Kuka on syönyt ärripurrikeksejä?

Tänään olen vihannut muun muassa seuraavia asioita:

1. Parisuhteessa olevia ihmisiä, jotka eivät malta pysyä lestissään vaan rönsyilevät ympäriinsä, rakastuvat pitkin poikin ja flirttailevat ja antavat vääriä signaaleja. Totta kai olen kohtuuton, olen kuin ne ennenvanhaiset "maahanmuuttokriitikot", joiden suurin huoli olivat naiset ja työpaikat. Silti minua suututtaa, sillä pitääkö sitä yhden ihmisen saada kaikki, turvallinen parisuhde ja kaikki ne jännittävästi kutkuttavat ihastumisetkin vielä. Kateellinenkin olen, sehän nyt on sanomattakin selvää. Tänään luin naistenlehdestä, että kannattaa ajatella mielessään valmiiksi sellainenkin vaihtoehto, että ihan oikeasti elää tästä päiviensä päähän saakka yksin ja miettiä, kuinka siitä voisi tehdä itselleen parhaan mahdollisen elämän.

Onhan se nyt saatana.

2. Vähäsen tuhmat vitsit Facebookin statuspäivityksissä, kas tähän tapaan:

Isäntä ja emäntä oli maatalousmessuilla. Katsoivat sonnien palkintojen jakoa. 3.sija 3 vuotiaalle sonnille joka astuu 3 kertaa/päivässä. Emäntä tökkäs isäntää " Kuulitko?" 2. sija 5 vuotiaalle joka astui 5 krt/pv. ... ... ... ... Ja taas emäntä tönäs "Kuulitko?". 1. Palkinto 9 vuotiaalle sonnille joka astui 9 kertaa päivässä. Taas sama toistui. Isäntä hermostui ja huusi "paniko se kokoajan samaa lehmää?" lavalta kuului, että "EI" Isäntä tönäsi emäntää ja sanoi "KUULITKO"

tai

Eräänä päivänä Pikku-Kalle alkoi ihmetellä, että missä ihmeessä isä käy aina perjantai-iltaisin, viipyy pari tuntia ja on kotiin tullessaan aina hyväntuulinen.

Seuraavana iltana Kalle päätti salaa seurata isää, että arvoitus ratkeaisi. Isä puikkelehti sataman pikku kortteleissa, ja Kalle seurasi perässä, kunnes pujahti yhdestä ovesta sisään. Kalle pani oven muistiin. Kun isä tuli kotiin, kysyi Kalle: “Missäs olit? Näin, missä kävit, mikä paikka se on?” Isä vastasi nolona, että se on sellainen paikka, jossa saa kympillä hyvää. Kalle päätti mennä seuraavana iltana yksin katsomaan, koska oli säästänyt vähän viikkorahoja.

Kun Kalle astui ovesta sisään, oli vastassa toinen toistaan upeampia huoria ja he ihmettelivät, mitä pikkupoika teki sellaisesssa paikassa. Kalle sanoi, että oli kuullut, että täältä saa kympillä hyvää. Naiset päättivät hetken mietittyään antaa Kallelle kymmenen marmeladivoileipää, jotka Kalle söi ja maksoi kympin.

Kotiin saavuttua, isä kyseli, missä Kalle oli ollut. Kalle sanoi, että hän kävi siellä samassa paikassa hakemassa kympillä hyvää. Isä oli aivan kauhuissaan, mutta Kalle jatkoi tarinaansa: “Yhdeksän minä jaksoin tosta noin vaan, mutta kymmenennes meni enää nuolemalla."

Kylläpä nyt naurattaa, vai mitä! (lainaukset autenttisia)

3. Muut joukkuepelaajat, jotka lopettavat pelaamisen kesken, eivät keskity olennaiseen ja haahuilevat muutenkin radalla mistään mitään tajuamatta.

Aivan, voisin alkaa pitää huolen omista asioistani ja jättää toisten elämät ja suhteet heidän huolekseen. Voisin blokata kyseisten vitsiniekkojen päivitykset uutissyötteistäni. Voisin myös samalla vaivalla lakata pitämästä itseäni muita parempana ja keskittyä positiivisiin ja hyväntuulisiksi tekeviin asioihin, ehkä jopa itseni kehittämiseen.

Ja vitut.

EDIT: No mitä saatana. Eikö Pikku-Kalle-vitsiä saa laittaa Bloggeriin?

Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan

Huomaan olevani tilanteessa, jossa kovin moni valintani tai minulle tärkeä asia on julkinen tai jollain muulla tavalla yleistä huomiota ja perusteluntarvetta synnyttävä.

Olen antanut tatuoida oikeaan kyynärvarteeni ruotsinkielisen sanaparin, joka miltei poikkeuksetta saa ihmiset lähestymään kysymyksin a) mitä tossa lukee (kun mä en oikein osaa ruotsia) ja b) miks se on ruotsiksi.

Kesällä havaitsin, että vasemman reiteni ympärille sukkanauhaksi tatuoitu Ultra Bran säe herättää sekin, mikäli mahdollista, käsivarttakin enemmän tiedonhalua. Aika, joka kuluu sanojen Olen tehnyt asioita joita ei olisi pitänyt tehdä, mennyt perässäsi paikkoihin joihin ei olisi pitänyt mennä lausumiseen riittää mainiosti sekä lausujan että kuulijan kiusaantumiseen, katseiden harhailuun ja epävarmoihin hymähdyksiin. Ja että pyssykin ja miksi näin. Ja minä perustelen, hymyilen pitkämielisesti ja lausun kuin köyhän miehen Saarikoski.

Olen hullaantunut harrastukseen, josta otettuja kuvia nähdessään ventovieraat haluavat tietää, mikä on lajin nimi ja päämäärä ja-niin-edelleen. Seuraa pään pyörittelyä, leveän epäuskoisia hymyjä ja kaikenmoisia monimielisiä mielleyhtymiä, jotka vähintään paistavat kasvoilta jos eivät tule sanoiksi saakka. Kernaastihan minä kerron faktaa ja oion käsityksiä, eipä siinä.

Hiustyylini on useimmiten sellainen, että se selvästikin suorastaan huutaa responssia kanssakulkijoilta. Useimmiten se esiintyy kotimaiseen tapaamme lähinnä vaivihkaisena vilkuiluna tai jopa peittelemättömänä tuijotuksena, joskus esimerkiksi hiustenajeluelein höystettynä; julkituotu palaute on voittopuolisesti ylistävää ja toki sellaisenaan iloiseksi tekevää. Hämmentävissä määrin kuitenkin tulkinta tuntuu kulkevan siten, että koska olen vapaaehtoisesti ottanut moisen frisyyrin, olen avoin maali kaikenlaisten mielipiteiden manifestointiin. Mun täytyy kyl sanoo et mä en oikeen tykkää tosta, Aika hurja tukka ja Se sun aiempi puki sua kyllä paremmin ovat toki ehkä sangen mietoja mielenilmauksia, mutta silti. Sanonko minä niiden tasaväristä peruspolkkaa tai terheää kananpersekampausta tylsäksi vaikka niin ajattelisinkin? En tietenkään. Eikö niiden äiti ole opettanut, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei kannata sanoa ollenkaan?

Minä olen valinnut nuo asiat itsenäisesti, valinnoistani ja niiden näkyvyydestä tietoisena. En kuitenkaan ole tehnyt valintojani muiden ihmisten vuoksi tai ensisijaisesti heidän reaktioitaan kerjätäkseni enkä aina jaksaisi olla kommentoitavana - tai edes niin äärimmäisen tietoinen itsestäni kuin minun ilmeisesti odotetaan olevan.

Lasten vielä jotenkin sopiikin olla brutaalin suoria, mutta aikuiset, niiltä odottaisi jo tietynlaista suodatinta.

Olen näinä päivinä muutenkin alati kärsimätön ja enimmäkseen vihainen. En jaksa tyhjänjauhamista tai edes vitsailua juuri ollenkaan, olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja kireäksi versioksi itsestäni ja peilistä näen vanhenneeni vuodessa kymmenen. Näen yhä inhottavia, eläviä unia, joiden jäljiltä herään jo valmiiksi lannistettuna, surren jotain sellaista joka ei ole ollut minun enää pitkään aikaan. Tunnen, miten sisälläni jokin raivokas ja tuhoava läikkyy kuin sula tina, ajattelen mustia ajatuksia ja niin rumia sanoja etten edes tiennyt osaavani niitä. Pelkään irtoavani itseni vartiosta, pelkään niitä sirpaleita joita siitä väistämättä syntyy, kovia ääniä ja taas kyyneleitä.

Entä jos en tämän päätyttyä tunnista enää itseäni enkä siksi löydä enää koskaan kotiin? Jos jään joksikin tällaiseksi, vääräksi ja ikävällä tavalla kulmikkaaksi? Sellaiseksi, jonka ympärille ei mikään syli enää riitä taipumaan? Irralliseksi ja ankaraksi.

näen vahvoja unia / aina en löydä niistä ulos / tahdon toisiin uniin

Näen taas eläviä, intensiivisiä, ahdistavia unia. Joku kuristaa, en saa silmiä auki nähdäkseni, päätä kääntymään voidakseni varoa. Lapsia, joiden katseet tietävät liikaa. Pahaenteisiä johtolankoja, puolityhjiä parkkihalleja. Painostavaa tunnelmaa, sitä hieman liian hitaasti kiertävää kameraa joka kauhuleffoissa ennakoi aina juuri kuvan ulkopuolelle rajautuvaa uhkaa.

Herään päiväunilta puolihysteerisenä, ymmärtämättä pitkään aikaan missä olen ja miksi.

Toiset unet ovat elektronisia, liian nopeita ja nykiviä, ihmiset puhuvat käsittämättömän nopeasti ja hermostuttavasti, maailma näyttää paskalle musiikkivideolle.

Malmön turnauksen jälkeen aivot näyttävät mokakavalkadia, suljetuille luomille heijastuu yksi toisensa jälkeen kuvia, joissa teen virheitä. Yritän tietoisesti siirtää energiani niihin onnistuineisiin hetkiin, mutta kuvat vääristyvät, muuttuvat perspektiiviltään valuviksi, värit leviävät ja sekoittuvat black 44, elbows, major!

Tosielämässä olen jättänyt ääneni jonnekin Juutinrauman tienoille enkä voi edes soittaa kellekään mieltäni kohentaakseni. Luen läpi vanhoja tekstejä kahden vuoden takaisesta urakriisistäni ja mietin, että tuolloin minulla oli syli johon kiivetä lohdutettavaksi ja ensimmäistä kertaa oikea kavaljeeri juhliin.

Lentokentän verovapaassa minä kannan kassalle Clean for Menin ja myyjätär sanoo You know it's for men, right? Minä hymyilen ja vastaan ymmärtäväni ja yhden absurdin hetken ajattelen minusta näkyvän läpi sen, ettei minulla ole ketään kelle viedä tuliaisia ja että pelituloksistakin raportoin ensimmäisenä äidille.

Ajattelen, että rakkaus on julmaa ja likaista ja rumaa ja etten usko että koskaan enää haluan rakastua. Ja että suhteet ovat sekavia ja epäreiluja ja surulliseksi tekeviä ja etten sellaiseenkaan enää tahdo sotkeutua.

Enkä tietenkään halua mitään muuta.

otsikko Arno Kotrolta

Se ensimmäinen katse vai ne perhoset vatsassa?

Vieläkin tulee aamuja, joina jään kellon soitua typertyneenä makaamaan minuuteiksi, selälläni kattoa tuijottaen yritän hahmottaa todellisuutta ja sitä maailmaa, jossa erotuksena unistani en enää tunne sinua.

Yhä on päiviä, joina en jaksa kuin istua suihkun lattialla itkemässä, osaamatta antaa ikävälle edes nimeä.

Edelleen, päivittäin, elän hetkiä joissa jokin elementti on meidän, niin vahvasti, etten ensimmäiseen sekuntiin edes näe siinä mitään omituista saati väärää että sinun nimesi on mielessäni päällimmäisenä.

Niitä on ehkä vähän vähemmän kuin vielä viime kuussa, viime viikolla, ennen; sinä olet silti edelleen ihollani ja sen alla niin vahvasti, etten haluaisi elää läpi näitä päiviä. Kunpa voisin päästä suoraan siihen päivään, jona jättämäsi polttomerkki on arpeutunut, haalistunut, ja minä olisin juuri sen verran kokonaisempi.

Hei soita sun frendille Pasilaan

tai Susannan broidille, kelle vaan:

jeesaa mua pikkasen

Mä tarviin nyt jotakin vahvempaa,

jotain, jonka avulla voi unohtaa kaiken

Sitä tarvitsen

Hinnasta tänään ei kiinni jää,

voin säästötilin mä tyhjentää

Laitan vaik kaiken nyt menemään

jos edes tuntiin hänen nimeään muistais en

Sitä tarvitsen

Hei soita sun frendille Pasilaan,

mä harvoin oon ollut näin tosissaan:

jeesaa mua pikkasen

Nyt kaipaa en kädestä pitäjää

en vierelle ketään joka piristää koittais

ja ymmärtäis

Suostu en toisille puhumaan

ei se häntä takas tuo kuitenkaan

Hulluksi tuun jos en kohta saa

mieltäni hetkeksi vaientaa

Auta mua,

sitä tarvitsen

Mitään niin paljon en haluais

kuin etten hetkeen mä tajuais

että nyt yhtä oon vähemmän,

huomais: poissa on täältä hän

Mä tarviin, mä tarviin

Mä tarviin

- Mariska & Pahat Sudet: Jotain vahvempaa

Inte stor, inte liten men någonting där mellan

En olisi millään jaksanut lähteä teatteriin. Tein päivän töitä kotoota käsin ja otin nokkaunet liian lähellä kulttuuritärskyjä. Herätessäni minua ei kiinnostanut mikään. Kotona oli hämärää ja ulkona harmaata ja suussa maistui tahmealle.

Lähdin kuitenkin, tietysti koska lupasin. Ennen teatteria nuokuin viinilasin äärellä, haukottelin, takeltelin sanoissani silkkaa aivojen toimimattomuutta ja bongailin huvikseni merkittäviä kulttuurishahmoja hakaniemeläisen baarin pöydistä. Tiistai tuntui hankalalle, samoin teatterille viettävä ylämäki ja lauseiden muodostaminen.

Biisi itsessään oli sangen lystikäs, sisältäen runsaasti karnevalistisia ja räikeän humoristisiksi tarkoitettuja täkyjä ja tehden tanssin seuraamisesta hetkittäin miltei populaarikulttuuria. Kontaktimme Miero evästi meitä etukäteen, kun luonnehdintaa erikseen tivasin, että esityksen viimeisellä neljänneksellä ei enää ole paljonkaan tekemistä tanssin kanssa. Mielestäni kuvaus oli niin kiehtova, että huomasin koko kappaleen ajan miettiväni, mikä on tanssin määritelmä ja mistä tuo ei-tanssillinen osuus alkaisi.

Pohdin, tarvitseeko tanssin aina olla liikettä - ja yritin, kuten niin kovin useasti aiemminkin, hakea ajatuksilleni vertauskohtaa sekä tukea musiikista. Musiikinhan ei tarvitse olla laulettua (rap) tai musiikki-instrumenteilla soitettua (industrial) tullakseen luetuksi musiikiksi; sen ei tarvitse olla rytmistä tai edes melodista ollakseen selvästi silti lajinsa edustaja. En saavuttanut tyydyttävää analogiaa, sillä ääni kai on elimellinen osa musiikkia, olkoonkin että tietyissä määrin äänen puuttuminen, tauko, luetaan myös osaksi sitä. Mutta entä tanssi, josta puuttuu liike? Mitä se edes olisi, millaista?

En päässyt ajatuksissani perille saakka, mutta sen verran kuitenkin että mieleni oli monin verroin virkeämpi kuin saliin astuessani. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan koin tarvetta kirjoittaa, jostain oikein aiheesta, jostain jonka myös muut ihmiset saisivat lukea. Tuntui, kuin jokin hieman pölyyntynyt ja kankea olisi hitaasti kirskahdellen alkanut jälleen käynnistyä, vaivalloisesti ja valittaen mutta kuitenkin.

En näissä kengissä, en tässä talossa

Yksi pyytää Facebookissa lisäämään itsensä kaveriksi, jotta näkisi kuviani ja tämän jälkeen ilmoittaa, ettei meidän varmaankaan kannata nähdä livenä, mä kannatan rehellisyyttä.

Yksi löytyy baarista, on kiinnostunut, haluisin todellakin nähdä enemmän ja olis kiva tutustua paremmin ja siltikään aikaa ei ikinä löydy enkä minä jaksa maanitella enää koskaan ketään.

Yksi, keravalainen, haluaa ensimmäisessä viestissään tavata ja kolmannessa sanoo, ettei millään viitsi tulla Helsinkiin kun se vaan on jotenkin aina niin tuskaa.

Yksi on kiinnostunut ja aktiivinen ja oikein mukava, mutta sen seurassa minä en osaa olla, tuntuu että pitäisi jatkuvasti keikkua päkiöillään, valmiina poukkoilemaan ja pelaamaan ja olemaan vitsikäs ja kujeileva.

Ja minä, minä en tiedä mitä sanoa enkä edes mitä haluta, olen vieläkin enimmäkseen väsynyt ja surullinen ja ilmeetön ja silti tuntuu että olisi hyvä olla jotain muuta ajateltavaa ja että eikähän sitä ikinä tiedä milloin se osuu kohdalle ja että kotoota ei kyllä kukaan tule hakemaan. Samalla kuulen jonkun sanovan Dr. Philin äänellä, että se muu ajateltava voisi aivan hyvin olla jostain ihan muusta aihepiiristä ja että kun elämän koko muu paketti on kasassa, onnistuu sitten loppukin kuin itsestään ja että äitiskin vasta kuuskymppisenä.

Mutta minä en ole se (vaikka ehkä olenkin) enkä haluaisi olla sekään joka ei osaa tätä nimenomaista asiaa ollenkaan.

Se syö kasviksia puoli kiloa päivässä ja kuusi viipaletta ruisleipää. Se peseytyy huolellisesti päivittäin, käyttää hammaslankaa ja deodoranttia ja ripsiväriä. Sillä on erinomaiset perhesuhteet sekä laaja ja rakastava ystäväpiiri. Se menestyy töissä, saa vastuuta ja arvostustakin. Sillä on harrastuksia, omia kiinnostuksenkohteita: elämä. Sitä lähestytään baareissa, netissä, kadullakin; se osaa puhua ihmisille, nätistikin.

Silti se ei koskaan onnistu, ei edes silloin kun sen ajatukset eivät jahtaa toisiaan pakkomielteisesti, ei edes silloin kun se muistaa hymyillä eikä silloinkaan, kun se naistenlehtien psykologipalstan ohjeiden mukaisesti päättää valita onnen ja olla tietoisesti ajattelematta menneitä, tekee aarrekartan ja kosmisen tilauksen ja opettelee olemaan kiitollinen kastepisaroista ja vastapaahdetun kahvin tuoksusta.

Miksei?

Random acts of kindness

Vatsakas, hämmentävän pronssiseksi paahtunut setä on leiriytynyt ikkunastani näkyvään puistoon. Sedän leiri muodostuu ohjaajantuolista, pyyhkeestä, piknikviltistä sekä Sävel- ja Iskelmäradioiden välillä seilaavasta transistoriradiosta. Olen ollut sedästä hieman huolissani: missähän se yöpyy?

Sitten, eräänä joutilaana auringontäyteisenä iltapäivänä lojumme ystävän kanssa puoliksi kulottuneella nurmella ja puhelemme niitä-näitä. Setä kävelee luoksemme, anteeks minä sitä vaan kun minulla on viideltä tossa sauna- ja pyykkitupavuoro niin ajattelin että voitte käyttää mun vilttiä sillä aikaa kun eikös tuo ruoho tahraa vaatteet ja kaikki. Hymyilemme hämmentyneesti kiitos me ollaan just lähdössä ja katsomme toisiimme sillä on kotikin! Vielä pitkään tapahtuneen jälkeenkin hymyilyttää: että se on skannannut kaikista puistossa vetelehtivistä juuri meidät ja tarjoaa vieraanvaraisesti fasiliteettejaan käyttöömme, miksihän.

Treeneissä parikseni päätynyt jengikaveri sanoo sun pariks on turvallinen tulla kun oot niin luotettava ja hyvä. Tunnustus saa minut luistelemaan vähän pontevammin, vähän paremmassa stancessa ja seuraavan drillin teen ihan silkalla mielihyvävoimalla.

Tampereen Ilonassa on meluisaa ja ahdistavaa. Seison työlääntyneenä odottamassa seuruettani, kun ohitseni kävelee nuorukainen selvästikin tyttöystävänsä kanssa. Sun tukka on tosi makee se sanoo, niin vilpittömän ystävällisesti hymyillen etten voi kuin uskoa ja kiittää yllättyneenä.

Toimitusjohtaja soittaa mä oon tykänny tosta sun tyylistä hoitaa näitä juttuja ja tarjoaa minulle kiinnostavaa uutta projektia. Tunnen, kuinka ryhtini kohoaa oitis vähän lisää ja soitan heti tilaisuuden tullen äidille.

Hetken tuntuu ihan hyvälle, hetken muistan taas millaista on kun on tavallista ja mukavaa ja sellaista että jaksaa innostua.