Minä pidän työstäni. Minusta on useimmiten mukava ilmestyä paikalle aamulla, nähdä työkavereita, tehdä hommat ja hoitaa juttuja. Olen valtaosan aikaa pätevä siinä mitä teen: tehokas, aikaansaava ja hyväntuulinen.
Lähtökohtaisesti pidän myös ihmisistä. En osaa ajatella itseäni matalamielisenä selkäänpuukottajana: joistain ihmisistä pidän vähemmän kuin toisista, mutta pyrin välttämään konflikteja ja niissäkin tarpeettomia henkilökohtaisuuksia. Tämän vuoksi minun on suunnattoman hankala ymmärtää sellaisen käytöksen logiikkaa ja sitä, miksi joku asettaisi tieten tahtoen itsensä asemaan, jonka jälkeen häntä tietynlaisen toiminnan, panettelun ja vehkeilyn seurauksena olisi vaikea ellei mahdoton enää kunnioittaa.
Vaikka tiedän syytösten olevan paitsi naurettavia ja pikkumaisia myöskin irrelevantteja; vaikka tiedän, ettei kyse oikeastaan edes ole minusta (mutta mistä sitten on? Siitä minulla ei ole aavistustakaan.); vaikka tiedän nauttivani täyttä luottamusta niiltä tahoilta, joiden mielipiteellä on koko asian kannalta ylipäänsä minkäänlaista merkitystä.
Kaikesta tästä huolimatta en voi olla tuntematta oloani pieneksi ja surkeaksi, kuin piestyksi koiranpennuksi.
Kun edes joskus voisi alentua niiden tasolla, pelata niiden peliä niiden säännöillä, lyödä niitä niiden omin asein. Kun ei tarvitsisi sonnustautua korporaatiopukuun, hymyillä kirein poskin ja puhua diplomaattista paskaa. Kun saisi edes yhden pätkäisyn, vaikka avarilla vetäistä.
Se olisi tyylitöntä ja typerää. Mutta niin uskomattoman tyydyttävää.
tiistai 30. kesäkuuta 2009
maanantai 29. kesäkuuta 2009
Birds can fly so high and they can shit on your head
Kävin tänään hoidattamassa henkilökohtaista turhamaisuuttani Tampereella. Ajoin kovaa (mutta varovasti, äiti!), kuuntelin vanhaa, huonoa musiikkia ja uutta, parempaa musiikkia sekä ajattelin monta ajatusta.
Pieniä asioita, jotka jostain syystä liikuttavat minua syvästi: sormenjälkiä ohittavan auton takaluukussa, mikä johti minut ajattelemaan auton pakannutta henkilöä ja sen pientä elämää; vahingossa selvinnyt puolituntemattoman kutitusherkkyys; näennäisen merkityksetön lausahdus, joka paljastaa sanojan ajatelleen minua. Kuuntelin Kate Nashin Nicest Thing - ja Birds -kappaleita ja pohdin asioita, joita sanomalla voi kertoa välittävänsä (jälkimmäinen kappalevalinta osoittautui sittemmin sangen enteelliseksi, mutta siitä lisää tuonnempana).
Sulattelin edelleen viime päivien sattumuksia, koettaen asettaa niitä oikeisiin mittasuhteisiinsa. En onnistunut kovin hyvin.
Kotimatkalla sitten sain vastavärjättyyn ja -leikattuun tukkaani annoksen uuninlämmintä tiiranulostetta. Onneksi olin lähtenyt missiolleni pupunkallomyssyssäni, joten ensiapu löytyi lähempää kuin lähin peili. Kävelymatka Aleksis Kiven katua myöden ei koskaan ole tuntunut pidemmälle - etenkään, kun puolivälissä taivalta havaitsin matkaeväänäni mutustelemistani karkeista yhden, ison punaisen hedelmänamun takertuneen keskelle vasenta ulkoreittäni, näyttäen häiriintyneelle kasvaimelle.
Toiset onnistuvat olemaan elegantteja ja hillittyjä aina. Toiset eivät edes sitä erikseen yrittäessään.
Pieniä asioita, jotka jostain syystä liikuttavat minua syvästi: sormenjälkiä ohittavan auton takaluukussa, mikä johti minut ajattelemaan auton pakannutta henkilöä ja sen pientä elämää; vahingossa selvinnyt puolituntemattoman kutitusherkkyys; näennäisen merkityksetön lausahdus, joka paljastaa sanojan ajatelleen minua. Kuuntelin Kate Nashin Nicest Thing - ja Birds -kappaleita ja pohdin asioita, joita sanomalla voi kertoa välittävänsä (jälkimmäinen kappalevalinta osoittautui sittemmin sangen enteelliseksi, mutta siitä lisää tuonnempana).
Sulattelin edelleen viime päivien sattumuksia, koettaen asettaa niitä oikeisiin mittasuhteisiinsa. En onnistunut kovin hyvin.
Kotimatkalla sitten sain vastavärjättyyn ja -leikattuun tukkaani annoksen uuninlämmintä tiiranulostetta. Onneksi olin lähtenyt missiolleni pupunkallomyssyssäni, joten ensiapu löytyi lähempää kuin lähin peili. Kävelymatka Aleksis Kiven katua myöden ei koskaan ole tuntunut pidemmälle - etenkään, kun puolivälissä taivalta havaitsin matkaeväänäni mutustelemistani karkeista yhden, ison punaisen hedelmänamun takertuneen keskelle vasenta ulkoreittäni, näyttäen häiriintyneelle kasvaimelle.
Toiset onnistuvat olemaan elegantteja ja hillittyjä aina. Toiset eivät edes sitä erikseen yrittäessään.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2009
Mie romahan
On ollut niin kiire auringonottamisessa, terasseilla notkumisessa ja eriasteista kulttuuria nauttiessa, ettei ole ennättänyt edes bloggailla. Eikä tästä nytkään mitään jalokiveä ole syntymässä, huoli pois. Kuka tämän edes tilasi? Oli miten oli, täältä pesee, sanoi Annikki Täks.
Maanantaina lojuin Stadikalla ja eksyin terassille ensin Mieron ja Mieshajun ja myöhemmin vielä Peikon seurassa. Oli mukavaa ja sekavaa ja myös päänaukomista suuntaan jos toiseen. Minun suosikkipojat eivät ole sellaisia suotta.
Tiistaina suunnistimme Kumpulan maauimalaan Fridan pettämättömällä vaistolla ja Mieron väsymättömällä tuella, uudelleensanoitimme tutun, alunperin aurinkoaiheisen viisun (Ihana poni, niin on nimesi kaunis sana / ihana poni, onko tallinovet jo auki? / Ihana poni, ihana / sinä olet hevonen) ja tuotimme muutenkin määrättömästi äänisaastetta vailla sisältöä.
Illalla tapasin Rikkaan Ystävän ensi kertaa miltei vuoteen, joimme jälleen skumppaa terassilla ja vastaanotin kehuja joka taholta: kahdesta eri pöydästä keski-ikäiset tädit ylistivät kilpaa tukkaani, yletöntä positiivisuuttani ja ympärilleni levittämää hyvää tuulta. Tulin aika iloiseksi siitä kaikesta ja kotiinpäästyäni postasin sentimentaalisen bloggauksen.
Keskiviikkona aloin jo aamusta valmistautua Nuun maailmankaikkeuden ässimpiin synttäribileisiin ja pakkasin juhlalaukkuuni nahkahousut (jotka myöhemmin lyhennettiin sortseiksi), revityt verkkosukkahousut, entisen kauluspaidan sekä solmion ja tietysti supersaappaat. Ja kuinka ollakaan, kemuista tuli fenomenaaliset. Aloitimme seitinohuilla päiväkänneillä jälleen tutulla terassilla, mistä jatkoimme juhlahuoneistoon. Juhlahuoneistossa, no, juhlimme, mekkaloimme ja teimme tuttavuutta Jackin kanssa. Juhlahuoneistosta poistuimme kohden keskustaa saaden loistavaa ja asiakaspalautteen arvoista palvelua sekä bussikuskilta että konduktööriltä; baarin ovella portieeri huvittui asukokonaisuuksistamme ja tivasi epäuskoisena henkilöllisyystodistuksiamme. Sisällä ravintolassa skumppa oli edelleen huokeaa, joten joimme sitä. Minä ja Frida emme kotimatkallamme painineet, toisin kuin eräät toiset olivat tehneet.
Torstai alkoi sangen tyydyttävällä vierailulla jatkuen jälleen Stadikalle, jossa jouduin puheliaan bruneten saaliiksi ja onnistuin polttamaan vatsanahkani. Aamuista lukuunottamatta pyrin välttelemään ihmiskontakteja ja menin nukkumaan aikaisin, olinhan hieman tutkainen.
Perjantaina sain yllätyspyynnön tulla stunttaamaan poloista pipistävää Panua Tuskaan, joten menin. Ahdistuin kuitenkin auringon ja hiekkakentän yhteisvaikutuksesta sekä lähisukulaispainostuksesta niin, että poistuin sangen varhain kastelemaan kukkia - vain havaitakseni, että vastuulleni sälytetty askare oli jo hoidettu toisen tahon toimesta. Äsiää.
Lauantaiaamuna hieraisin silmiäni epäuskoisesti havaitessani ikkunasta uloskatsoessani jotain outoa ja käsittämätöntä: sadetta! En enää edes muistanut, mille se näyttää - saati mille tuntuu pitää kokopitkiä housuja jalassa. Saatuani kyydin punaisella autolla uskaltauduin kuitenkin Alppipuistoon Paxaamaan - mutta vain toviksi, ennen illan Suicidal Tendensies -annostusta. Nautin nestemäisiä eväitä nk. Porvoon mitalla, mutta unohdin kiinteän ravinnon tankkaamisen. Tämä johtikin sitten hämmentävään tapahtumaketjuun, jossa ensin seurueelleni ei oltu myydä kuohujuomaa sillä samalla saatanan terassilla, sitten saimme seuraksemme Rikkaan Ystävän miespataljoonineen ja sitten lopulta sattui jotain, johon liittyy koodinimi Tyly Mutta Ynseä ja niin kiihkeitä kielisuudelmia, että Otteen baarimesu kehotti asianosaisia hankkimaan huoneen ja että eräillä on tänään kieli miltei sietämättömän kipeä. Auringonpilkut ja biorytmit, mitä muuta voin sanoa.
Tänään herätys oli vielä torstaiaamuakin mukavampi ja täysin yllätys. Kaksi viikkoa tuntuu sietämättömän pitkälle ajalle...
Paxit jatkuivat sisältäen Tylyn Mutta Ynseän yllättävänä jatkuneen käytöksen sekä niin paljon aurinkoa, että krapulaisen Minkin pää oli räjähtää ja suonet revetä ja niinpä se poistui. Tuskassa oli yksi kappale eilistä hilpeämpää Nuuta ja Mieroa (se sai hyvin ylikompensoitua eilistä sakkaamistaan, kysykääpä muuten siltä huviksenne, tietääkö se, miksi kiinalainen meni polkupyörällä bordelliin) sekä epävireisesti ja ponnetta soittanut Volbeat.
Olen oikeasti onnellinen, että loma on tältä erää vähäksi aikaa ohitse. Äiti mä en jaksa enää dokaa.
Maanantaina lojuin Stadikalla ja eksyin terassille ensin Mieron ja Mieshajun ja myöhemmin vielä Peikon seurassa. Oli mukavaa ja sekavaa ja myös päänaukomista suuntaan jos toiseen. Minun suosikkipojat eivät ole sellaisia suotta.
Tiistaina suunnistimme Kumpulan maauimalaan Fridan pettämättömällä vaistolla ja Mieron väsymättömällä tuella, uudelleensanoitimme tutun, alunperin aurinkoaiheisen viisun (Ihana poni, niin on nimesi kaunis sana / ihana poni, onko tallinovet jo auki? / Ihana poni, ihana / sinä olet hevonen) ja tuotimme muutenkin määrättömästi äänisaastetta vailla sisältöä.
Illalla tapasin Rikkaan Ystävän ensi kertaa miltei vuoteen, joimme jälleen skumppaa terassilla ja vastaanotin kehuja joka taholta: kahdesta eri pöydästä keski-ikäiset tädit ylistivät kilpaa tukkaani, yletöntä positiivisuuttani ja ympärilleni levittämää hyvää tuulta. Tulin aika iloiseksi siitä kaikesta ja kotiinpäästyäni postasin sentimentaalisen bloggauksen.
Keskiviikkona aloin jo aamusta valmistautua Nuun maailmankaikkeuden ässimpiin synttäribileisiin ja pakkasin juhlalaukkuuni nahkahousut (jotka myöhemmin lyhennettiin sortseiksi), revityt verkkosukkahousut, entisen kauluspaidan sekä solmion ja tietysti supersaappaat. Ja kuinka ollakaan, kemuista tuli fenomenaaliset. Aloitimme seitinohuilla päiväkänneillä jälleen tutulla terassilla, mistä jatkoimme juhlahuoneistoon. Juhlahuoneistossa, no, juhlimme, mekkaloimme ja teimme tuttavuutta Jackin kanssa. Juhlahuoneistosta poistuimme kohden keskustaa saaden loistavaa ja asiakaspalautteen arvoista palvelua sekä bussikuskilta että konduktööriltä; baarin ovella portieeri huvittui asukokonaisuuksistamme ja tivasi epäuskoisena henkilöllisyystodistuksiamme. Sisällä ravintolassa skumppa oli edelleen huokeaa, joten joimme sitä. Minä ja Frida emme kotimatkallamme painineet, toisin kuin eräät toiset olivat tehneet.
Torstai alkoi sangen tyydyttävällä vierailulla jatkuen jälleen Stadikalle, jossa jouduin puheliaan bruneten saaliiksi ja onnistuin polttamaan vatsanahkani. Aamuista lukuunottamatta pyrin välttelemään ihmiskontakteja ja menin nukkumaan aikaisin, olinhan hieman tutkainen.
Perjantaina sain yllätyspyynnön tulla stunttaamaan poloista pipistävää Panua Tuskaan, joten menin. Ahdistuin kuitenkin auringon ja hiekkakentän yhteisvaikutuksesta sekä lähisukulaispainostuksesta niin, että poistuin sangen varhain kastelemaan kukkia - vain havaitakseni, että vastuulleni sälytetty askare oli jo hoidettu toisen tahon toimesta. Äsiää.
Lauantaiaamuna hieraisin silmiäni epäuskoisesti havaitessani ikkunasta uloskatsoessani jotain outoa ja käsittämätöntä: sadetta! En enää edes muistanut, mille se näyttää - saati mille tuntuu pitää kokopitkiä housuja jalassa. Saatuani kyydin punaisella autolla uskaltauduin kuitenkin Alppipuistoon Paxaamaan - mutta vain toviksi, ennen illan Suicidal Tendensies -annostusta. Nautin nestemäisiä eväitä nk. Porvoon mitalla, mutta unohdin kiinteän ravinnon tankkaamisen. Tämä johtikin sitten hämmentävään tapahtumaketjuun, jossa ensin seurueelleni ei oltu myydä kuohujuomaa sillä samalla saatanan terassilla, sitten saimme seuraksemme Rikkaan Ystävän miespataljoonineen ja sitten lopulta sattui jotain, johon liittyy koodinimi Tyly Mutta Ynseä ja niin kiihkeitä kielisuudelmia, että Otteen baarimesu kehotti asianosaisia hankkimaan huoneen ja että eräillä on tänään kieli miltei sietämättömän kipeä. Auringonpilkut ja biorytmit, mitä muuta voin sanoa.
Tänään herätys oli vielä torstaiaamuakin mukavampi ja täysin yllätys. Kaksi viikkoa tuntuu sietämättömän pitkälle ajalle...
Paxit jatkuivat sisältäen Tylyn Mutta Ynseän yllättävänä jatkuneen käytöksen sekä niin paljon aurinkoa, että krapulaisen Minkin pää oli räjähtää ja suonet revetä ja niinpä se poistui. Tuskassa oli yksi kappale eilistä hilpeämpää Nuuta ja Mieroa (se sai hyvin ylikompensoitua eilistä sakkaamistaan, kysykääpä muuten siltä huviksenne, tietääkö se, miksi kiinalainen meni polkupyörällä bordelliin) sekä epävireisesti ja ponnetta soittanut Volbeat.
Olen oikeasti onnellinen, että loma on tältä erää vähäksi aikaa ohitse. Äiti mä en jaksa enää dokaa.
tiistai 23. kesäkuuta 2009
Parasta ryhmää mull' on vaan
Viime päivät ovat olleet maagisia hienoudessaan. On ollut aurinkoa, ystäviä, virvokkeita; kiireettömyyttä ja kauneutta, olemisen helppoutta ja myötämielisiä hymyjä. On huomannut tulleensa salaa tärkeäksi niille, jotka jo valmiiksi ovat tärkeitä itselle. On päässyt yli kymmenen kuukauden eron aiheuttamasta jännityksestä ja ujostelusta ja huomannut pääsevänsä yhtä lähelle kuin ennen. On saanut kuulla olevansa mukavia, positiivisia ja yksinomaan hyviä asioita, niin tutuilta kuin vierailtakin. On ollut helppoa ja mukavaa, tietää taas olevansa piitattu.
Ja päivät, ne eivät lopu yöhön. Ne jatkavat akselinsa ympäri, kirkastuakseen jälleen horisontissa ja pyörittääkseen edellään isoa joutilaisuuden kerää, jonka kukin saa purkaa halunsa mukaan.
Juuri nyt olen sangen lähellä onnellisuutta ja niin keskellä kaikkea hyvää, etten melkein halua mitään lisää.
Ja päivät, ne eivät lopu yöhön. Ne jatkavat akselinsa ympäri, kirkastuakseen jälleen horisontissa ja pyörittääkseen edellään isoa joutilaisuuden kerää, jonka kukin saa purkaa halunsa mukaan.
Juuri nyt olen sangen lähellä onnellisuutta ja niin keskellä kaikkea hyvää, etten melkein halua mitään lisää.
sunnuntai 21. kesäkuuta 2009
Muu muu
Juhannus oli täynnä älyvapaita hokemia, henkeäsalpaavan onnelliseksi tekeviä tekstiviestejä ja nuotion tuloksetonta sytyttelyä. Menomatkalla autossa Frida toivotteli ystävilleen iloista Vittuvaaria ja bongaili hevosten (KAKS!) ja avioliittoleirien lisäksi poroja; myöhemmin kävikin ilmi toisen nimensä olevan Hirvikki. Saaressa perinteikäs lipunnosto poiki hallitsemattomia räkänaurukohtauksia sekä moottoripyöräkeskustelua. Myöhemmin kokolla esiintyi eestiläinen pyromaani, joka seuraavana iltana perusti kivesbaarin (yks potta neljällä nakilla, kiitos!). Tämän lisäksi kävi ilmi, että oikea nimeni onkin todellisuudessa Pete-Sirpa Kalavale.
Ihan tyhmää juttua on nytten ja missä täällä on metsä.
En ole koskaan ollut mikään suuri lasten ystävä. Jo aiemmin olen tilittänyt sitä, miten ne oikestaan ovat mielestäni pelottavia ja matalia muukalaisia, jotka heliumäänillään kimittävät hämmentäviä juttujaan ja tekevät pokerinaamaisina sopimattomia juttuja kuten pieraisevat ihmisseurassa ja kyselevät nolostuttavia genitaaliasioita.
Tänä juhannuksena kuitenkin tunsin ensimmäistä kertaa yhteenkuuluvuutta serkkuni tyttäriä viihdyttäessäni: 8- ja 3-vuotiaat tuntuivat olevan enemmän tasollani kuin seurueen vanhemmat jäsenet. En lakkaa hämmästelemästä alle kouluikäisten rajatonta luottamusta a) omaan viehätysvoimaansa, b) ihmisten ystävällisyyteen ja c) aikuisten pystyvyyteen. Ne kiipesivät syliin kyselemättä ja kinusivat reppariin; ne kiljuivat vilpittömän ihastuksissaan, kun niitä nosteli ja lennätti ilmassa; ne kyselivät hullunkurisia kysymyksiä äärimmäisen vakavina ja johdattivat keskustelut dadaistisiin ulottuvuuksiin. Kolmevuotias julisti rakastavansa minua ja Fridaa "kohta" ja "koko päivän", rakensi Fridan kanssa hiekkalinnan ja nukahti tämän jälkeen syliini aurinkotuoliin kuolaten paitani rinnuksen läpimäräksi. Se oli ensimmäisenä herättyään alkanut kysellä peräämme, eikä tahtonut päästä meitä lähtemään Saaresta lainkaan, vaan takertui jalkaamme koko tarmollaan, eikä suostunut hellittämään vielä kolmannellakaan kotiinkantokeikalla.
Eihän moisesta voi ihmisen sydän olla muuttumatta emmentaljuustoksi.
Palasin kotiin puolitoista tuntia sitten ja alan vasta ymmärtää lomaa olevan tällä erää jäljellä vielä kokonaisen viikon verran.
Ensi viikolla haluaisin
istua puistossa, jauhaa loputtomia aiheita ja ottaa aurinkoa rannalla, välillä torkahdellen ja tuhmia unia nähden.
viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa, luottavaisena ja kiireettä.
viettää aikaa yhden erityisen kanssa, lähellä ja turvassa.
ajaa moottoripyörällä pieniä sivuteitä, vastakaadetun ja korjaamista odottavan heinän tuoksu sieraimissani ja aurinko visiirin kulmassa kimmeltäen.
tehdä päiväretken Porvooseen, syödä tuoretta lakritsia ja leikkiä olevani ulkomailla.
juhlia rokkitähden lailla, aiheuttaa pahennusta, jorata pöydillä ja laulaa karaokea sekä viettää seuraavaa päivää samassa seurueessa Suomenlinnassa, kikattaen ja nauttien vapisevin käsin kylmiä mimosoita.
nukkua pitkään ja herätä aikaisin, valvoa läpi yön ainoan pimeän tunnin ja kävellä kotiin auringon tehdessä yhä pienempiä varjoja.
Tämän kaiken ja paljon muutakin. Lomalla.
Ihan tyhmää juttua on nytten ja missä täällä on metsä.
En ole koskaan ollut mikään suuri lasten ystävä. Jo aiemmin olen tilittänyt sitä, miten ne oikestaan ovat mielestäni pelottavia ja matalia muukalaisia, jotka heliumäänillään kimittävät hämmentäviä juttujaan ja tekevät pokerinaamaisina sopimattomia juttuja kuten pieraisevat ihmisseurassa ja kyselevät nolostuttavia genitaaliasioita.
Tänä juhannuksena kuitenkin tunsin ensimmäistä kertaa yhteenkuuluvuutta serkkuni tyttäriä viihdyttäessäni: 8- ja 3-vuotiaat tuntuivat olevan enemmän tasollani kuin seurueen vanhemmat jäsenet. En lakkaa hämmästelemästä alle kouluikäisten rajatonta luottamusta a) omaan viehätysvoimaansa, b) ihmisten ystävällisyyteen ja c) aikuisten pystyvyyteen. Ne kiipesivät syliin kyselemättä ja kinusivat reppariin; ne kiljuivat vilpittömän ihastuksissaan, kun niitä nosteli ja lennätti ilmassa; ne kyselivät hullunkurisia kysymyksiä äärimmäisen vakavina ja johdattivat keskustelut dadaistisiin ulottuvuuksiin. Kolmevuotias julisti rakastavansa minua ja Fridaa "kohta" ja "koko päivän", rakensi Fridan kanssa hiekkalinnan ja nukahti tämän jälkeen syliini aurinkotuoliin kuolaten paitani rinnuksen läpimäräksi. Se oli ensimmäisenä herättyään alkanut kysellä peräämme, eikä tahtonut päästä meitä lähtemään Saaresta lainkaan, vaan takertui jalkaamme koko tarmollaan, eikä suostunut hellittämään vielä kolmannellakaan kotiinkantokeikalla.
Eihän moisesta voi ihmisen sydän olla muuttumatta emmentaljuustoksi.
Palasin kotiin puolitoista tuntia sitten ja alan vasta ymmärtää lomaa olevan tällä erää jäljellä vielä kokonaisen viikon verran.
Ensi viikolla haluaisin
istua puistossa, jauhaa loputtomia aiheita ja ottaa aurinkoa rannalla, välillä torkahdellen ja tuhmia unia nähden.
viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa, luottavaisena ja kiireettä.
viettää aikaa yhden erityisen kanssa, lähellä ja turvassa.
ajaa moottoripyörällä pieniä sivuteitä, vastakaadetun ja korjaamista odottavan heinän tuoksu sieraimissani ja aurinko visiirin kulmassa kimmeltäen.
tehdä päiväretken Porvooseen, syödä tuoretta lakritsia ja leikkiä olevani ulkomailla.
juhlia rokkitähden lailla, aiheuttaa pahennusta, jorata pöydillä ja laulaa karaokea sekä viettää seuraavaa päivää samassa seurueessa Suomenlinnassa, kikattaen ja nauttien vapisevin käsin kylmiä mimosoita.
nukkua pitkään ja herätä aikaisin, valvoa läpi yön ainoan pimeän tunnin ja kävellä kotiin auringon tehdessä yhä pienempiä varjoja.
Tämän kaiken ja paljon muutakin. Lomalla.
tiistai 16. kesäkuuta 2009
Look at the drama, feel the emotion!
Olen kolmesti elämässäni havainnut olevani riippuvainen, oikeasti riippuvainen jostakin. Kaksi kolmesta addiktiosta olivat puhtaasti fyysisiä ja tulivat julki vasta vieroitusoireiden myötä: viime keväänä sairaslomani loppuvaiheilla huomasin, etten pysty nukkumaan ilman päivittäistä Panacod-annostani.
Vielä tänäänkin päivätason kofeiinivaje saa aikaan sinnikästä päänsärkyä ja tahmeaa yleisolotilaa.
Fyysiset riippuvuuteni eivät siis ole tämän dramaattisempia ja niistä pääsee eroon kohtalaisen pienellä ponnistelulla sekä mielensä kovettamisella. Psyykkinen riippuvuus liittyi syömiseen ja ruokasuhteeseen eikä ollut hoidettavissa aivan yhtä yksinkertaisesti. Sekin kuitenkin onnistui, sille tasolle, ettei koko asialle ole tarvinnut enää vuosiin uhrata aktiivista aivotyötä.
On ihmisiä, jotka kernaasti luokittelevat itsensä helposti addiktoituviksi. Minä en ole sellainen, sillä vaikka totunkin verrattain helposti asioihin ja olosuhteisiin, omaksun huonojakin käyttäytymismalleja vaivatta ja nautin tiettyyn rajaan saakka pysyvyydestä ja toistosta, en kutsuisi kyseistä toimintaa riippuvuudeksi tai joksikin, jonka poistaminen kokemuspiiristäni aiheuttaisi valitsematonta tuskaa. En voi sanoa elämässäni olleen pitkiin aikoihin mitään, mikä vaivaisi ajatuksia pakkomielteenomaisesti, vallaten tilaa joltakin muulta tai mitään ainetta tai käytösmallia, jota olisi saatava (toteuttaa) säännöllisesti tai muuten.
Nyt kuitenkin huomaan toimivani kuin kiiluvasilmäinen narkkari, joka kuumeisesti ja kädet vapisten koettaa järjestää itselleen seuraavaa fiksiä. Yritän toimia impulsseja vastaan, ponnistelen ja tempoilen, potkin ja kiroilen, mutta tunnen olevani jonkin itseäni määrätietoisemman armoilla.
En edes jaksaisi enää vastustaa jotakin niin kokonaisvaltaista ja hallitsematonta. Niinpä annan periksi, kerran toisensa jälkeen. Annan periksi, koska se toinenkin tekee niin. Olkoon se mielen heikkoutta, pehmeyttä selkärangassa tai fokuksen hämärtymistä, mutta ainakin se on yhteistä.
Eilen keksin mielestäni loistavan orgasmianalogian, jonka haluan jakaa tässä silläkin uhalla että se on jonkun mielestä tarpeettoman liiallista informaatiota (vaikkei kukaan väitä sen olevan millään tasolla omakohtaista tai mitään sellaista).
Ainakin naisille suunnatussa pehmopornografisessa materiaalissa saamista kuvataan planeetoilla, sateenkaarilla ja ties millä ilotulituksilla. Totta sekin. Konkreettisemmin sen voi kuitenkin ilmaista käyttämällä esimerkkiä polkupyörästä: ajattele kuoppaisella hiekkatiellä pyöräilemistä, alas vääjäämättä jyrkkenevää alamäkeä. Ensin koettaa väistellä isoimpia kraatereita tiessä ja pitää pyörän kutakuinkin hallinnassaan; kuitenkin vauhti kiihtyy vauhti kiihtyy vauhti kiihtyy pyörä rämisee töyssyt heittävät polkijan ilmaan ja käsien ote ohjaustangosta heltyy... Lopulta pyörä jatkaa matkaansa kuskin huohottaessa penkalla ja koettaessa käsittää, mitä oikein tapahtui.
Pitäisiköhän alkaa kirjoitella Reginan Naisen unelmiin. Tässä polkupyörässä oli kuitenkin vielä satula paikallaan ja kaikkea.
Vielä tänäänkin päivätason kofeiinivaje saa aikaan sinnikästä päänsärkyä ja tahmeaa yleisolotilaa.
Fyysiset riippuvuuteni eivät siis ole tämän dramaattisempia ja niistä pääsee eroon kohtalaisen pienellä ponnistelulla sekä mielensä kovettamisella. Psyykkinen riippuvuus liittyi syömiseen ja ruokasuhteeseen eikä ollut hoidettavissa aivan yhtä yksinkertaisesti. Sekin kuitenkin onnistui, sille tasolle, ettei koko asialle ole tarvinnut enää vuosiin uhrata aktiivista aivotyötä.
On ihmisiä, jotka kernaasti luokittelevat itsensä helposti addiktoituviksi. Minä en ole sellainen, sillä vaikka totunkin verrattain helposti asioihin ja olosuhteisiin, omaksun huonojakin käyttäytymismalleja vaivatta ja nautin tiettyyn rajaan saakka pysyvyydestä ja toistosta, en kutsuisi kyseistä toimintaa riippuvuudeksi tai joksikin, jonka poistaminen kokemuspiiristäni aiheuttaisi valitsematonta tuskaa. En voi sanoa elämässäni olleen pitkiin aikoihin mitään, mikä vaivaisi ajatuksia pakkomielteenomaisesti, vallaten tilaa joltakin muulta tai mitään ainetta tai käytösmallia, jota olisi saatava (toteuttaa) säännöllisesti tai muuten.
Nyt kuitenkin huomaan toimivani kuin kiiluvasilmäinen narkkari, joka kuumeisesti ja kädet vapisten koettaa järjestää itselleen seuraavaa fiksiä. Yritän toimia impulsseja vastaan, ponnistelen ja tempoilen, potkin ja kiroilen, mutta tunnen olevani jonkin itseäni määrätietoisemman armoilla.
En edes jaksaisi enää vastustaa jotakin niin kokonaisvaltaista ja hallitsematonta. Niinpä annan periksi, kerran toisensa jälkeen. Annan periksi, koska se toinenkin tekee niin. Olkoon se mielen heikkoutta, pehmeyttä selkärangassa tai fokuksen hämärtymistä, mutta ainakin se on yhteistä.
Eilen keksin mielestäni loistavan orgasmianalogian, jonka haluan jakaa tässä silläkin uhalla että se on jonkun mielestä tarpeettoman liiallista informaatiota (vaikkei kukaan väitä sen olevan millään tasolla omakohtaista tai mitään sellaista).
Ainakin naisille suunnatussa pehmopornografisessa materiaalissa saamista kuvataan planeetoilla, sateenkaarilla ja ties millä ilotulituksilla. Totta sekin. Konkreettisemmin sen voi kuitenkin ilmaista käyttämällä esimerkkiä polkupyörästä: ajattele kuoppaisella hiekkatiellä pyöräilemistä, alas vääjäämättä jyrkkenevää alamäkeä. Ensin koettaa väistellä isoimpia kraatereita tiessä ja pitää pyörän kutakuinkin hallinnassaan; kuitenkin vauhti kiihtyy vauhti kiihtyy vauhti kiihtyy pyörä rämisee töyssyt heittävät polkijan ilmaan ja käsien ote ohjaustangosta heltyy... Lopulta pyörä jatkaa matkaansa kuskin huohottaessa penkalla ja koettaessa käsittää, mitä oikein tapahtui.
Pitäisiköhän alkaa kirjoitella Reginan Naisen unelmiin. Tässä polkupyörässä oli kuitenkin vielä satula paikallaan ja kaikkea.
maanantai 15. kesäkuuta 2009
I'm free to be whatever I, whatever I choose and I'll sing the blues if I want
Elämäni omituisin yksittäinen viikko sai tänään arvolleen sopivan päätöksen.
Mutta sitä ennen oli eilinen, jolloin nautin keltaista jäätelöä Kaivarissa (ja sotkin sillä paitani, tietenkin) ja ihailin hämmentäviä custompyöriä sekä MC Cannonballin nahkaliivejä kantajineen. Tämän jälkeen lojuin Fridan kanssa puistoissa ja rapsutin sellaista hupsua pentukoiraa, jonka isäntä vei minut tänään katsomaan Metallicaa - maksutta.
Minulle Metallica on sikäli sangen tuore tuttavuus, etten ole paneutunut tuotantoonsa kuin muutaman viime vuoden ajan. Uusimmasta levystä en juuri piitannut, mutta vanhat klassikot ja radion voimasoittokappaleet tunnistan ihan hyvin. Metallica ei kuitenkaan ole ollut yhtye sanan varsinaisessa merkityksessä enää vuosiin: se on liikeyritys, hyvin öljytty viihdekoneisto, joka antaa yleisölleen sitä mitä se tulee hakemaan - ja tulee samalla kuitanneeksi mukavat leivänpäälliset jäsenilleen. Yhtä ihailtavan ammattitaitoista ja kellontarkkaa soitantaa en muista kuulleeni kenties koskaan. Saundi oli tanakka ja tasapainoiseksi miksattu sekä lähes elintoimintoja ylläpitävä: kun ruumiin ydinnesteissä saakka resonoivat bassotaajuudet viimein vaikenivat jättäen sydämen änkyttämään epätahdissa, tunsi kaatuvansa taaksepäin heittoistuimen selkänojan petettyä.
Turha kai mainitakaan valojen, pyrojen ja kaiken ekstran, kuten kattorakenteista pudotettujen kymmenien erikokoisten mustien rantapallojen, olevan paitsi vaikuttavia myöskin täydellisessä synkassa koko muun setin kanssa; kun Hetfield hetkeksi riehaannuttuaan kaatoi mikkiständin, loikkasi lavalle välittömästi tekniikka nostamaan kyyryselkäisenä sen pystyyn; katosta jonkin mystisen kaavan tahtiin laskeutuvat ja nousevat valolaivat olivat itse asiassa valtavia sinkkiarkkuja; Ulrichin keskelle lavaa sijoitettu rumpukipsa kääntyi säännöllisin väliajoin osoittamaan eri suuntiin. Meidän paikkamme olivat sen verran korkealla istumakatsomossa, että aivan jokaista yksittäistä elettä tai ilmettä ei lavalta pystynyt poimimaan (mutta Trujillo ei näytä ihan terveelle lurkkiessaan matalassa Hessu Hopo -asennossa pitkin lavaa erehdyttävästi Klonkkua muistuttaen), sen sijaan väitän yleisön hurmoksen välittyneen ylös jopa kenttäpaikkoja paremmin.
Jos minulla ei olisi kuin yhden sanan mittainen tila kuvailla kyseistä metallielämystä, olisi se sana mykistävä.
Tällaisen viikon jälkeen ei seuraavalle päivälle aseta enää minkäänlaisia odotuksia. Ei kannata, koska ei vain voi tietää. Ja juuri nyt se haittaa aika vähän.
Mutta sitä ennen oli eilinen, jolloin nautin keltaista jäätelöä Kaivarissa (ja sotkin sillä paitani, tietenkin) ja ihailin hämmentäviä custompyöriä sekä MC Cannonballin nahkaliivejä kantajineen. Tämän jälkeen lojuin Fridan kanssa puistoissa ja rapsutin sellaista hupsua pentukoiraa, jonka isäntä vei minut tänään katsomaan Metallicaa - maksutta.
Minulle Metallica on sikäli sangen tuore tuttavuus, etten ole paneutunut tuotantoonsa kuin muutaman viime vuoden ajan. Uusimmasta levystä en juuri piitannut, mutta vanhat klassikot ja radion voimasoittokappaleet tunnistan ihan hyvin. Metallica ei kuitenkaan ole ollut yhtye sanan varsinaisessa merkityksessä enää vuosiin: se on liikeyritys, hyvin öljytty viihdekoneisto, joka antaa yleisölleen sitä mitä se tulee hakemaan - ja tulee samalla kuitanneeksi mukavat leivänpäälliset jäsenilleen. Yhtä ihailtavan ammattitaitoista ja kellontarkkaa soitantaa en muista kuulleeni kenties koskaan. Saundi oli tanakka ja tasapainoiseksi miksattu sekä lähes elintoimintoja ylläpitävä: kun ruumiin ydinnesteissä saakka resonoivat bassotaajuudet viimein vaikenivat jättäen sydämen änkyttämään epätahdissa, tunsi kaatuvansa taaksepäin heittoistuimen selkänojan petettyä.
Turha kai mainitakaan valojen, pyrojen ja kaiken ekstran, kuten kattorakenteista pudotettujen kymmenien erikokoisten mustien rantapallojen, olevan paitsi vaikuttavia myöskin täydellisessä synkassa koko muun setin kanssa; kun Hetfield hetkeksi riehaannuttuaan kaatoi mikkiständin, loikkasi lavalle välittömästi tekniikka nostamaan kyyryselkäisenä sen pystyyn; katosta jonkin mystisen kaavan tahtiin laskeutuvat ja nousevat valolaivat olivat itse asiassa valtavia sinkkiarkkuja; Ulrichin keskelle lavaa sijoitettu rumpukipsa kääntyi säännöllisin väliajoin osoittamaan eri suuntiin. Meidän paikkamme olivat sen verran korkealla istumakatsomossa, että aivan jokaista yksittäistä elettä tai ilmettä ei lavalta pystynyt poimimaan (mutta Trujillo ei näytä ihan terveelle lurkkiessaan matalassa Hessu Hopo -asennossa pitkin lavaa erehdyttävästi Klonkkua muistuttaen), sen sijaan väitän yleisön hurmoksen välittyneen ylös jopa kenttäpaikkoja paremmin.
Jos minulla ei olisi kuin yhden sanan mittainen tila kuvailla kyseistä metallielämystä, olisi se sana mykistävä.
Tällaisen viikon jälkeen ei seuraavalle päivälle aseta enää minkäänlaisia odotuksia. Ei kannata, koska ei vain voi tietää. Ja juuri nyt se haittaa aika vähän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
