsekkään voimattomuutensa ympärillä?

Eivät ihmiset muutu, eivät ne koskaan muutu, muun väittäminen on itsepetosta ja kaunistelua ja johtaa vain isompaan harmiin, suruun ja menetykseen.

Tämän lisäksi huomaan, että jostain syystä luen tätä nykyä lähinnä sellaista, jossa kertojana on keski-ikäinen nainen, äiti, vaimo tässä järjestyksessä: maailmasta, johon en mitenkään voi samaistua ja josta en oikeastaan haluaisi tietää mitään.

Hustvedtin tapauksessa tämä ei haittaa, häntä rakastan (vaikka hän antaakin Mian ottaa Borisin takaisin), hänen tekstinsä saavat minut toivomaan olevani ikääntyvä yliopistoihminen valtamerentakaisessa suurkaupungissa, että osaisin ajatella yhtä suuria ja kertoa siitä siten, että tavallisetkin tapahtumat alkavat levittää ympärilleen taianomaista suuruutta.

Alakoski puolestaan, ollessani kirjan puolivälissä alan väistämättä miettiä, joko tämän jälkeen aihepiiri olisi kuivaksi lypsetty, ettei enää tarvitsisi kirjoittaa yksityiskohtaisia kuvauksia siitä miten kammottavaa on kun köyhät suomensukuiset vanhemmat ryhtyvät Ruotsissa rapajuopoiksi ja millaisia tuntemuksia se lapsen kehittymättömässä mielessä herättää, miten toiset eivät pääse noista tuntemuksista koskaan ja millaista on kun joutuu elämään yhteiskunnassa, jonka pelisäännöt muuttuvat absurdiksi byrokratiseksi temppuradaksi. Enkä lukiessani voi olla pohtimatta, miksi oikeastaan valitsin juuri tämän kirjan; miksi minun pitäisi kiinnostua Annin vaikeasta elämästä narkomaaniveljensä Samin varjossa, miksi minun pitäisi piitata Annista ja Danista ja heidän Jenna-tyttärestään, jonka lempieno Sami on; miksi heidän tarinansa olisi määrä herättää minun myötätuntoni, ehkä yhteiskunnallisuuteni myös?

Tämän lisäksi minua hermostuttaa Katriina Huttusen suomennos, jonka läpi alkukieli paistaa häiritsevästi kuin nolo kirjoitusvirhe liian ohuen korjauslakkakerroksen alta. Kenties se on tarkoituksellinen tyyliseikka, ehkä sillä pyritään alleviivaamaan sellaista työväenluokkaista kielenkäyttöä, joka syntyy kun ikuisesti kielipuoliksi jäävät maahanmuuttajavanhemmat kasvattavat kansankotiin integroitumaan pyrkiviä lapsiaan. Minä en kuitenkaan ole niin oppinut että ymmärtäisin sävyeron, minua se vain kiukuttaa. En myöskään pidä Alakosken tavasta alleviivata ahdistunutta sielunkuvaa vyöryttämällä tekstiä, luetteloimalla asioita sivun mittaiseksi virkkeeksi. Se todella onnistuu ahdistamaan myös lukijaa: se saa loikkimaan yli kokonaisia sivuja joo joo tuli jo selvä kuva.

Toivottavasti seuraava kirja on toiveikkaampi, parempi. Olisin kernaasti taas tovin iloisemmalla mielellä.

Break a leg!

Eikö käykin aina niin, että juuri kun jokin asia toimii erityisen hyvin, se hajoaa?

Muutama viikko sitten satutin vähän polveni, ihan viattomasti kolautin. Olin juuri päässyt treenaamisessa uudelle tasolle: lenkkeilin, luistelin kuin en koskaan ennen, vesijuoksin, riuhdoin rautaa salilla - harkitsin jopa vapaille illoille kotijumppaamista. Tuntui hyvälle, kotoisalle upottaa itsensä hikeen ja lihassärkyyn, pyykkikone mylläsi illat läpeensä treenivaatteita ja teki mieli syödäkin hyvin, oikeaa ruokaa ja terveellistä. Edes se, että vanhat farkut ovat alkaneet kiristää reisien ja pakaroiden ympäriltä, ei oikeastaan haitannut, ei tosissaan.

Lauantaina luistelin ensi kertaa miltei kahteen viikkoon. Eteenpäin pääsin, mutten paljon muuta. Harmitti niin, etten edes osannut sanoa - istuin treenihallin reunustalla niin happamena, ettei minulle kuulemma uskaltanut puhua.

Illalla menin baariin, monen viikon tauon jälkeen. Ilonpidon keskellä kävi niin, että holtiton nauraminen ja innostunut elehdintä (no hyvä on, ehkä myös hieman se taskulämmin viski ja kuohuviini lasiin pudotettuine salmiakkimakeisineen) saivat minut keikahtamaan korkealta baarijakkaralta lattialle - se hyvä polvi edellä.

Hätä ei kuitenkaan ollut sen näköinen: baaripolvi ei kestä kosketusta, mutta toimii täysin moitteettomasti.

Tänään luistelin jälleen.

Arvatkaa, kaaduinko sille huonolle polvelle. Uudestaan. Ja uudestaan, niin, että viimeisimmän jälkeen konttasin radalta ja minulle tuotiin jääpussi juosten. Nyt jalassa näyttää olevan puolivälissä jenkkifudispallo ja sekä koukistaminen että ojentaminen ovat huonoja ideoita.

Luulisi minun olevan jälleen pääsemättömissä raivoni kanssa: se ainoa asia, joka elämässäni tuotti riemua, on väliaikaisesti pilalla.

Mutta se ei tunnu miltään. Miksi?

Unohtelen ihmisten syntymäpäiviä, näen kuuraisia unia, luen kännykästäni vastausviestejä kysymyksiin, joita en tiennyt esittäneeni. Eikä hälytysajoneuvojen ulina kadullani lakkaa koskaan.

Kuka on syönyt ärripurrikeksejä?

Tänään olen vihannut muun muassa seuraavia asioita:

1. Parisuhteessa olevia ihmisiä, jotka eivät malta pysyä lestissään vaan rönsyilevät ympäriinsä, rakastuvat pitkin poikin ja flirttailevat ja antavat vääriä signaaleja. Totta kai olen kohtuuton, olen kuin ne ennenvanhaiset "maahanmuuttokriitikot", joiden suurin huoli olivat naiset ja työpaikat. Silti minua suututtaa, sillä pitääkö sitä yhden ihmisen saada kaikki, turvallinen parisuhde ja kaikki ne jännittävästi kutkuttavat ihastumisetkin vielä. Kateellinenkin olen, sehän nyt on sanomattakin selvää. Tänään luin naistenlehdestä, että kannattaa ajatella mielessään valmiiksi sellainenkin vaihtoehto, että ihan oikeasti elää tästä päiviensä päähän saakka yksin ja miettiä, kuinka siitä voisi tehdä itselleen parhaan mahdollisen elämän.

Onhan se nyt saatana.

2. Vähäsen tuhmat vitsit Facebookin statuspäivityksissä, kas tähän tapaan:

Isäntä ja emäntä oli maatalousmessuilla. Katsoivat sonnien palkintojen jakoa. 3.sija 3 vuotiaalle sonnille joka astuu 3 kertaa/päivässä. Emäntä tökkäs isäntää " Kuulitko?" 2. sija 5 vuotiaalle joka astui 5 krt/pv. ... ... ... ... Ja taas emäntä tönäs "Kuulitko?". 1. Palkinto 9 vuotiaalle sonnille joka astui 9 kertaa päivässä. Taas sama toistui. Isäntä hermostui ja huusi "paniko se kokoajan samaa lehmää?" lavalta kuului, että "EI" Isäntä tönäsi emäntää ja sanoi "KUULITKO"

tai

Eräänä päivänä Pikku-Kalle alkoi ihmetellä, että missä ihmeessä isä käy aina perjantai-iltaisin, viipyy pari tuntia ja on kotiin tullessaan aina hyväntuulinen.

Seuraavana iltana Kalle päätti salaa seurata isää, että arvoitus ratkeaisi. Isä puikkelehti sataman pikku kortteleissa, ja Kalle seurasi perässä, kunnes pujahti yhdestä ovesta sisään. Kalle pani oven muistiin. Kun isä tuli kotiin, kysyi Kalle: “Missäs olit? Näin, missä kävit, mikä paikka se on?” Isä vastasi nolona, että se on sellainen paikka, jossa saa kympillä hyvää. Kalle päätti mennä seuraavana iltana yksin katsomaan, koska oli säästänyt vähän viikkorahoja.

Kun Kalle astui ovesta sisään, oli vastassa toinen toistaan upeampia huoria ja he ihmettelivät, mitä pikkupoika teki sellaisesssa paikassa. Kalle sanoi, että oli kuullut, että täältä saa kympillä hyvää. Naiset päättivät hetken mietittyään antaa Kallelle kymmenen marmeladivoileipää, jotka Kalle söi ja maksoi kympin.

Kotiin saavuttua, isä kyseli, missä Kalle oli ollut. Kalle sanoi, että hän kävi siellä samassa paikassa hakemassa kympillä hyvää. Isä oli aivan kauhuissaan, mutta Kalle jatkoi tarinaansa: “Yhdeksän minä jaksoin tosta noin vaan, mutta kymmenennes meni enää nuolemalla."

Kylläpä nyt naurattaa, vai mitä! (lainaukset autenttisia)

3. Muut joukkuepelaajat, jotka lopettavat pelaamisen kesken, eivät keskity olennaiseen ja haahuilevat muutenkin radalla mistään mitään tajuamatta.

Aivan, voisin alkaa pitää huolen omista asioistani ja jättää toisten elämät ja suhteet heidän huolekseen. Voisin blokata kyseisten vitsiniekkojen päivitykset uutissyötteistäni. Voisin myös samalla vaivalla lakata pitämästä itseäni muita parempana ja keskittyä positiivisiin ja hyväntuulisiksi tekeviin asioihin, ehkä jopa itseni kehittämiseen.

Ja vitut.

EDIT: No mitä saatana. Eikö Pikku-Kalle-vitsiä saa laittaa Bloggeriin?

Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan

Huomaan olevani tilanteessa, jossa kovin moni valintani tai minulle tärkeä asia on julkinen tai jollain muulla tavalla yleistä huomiota ja perusteluntarvetta synnyttävä.

Olen antanut tatuoida oikeaan kyynärvarteeni ruotsinkielisen sanaparin, joka miltei poikkeuksetta saa ihmiset lähestymään kysymyksin a) mitä tossa lukee (kun mä en oikein osaa ruotsia) ja b) miks se on ruotsiksi.

Kesällä havaitsin, että vasemman reiteni ympärille sukkanauhaksi tatuoitu Ultra Bran säe herättää sekin, mikäli mahdollista, käsivarttakin enemmän tiedonhalua. Aika, joka kuluu sanojen Olen tehnyt asioita joita ei olisi pitänyt tehdä, mennyt perässäsi paikkoihin joihin ei olisi pitänyt mennä lausumiseen riittää mainiosti sekä lausujan että kuulijan kiusaantumiseen, katseiden harhailuun ja epävarmoihin hymähdyksiin. Ja että pyssykin ja miksi näin. Ja minä perustelen, hymyilen pitkämielisesti ja lausun kuin köyhän miehen Saarikoski.

Olen hullaantunut harrastukseen, josta otettuja kuvia nähdessään ventovieraat haluavat tietää, mikä on lajin nimi ja päämäärä ja-niin-edelleen. Seuraa pään pyörittelyä, leveän epäuskoisia hymyjä ja kaikenmoisia monimielisiä mielleyhtymiä, jotka vähintään paistavat kasvoilta jos eivät tule sanoiksi saakka. Kernaastihan minä kerron faktaa ja oion käsityksiä, eipä siinä.

Hiustyylini on useimmiten sellainen, että se selvästikin suorastaan huutaa responssia kanssakulkijoilta. Useimmiten se esiintyy kotimaiseen tapaamme lähinnä vaivihkaisena vilkuiluna tai jopa peittelemättömänä tuijotuksena, joskus esimerkiksi hiustenajeluelein höystettynä; julkituotu palaute on voittopuolisesti ylistävää ja toki sellaisenaan iloiseksi tekevää. Hämmentävissä määrin kuitenkin tulkinta tuntuu kulkevan siten, että koska olen vapaaehtoisesti ottanut moisen frisyyrin, olen avoin maali kaikenlaisten mielipiteiden manifestointiin. Mun täytyy kyl sanoo et mä en oikeen tykkää tosta, Aika hurja tukka ja Se sun aiempi puki sua kyllä paremmin ovat toki ehkä sangen mietoja mielenilmauksia, mutta silti. Sanonko minä niiden tasaväristä peruspolkkaa tai terheää kananpersekampausta tylsäksi vaikka niin ajattelisinkin? En tietenkään. Eikö niiden äiti ole opettanut, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei kannata sanoa ollenkaan?

Minä olen valinnut nuo asiat itsenäisesti, valinnoistani ja niiden näkyvyydestä tietoisena. En kuitenkaan ole tehnyt valintojani muiden ihmisten vuoksi tai ensisijaisesti heidän reaktioitaan kerjätäkseni enkä aina jaksaisi olla kommentoitavana - tai edes niin äärimmäisen tietoinen itsestäni kuin minun ilmeisesti odotetaan olevan.

Lasten vielä jotenkin sopiikin olla brutaalin suoria, mutta aikuiset, niiltä odottaisi jo tietynlaista suodatinta.

Olen näinä päivinä muutenkin alati kärsimätön ja enimmäkseen vihainen. En jaksa tyhjänjauhamista tai edes vitsailua juuri ollenkaan, olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja kireäksi versioksi itsestäni ja peilistä näen vanhenneeni vuodessa kymmenen. Näen yhä inhottavia, eläviä unia, joiden jäljiltä herään jo valmiiksi lannistettuna, surren jotain sellaista joka ei ole ollut minun enää pitkään aikaan. Tunnen, miten sisälläni jokin raivokas ja tuhoava läikkyy kuin sula tina, ajattelen mustia ajatuksia ja niin rumia sanoja etten edes tiennyt osaavani niitä. Pelkään irtoavani itseni vartiosta, pelkään niitä sirpaleita joita siitä väistämättä syntyy, kovia ääniä ja taas kyyneleitä.

Entä jos en tämän päätyttyä tunnista enää itseäni enkä siksi löydä enää koskaan kotiin? Jos jään joksikin tällaiseksi, vääräksi ja ikävällä tavalla kulmikkaaksi? Sellaiseksi, jonka ympärille ei mikään syli enää riitä taipumaan? Irralliseksi ja ankaraksi.

näen vahvoja unia / aina en löydä niistä ulos / tahdon toisiin uniin

Näen taas eläviä, intensiivisiä, ahdistavia unia. Joku kuristaa, en saa silmiä auki nähdäkseni, päätä kääntymään voidakseni varoa. Lapsia, joiden katseet tietävät liikaa. Pahaenteisiä johtolankoja, puolityhjiä parkkihalleja. Painostavaa tunnelmaa, sitä hieman liian hitaasti kiertävää kameraa joka kauhuleffoissa ennakoi aina juuri kuvan ulkopuolelle rajautuvaa uhkaa.

Herään päiväunilta puolihysteerisenä, ymmärtämättä pitkään aikaan missä olen ja miksi.

Toiset unet ovat elektronisia, liian nopeita ja nykiviä, ihmiset puhuvat käsittämättömän nopeasti ja hermostuttavasti, maailma näyttää paskalle musiikkivideolle.

Malmön turnauksen jälkeen aivot näyttävät mokakavalkadia, suljetuille luomille heijastuu yksi toisensa jälkeen kuvia, joissa teen virheitä. Yritän tietoisesti siirtää energiani niihin onnistuineisiin hetkiin, mutta kuvat vääristyvät, muuttuvat perspektiiviltään valuviksi, värit leviävät ja sekoittuvat black 44, elbows, major!

Tosielämässä olen jättänyt ääneni jonnekin Juutinrauman tienoille enkä voi edes soittaa kellekään mieltäni kohentaakseni. Luen läpi vanhoja tekstejä kahden vuoden takaisesta urakriisistäni ja mietin, että tuolloin minulla oli syli johon kiivetä lohdutettavaksi ja ensimmäistä kertaa oikea kavaljeeri juhliin.

Lentokentän verovapaassa minä kannan kassalle Clean for Menin ja myyjätär sanoo You know it's for men, right? Minä hymyilen ja vastaan ymmärtäväni ja yhden absurdin hetken ajattelen minusta näkyvän läpi sen, ettei minulla ole ketään kelle viedä tuliaisia ja että pelituloksistakin raportoin ensimmäisenä äidille.

Ajattelen, että rakkaus on julmaa ja likaista ja rumaa ja etten usko että koskaan enää haluan rakastua. Ja että suhteet ovat sekavia ja epäreiluja ja surulliseksi tekeviä ja etten sellaiseenkaan enää tahdo sotkeutua.

Enkä tietenkään halua mitään muuta.

otsikko Arno Kotrolta

Se ensimmäinen katse vai ne perhoset vatsassa?

Vieläkin tulee aamuja, joina jään kellon soitua typertyneenä makaamaan minuuteiksi, selälläni kattoa tuijottaen yritän hahmottaa todellisuutta ja sitä maailmaa, jossa erotuksena unistani en enää tunne sinua.

Yhä on päiviä, joina en jaksa kuin istua suihkun lattialla itkemässä, osaamatta antaa ikävälle edes nimeä.

Edelleen, päivittäin, elän hetkiä joissa jokin elementti on meidän, niin vahvasti, etten ensimmäiseen sekuntiin edes näe siinä mitään omituista saati väärää että sinun nimesi on mielessäni päällimmäisenä.

Niitä on ehkä vähän vähemmän kuin vielä viime kuussa, viime viikolla, ennen; sinä olet silti edelleen ihollani ja sen alla niin vahvasti, etten haluaisi elää läpi näitä päiviä. Kunpa voisin päästä suoraan siihen päivään, jona jättämäsi polttomerkki on arpeutunut, haalistunut, ja minä olisin juuri sen verran kokonaisempi.

Hei soita sun frendille Pasilaan

tai Susannan broidille, kelle vaan:

jeesaa mua pikkasen

Mä tarviin nyt jotakin vahvempaa,

jotain, jonka avulla voi unohtaa kaiken

Sitä tarvitsen

Hinnasta tänään ei kiinni jää,

voin säästötilin mä tyhjentää

Laitan vaik kaiken nyt menemään

jos edes tuntiin hänen nimeään muistais en

Sitä tarvitsen

Hei soita sun frendille Pasilaan,

mä harvoin oon ollut näin tosissaan:

jeesaa mua pikkasen

Nyt kaipaa en kädestä pitäjää

en vierelle ketään joka piristää koittais

ja ymmärtäis

Suostu en toisille puhumaan

ei se häntä takas tuo kuitenkaan

Hulluksi tuun jos en kohta saa

mieltäni hetkeksi vaientaa

Auta mua,

sitä tarvitsen

Mitään niin paljon en haluais

kuin etten hetkeen mä tajuais

että nyt yhtä oon vähemmän,

huomais: poissa on täältä hän

Mä tarviin, mä tarviin

Mä tarviin

- Mariska & Pahat Sudet: Jotain vahvempaa

Inte stor, inte liten men någonting där mellan

En olisi millään jaksanut lähteä teatteriin. Tein päivän töitä kotoota käsin ja otin nokkaunet liian lähellä kulttuuritärskyjä. Herätessäni minua ei kiinnostanut mikään. Kotona oli hämärää ja ulkona harmaata ja suussa maistui tahmealle.

Lähdin kuitenkin, tietysti koska lupasin. Ennen teatteria nuokuin viinilasin äärellä, haukottelin, takeltelin sanoissani silkkaa aivojen toimimattomuutta ja bongailin huvikseni merkittäviä kulttuurishahmoja hakaniemeläisen baarin pöydistä. Tiistai tuntui hankalalle, samoin teatterille viettävä ylämäki ja lauseiden muodostaminen.

Biisi itsessään oli sangen lystikäs, sisältäen runsaasti karnevalistisia ja räikeän humoristisiksi tarkoitettuja täkyjä ja tehden tanssin seuraamisesta hetkittäin miltei populaarikulttuuria. Kontaktimme Miero evästi meitä etukäteen, kun luonnehdintaa erikseen tivasin, että esityksen viimeisellä neljänneksellä ei enää ole paljonkaan tekemistä tanssin kanssa. Mielestäni kuvaus oli niin kiehtova, että huomasin koko kappaleen ajan miettiväni, mikä on tanssin määritelmä ja mistä tuo ei-tanssillinen osuus alkaisi.

Pohdin, tarvitseeko tanssin aina olla liikettä - ja yritin, kuten niin kovin useasti aiemminkin, hakea ajatuksilleni vertauskohtaa sekä tukea musiikista. Musiikinhan ei tarvitse olla laulettua (rap) tai musiikki-instrumenteilla soitettua (industrial) tullakseen luetuksi musiikiksi; sen ei tarvitse olla rytmistä tai edes melodista ollakseen selvästi silti lajinsa edustaja. En saavuttanut tyydyttävää analogiaa, sillä ääni kai on elimellinen osa musiikkia, olkoonkin että tietyissä määrin äänen puuttuminen, tauko, luetaan myös osaksi sitä. Mutta entä tanssi, josta puuttuu liike? Mitä se edes olisi, millaista?

En päässyt ajatuksissani perille saakka, mutta sen verran kuitenkin että mieleni oli monin verroin virkeämpi kuin saliin astuessani. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan koin tarvetta kirjoittaa, jostain oikein aiheesta, jostain jonka myös muut ihmiset saisivat lukea. Tuntui, kuin jokin hieman pölyyntynyt ja kankea olisi hitaasti kirskahdellen alkanut jälleen käynnistyä, vaivalloisesti ja valittaen mutta kuitenkin.