Ne, jotka ovat viettäneet kanssani aikaa karaoke-ravintoloissa, tietävät tämänpäiväisen valintani tuskallisen hyvin. Syytän mieltymyksestäni äitiäni, jonka suuri suosikki Kirka jostain syystä oli. Muistan, miten joskus kun olin ehkä noin viisi vuotta olin äidin mukana Vierumäellä (tai jossain muualla) kurssipäivillä. Siellä oli iltaohjelmana Kirkan keikka ja minä menin aivan pähkinöiksi koko hommasta. Äiti yritti saada minut hakemaan itselleni nimmarin, mutten muista meninkö - muistan vain että ujostutti niin että muutuin melkein läpinäkyväksi.
Aikuisena kontaktini Kirkaan säilyi, kiitos yhteisen lenkkimaastomme. Tuon tuosta Tölikkää ympäri tarpoessani vastaanjuoksi tuo yleisön suosikki, hien kiiltäessä laajoilla kasvoillaan. Enkä käynyt pyytämässä nimmaria vieläkään.
- Kirka: Hengaillaan
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
tiistai 5. lokakuuta 2010
Day 10 - A song that makes you fall asleep
Lapsena ystäväpiiri valikoitui useimmiten maantieteellisesti tai muiden käytännön tekijöiden perusteella. Preferensseillä ei välttämättä ollut mitään merkitystä: jos vanhempien ystäväpariskunnan lapset olivat nyhveröitä itkeskelijöitä tai sadistisia despootteja, ei sille oikein voinut mitään. Niiden kanssa piti leikkiä, tykkäsi tai ei, koska muutakaan mahdollisuutta ei ollut.
Meidän mökkinaapurissa lomaili tyttö nimeltä Saara. Koko perhe oli kovaäänisiä (jopa meihin verrattuna) ja Saaran isä oli poliisi, joka tykkäsi juoda viinaa lomallaan - se oli ihan kiltti mutta hirveän meluisa, ja meidän puolella siitä puhuttiin sillä tavalla merkitseviä katseita keskustelukumppaniin luoden.
Saara on elossa edelleen ja pitää maailman kammottavinta vauvojenkuvablogia, mutta se ei onneksi kuulu tähän mitenkään.
Saara teki luonnollisesti vastavierailuja meidän toisellekin mökillemme. Siellä nukuttiin parvella ja Saara kuunteli joka ilta Walkmaneillaan Guns N' Rosesin Use Your Illusion I:stä itseäänitetyllä c-kasetilla kunnes nukahti. Koska kasetit olivat tavallisesti aina pidempiä kuin mihin musiikkia riitti, nokkelimmat äänittivät suosikkikappaleensa loppuun vielä uudelleen. Saaralla taisi olla 90-minuuttinen kasetti, jonka toiselle puolelle koko alkuperäinen kasetti mahtui. Toiselle puolelle oli äänitetty pelkästään tätä biisiä; sen Walkman oli niin kehittynyt, että osasi itse kääntää kasetin puolta.
Saaralla meni aika monet patterit sinä kesänä.
- Guns N' Roses: November Rain
Meidän mökkinaapurissa lomaili tyttö nimeltä Saara. Koko perhe oli kovaäänisiä (jopa meihin verrattuna) ja Saaran isä oli poliisi, joka tykkäsi juoda viinaa lomallaan - se oli ihan kiltti mutta hirveän meluisa, ja meidän puolella siitä puhuttiin sillä tavalla merkitseviä katseita keskustelukumppaniin luoden.
Saara on elossa edelleen ja pitää maailman kammottavinta vauvojenkuvablogia, mutta se ei onneksi kuulu tähän mitenkään.
Saara teki luonnollisesti vastavierailuja meidän toisellekin mökillemme. Siellä nukuttiin parvella ja Saara kuunteli joka ilta Walkmaneillaan Guns N' Rosesin Use Your Illusion I:stä itseäänitetyllä c-kasetilla kunnes nukahti. Koska kasetit olivat tavallisesti aina pidempiä kuin mihin musiikkia riitti, nokkelimmat äänittivät suosikkikappaleensa loppuun vielä uudelleen. Saaralla taisi olla 90-minuuttinen kasetti, jonka toiselle puolelle koko alkuperäinen kasetti mahtui. Toiselle puolelle oli äänitetty pelkästään tätä biisiä; sen Walkman oli niin kehittynyt, että osasi itse kääntää kasetin puolta.
Saaralla meni aika monet patterit sinä kesänä.
- Guns N' Roses: November Rain
I had a pretty pony, her name was Lucifer
Minulla on nyt jo ikävä Fättistä, vaikka se on edelleen minulla täydessä ajossa eikä talviteloilla päinkään. Minä pidän kamalasti siitä mekaanisesta lonksahduksesta, joka vaihdetta vaihtaessa kuuluu. Nautin, kun saan kaasuttaa valoista ensimmäisenä, aivan tarpeettoman kovaa ja moottoria huudattaen niin että keski-ikäiset tädit katsovat kulmiaan kurtistaen ja päätään paheksuvasti pyöritellen: naurettavaa ja sitä paitsi vastuutonta. Minusta on ihana kävellä aamuisin ulos rapun ovesta kankeasti peltihousuissa, kypärää roikottaen pyörän luo, nuuhkia loputtoman laajaa aamutaivasta ja Meiran tehtailta päin leijuvaa kahvintuoksua. Ja vaikka tuntuukin hoopolle uhrata aamuisin kymmenen minuuttia tukan laittamiseen kun kypärä tappaa kampauksen kuitenkin, ei se oikeastaan haittaa ollenkaan.
Sitä, kun kesken kesän kuumimman päivän ajoretken pysähdytään jossain Pellingissä tai Porkkalassa hylätynnäköiselle huoltikselle juomaan kupilliset kitkerää kahvia ja kuittailemaan toisillemme hyväntahtoisesti, otetaan vastaan setien kiiluvia tuijotuksia ja hymyillään hämillisesti ruotsiksi vastaavalle tarjoilijalle.
Sitä, kun tullaan vähän liian lujaa kireään kurviin, joka vain jatkuu ja jatkuu ja pyörä kääntyy silti ja tuntuu että tienpenkan heinät pyyhkivät polvea ja ylitse pyyhkii sellainen adrenaliinivuo että siihen on hukkua; kun tie hyppää ensin ylös ja sitten jyrkästi alas ja miten kun vauhtia on kylliksi vatsa jää hieman jälkeen ja sen tunteen takia on ihan pakko vähän hihkua ääneen.
Sitä, kun satumaisen kuulaana syyspäivänä ajetaan kapeaa, koivujen reunustamaa tietä ja kesken kaiken pikkuinen tuulenpuuska saa kullanväriset lehdet myrskyämään ympärillä niin, että tuntuu kuin ajaisi pyrypallossa.
Sitä, miten huomaa vähä vähältä osaavansa paremmin, luottavansa enemmän, pärjäävänsä itse. Ja kun ei osaa, on aina muutama joilta kysyä, eivätkä ne ilku ollenkaan vaan ovat veljellisiä ja reiluja ja ehkä vähän ylpeitäkin kun pyydän niiltä apua.
Miten ihmeessä minä jaksan kokonaisen talven ilman?
Sitä, kun kesken kesän kuumimman päivän ajoretken pysähdytään jossain Pellingissä tai Porkkalassa hylätynnäköiselle huoltikselle juomaan kupilliset kitkerää kahvia ja kuittailemaan toisillemme hyväntahtoisesti, otetaan vastaan setien kiiluvia tuijotuksia ja hymyillään hämillisesti ruotsiksi vastaavalle tarjoilijalle.
Sitä, kun tullaan vähän liian lujaa kireään kurviin, joka vain jatkuu ja jatkuu ja pyörä kääntyy silti ja tuntuu että tienpenkan heinät pyyhkivät polvea ja ylitse pyyhkii sellainen adrenaliinivuo että siihen on hukkua; kun tie hyppää ensin ylös ja sitten jyrkästi alas ja miten kun vauhtia on kylliksi vatsa jää hieman jälkeen ja sen tunteen takia on ihan pakko vähän hihkua ääneen.
Sitä, kun satumaisen kuulaana syyspäivänä ajetaan kapeaa, koivujen reunustamaa tietä ja kesken kaiken pikkuinen tuulenpuuska saa kullanväriset lehdet myrskyämään ympärillä niin, että tuntuu kuin ajaisi pyrypallossa.
Sitä, miten huomaa vähä vähältä osaavansa paremmin, luottavansa enemmän, pärjäävänsä itse. Ja kun ei osaa, on aina muutama joilta kysyä, eivätkä ne ilku ollenkaan vaan ovat veljellisiä ja reiluja ja ehkä vähän ylpeitäkin kun pyydän niiltä apua.
Miten ihmeessä minä jaksan kokonaisen talven ilman?
maanantai 4. lokakuuta 2010
Day 06 - A song that reminds you of somewhere
Tämän kanssa minulla oli suunnattomia vaikeuksia ymmärtää tehtävänantoa. Onneksi ystäväni Nuu on minua niin paljon älykkäämpi, että hoksasi minun työntäneen epähuomiossa ylimääräisen preposition otsikkoon. Noinhan se on paljon hahmotettavampi. Ja nyt olen maininnut Nuun molemmissa päivän postauksissani, mikä on ehkä jonkinlainen arvo itsessäänkin.
No niin, takaisin asiaan. Kesän 2002 vietin Amerikan Keskilännessä, ranchilla työskennellen. Kuulostaa paljon hohdokkaammalle kuin itse asiassa olikaan: työpäivät olivat 14-tuntisia, hevoset visvaisia ja rupisia ja turistit ylipainoisia. Vuokraisäntämme antoi kuitenkin meidän ajaa uutukaista Dodgen pickupiaan. Siinä oli cd-soitin ja me olimme juuri löytäneet Nellyn. Luukutimme tätä täysillä luu ulkona ja elimme niin reunalla kuin jaksoimme. Se oli siistiä. Edelleen kun kuulen tämän, muistan ne omituiset ajat: sen kesän ja vielä kaksi seuraavaa talveakin, kun päivystimme silloisella The Clubilla neiti Sammakon kanssa kun emme voineet olla kotonakaan. Ja mitä siitäkin sitten seurasi, silloin helmikuussa 2004.
- Nelly: Hot in Herre
No niin, takaisin asiaan. Kesän 2002 vietin Amerikan Keskilännessä, ranchilla työskennellen. Kuulostaa paljon hohdokkaammalle kuin itse asiassa olikaan: työpäivät olivat 14-tuntisia, hevoset visvaisia ja rupisia ja turistit ylipainoisia. Vuokraisäntämme antoi kuitenkin meidän ajaa uutukaista Dodgen pickupiaan. Siinä oli cd-soitin ja me olimme juuri löytäneet Nellyn. Luukutimme tätä täysillä luu ulkona ja elimme niin reunalla kuin jaksoimme. Se oli siistiä. Edelleen kun kuulen tämän, muistan ne omituiset ajat: sen kesän ja vielä kaksi seuraavaa talveakin, kun päivystimme silloisella The Clubilla neiti Sammakon kanssa kun emme voineet olla kotonakaan. Ja mitä siitäkin sitten seurasi, silloin helmikuussa 2004.
- Nelly: Hot in Herre
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Day 26 - A song that you can play on an instrument
Lapsena osasin soittaa viululla lähinnä jotain typeriä etydejä. Asteikot ehdin aina melkein unohtaa ennen kuin niitä kuulusteltiin.
Nokkahuilussa olin ihan taitava ja soitinkin meidän ala-asteen nokkahuilukerhossa (!) alttonokkista, mikä oli kaikkein vaikein niistä, sillä sen viritys on ratkaisevasti erilainen kuin sopraanossa (tenorinokkiksessakin on eri, mutta se on helpompi ja bassokin on kai olemassa, mutta meillä sitä ei ollut ollenkaan joten sitä ei lasketa).
Saksofonilla treenailtiin kaikkia ihan oikeasti kivoja biisejä, myös helpohkoa jatsia tietysti mutta vaikkapa Stevie Wonderia meni viihdeorkassa ja sensemmoista.
Noita soittimia en kuitenkaan ole enää pitkään aikaan lähestynyt, ja koska tässä yhteydessä laulu olisi ihan tyhmä instrumentti, valitsen kitaran. Tästä viikonlopusta pitää kirjoittaa joskus vaikka huomenna ihan omakin postaus, sillä se on ollut hyvin lähellä täydellistä kaikin puolin. Yksi erityisen kiva juttu siinä oli tämänpäiväinen soittotunti, ensimmäinen moneen kuukauteen. Kerrankin olin tehnyt kotiläksyt, eli miettinyt kappaleita joita tahtoisin soittaa. Tämä oli yksi niistä. Tätä olen harjoitellut itsekseni jo etukäteen, ja jos ei tarvitse soittaa kovin nopsasti (eikä onneksi tarvitse kerran molemmat ovat slovareita), en juksaa paljonkaan kun sanon että osaan soittaa nämä kummatkin. Näitä on sitten Mogulin sanoin hyvä laulella suihkussa kitaran kanssa.
- Creed: One Last Breath, Pink: I Don't Believe You
Nokkahuilussa olin ihan taitava ja soitinkin meidän ala-asteen nokkahuilukerhossa (!) alttonokkista, mikä oli kaikkein vaikein niistä, sillä sen viritys on ratkaisevasti erilainen kuin sopraanossa (tenorinokkiksessakin on eri, mutta se on helpompi ja bassokin on kai olemassa, mutta meillä sitä ei ollut ollenkaan joten sitä ei lasketa).
Saksofonilla treenailtiin kaikkia ihan oikeasti kivoja biisejä, myös helpohkoa jatsia tietysti mutta vaikkapa Stevie Wonderia meni viihdeorkassa ja sensemmoista.
Noita soittimia en kuitenkaan ole enää pitkään aikaan lähestynyt, ja koska tässä yhteydessä laulu olisi ihan tyhmä instrumentti, valitsen kitaran. Tästä viikonlopusta pitää kirjoittaa joskus vaikka huomenna ihan omakin postaus, sillä se on ollut hyvin lähellä täydellistä kaikin puolin. Yksi erityisen kiva juttu siinä oli tämänpäiväinen soittotunti, ensimmäinen moneen kuukauteen. Kerrankin olin tehnyt kotiläksyt, eli miettinyt kappaleita joita tahtoisin soittaa. Tämä oli yksi niistä. Tätä olen harjoitellut itsekseni jo etukäteen, ja jos ei tarvitse soittaa kovin nopsasti (eikä onneksi tarvitse kerran molemmat ovat slovareita), en juksaa paljonkaan kun sanon että osaan soittaa nämä kummatkin. Näitä on sitten Mogulin sanoin hyvä laulella suihkussa kitaran kanssa.
- Creed: One Last Breath, Pink: I Don't Believe You
lauantai 2. lokakuuta 2010
Day 21 - A song that you listen to when you’re happy
Tässä yhteydessä en tiedä, tulisiko happy kääntää iloiseksi vai onnelliseksi. Lähestyn aihetta ensinmainitun tulkinnan kautta; oman haasteensa tähän tuo sekin, että ainakin omalla kohdallani iloa on hyvin monen sävyistä ja luonnollisesti monista eri lähtökohdista kumpuavaa, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, puhutaanko ilosta riehakkaana, juhlintaan valmiina tunnetilana vaiko kenties jonakin tasaisempana hyväntuulisuutena. Tässäkin valitsen vaihtoehdoista ensimmäisen.
Riehakas ilo vaatii lystikkäitä ja rytmisiä kappaleita tahdittajakseen. Kontrastit ovat aina olleet lähellä sydäntäni: lauletaan hupsuja riimejä hyisellä pokerilla, ojennetaan tuimasti kanssakulkijoita hilpeän sävelmän päälle. Näistä aineksista saadaan tämän päivän valintani, joista toisessa lauletaan vuokra-ajurista nimeltä Ilpo ja toisessa, no, siinä käy ilmi lähinnä se, kenestä ei ole kyse.
Kyllä nyt on riemukasta!
- Kari Peitsamo: Ilpo, Ting Tings: That's Not My Name
Riehakas ilo vaatii lystikkäitä ja rytmisiä kappaleita tahdittajakseen. Kontrastit ovat aina olleet lähellä sydäntäni: lauletaan hupsuja riimejä hyisellä pokerilla, ojennetaan tuimasti kanssakulkijoita hilpeän sävelmän päälle. Näistä aineksista saadaan tämän päivän valintani, joista toisessa lauletaan vuokra-ajurista nimeltä Ilpo ja toisessa, no, siinä käy ilmi lähinnä se, kenestä ei ole kyse.
Kyllä nyt on riemukasta!
- Kari Peitsamo: Ilpo, Ting Tings: That's Not My Name
torstai 30. syyskuuta 2010
That's not to say I don't have good times but as for my days I spend them waiting
Minä en enää osaa olla. Välttelen tilanteita, joissa kenen tahansa on luontevaa kysyä miten minulla menee. Kun ystävä istuu vastapäätä ja kysyy lämpimästi hymyillen kuulumisia, katson sitä suoraan silmiin, silmien läpi, ja virnistän avuttomasti.
En minä tiedä.
Sitten alan höpöttää yhdentekevyyksiä moottoripyöristä ja töistä ja ties mistä, väistääkseni kysymyksen, itseni ja sen toisen. Ahdistun, kun puhelimessa läheiset tiedustelevat, mitä olen puuhaillut viime aikoina ja mitä uutta. Perusmeno.
En halua vastata kenellekään, en tahdo joutua ajattelemaan sitä tosissani sillä pelkään uppoavani kokonaan. En uskalla, sillä pelkään kysymyksen murentavan maan jalkojeni alla, purkavan riippusillan jolla seison, jättäen minut sutimaan ilmaan kuin sarjakuvahahmon joka pysyy paikoillaan kunnes tulee epäonnekseen katsoneeksi alas.
Enkä samalla toivo mitään enempää kuin että joku kysyisi, kiinnostuisi, katsoisi pohjaan saakka ja vaatisi vastaamaan.
Monina päivinä suunnittelen makaavani kotona koko päivän, liikkumatta peiton alla, antaisin päivänvalon kulkea ylitseni kaihdinten välistä puristuvina juovina enkä puhuisi kenellekään.
Samaan aikaan haluaisin kaikkea muuta kuin olla itseni kanssa kahden, että joku soittaisi ja kysyisi jotain, pyytäisi jonnekin, juuri minua.
Enkä minä kuitenkaan pystyisi lähtemään.
Puhumme illalla pitkään puhelimessa, meistä ja tästä vuodesta, joka on äärimmäisyyksissään jatkuvasti, kaikin tavoin hieman liikaa. Olen kipusi edessä neuvoton, kuulostan ankealle tiskiallaspsykologille enkä millään ylety koskettamaan.
Puhelun jälkeen jostain tulee järjetön, alkukantainen suru: mä haluun mun äidin tähän. Kun makaa selällään, kyyneleet valuvat ohimoja myöden suoraan korviin ja niitä alkaa kutittaa.
Että sinä.
Että me.
Että tämä kaikki olisi jo pian ohi, edes vähän.
En minä tiedä.
Sitten alan höpöttää yhdentekevyyksiä moottoripyöristä ja töistä ja ties mistä, väistääkseni kysymyksen, itseni ja sen toisen. Ahdistun, kun puhelimessa läheiset tiedustelevat, mitä olen puuhaillut viime aikoina ja mitä uutta. Perusmeno.
En halua vastata kenellekään, en tahdo joutua ajattelemaan sitä tosissani sillä pelkään uppoavani kokonaan. En uskalla, sillä pelkään kysymyksen murentavan maan jalkojeni alla, purkavan riippusillan jolla seison, jättäen minut sutimaan ilmaan kuin sarjakuvahahmon joka pysyy paikoillaan kunnes tulee epäonnekseen katsoneeksi alas.
Enkä samalla toivo mitään enempää kuin että joku kysyisi, kiinnostuisi, katsoisi pohjaan saakka ja vaatisi vastaamaan.
Monina päivinä suunnittelen makaavani kotona koko päivän, liikkumatta peiton alla, antaisin päivänvalon kulkea ylitseni kaihdinten välistä puristuvina juovina enkä puhuisi kenellekään.
Samaan aikaan haluaisin kaikkea muuta kuin olla itseni kanssa kahden, että joku soittaisi ja kysyisi jotain, pyytäisi jonnekin, juuri minua.
Enkä minä kuitenkaan pystyisi lähtemään.
Puhumme illalla pitkään puhelimessa, meistä ja tästä vuodesta, joka on äärimmäisyyksissään jatkuvasti, kaikin tavoin hieman liikaa. Olen kipusi edessä neuvoton, kuulostan ankealle tiskiallaspsykologille enkä millään ylety koskettamaan.
Puhelun jälkeen jostain tulee järjetön, alkukantainen suru: mä haluun mun äidin tähän. Kun makaa selällään, kyyneleet valuvat ohimoja myöden suoraan korviin ja niitä alkaa kutittaa.
Että sinä.
Että me.
Että tämä kaikki olisi jo pian ohi, edes vähän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)