Ennen lauloin kauniimmin, kunnes vihdoin tajusin: se ei vie sua unista pois

Tuntuu vaikealle hyväksyä, että minusta tuntuu tältä jonkun toisen ihmisen vuoksi, että olen antanut jollekulle toiselle vallan saada minut tähän. Jos joku olisi kuollut, jos olisin saanut potkut tai vaikkapa vammautunut, olisi romahtaminen jotenkin oikeutetumpaa.

Nyt mitään sellaista ei ole. On vain ollut suuri rakkaus, minulle ehkä se suurin, ja sen jälkeen hyväksyminen, ymmärrys siitä ettei itse olekaan ollut yhtä ainutlaatuinen sille toiselle.

Suuttumus, itseinho, häpeä: miksen minä riittänyt? Miten olisin voinut olla, jotta olisin ollut enemmän, kylliksi? Miksen ymmärtänyt aiemmin?

Ja samalla armeliaisuus, tieto siitä ettei koskaan saa kokea mitään todella suurta ellei urheasti heittäydy, anna itseään kokonaan, niin täysin ettei sen loputtua ole löytää enää kotiinsa kun eksyy kesäisille kaduille ja tahmeille terasseille ja puistoihin joissa on aina joku toinenkin, ja huonoihin ideoihin ja muistoihin. Halveksunnan ja pohjattoman ikävän ristiriita, mä olin siellä kun sulla oli vaikeaa missä sä olet nyt kun sua tarvitsisin.

Vaikka kukaan ei ole väittänytkään, että elämä olisi oikeudenmukaista ja tasapuolista, sitä odottaa silti. Tunne on sukua sellaiselle epäreiluudelle, jota kokee ikänsä terveesti ja kehoaan vaalien elänyt ihminen, joka silti sairastuukin yllättäen vakavasti: miksi juuri minä?

Ja yhä tuntuu nöyryyttävälle sanoa, että kyse on ihmisestä, vain toisesta ihmisestä. Ei mistään sen ylevämmästä.

Baby I've been here before, I've seen this room and I've walked this floor

"Ehkä säkin olet vähän masentunut", sanoo Dahlia ja minä jään miettimään. Olen hetkeä aiemmin kertonut, miten hyvistä ja riittävistä yöunista huolimatta väsyttää alati eikä mikään lepäämisen määrä tunnu riittävän.

Ennen olin innokas penkkikultturelli, kävin teattereissa ja näyttelyissä ja keikoilla ja tapahtumissa. Nyt en saa mitään aikaiseksi, mikään ei tunnu kiinnostavan sen vaivannäön edestä ja kun joku pyytää jonnekin, ajatuskin lähtemisestä ahdistaa kuin hartioista liian pieni takki.

Joskus pidin itseäni valveutuneena, maailman asioista edes etäisesti kärryillä olevana. Edelleen luen sanomalehden joka aamu ja nettilehtiä pitkin päivää, toisinaan katson uutisetkin, enkä silti tajua mistään mitään: mikä lentolakko, minä luulin että tuhkapilvi.

Kotona pyykit pesen ja tiskit, sen verran on pakko, mutta siivota en jaksa. Eteisestä olohuoneeseen kulkee polku paljasta lattiaa, sitä reunustavat vaateröykkiöt, likaiset ja puhtaat, sekä monisteniput ja mainoslehdet. Kynnysmatolla on lantsareista varisseita heiniä, keittiön lattialla kaurahiutaleita ja kajalkynän teroitusroskia.

Huomaan, että olen jo kahdella kauppareissulla unohtanut pakata maksettuja tuotteita kassiin, jättänyt ne lojumaan liukuhihnalle ja huomannut unohdukseni vasta tuntien päästä, kaupan jo sulkeuduttua.

Tuntuu typerälle itsetehostukselle toistella, ettei jaksa; ettei tunnista itseään tästä kaikesta, olosta joka on jatkuvasti onneton tai yhdentekevä sellaisella tavalla, ettei sitä saa ravistettua kohentamalla ryhtiä tai ajattelemalla saippuakuplia ja koiranpentuja. Että kun joku läheinen koskettaa lämpimästi, kysyy vointia myötätuntoisella äänellä tai tarjoaa apuaan, on pakko katsoa muualle ja purra poskea kun itku yrittää tulla sellaisella voimalla, että paine tuntuu keuhkoissa saakka.

Miten minä jouduin tänne? Paikkaan, jossa on hämärää ja ahdasta ja epätasaista; paikkaan, josta en osaakaan ulos?

Haalistuu, sanat ja muu kaikki haalistuu

Tuleeko vielä joskus joku, joka jää? Joku joka saa vatsassa lepattamaan ja sukat pyörimään ja kaiken sen, ja jää? Joku, jonka jälkeen tavaroita ei tarvitsisi postittaa tai toimittaa noudettavaksi jostain, ei tarvitsisi koska se ei lähtisi.

Päässä soi yhdentekeviä renkutuksia yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa like a moth I'm drawn into your flame ja tuntuu taas vaikealle keskittyä, tarttua. Jos istuu ikkunalaudalla kyllin pitkään, voi nähdä miten puiston lehdet muuttuvat fosforinvihreistä hopeisiksi illan myötä.

Ja pariskuntia, niitä en halua nähdä kadulla kävelemässä tai ollenkaan. Olisiko helpompaa elää niin, ettei mikään koskettaisi eikä ketään pitäisi ikävöidä?

Ettei näe muuta maailmaa

Minä en ole kummoinenkaan seikkailija. Minua pelottaa usein ja maailma on pullollaan asioita, jotka saavat minut hyvin huolestuneeksi. Minusta elämässä on pääsääntöisesti aivan liikaa sellaista arvaamatonta ja ennakoimatonta, johon ei voi itse vaikuttaa ja joka vain menee jotenkin, jostain syystä eikä siitä voi edes valittaa kellekään.

Siksi minä kerään lohtuajatuksia: sileitä, pyöreitä ja rauhoittavan viileitä, ajatuksia, joiden ympärille voi puristaa sormensa ja saada niistä voimaa samalla tavalla kuin meren viistämistä rantakivistä. Minulla on niitä monta varastossa, toimivia ja hyviä, pieniä ja välillä täysin epäolennaisia mutta silti merkillisen huojentavia.

Juuri nyt en muista niistä ainuttakaan. Minua ahdistaa, tunnen ajavani päistikkaa jyrkkään mutkaan, niin kovaa etten ehkä selviä jos tie ei oikenekaan ajoissa. Pelko tekee askeleeni vastahankaisiksi, kuin koettaisin kulkea talutettuna sokkoleikissä, olkavarsien sinelmät muodostavat oudon ruttoisen pakanamaan kartan ja minä luistelen kuin henkeni hädässä, luistelen kun en muutakaan osaa. Kaasutan risteyksistä liian lujaa, lähden kotiin ensimmäisenä katsomatta ketään silmiin ja teen kaikkea aivan ylenpalttisesti tai en alkuunkaan kylliksi. Huojun kuin odottamattomassa sivutuulessa ja koetan selvitä tilanteista vauhdilla, juoksemalla niiden läpi. Ettei osuisi. Ettei aina sattuisi.

Ehkä sekin menee ohi?

Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa; ettei pitkään aikaan ole ollut. Näinä päivinä tuntuu, etten riitä, etten ole kylliksi, en osaahaluapysty tarpeeksi.

En riitä suhteessa. En pääse koskaan sille korkeimmalle palkintojakkaralle, joudun aina jonottamaan, en saa koskaan valita ensin ja sekin on ihan oma vikani kun en elä paremmin.

En riitä ystävänä. En ymmärrä soittaa ihmisille ja pyytää niitä johonkin, en tajua tai sitten unohdan. En keksi mitään hauskoja juttuja enkä jaksa lähteä mihinkään, haluaisin vain istua auringossa silmät kiinni ja polttaa tupakkaa.

En riitä joukkueurheilijana. En treenaa tarpeeksi enkä aseta lajiani kyllin korkealle prioriteeteissani. En kehity kyllin nopeasti enkä vieläkään ehdi tajuta montaa asiaa kerralla.

En riitä töissä. Minulla ei riitä äly, viitseliäisyys eikä moraali, kärsivällisyyteni on alati äärirajoillaan ja mielikuvitukseni näyttää päivästä toiseen samaa savenväristä pysäytyskuvaa parkkihallin seinästä.

En ole niin paljon kuin haluaisin olla. Ikkunan takana on kesä enkä minä jaksa osallistua siihen. Hetkellisesti tuntuu hyvälle: kun ajaa aamuauringossa pitkin Tuusulanväylää, tankki on täynnä ja asvaltti kuivaa.

Kun jauhaa treeneissä samaa drilliä kuudetta kertaa ja vihdoin tajuaa jotain olennaista, ymmärtää miksi sitä tehdään ja vahingossa osaakin vähän; kun hiki tekee otsaan hiusvärietsauksen ja maitohappo tuntuu polttavan keuhkoissa saakka ja silloin, juuri silloin saa tehtyä sen missä ei ennen onnistunut.

Kun istuu Lintsin kallioilla viimeisissä auringonsäteissä eikä kalja lopu koskaan ja puhutaan yhdentekeviä ja väliin tärkeitä, sellaisessa suhteessa että olo on turvallinen ja varma ja peloton.

Ja muuten olo on yhdentekevä, herätessä ensimmäinen tunne on avuttomuus ja sen jälkeen musta aukko, josta jokainen päivä on taisteltava käyntiin, jokainen puurolusikallinen suuhun, jokainen askel eteenpäin.

Ettei mikään palaa enää koskaan ennalleen, eikä mikään myöskään milloinkaan muutu jos kaikki vain istuvat käsiensä päällä odottamassa ajan kulumista. Että on rakkautta, josta on vaikea puhua ja vielä vaikeampi osoittaa, rakkautta joka sulkee pois ja pakottaa valitsemaan. Että on epävarmuutta, heikkoutta ja ahdistusta; että puuttuu uskallusta, ehkä tahtoakin tai tunteita.

Ettei osaa päästää irti tai uskalla lähteä. Että tyytyy.

Sinä ja minä aamukastikkeessa

Jos laittaa kellon soittamaan lauantaiaamuna seitsemältä, käy suihkussa ja pesee tukan ja hampaat, syö aamupalaa, meikkaa ja laittaa tukan ja lähtee Populukseen yhdeksäksi, voi joutua seikkailuihin. Sellaisiin seikkailuihin, joissa LABin Splendidin näköinen mutta rohtuneempi ikirokkari tulee antamaan esiintymisvinkkejä ja jota kyynärsauvalla varustautunut naisystävänsä lopulta puolustaa tappelussa, joka alkaa nopeasti ja on ohi vieläkin nopeammin ja jonka toisena osapuolena vihainen militantin näköinen salamanyrkki. Sellaisiin seikkailuihin, joissa Valtterin kirpputorilla aamutuimaan pistäytynyt ja sen jälkeen ilmeisesti omasta taskumatistaan naukkaillut tyylikäs vanhempi rouva esittelee löytämäänsä Al Capone -hattua (oliko se Al Capone? Kuka se oli?) ja laulaa rehvakkaasti eläytyen mukana, kun joku valitsee kappaleekseen Hotel Californian, miks te nuoret haluutte laulaa näitä vanhoja lauluja.

Siinä seikkailussa voi käydä niin, että välillä käydään Alepassa ja arvotaan siiderihyllyllä pitkään doom metal -äänellä eri esanssien välillä. Siinä istutaan välillä kadunvarteen pysäköidyssä autossa ja vinoillaan teatteriin menossa olevalle daamille, joka on liian huono parkkeeraamaan ja liian hieno kävelemään ja jonka mies on oletettavasti pankinjohtajana Kauniaisissa. Välillä istutaan myös kadulla ja otetaan iPhonella salakuvia toisistamme, sellaisia joista aurinko ja tunnelma ja joutilaisuus välittyy täydellisesti ja kaikki tuntuu niin helpolta että naurattaa. Käydään ostamassa plektroja ja kitaraständi Paulille musiikkiliikkeestä. Istutaan odottamassa alennuspitsoja pienessä kulmapitseriassa, johon yhtäkkiä pyyhältää hieman meitä nuorempi nainen mä asun tossa vastapäätä ja sun tää ovikello on tosi äänekäs, se kuuluu suoraan mun ikkunasta sisään ja mulla on ihan kauhee krapula enkä mä pysty nukkumaan. Puhutaan kämmeniimme ymmärränkö nyt oikein pitäiskö meidän muuttaa tapojamme siksi että sinä juot liikaa ja meitä hihityttää.

Istutaan Tokoinrannassa pitsalaatikot sylissä ja laatikossa jo jäähtynyttä pitsaa ja puhutaan niitä näitä. Aurinko säkenöi sohjoisen lahden pinnasta eivätkä pullot vaju ollenkaan. Kun Oivassa on taas laulun aika siirrytään sisätiloihin ja lauletaan, melkein enemmän kuin mieli tekisi. Meiltä tullaan tilaamaan kappaleita, ihan sama mitä mut laulakaa kun te kuulostatte niin hyville, me haemme toisen pullon kuohuviiniä mitä te juhlitte ja taas käydään vetämässä Hengaillaan. Koko ajan aurinko paistaa täysin väsymättä, ehkä ensi kertaa puoleen vuoteen ja päivä tuntuu yhtä pitkälle kuin kesä 2008.

Tätä olen kaivannut, näitä ihmisiä ja juuri tätä, luulen että me kaikki olemme, tunnetta siitä että voisimme olla Kesäkavereista ja siitä että kaikki paitsi tämä on tarpeetonta. Taustalla soi jatkuvasti Peggy ja Kevät ja Kemiaa eikä siinä ole mitään vikaa.

Just 'cause you're full of it doesn't mean that you're the shit

On viikon Minä en ymmärrä -osion vuoro. Tällä kertaa keskitymme televisio-ohjelmiin ja puemme kukallisen päähineen tahallamme trendikkäästi vinoon.

Kutsukaa tosikoksi, mutta kaikkien maailman sisustusohjelmien joukosta Suomen kaamein kämppä on mielestäni jollain tasolla uskomattomin. Ymmärrän vielä sen, että joku sisäsuomalainen perusperhe haluaa muokata asunnostaan myyvemmän näköisen tai saada uusia säilytystilaideoita tai ylipäänsä että joku tarvitsee vähän näkemystä tai vetäviä värejä elämäänsä tai näin. Se, että ihminen oikein lähettää av-näytteen omasta olohuoneestaan, jossa on pesukone keskellä lattiaa ja kaksi kaupungin hiekoituslaatikkoa vähän niin kuin teekkarin sisustuselementteinä ja poseeraa itse sohvalla ykkösiin sonnustautuneena ja julistaa tyytyväisenä että "Moi, mä oon Paula ja mulla on Suomen kaamein olohuone!", on mielestäni ainoastaan väsyttävää typeryyttä. Että joku on vain laiska, tyhmä ja saamaton eikä oikein itse jaksa siirtää tavaroita paikoilleen tai poistaa tapetteja seinistä ja kekseliäästi ajattelee että tv-ryhmähän voi tehdä sen yhtä kätevästi ja sitten pääsee itsekin telkkuun ja kvarttijulkkikseksi ja sehän on aina kiva - se häviää käsittämättömyydessään vain sille, että on todellakin olemassa ihmisiä, jotka selvästikin tällaista viihdettä kaipaavat ja kuluttavat.

Satuinpa tässä eräänä merkillisenä viikonloppuisena myöhäisiltana, jolloin olin kotona mutta selvin päin, hereillä mutta vailla viihdykettä näkemään televisiosta joltain oletettavasti mainosrahoitteiselta kanavalta katkelman brittirealitya nimeltä Lemmi, kosi, vältä (Snog, marry, avoid tai jokin sen suuntainen saattaa olla alkuperäisnimi). Jäin katsomaan ällistyneenä useaksi toviksi. Jos ymmärsin oikein, ohjelman pihvi oli seuraavanlainen: joka jaksoon on valittu muutama (ilmeisesti, toivottavasti hakemuksensa lähettänyt ja sitä kautta löydetty) hahmo, jonka tyyli kaipaa ohjelmantekijöiden mielestä luonnollistamista. Valitut ovat tietysti kiehtovan kontrastin aikaansaamiseksi cyberpunkkareita, riikinkukkohomoja tai ns. Sheila-luokkaa edustavia lähiökisuja. Näytetään ennen- ja jälkeen-kuvia, haastatellaan itse muuttujaa ja hänen ystäviään ja osoitetaan, mitkä kohdat muuttujan omassa tyylissä ovat ongelmallisia - epäluonnollisia? Tämä kaikki tehdään nokkelasti robottityyppisen naisäänen ohjeistamana, mekaanisten surinoiden ja muiden avaruusajan äänitehosteiden ryydittäessä kuvakerrontaa. Tämän jälkeen seuraa ohjelman arvelluttavin osio. Joillekuille satunnaisesti valituille (tai ainakin satunnaisuuden illusiota huolellisesti katugallup-ympäristön ja vastaavan rekvisiitan avulla vaalien esitetyille) vastakkaisen sukupuolen edustajille näytetään muuttujan kumpiakin kuvia, minkä jälkeen heiltä kysytään, mitä seuraavista haluaisivat tälle henkilölle tehdä: lempiä, kosia vai välttää. Sama kysymys esitetään luonnollisesti myös päähenkilölle itselleen - ja sitten näytetään sellaisia yllättyneitä ja hepnaadilla lyötyjä ilmeitä, kun henkilö kuulee muiden ihmisten mielipiteitä kummastakin lookistaan. Poikkeuksetta ulkopuoliset hahmot pitävät luonnollistetusta lookista enemmän, kun taas itse muuttujat tuntuvat preferoivan itse valitsemaansa ja ylläpitämäänsä tyyliä - ja hyvä näin.

Olen muutenkin aivan äärimmäisen allerginen tällaisille tyyliauktoriteeteille kuten se ruotsalainen blondi bloggaaja ("naisten ei koskaan pitäisi sitä-ja-tätä", nimeltään ehkä Ebba-jotain) ja keitä näitä nyt on, jotka koppavasti vain kertovat, millä ihmeen lihaksilla?, mitä kenenkin tulisi ylleen pukea ja mille kulloinkin näyttää ollakseen oikeanlaisia. Tämä sarja kuitenkin räjäytti vähäisenkin ymmärrykseni seinille kuin Glock 19:n piippua imemään erehtyneen actionagentin apulaisen aivot: miksi tätä tehdään? Kenelle? Mikä pointti? Kuka tätä katsoo ja minkä vuoksi? Suomeen se on selvästikin saatu osana jotain timantinkovaa ohjelmapakettia, tämän verran kavaltaa itse ohjelmapaikkakin.

Että menestyäkseen ihmisen tulee olla laskelmoiva, manipulatiivinen, röyhkeä ja kovaääninen opportunisti. Sitäpä en tahtoisi millään niellä, mutta mitä muutakaan tämäntyyppiset ohjelmat maailmastamme kertovat. En viitsisi oikein edes miettiä sitä toista puolta: että millaisessa todellisuudessa elävät kokevat juuri tällaisen materiaalin viihdyttäväksi ja ihan seuraavat tätä kamaa. Niitäkin ihmisiä on oltava, eihän moista muuten tuotettaisi.