Rohkaisin mieleni ja menin blogimiittiin. Ihmiset olivat mukavia ja ystävällisiä ja tekivät suorittamastani ihmiskokeesta täydellisen: itse en vaihtanut paikkaa kertaakaan koko illan aikana (kun en uskaltanut, olisin vaikka voinut joutua jonkun sellaisen viereen, joka ei olisi minua siihen halunnut) ja silti myötämielistä juttuseuraa riitti miltei koko ajaksi. Juttelin ainakin Just Sopivastin, Virkanaisen, Mari Koon, Eko-Matin, Rappiotädin ja Qimkin sekä sen yhden miehen, jonka nimeä en pahoiteltavaa kyllä vieläkään muista, kanssa. Tämän lisäksi näin ainakin Turistin, Kriisin sekä Skitsiksen (?) ja monia, monia muita. Harmillista, että olin liian kanuunainen jäädäkseni pidemmäksi aikaa.
Tänään sain useilta tahoilta vahvistuksen sille, että eilinen oli kuin olikin kiva eikä anteeksipyytelyyn ole aihetta. En ymmärrä miksi nykyään aina krabbiksessa herätessäni luulen tietäväni pilanneeni kaiken ja kaikkien tämän johdosta vihaavan minua. Onneksi näin ei useinkaan ole todellisuuden laita.
lauantai 28. helmikuuta 2009
Taivas on juoppojen kapakka
Kenties mukavinta pääntyhjennysajanvietettä on istua samassa ravintolapöydässä kovaäänisten, juomalle ja huonolle huumorille persojen, nauramaan valmiiden ihmisten kanssa. Eilen Loosessa oli koolla perinteisten Nuun ja Mieron sekä Panun lisäksi vielä Kiisselikin ja meteli oli sen mukainen. Itku pitkästä ilosta, sanoo vanha kansa: niinpä moninaisten vaiheiden jälkeen (joihin liittyi neitsytmatka Mieron kotiluolaan, mahdollisesti Darkiside-niminen baari, vanha kunnon Peikko, pientä pussailua, kyyneleitä ja lopulta paha olo) päädyin tähän, bloggaamaan pahoinvoivana ja tärisevänä. Ettei ihminen tähän ikään ole oppinut, että kun juo alkoholipitoisia eväitä tyhjään vatsaan, paljon ja hanakasti, niin huonovointisuushan siitä seuraa. Ettei sitä ole vielä tähän ikään oppinut, se on jo jotain.
Toivoisin, että minulla olisi jotain uutta kerrottavaa tai edes jotain sanottavaa. Ei oikein tunnu olevan. Ulkona on mitä helein kevättalvinen päivä ja minä suunnittelen masentumista.
Illalla olisi blogimiitti, jonne kernaasti mielisin. Uusien ihmisten tapaaminen on kuitenkin aika jännää puuhaa, joten en ole vielä ratkaissut, tohdinko.
Toivoisin, että minulla olisi jotain uutta kerrottavaa tai edes jotain sanottavaa. Ei oikein tunnu olevan. Ulkona on mitä helein kevättalvinen päivä ja minä suunnittelen masentumista.
Illalla olisi blogimiitti, jonne kernaasti mielisin. Uusien ihmisten tapaaminen on kuitenkin aika jännää puuhaa, joten en ole vielä ratkaissut, tohdinko.
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
Queer as folk
Henkilökohtaisesti en arvosta Amerikan liikkuvan kuvan seuran myöntämää kultaista kyynäräistä juurikaan: "laadun takeena" se toimii tavallisesti ainoastaan haluttaessa löytää se isoimmalla rahalla tehty, pikkuisen konventioihin niiden tasapainoa huojuttaakseen nojaava mutta kuitenkin sileäksi tuotettu ja tehostein pumpattu raina, jonka tähtenä tuikkii joku sopivasti kontroversiaali luonnenäyttelijä, jonka takanreunukselta kyseinen ukkeli vielä syystä tai muusta uupuu.
Toisinaan hajataittoinenkin mummon siipikarjalainen löytää kultajyväsen: Milk on alansa ehdotonta aatelia ja Sean Penn niin vastaanpanemattoman taitava työssään, että koin spontaania halua nousta seisaalleni taputtamaan lopputekstien alkaessa pyöriä.
Todellista liikehdintää sisuksissani eivät kuitenkaan saaneet aikaiseksi Pennin kaikkia klassisia homomaneereita kaihtava näyttelijäntyö, Gus Van Santin tyylikkään eleetön ja miltei dokumentaristinen ohjaus saati lukuisat mainiot sivuosaroolit ja niiden tekijät.
Uskomattomin oli elokuvan aikaspektri: sen kuvaamat tositapahtumat sattuivat reilut kolmekymmentä vuotta sitten teollistuneessa ja kulttuuriltaan kohtalaisen nykyaikaisessa länsimaisessa "sivistysvaltiossa". Seitsemänkymmenluvulla - vain joitakin vuosia ennen syntymääni.
Minun on edelleenkin vaikea käsittää sitä triviaalia ja yhäti jossain määrin vallalla olevaa ajatusmallia, jossa joku julistaa itsensä enemmän ihmisarvoiseksi, enemmän ihmiseksi - ja vastaavasti jonkun toisen vähemmän kunnioitusta, oikeudenmukaista kohtelua ja inhimillisyyttä ansaitsevaksi. Jonkun, joka näyttää ja kuulostaa samalta ja oletettavasti myöskin tuntee samoja tunteita, mutta sattuu himoitsemaan väärää sukupuoltaa - omaansa. Millä ihmeen perustein?
Koetin etsiä naurettavaa arkielämään nivoutuvaa analogiaa, joka osoittaisi koko ajatuksen seksuaalisen suuntauksen merkityksestä ja painoarvosta yhtä mielipuoliseksi kuin se todellisuudessa onkin, sama jos yhtäkkiä alettaisiin vainota vasenkätisiä / punatukkaisia / niitä, joiden kulmakarvat kasvavat yhteen, kunnes huomasin, etten kyennyt keksimään yhtään esimerkkiä, jota ei olisi jo toteutettu jossain vaiheessa ihmiskunnan historiaa. Luonnollisestikaan vasenkätistä oppilasta karttakepillä sormille lyövän kansakoulunopettajan tai mielestään kummallisen näköistä luokkatoveriaan pilkkaavan lapsen teot eivät ole suoraan verrattavissa vaikkapa vihamurhiin tai noitavainoihin, mutta saman ilmiön eri puolia ne ovat yhtä kaikki. Miksi ihminen kokee kaiken erilaisen, itselleen vieraan niin valtavan uhkaavaksi, että turvautuu brutaaleihin ja hysteerisyydessään lopulta vääjäämättä epäonnistumaan tuomittuihin, epätoivoisiin tekoihin? Yhä, vieläkin?
Eikä vaino ole ohi vieläkään. Tänä päivänä se on ehkä siirretty tehtäväksi hieman hienovaraisemmin keinoin eikä kenties aivan niin räikeästi ihmisoikeuksia rikkoville tasoille (tai niinhän sitä luulisi), ainakin virallisessa mittakaavassa. Uskomattominta silti on, että sitä ylipäänsä ilmenee: hedelmöityshoito- ja adoptiolait, parisuhteen rekisteröintioikeus; suunnattoman surkuhupaisaa, etteivät perustelut ole kehittyneet vuosien saatossa lainkaan.
Enkä osaa edes kuvitella, mille tuntuu syntyä valtakulttuurin kynnyksen taa: niin, että joka puolelta saa kuulla, nähdä ja ymmärtää olevansa vääränlainen; niin, ettei samaistumiskohdetta löydy oikein mistään; niin, että luulee olevansa maailmassa ihan yksin erilainen. Tämän päivän Helsingissä saattaa jo olla helpompaa. Koettakaapa kahdeksankymmenluvun puolivälin Jalasjärveä tai Lieksaa.
Toisinaan hajataittoinenkin mummon siipikarjalainen löytää kultajyväsen: Milk on alansa ehdotonta aatelia ja Sean Penn niin vastaanpanemattoman taitava työssään, että koin spontaania halua nousta seisaalleni taputtamaan lopputekstien alkaessa pyöriä.
Todellista liikehdintää sisuksissani eivät kuitenkaan saaneet aikaiseksi Pennin kaikkia klassisia homomaneereita kaihtava näyttelijäntyö, Gus Van Santin tyylikkään eleetön ja miltei dokumentaristinen ohjaus saati lukuisat mainiot sivuosaroolit ja niiden tekijät.
Uskomattomin oli elokuvan aikaspektri: sen kuvaamat tositapahtumat sattuivat reilut kolmekymmentä vuotta sitten teollistuneessa ja kulttuuriltaan kohtalaisen nykyaikaisessa länsimaisessa "sivistysvaltiossa". Seitsemänkymmenluvulla - vain joitakin vuosia ennen syntymääni.
Minun on edelleenkin vaikea käsittää sitä triviaalia ja yhäti jossain määrin vallalla olevaa ajatusmallia, jossa joku julistaa itsensä enemmän ihmisarvoiseksi, enemmän ihmiseksi - ja vastaavasti jonkun toisen vähemmän kunnioitusta, oikeudenmukaista kohtelua ja inhimillisyyttä ansaitsevaksi. Jonkun, joka näyttää ja kuulostaa samalta ja oletettavasti myöskin tuntee samoja tunteita, mutta sattuu himoitsemaan väärää sukupuoltaa - omaansa. Millä ihmeen perustein?
Koetin etsiä naurettavaa arkielämään nivoutuvaa analogiaa, joka osoittaisi koko ajatuksen seksuaalisen suuntauksen merkityksestä ja painoarvosta yhtä mielipuoliseksi kuin se todellisuudessa onkin, sama jos yhtäkkiä alettaisiin vainota vasenkätisiä / punatukkaisia / niitä, joiden kulmakarvat kasvavat yhteen, kunnes huomasin, etten kyennyt keksimään yhtään esimerkkiä, jota ei olisi jo toteutettu jossain vaiheessa ihmiskunnan historiaa. Luonnollisestikaan vasenkätistä oppilasta karttakepillä sormille lyövän kansakoulunopettajan tai mielestään kummallisen näköistä luokkatoveriaan pilkkaavan lapsen teot eivät ole suoraan verrattavissa vaikkapa vihamurhiin tai noitavainoihin, mutta saman ilmiön eri puolia ne ovat yhtä kaikki. Miksi ihminen kokee kaiken erilaisen, itselleen vieraan niin valtavan uhkaavaksi, että turvautuu brutaaleihin ja hysteerisyydessään lopulta vääjäämättä epäonnistumaan tuomittuihin, epätoivoisiin tekoihin? Yhä, vieläkin?
Eikä vaino ole ohi vieläkään. Tänä päivänä se on ehkä siirretty tehtäväksi hieman hienovaraisemmin keinoin eikä kenties aivan niin räikeästi ihmisoikeuksia rikkoville tasoille (tai niinhän sitä luulisi), ainakin virallisessa mittakaavassa. Uskomattominta silti on, että sitä ylipäänsä ilmenee: hedelmöityshoito- ja adoptiolait, parisuhteen rekisteröintioikeus; suunnattoman surkuhupaisaa, etteivät perustelut ole kehittyneet vuosien saatossa lainkaan.
Enkä osaa edes kuvitella, mille tuntuu syntyä valtakulttuurin kynnyksen taa: niin, että joka puolelta saa kuulla, nähdä ja ymmärtää olevansa vääränlainen; niin, ettei samaistumiskohdetta löydy oikein mistään; niin, että luulee olevansa maailmassa ihan yksin erilainen. Tämän päivän Helsingissä saattaa jo olla helpompaa. Koettakaapa kahdeksankymmenluvun puolivälin Jalasjärveä tai Lieksaa.
tiistai 24. helmikuuta 2009
Tänään ei huvita mikään
Aivan yhtäkkiä tunnen jälleen voimakasta himoa joutua vastuuttomasti juovuksiin.
Tein ruokaa, oikeista perunoista.
Silitin.
Pesin ja levitin pyykit.
Katsoin The Stepford Wivesin.
Eikä himo vain hellitä.
Eikä se vitutus laantunutkaan, eikä epävarmuus, eikä ahdistus, vaikka kolme päivää niin jo ehdinkin luulla.
Kunpa voisin vain kävellä ulos tästä kaikesta.
Tein ruokaa, oikeista perunoista.
Silitin.
Pesin ja levitin pyykit.
Katsoin The Stepford Wivesin.
Eikä himo vain hellitä.
Eikä se vitutus laantunutkaan, eikä epävarmuus, eikä ahdistus, vaikka kolme päivää niin jo ehdinkin luulla.
Kunpa voisin vain kävellä ulos tästä kaikesta.
sunnuntai 22. helmikuuta 2009
Kulman takana väijyy uusi viikko - pidempi, pelottavampi ja piinallisempi.
Ajattelinpa palata perusasioihin ja kirjoitella mukavista yhdentekevyyksistä sekä onnelliseksi tekevistä jokapäiväisyyksistä.
Kuten siitä, että aika ajoin minulla on syystä tai muusta lempi-ihmisistäni joku ihan erityisen lempi, josta pidän juuri sillä hetkellä oikein tosi, tosi paljon. Nyt muutamia päiviä vuorossa on ollut Laineen Miero, jonka loistavuudesta olen muistanut kaikille kuuntelemaan suostuville paasata. Se soittelee ja laittaa viestiä pyytäen minua kanssaan milloin minnekin, ja vaikka valtaosan kutsuista olen viime aikoina joutunut passaamaan, koska olen ollut a) menossa seuraavana aamuna hullun aikaisin töihin, b) silmätulehduksen vuoksi ruma, c) vanha ja väsynyt tai d) muuten vain säälittävä vässykkä, se ei lannistu vaan yrittää uudelleen. Ja sitä arvostan kovasti, koska oikeasti haluan viettää aikaani kivojen ihmisten kanssa, mutten aina pysty. On myös kivaa, etten aina itse ole se ehdottava osapuoli.
Sitten siinä on tietysti vielä sekin, että Miero on oikeasti kamalan kiva.
Koetin tänään ensi kertaa itse möyhiä uutta hurrikaanimoppiani ihmisten ilmoilla näyttäytymistä kestävään muotoon. Onnistuin kerralla ja sain punk-genderblender-asennepörröni mielestäni oikein, ja vaikken vieläkään saa meikata omaan makuuni kylliksi enkä pujauttaa piilareita silmiini, ei sekään jotenkaan haitannut. Kaupungille lähtiessäni tunsin itseni nuoreksi ja kevyeksi.
Kävimme edellämainitun Kampin Gladiaattorin kanssa katsomassa Kielletyn hedelmän elokuvissa, ja koskapa hän kirjoitti kuvasta niin kauniisti ja vaikuttuneesti, en viitsi olla niuhottava ja kireämyssyinen, latistava itseni, vaan kehunpa vain minäkin nuoria, tuoreita kykyjä: eritoten Amanda Pilke (Maria) ja Jarkko Niemi (Jussi) olivat hurjan uskottavia ja replikoinnissaan luontevia. Malla Malmivaaran kasvoissa on mielestäni jotain uskomattoman kiehtovaa ja Tommi nyt on Tommi - vaikka se todella olisi vanhoillislestadiolainen saarnamies, riisuisin housuni ihan pyytämättä nanosekunnissa.
Nyt olen kuluttanut viisitoista minuuttia tyhjyyteen tuijottaen, koettaen kuumeisesti keksiä toimivaa otsikkoa tähän postaukseen. Näinhän siinä sitten kävi, kun en jaksanut miettiä enempää.
Kuten siitä, että aika ajoin minulla on syystä tai muusta lempi-ihmisistäni joku ihan erityisen lempi, josta pidän juuri sillä hetkellä oikein tosi, tosi paljon. Nyt muutamia päiviä vuorossa on ollut Laineen Miero, jonka loistavuudesta olen muistanut kaikille kuuntelemaan suostuville paasata. Se soittelee ja laittaa viestiä pyytäen minua kanssaan milloin minnekin, ja vaikka valtaosan kutsuista olen viime aikoina joutunut passaamaan, koska olen ollut a) menossa seuraavana aamuna hullun aikaisin töihin, b) silmätulehduksen vuoksi ruma, c) vanha ja väsynyt tai d) muuten vain säälittävä vässykkä, se ei lannistu vaan yrittää uudelleen. Ja sitä arvostan kovasti, koska oikeasti haluan viettää aikaani kivojen ihmisten kanssa, mutten aina pysty. On myös kivaa, etten aina itse ole se ehdottava osapuoli.
Sitten siinä on tietysti vielä sekin, että Miero on oikeasti kamalan kiva.
Koetin tänään ensi kertaa itse möyhiä uutta hurrikaanimoppiani ihmisten ilmoilla näyttäytymistä kestävään muotoon. Onnistuin kerralla ja sain punk-genderblender-asennepörröni mielestäni oikein, ja vaikken vieläkään saa meikata omaan makuuni kylliksi enkä pujauttaa piilareita silmiini, ei sekään jotenkaan haitannut. Kaupungille lähtiessäni tunsin itseni nuoreksi ja kevyeksi.
Kävimme edellämainitun Kampin Gladiaattorin kanssa katsomassa Kielletyn hedelmän elokuvissa, ja koskapa hän kirjoitti kuvasta niin kauniisti ja vaikuttuneesti, en viitsi olla niuhottava ja kireämyssyinen, latistava itseni, vaan kehunpa vain minäkin nuoria, tuoreita kykyjä: eritoten Amanda Pilke (Maria) ja Jarkko Niemi (Jussi) olivat hurjan uskottavia ja replikoinnissaan luontevia. Malla Malmivaaran kasvoissa on mielestäni jotain uskomattoman kiehtovaa ja Tommi nyt on Tommi - vaikka se todella olisi vanhoillislestadiolainen saarnamies, riisuisin housuni ihan pyytämättä nanosekunnissa.
Nyt olen kuluttanut viisitoista minuuttia tyhjyyteen tuijottaen, koettaen kuumeisesti keksiä toimivaa otsikkoa tähän postaukseen. Näinhän siinä sitten kävi, kun en jaksanut miettiä enempää.
Spockinkorvainen Lenin eli Jussi Massinen ja Lentävät Burgerit
Eilen huomasin, etten ole Marie Antoinette.
Pidän kovasti viihteestä, helposti sulavista asioista ja yhdentekevästä hassuttelusta. Puhun paljon ja kovaan ääneen, mutta vain harvoin asiaa.
Toisin sanoen elämän macaroneleivospuoli on minulle arkipäivää.
Eilen kuitenkin muistin, että ruisleipä on paitsi terveellisempää ja tylsemmän väristä myöskin huomattavasti enemmän haastetta syötäessä tarjoavaa sekä pidempään kylläisenä pitävää.
Olin istumassa iltaa ystävieni luona, ja suunnitellun Guitar Heron pelaamisen sijaan aloimme puhua asiaa. Illan mittaan keskustelun keskiössä olivat muun muassa seuraavat, mieltä kuohuttavat aiheet:
- yleisen asevelvollisuuden lakkauttamisen ja palkka-armeijan perustamisen suorat ja välilliset vaikutukset kansantalouteen
- Nina Mikkosen uhraaminen keskustelun alttarille provokatiivisen keskustelunavauksen nimissä
- Timo "vieläkin vailla" Hännikäinen sekä Teppo M.(annerheim?) aikamme kuvina
- pitäisikö valtion tukema taide selvästikin yleisesti tuottamattomana lakkauttaa ja siirtää taiteentekeminen vapaa-ajalla suoritettavaksi harrasteeksi?
- onko kaiken tehostaminen todellakin tavoiteltavaa saati järkevää - ja mihin sillä pyritään?
Huomasin keskustelun tiimellyksessä, että olen sikäli hieman lapsekkaasti provosoituva, että järkiperäisten argumenttieni loppuessa alan reagoida tunteella. Minusta on esimerkiksi hampaita kiristävän turhauttavaa, jos älyllisesti ja retorisesti täysivaltainen ja muutenkin aikuisten maailmassa pystyvänä toimijana esiintyvä keskustelukumppanini ei ymmärrä kantaani, joka on omalleen kutakuinkin vastakkainen, humaani ja muutenkin paljon oikeampi - tai kenties ymmärtääkin, muttei siltikään muuta omaansa sen mukaiseksi.
Mietin myös, miten paljon siviilirohkeutta - tai vaihtoehtoisesti piittaamattomuutta - vaatii pysyä itsepintaisesti kannassaan, ainoana ja periaatteessa jo kumoon argumentoituna koko seurueessa, ja palata aina vain ensimmäiseen premissiinsä, toistellen sitä ja muiden keinojen ehtyessä siirtyä sen semanttiseen tarkasteluun.
Havaitsin viimein ystäväni käyttämän keinon, joka saa hänet aina vaikuttamaan väittelyiden vähintäänkin moraaliselta voittajalta. Toisin kuin minä, alakynteen jäädessään hän ei takerru näkyvän uskollisesti ja uppoavan merimiehen surullisella sinnikkyydellä omaan kantaansa, vaan tekee äkillisen mutta hienovaraisen takinkäännön esittämällä muutamia myötämielisen tarkentavia kysymyksiä vastakkaisesta kannasta ja luo näin illuusion siitä, että onkin todellisuudessa vain keskustelun käynnissäpitävä voima ja esittää kontroversiaaleja kommenttejaan vain suvantokohtien välttämiseksi. Todellisuudessa ihailen moista diplomaattisuutta ja retorista kekseliäisyyttä kovasti, mutta eilen huomasin ärsyyntyväni ja kokevani tulleeni manipuloiduksi.
Samainen henkilö osaa myös keventää tunnelmaa keskustelun valuessa liiallisen emotionaalisuuteen, kantojen eskaloitumiseen ja nyrkkitappelun uhkaan kiinnittämällä kollektiivisen huomion johonkin täysin karnevalisoituun tai aiheesta irralliseen, huvittavaan yksityiskohtaan. Tämäkin turhautti minua eilen, mutta on oikeasti erittäin tarpeellinen kyky näin hunnikulttuurin ulkopuolella elävien keskuudessa.
Tätä ennen olin viikonlopun aikana joutunut paitsi Marian perjantaipäivystykseen myöskin Tampereelle.
Ensinmainittu sujui paljon oletuksia notkeammin, ja koska paikan päällä en saanut tilaisuutta kehua kaiken sujuvuutta, teen sen tässä: havaitsin alati kiusallisen ja, kuten aiemmin mainittua, harmillisen rumentavan silmätulehduksen hiipineen vieraakseni täysin yllättäen ja motiivia vailla, kesken perjantain työpäivän. Päästessäni irtoamaan hoitofasiliteettejä kohden kello näytti jo päivystysaikaa: olin jo etukäteiskärsimätön, harmissani ja äreä joutuessani mielikuvajonottamaan tuntikausiksi itseään kolhineiden juoppojen, siniseksi hyytyneiden narkkien ja korvatulehdustaan ulisevien lapsosten keskeen. Mutta kas! Koko visiittiin kuluikin ilmoittautumisineen, tutkimuksineen ja reseptinkirjoittamisineen yhteensä kokonaiset 15 minuuttia. Lääkärini oli itseäni noin napaan ulottuva valkohapsinen jotakuinkin persialaissyntyisen oloinen tohtori, joka myhäili ja hohotteli hyväntahtoisesti ja kirjoitti vitsikkään reseptin kahdella sormella näppistä takoen ja huuteli HEI HEI! jo ennen kuin olin ehtinyt edes nousta tuoliltani lähteäkseni ovea kohden.
Hakaniemessä pääsin apteekissakin palvelutiskille välittömästi, enkä kotiinpäästyäni ollutkaan yhtään kiukkuinen saati voipunut tai julkisen terveydenhuollon lannistama. Jos Mammukka nyt eläisi, lähtisi taas pari kaalipiirakkaa kohti hoivahenkilökuntaa.
Tampereella puolestaan suoritettiin jälleen tukkataikoja, ja vaikkei pornopolkasta saanutkaan tehtyä suoraa siirtymää Shane-pörröön kuten olin ajatellut, suunta tuli kuitenkin selväksi. Reinon äiti hoiti ystävällisesti myöskin rokotustilanteeni ajan tasalle, minkä seurauksena en viime yönä voinut kääntyä vasemmalle kyljelleni lainkaan enkä tohtinut lähteä tänään rimpuilemaan seinällekään. Tähyilen siis ikkunasta pihalle odottaen sitä aurinkoa, joka täksi päiväksi luvattiin.
Pidän kovasti viihteestä, helposti sulavista asioista ja yhdentekevästä hassuttelusta. Puhun paljon ja kovaan ääneen, mutta vain harvoin asiaa.
Toisin sanoen elämän macaroneleivospuoli on minulle arkipäivää.
Eilen kuitenkin muistin, että ruisleipä on paitsi terveellisempää ja tylsemmän väristä myöskin huomattavasti enemmän haastetta syötäessä tarjoavaa sekä pidempään kylläisenä pitävää.
Olin istumassa iltaa ystävieni luona, ja suunnitellun Guitar Heron pelaamisen sijaan aloimme puhua asiaa. Illan mittaan keskustelun keskiössä olivat muun muassa seuraavat, mieltä kuohuttavat aiheet:
- yleisen asevelvollisuuden lakkauttamisen ja palkka-armeijan perustamisen suorat ja välilliset vaikutukset kansantalouteen
- Nina Mikkosen uhraaminen keskustelun alttarille provokatiivisen keskustelunavauksen nimissä
- Timo "vieläkin vailla" Hännikäinen sekä Teppo M.(annerheim?) aikamme kuvina
- pitäisikö valtion tukema taide selvästikin yleisesti tuottamattomana lakkauttaa ja siirtää taiteentekeminen vapaa-ajalla suoritettavaksi harrasteeksi?
- onko kaiken tehostaminen todellakin tavoiteltavaa saati järkevää - ja mihin sillä pyritään?
Huomasin keskustelun tiimellyksessä, että olen sikäli hieman lapsekkaasti provosoituva, että järkiperäisten argumenttieni loppuessa alan reagoida tunteella. Minusta on esimerkiksi hampaita kiristävän turhauttavaa, jos älyllisesti ja retorisesti täysivaltainen ja muutenkin aikuisten maailmassa pystyvänä toimijana esiintyvä keskustelukumppanini ei ymmärrä kantaani, joka on omalleen kutakuinkin vastakkainen, humaani ja muutenkin paljon oikeampi - tai kenties ymmärtääkin, muttei siltikään muuta omaansa sen mukaiseksi.
Mietin myös, miten paljon siviilirohkeutta - tai vaihtoehtoisesti piittaamattomuutta - vaatii pysyä itsepintaisesti kannassaan, ainoana ja periaatteessa jo kumoon argumentoituna koko seurueessa, ja palata aina vain ensimmäiseen premissiinsä, toistellen sitä ja muiden keinojen ehtyessä siirtyä sen semanttiseen tarkasteluun.
Havaitsin viimein ystäväni käyttämän keinon, joka saa hänet aina vaikuttamaan väittelyiden vähintäänkin moraaliselta voittajalta. Toisin kuin minä, alakynteen jäädessään hän ei takerru näkyvän uskollisesti ja uppoavan merimiehen surullisella sinnikkyydellä omaan kantaansa, vaan tekee äkillisen mutta hienovaraisen takinkäännön esittämällä muutamia myötämielisen tarkentavia kysymyksiä vastakkaisesta kannasta ja luo näin illuusion siitä, että onkin todellisuudessa vain keskustelun käynnissäpitävä voima ja esittää kontroversiaaleja kommenttejaan vain suvantokohtien välttämiseksi. Todellisuudessa ihailen moista diplomaattisuutta ja retorista kekseliäisyyttä kovasti, mutta eilen huomasin ärsyyntyväni ja kokevani tulleeni manipuloiduksi.
Samainen henkilö osaa myös keventää tunnelmaa keskustelun valuessa liiallisen emotionaalisuuteen, kantojen eskaloitumiseen ja nyrkkitappelun uhkaan kiinnittämällä kollektiivisen huomion johonkin täysin karnevalisoituun tai aiheesta irralliseen, huvittavaan yksityiskohtaan. Tämäkin turhautti minua eilen, mutta on oikeasti erittäin tarpeellinen kyky näin hunnikulttuurin ulkopuolella elävien keskuudessa.
Tätä ennen olin viikonlopun aikana joutunut paitsi Marian perjantaipäivystykseen myöskin Tampereelle.
Ensinmainittu sujui paljon oletuksia notkeammin, ja koska paikan päällä en saanut tilaisuutta kehua kaiken sujuvuutta, teen sen tässä: havaitsin alati kiusallisen ja, kuten aiemmin mainittua, harmillisen rumentavan silmätulehduksen hiipineen vieraakseni täysin yllättäen ja motiivia vailla, kesken perjantain työpäivän. Päästessäni irtoamaan hoitofasiliteettejä kohden kello näytti jo päivystysaikaa: olin jo etukäteiskärsimätön, harmissani ja äreä joutuessani mielikuvajonottamaan tuntikausiksi itseään kolhineiden juoppojen, siniseksi hyytyneiden narkkien ja korvatulehdustaan ulisevien lapsosten keskeen. Mutta kas! Koko visiittiin kuluikin ilmoittautumisineen, tutkimuksineen ja reseptinkirjoittamisineen yhteensä kokonaiset 15 minuuttia. Lääkärini oli itseäni noin napaan ulottuva valkohapsinen jotakuinkin persialaissyntyisen oloinen tohtori, joka myhäili ja hohotteli hyväntahtoisesti ja kirjoitti vitsikkään reseptin kahdella sormella näppistä takoen ja huuteli HEI HEI! jo ennen kuin olin ehtinyt edes nousta tuoliltani lähteäkseni ovea kohden.
Hakaniemessä pääsin apteekissakin palvelutiskille välittömästi, enkä kotiinpäästyäni ollutkaan yhtään kiukkuinen saati voipunut tai julkisen terveydenhuollon lannistama. Jos Mammukka nyt eläisi, lähtisi taas pari kaalipiirakkaa kohti hoivahenkilökuntaa.
Tampereella puolestaan suoritettiin jälleen tukkataikoja, ja vaikkei pornopolkasta saanutkaan tehtyä suoraa siirtymää Shane-pörröön kuten olin ajatellut, suunta tuli kuitenkin selväksi. Reinon äiti hoiti ystävällisesti myöskin rokotustilanteeni ajan tasalle, minkä seurauksena en viime yönä voinut kääntyä vasemmalle kyljelleni lainkaan enkä tohtinut lähteä tänään rimpuilemaan seinällekään. Tähyilen siis ikkunasta pihalle odottaen sitä aurinkoa, joka täksi päiväksi luvattiin.
torstai 19. helmikuuta 2009
Always in my thoughts you are, always in my dreams you are
Yhtäkkiä tuntuu kuin todellisuus olisi pirstoutunut. En hahmota kokonaisuuksia, en ymmärrä isoa kuvaa. Jos päästän ajatukseni harhailemaan vapaasti, alkaa ennen pitkää tuntua kuin jättimäinen viemärikurimus saisi minut putoamaan päivän halki kiihtyvällä nopeudella. Yritän kiinnittää itseni yksityiskohtiin.
Postiluukusta solahtaa Reinon joululahjalehden lasku, Naisasialiitto Unionin kuoressa. Kuoren yhdestä kulmasta puuttuu selvästi haukkauksen kokoinen ja muotoinen palanen. Seison eteisen lattialla kuorta nuuhkien, yrittäen ymmärtää kuka on järsinyt kuortani ja miksi.
Ratikkapysäkillä nuori intialainen mies kysyy minulta, millä bussilla pääsisi kätevimmin Vallilaan; hän ääntää sanan hassusti painottaen, va-LII-la, niin että joudun pohtimaan hetken keksiäkseni todellisen kysymyksen ja siihen oikean vastauksen. Olen aikeissa kääntyä vastattuani pois, kääriytyä ilmeettömään yksinäisyyteeni, mutta päätänkin kaivaa esiin sisäisen pöntiseni ja ryhdyn juttusille pojan kanssa. Hänen kolmas kysymyksensä on Are you married. Puntaroin rukkasten verhoamia käsiäni vilkaisten valheesta kiinnijäämisen todennäköisyyttä ja kuulen vastaavani Not yet. Viimeisenkin mielenkiintonsa mies menettää minun paljastettuani koulutusta kysyttäessä olevani yliopistodropout.
Loppupäivän kulutan tuumimalla tapahtumaketjua, jonka seurauksena olisin joutunut curryntuoksuiseksi länkkärimorsiameksi Bangaloreen.
Töissä joku haluaa minusta jatkuvasti jotain, enkä silti tunne oloani tarpeelliseksi. Sivuutan naistenlehdistä kaikki perheartikkelit lehtiä vihaisesti riuhtoen. Käteni ovat koko ajan kylmemmät, eikä palelu rajoitu pelkkään ihoon.
Ihan pian nämä päivät ovat kuluneet, ja mitä sitten? Mitä sitten?
Postiluukusta solahtaa Reinon joululahjalehden lasku, Naisasialiitto Unionin kuoressa. Kuoren yhdestä kulmasta puuttuu selvästi haukkauksen kokoinen ja muotoinen palanen. Seison eteisen lattialla kuorta nuuhkien, yrittäen ymmärtää kuka on järsinyt kuortani ja miksi.
Ratikkapysäkillä nuori intialainen mies kysyy minulta, millä bussilla pääsisi kätevimmin Vallilaan; hän ääntää sanan hassusti painottaen, va-LII-la, niin että joudun pohtimaan hetken keksiäkseni todellisen kysymyksen ja siihen oikean vastauksen. Olen aikeissa kääntyä vastattuani pois, kääriytyä ilmeettömään yksinäisyyteeni, mutta päätänkin kaivaa esiin sisäisen pöntiseni ja ryhdyn juttusille pojan kanssa. Hänen kolmas kysymyksensä on Are you married. Puntaroin rukkasten verhoamia käsiäni vilkaisten valheesta kiinnijäämisen todennäköisyyttä ja kuulen vastaavani Not yet. Viimeisenkin mielenkiintonsa mies menettää minun paljastettuani koulutusta kysyttäessä olevani yliopistodropout.
Loppupäivän kulutan tuumimalla tapahtumaketjua, jonka seurauksena olisin joutunut curryntuoksuiseksi länkkärimorsiameksi Bangaloreen.
Töissä joku haluaa minusta jatkuvasti jotain, enkä silti tunne oloani tarpeelliseksi. Sivuutan naistenlehdistä kaikki perheartikkelit lehtiä vihaisesti riuhtoen. Käteni ovat koko ajan kylmemmät, eikä palelu rajoitu pelkkään ihoon.
Ihan pian nämä päivät ovat kuluneet, ja mitä sitten? Mitä sitten?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
