Yksi synti sallitaan

Kaikki 43-vuotiaat naiset tuijottavat minua kadulla: tutkivasti, paheksuvasti, tuomiten. Tuntuu kuin ne tietäisivät minusta jotain, mistä en itsekään vielä ole kuullut. Väistän niiden katsetta ja sanon kohdalla äänettä anteeksi.

Makaan tatuointiliikkeen pöydällä ja luen ruotsinkielisestä tatuointilehdestä, miten muuan nuori daami on ottanut nahkaansa kuvan jokaisen mynkään menneen rakkaussuhteensa muistoksi. Yhtäkkiä ei enää tunnu ollenkaan ujostuttavalle, että reisieni välissä häärää miltei tuntematon mies satuttaen minua. Ajattelen sitä, miten tatuointeja otetaan lähes yksinomaan kurvikkaista naisista muttei juuri milloinkaan vähäpukeisista miehistä ja sitä, miten nolot pikkuhousunmuotoiset ja takamuksesta reikäiset Speedot tutulla vartalolla istuvat. Ulkona kullanvärinen päivä taittuu musteiseksi illaksi ja minä rauhoitan itseäni ajattelemalla, ettei kivusta aina väistämättä seuraa vaaraa.

Liukuportaissa potkin tahallani edellä menevää poikaa jalkoihin oi anteeks ja mietin, miten tietyt ihmistyypit tunnistaa matkan päästä. Ovat ne, joiden ajatuksen rytmi ja pinta-ala osuvat omiin niin, ettei niille koskaan tarvitse selittää. Ovat ne, joista tietää mitä ne aikovat ja mihin suuntaan lähtevät, muttei milloinkaan saa askeliaan sovitetuksi niihin tai edes halua. Tietysti ovat myös ne, joiden tietää vievän työpaikaltaan vessapaperia, yrittävän tupakoida lentokoneen vessassa ja ostavan kesätorilta paidan, jonka etumuksen printissä lukee "Parhaat temppuni teen pimeässä". Ja ne tuhannet muut, joista ei tiedä mitään.

Kotimatkalla hälytysajoneuvo ohittaa minut lähietäisyydeltä. Kuljettajalla on jämerä profiili, vilkku värjää kinokset kireän sinisiksi ja minun tekisi mieleni istua maahan odottamaan, että ääni lakkaisi kuulumasta.

Mistä tiedät, kun sua sattuu?

Kuka kertoo, kun se loppuu?

- Jonna Tervomaa: Kupla

We walk

Tänään on ollut niin uskomattoman typerä päivä, että se naurattaisi jos se ei vituttaisi. Ihmiset, jotka röyhtäilevät kuntosalilla äänekkäästi ja tarkoituksella. Ihmiset, jotka saavat elokuvan aikana (elokuvateatterissa) kännykkäänsä kaksi tekstiviestiä ja puhelun, eivätkä vieläkään säädä puhelintaan äänettömälle. Ihmiset, jotka tekevät mitättömistä asioista valtavia, huutavat puhelimeen täysin haluttomina dialogiin ja jotka lopulta vielä tumppaavat luurin korvaan. Toisten huomioonottamattomuuden keinot ovat lukuisat eivätkä varmasti lakkaa pöyristyttämästä minua koskaan. Yllätyn nykyään itsekin eniten lähinnä siitä, miten kovasti moisesta yllätyn - ja tuohdun, kerta kaikkiaan käsien hallitsemattomaan vapinaan ja falsettiin nousevaan ääneen saakka.

Tämän lisäksi näin Pärssisen Lissun kutsumana ennakkonäytöksessä elokuvan, jonka nimi on The Way Back. Siinä näyttelevät muun muassa Ed Harris ja Colin Farrell ja se on kammottava: teennäinen, alleviivaava ja osoitteleva. IMDB:ssä se on näemmä saanut neljä tähteä. Katsoessani sitä näen lähinnä suurproduktion: joukkokohtaukset, venäjänkielen oppitunnit, taidokkaan maskeeraustyön - ja ajattelen yksinomaan niitä raharöykkiöitä, joita moisen toteuttamiseen on tarvittu. Nää ois tosi sinnikkäitä ja kuolemaahalveksuvan urheita, ääriolosuhteita kattokaa, kaikki nämä venäläisiä, latvialaisia ja puolalaisia esittävät näyttelijät puhuvat elokuvassa keskenään englantia itäisellä korostuksella tosi luontevasti (saivartelua, joojoo, mutta hei oikeasti) paitsi Ed Harris, joka esittää jenkkiä ja on takuulla castingissa vaan ilmoittanut ettei sitten todellakaan aio näytellä jotain itäblokin tyyppiä kun eihän sitä uskoisi naurismaan aidatkaan. Ja sitten on Colin Farrell, joka on niin kovasti venäläistä linnakundia että, aina kun kuva kääntyy sen kasvoihin, se päästelee sellaisia kurkkuääniä ja eräänlaista röhkimisen ja korskunnan sekoitusta markkeeraamaan sitä että tää ois oikeasti tosi karski jätkä. Ja se naishahmo, voi hyvä luoja miten suututti katsoa noin paskasti kirjoitettua naisroolia - elokuvan ainoaa muuten. En jaksa edes etsiä sen näyttelijän nimeä tähän kun olen niin ärtynyt.

On monia, joiden kanssa haluaisin kovasti nyt puhua mutten vain saa kerättyä voimia siihen että soittaisin ja saamattomuuteni tekee minusta entistäkin happamemman. Sitten on niitä, jotka onnistuvat soittamaan epähuomiossa juuri oikeaan aikaan ja saavat mieleni kohenemaan, toviksi kerrallaan mutta kuitenkin.

Tahtoisin hitaita aamuja, Manhattan-sipsejä ja amerikkalaisia pannukakkuja. Mimosaa ja auringon. Ystäviä, kiireettömyyttä ja huonoja juttuja. Aikaa ja kivoja juttuja.

Ihan tosi kovasti tahtoisin.

Keep rollin' rollin' rollin'

Olen harrastanut roller derbyä nyt hieman yli kuukauden. Tässä ajassa olen oppinut muun muassa seuraavaa:

- Kun luistelee thrilliä nimeltä jammer's hell (eli käytännössä kahden minuutin intervalleja 30 sekunnin palautuksilla), alaselän vasemmat lihakset menevät ihan jumiin ja kirvelyyn, mutta reisissä ei oikeastaan edes tunnu kovin pahalle.

- Esat ovat oma lajinsa, joiden tutkimusta ei harjoiteta niinkään opintopisteiden tai oppiarvojen vuoksi vaan rakkaudesta lajiin. Esaansekaantuminen ei myöskään ainakaan vielä ole laissa rangaistava rikos.

- Lahjani toden totta viittaavat taklaamiseen kuten uumoilinkin. Ei minua pelota ajaa toista päin ja torpata vaikka olkapäällä tai hanurilla, enkä myöskään hermostu siitä että minua kolhitaan. Ja että toisinaan itse sitä taklausta vaarallisempaa saattaa olla siitä seurannut tasapainoton huojunta ja ilmassa hosuvat kädet, jotka saattavat sitten osua keskelle kanssapelaajan ns. napolinpataa.

- Illanistujaisissa on ihan relevanttia ja korrektia käydä keskustelua aiheesta "peppupano vai fistaus?".

Ja paljon muuta. Olen yhä ihan hirveän innoissani ja kehityn alati hurjasti - odotan kauhulla sitä väistämättä koittavaa taantumusta. On mahtavaa sonnustautua jo töissä verkkosukkiksiin ja farkkumikroihin, köyttää kypärä roikkumaan urheilukassin kahvaan ja sompailla tiensä treeneihin. Kotiin päin laahustetaan hikisissä ja märissä kamoissa, liian kaukana olevalle ratikkapysäkille kiristyvässä iltapakkasessa ja haaveillaan kesästä. Lainaillaan jesaria vierustoverilta, vaihdellaan hammassuojien pesuvinkkejä ja haistaan kollektiivisesti hautuneille ja ryvetetyille syndeille. Kerta kerran jälkeen minuakin moikataan jo tuttavallisemmin, uskallan naljailla niille "vanhoillekin" (joista monet ovat minua yli puoli vuosikymmentä nuorempia) ja saan välillä jonkun nauramaankin. Saan palautetta nopeasta edistymisestäni enkä voi estää itseäni säteilemästä kehujen voimasta.

Puhuimme viikonloppuna viisaiden naisteni kanssa muun muassa siitä, miten oltuaan pitkään vailla kosketusta ei sen alle osaa enää niin vain asettuakaan sekä siitä, kuinka paljon enemmän itsestään pitää nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Puhuimme myös siitä, miten minussa elää edelleen vahvana se erakkopuoli, joka nauttii aika ajoin yksinolosta ja joka tarvitsee sitä voidakseen olla lopun aikaa sosiaalinen. Näimme kiiltäviä moottoripyöriä ja hilpeän sallivaa burleskia, pidimme piknikkiä keittiön lattialla ja joimme olutta räntäsateessa kadunkulmassa. Puhuin maratonpuheluita, näin pikatapaamisina baarien edessä niitä kivoimpia poikiakin ja toimin kalenterikuriirina. Rentouduin täydellisesti, tuntuu ihan hyvälle mennä huomenna töihin.

Reilun kahden viikon päästä, no, kaksi viikkoa on kulunut. Nyt tuntuu siihen olevan ikuisuuden, mutta sehän on vain runsaat neljätoista päivää: kaksi viikonloppua, hieman yli kymmenen työpäivää, lukuisia treenejä. Yksi tatuointiaika.

Linja on huono nyt, soita taas huomenna

Olla tyttö, joka ei pyytele anteeksi. Syödä pelkkää makaronia ja ketsuppia, siksi että se on hyvää, ja tehdä sitä kiinnostumatta siitä, ajatteleeko joku nyt että se on niin köyhä että sen on pakko. Täyttää tila siekailematta äänellään ja olemuksellaan, olla itse kokonaan paikalla, kerrankin kyyristelemättä jotta muutkin mahtuisivat, ja vastata kritiikkiin jotain nenäkästä ja vähän epäkypsää mutta hillittömän osuvaa. Tehdä jotain aika tyhmää ja uhmakasta ja saada muutama hermostumaan itseensä - olla piittaamatta siitä lainkaan.

Toisina päivinä, kun on liian raskasta laskea edessäolevaa ja mennyttä ajattelen, että minun poikaystäväni on merimies. Se on seilori ja minä kuuntelen terminaalin kahvilassa PMMP:tä, olen taas kattanut lautaset kahdelle huvikseen vaan, kuuntelen ja kaipaan enkä itse osaa lukea edes kompassia. Ajatus ei saa minua huojenemaan mutta se tekee kaikesta vääjäämättömän tuntuista, eikä silloin ajelehdi ihan niin pahasti, onhan tuulellakin suuntansa.

Kirkkaina päivinä kevään tulon voi haistaa. Maailmassa mahtuu jälleen seisomaan suorassa, toisinaan, ilma tuntuu suussa rapealle samalla tavoin kuin mantelikrokantti ja auringonvalo on niin leppymätöntä, että se tuntuu tekevän ihmiset hiukan läpinäkyviksi.

Minä odotan. Että kevät, ja että kesä. Että maailma ja sen ihmiset. Että aika, että minä. Että.

Pian.

Bred in the bone

Jos ei halua nähdä kepeää, hyväntuuliseksi tekevää ajanviete-elokuvaa, voi hyvin mennä katsomaan Winter's Bonen. Näin sen tänään, kun Exit through the Gift Shop oli loppuunmyyty: varmuudella voin sanoa sen olleen hieno elokuva. En sen sijaan vielä ole päässyt selvyyteen siitä, pidinkö siitä.

Kylmät, keväisen kireän ja leppymättömän auringonvalon läpitunkemat kuvat korostavat elämän armottomuutta ja kurjuuden ylenpalttisuutta (paitsi että kiukuttaa katsoa, miten "yökohtauksia" tehdään kuvaamalla päiväsaikaan filtterin läpi. Kyllähän sen eron näkee, varjot jäävät luonnottoman syviksi ja ne kuvat jotenkin omituisen negatiivishenkisiksi. Kuvaisitte oikeasti yöllä, jos se on se mitä lopputulemaan haetaan.). Ihmiset eivät hymyile - hymyä pidetään resurssien haaskaamisena. Sisäsiittoisen pikkukylän väki on uurteista ja toisilleen ankaraa, katseet valppaat ja nälkäiset kuin kulkukoirilla. Ystävällisyys piilotetaan arkisiin kädenojennuksiin ja niin rujoin kuorin, ettei motiiviksi ensin osaisi epäillä ainakaan sukulaisuutta saati yleistä humaaniutta.

Näyttelijätyö on huikeaa. Reetä näyttelevä Jennifer Lawrence on syntynyt vuonna 1990 enkä ainakaan minä ole nähnyt työtään toistaiseksi muualla tässä mittakaavassa - tämän jälkeen varmasti.

Tarina sen sijaan. En ole vielä varma, mitä elokuva haluaa karkealla inhorealismillaan sanoa: usko kaikesta huolimatta ihmisten hyvyyteen? Veri on lopulta kuitenkin vettä sakeampaa? Ihminen selviää, kun sillä on jotain mihin ankkuroitua?

Ehkä se ei ole olennaista ollenkaan, ehkä on vain tärkeää nähdä nämä kuvat, jotka ovat kuin hiukkasen nurkasta homehtunutta Vaasan Ruispalaa verrattuna Hollywoodin valtavirtatuotannon vitivalkoiseen paahtoleipään. Ehkä tekee hyvää nähdä rumaa ja ankeaa, jonka katharsiskin perustuu laihaan lohtuun ja takkuiseen sovintoon.

Ehkä tämä oli nähtävä siksi, että se kertoo mielestäni jotenkin enemmän elämästä ja ihmisyyden ytimestä kuin tusina viihteellisempiä yhteensä. Että kun elämä on selviytymistä, ei ideologioihin ole varaa.

En tiedä, suosittelenko. Mutta pitäähän tämä nähdä.

Try not to lead this time

Eilen näin bensiksellä miehen, jonka auton peruutuspeilistä roikkui Wunderbaum, jossa luki sellaisella turistipaidoista tutulla fontilla "I ♥ my penis" ja minulle tuli siitä jotenkin vilpittömän riemastunut olo. Samalla mietin, miten onkin niin että miehet monesti puhuvat pelivälineestään jotenkin rakastavasti, keksivät sille lempinimiä ja kohtelevat sitä muutenkin hieman kuin oikeaa pikkuveljeään. Naiset sen sijaan hyvin harvoin viittaavat myyräänsä, ainakaan kovin lemmekkäin sanakääntein, ja ne lempinimetkin taitavat olla vain sellaisia kahdelle korvaparille tarkoitettuja. Tai ehkä olen ymmärtänyt koko skenen väärin, ehkä muilla on toisin?

Kävellessäni kaupasta kotiin jouduin peruuttamaan kadun varteen pysäköidyn ja lumen kuorruttaman auton tuulilasin eteen uudestaan käveltyäni ensin jo kertaalleen ohi. Joku oli piirtänyt lumeen tekstin "NUSSI ENEMMÄN ÄMMÄ!" ja sekin nauratti. Tulipa mieleen sellainenkin juttu, miten joku paljasti joskus raaputtaneensa "miss u" sellaisen auton tuulilasin riitteeseen, jota luuli minun ajopelikseni. Vähänkö sen auton omistaja on hämmästynyt aamulla, jos edes on huomannut. Ehkä se on jopa joutunut selittelemään.

Välillä mietin, että jos ihminen on viettänyt valtaosan aikuiselämästään itsellisenä, niin miten se muistaa asioiden olevan toisin, jos se joskus joutuu suhteeseen. Miten esimerkiksi minä muistan olla pussailematta baarissa jotakuta vain koska se juuri sillä hetkellä tuntuu hyvälle idealle? Ehkäpä sitä kannattaa murehtia sitten, jos joskus on aidosti sen murehtimiseen aihetta.

Viime aikoina olen katsellut hurjasti värikkäitä ja äärimmäisen eläviä unia. Yhdessä seurustelukumppaninani oli mies, joka muistutti sangen paljon Petteri Summasta ja oli helvetin kova ruikuttamaan kaikesta. Minä katselin sitä kaveria jostain matkan päästä ja mietin että olenpa valinnut todella paskasti.

Yhdessä toisessa taas olimme Mogulin kanssa raitiotievaunussa. Moguli näytti jotenkin tavattoman kuluneelle ja harmaalle ja sanoi jotain että haluaisin katkolle. Tämä toimi laukaisimena siihen, että takapenkiltä ponnahti kaksi palomies-sairaankuljettajaa napaten Mogulin väliinsä että nyt mentiin! Seuraavana päivänä oli pakko tarkistaa, että mies on tosielämässä vielä vapaalla jalalla ja muutenkin suunnilleen ok.

Huomisaamun treeneissä selviää, pääsenkö luistelemaan ensi kuun lopussa pelattavaan bouttiin. Jännittää älyttömästi, vaikkei tietenkään kannattaisi. Hyvin se on tähänkin saakka mennyt ja jos ei mene, niin mitä välii ei mitään. Jotenkin vain haluaisin olla hyvä, paras sakko ja koko lailla taitava derbytyttö muutenkin. Vanha kunnon miellyttämisenhaluhan se siellä.

On sellainen tasainen olo, hyvässä ja pahassa. Maailma pysyy paikoillaan ja vierii verkalleen eteenpäin, kun vain muistaa hengittää eikä katso jalkoihinsa.

EDIT: Paskaa. Olisin halunnut sisällyttää tähän tekstiin sen sydänmuodostelman (tiedättehän, pienempi-kuin-merkki ja kolmonen) tuonne alkuun, mutta yhtäkkiä Blogger tulkitseekin sen joksikin koodiyritelmäksi ja niin kaikki on taas piloilla.

Pakkkkanen, siitä suomalainen tykkkkkää!

Tänään vituttaa ihan kaikki, alkaen olemisesta ja loppuen ei-mihinkään.

Mikä juttu on se, että jotkut bussikuskit kaahaavat vakionopeutta pysäkille ja vetävät sitten lukkojarrutuksen kaksi metriä pysäkin jälkeen (vaikka pysähtymismerkin olisi näyttänyt hyvissä ajoin ja käsivarsi suorana, bussilipun heijastava pinta ajovaloihin suunnattuna) varmistaen näin sen, että a) matkustajat eivät pääse kapuamaan lumivallien yli kyytiin mitenkään järkevästi ja b) seuraavat kuskit joutuvat hankaluuksiin, kun pysäkinkohta on kiillottunut vittumaiseksi peiliksi? Mikä juttu? Tehkää paremmin saatana.

Miksi kaupasta on aina loppu juuri ne tuotteet, joita minä tulin sinne ostamaan? Jos tarvitsen espressoa, sitä ei ole. Tai E14-kantaisia lamppuja. Tai kananmunia. Ihan tavallisia juttuja. Miksi juuri minä.

Eniten minä vihaan ihmisiä, jotka ovat joskus ehkä saaneet jonkin myönnytyksen tai erikoisedun ja alkavat sitten olettaa, että jatkossakin he ovat etuoikeutettuja ja voivat vaatia, ei vaan ainoastaan ilmoitella ja sitten olettaa, että asiat menevät juuri niin kuin he ovat keksineet tahtoa. Minusta se on ylimielistä, röyhkeää ja sikamaisen kiittämätöntä ja niiltä ihmisiltä tekisi mieli tökätä harppi kämmenselästä läpi.

Tiedättehän myös ihmistyypin, joka, kun niiltä kysyy että anteeksi mitä sanoit, alkavat vittuilla, ikäänkuin vastapuoli olisi tahallaan ollut kuulematta heidän muminaansa? Niin niitäkin minä vihaan.

Inhoan odottamista ihan ylipäänsäkin ja erityisesti sellaisissa tilanteissa, jotka ovat niin isoja ja tärkeitä, että odottaminen on vain kohtuullista ja täysin ymmärrettävää, mutta sitä ei silti jaksaisi yhtään millään.

Meillä töissä on vaihtunut taustamusiikkisysteemi sellaiseksi, että me työntekijät olemme saaneet kerätä soittolistalle omia suosikkibiisejämme. Tuloksena onkin sangen kiinnostava ja monipuolinen coctail, sillä ihmistä on hommissa monenmoista ja makuja sitten täsmälleen sen verran. Luonnollisestikaan tämä ei tyydytä kaikkia: meiltä on toivottu muun muassa enemmän rokettirollia, rankempaa musaa, rauhallisempaa musaa, enemmän heviä, vähemmän heviä sekä samantyyppistä musiikkia kuin Lontoon ja New Yorkin luksussaleilla soi. Välillä toteutamme toiveita, välillä emme.

Ehdottomasti eniten minua sylettää seuraava seikka: listallamme on erään työntekijämme lisäämänä kolme kappaletta Palefacen uudelta Helsinki-Shangri-la -levyltä. (Vertailun vuoksi: esimerkiksi PMMP:tä, Stratovariusta, Madonnaa, Lenny Kravitzia ja Danko Jonesia on listalla huomattavasti lukuisammin.) Näistä kolmesta kappaleesta on tullut sapenkarvaista palautetta useilta tahoilta. Ne ovat liian kantaaottavia.

Ihmisiä ei siis haittaa kuunnella jotain imbesilliä aivojensulatusteknoa tai Cheekin märinää, Alice Cooperin väsynyttä kopulaatiokutsua tai edes Marilyn Mansonin kantaaottavuutta (kun se on englanniksi, mikä ilmeisesti useimmille on ymmärryksen este). Mutta luoja paratkoon, jos joku on jotain mieltä - ja kehtaa vieläpä riimitellä siitä suomeksi! Se on väärin!

Tekisi mieleni laittaa Palefacen koko levy repeatille pariksi vuorokaudeksi.

Ajattelin, että asioista bloggaaminen tekisi niistä helpommin sulavia mutta paskan marjat, luulin väärin.