Aloitan suoraan päivästä numero 25 sen ajankohtaisuuden vuoksi. Minun huumorintajuni on toisinaan hirmuisen yksinkertainen ja ennalta-aavistettava. Työtoverini - itse asiassa lähin esimieheni - kysyi tänään kesken jonkin jokapäiväisen herjanheiton, tiesinkö musiikkimaailman kirkkaasta helmestä, jonka ns. catch frase kuului "What what in the butt"?. En tiennyt. Nyt tiedän, ja vieläkin alkaa tyrskityttää. Tämä on päivän ensimmäinen valinta.
En tietenkään taaskaan osannut hillitä itseäni ja rajata tehtävää, joten valitsin toisenkin hassun kipaleen. Huumorintajuni toimii myös siten, että toisto vahvistaa tunnetta: toiseen ehdollistuin syksyllä 2006 viettäessäni runsaasti aikaa Hakaniemenrannan suuntamilla. Muistanpa eräänkin aamun, jolloin tätä kappaletta luukutettiin heräämisestä alkaen videotykillä ja stereoiden vahvareilla, erilaisin miksauksin, armoa antamatta. Oli pakko kuunnella, korvat verta vuotaen. Jossain vaiheessa alkoi naurattaa, ja vieläkin naurattaa. Onks kukaan kuunnellu pitkään aikaan Chocolate Rainia?
Päivän biisini ovat siis Samwell: What What (in the Butt) ja Tay Zonday: Chocolate Rain.
maanantai 6. syyskuuta 2010
He sings the songs that remind of the good times, he sings the songs that remind him of the best times
Bongasin tämän meemin Riikalta ja kävin kurkistamassa sitä kautta Tiinankin version aiheesta. Tuntui juhlallisemmalle laittaa lista englanniksi, mitään sen syvällisempää syytä kielivalintaan ei ole. En tässä vaiheessa tiedä, jaksaako tämä huvittaa minua kokonaista kolmeakymmentä päivää, mutta aletaan nyt ainakin! Ajattelin olla vieläpä niin anarkisti, että teen näitä sekajärkässä, sitä mukaa kuin inspiraatiota pukkaa. Tässä siis tämä alkuperäinen järjestys:
Day 01 - Your favorite song
Day 02 - Your least favorite song
Day 03 - A song that makes you happy
Day 04 - A song that makes you sad
Day 05 - A song that reminds you of someone
Day 06 - A song that reminds of you of somewhere
Day 07 - A song that reminds you of a certain event
Day 08 - A song that you know all the words to
Day 09 - A song that you can dance to
Day 10 - A song that makes you fall asleep
Day 11 - A song from your favorite band
Day 12 - A song from a band you hate
Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Day 14 - A song that no one would expect you to love
Day 15 - A song that describes you
Day 16 - A song that you used to love but now hate
Day 17 - A song that you hear often on the radio
Day 18 - A song that you wish you heard on the radio
Day 19 - A song from your favorite album
Day 20 - A song that you listen to when you’re angry
Day 21 - A song that you listen to when you’re happy
Day 22 - A song that you listen to when you’re sad
Day 23 - A song that you want to play at your wedding
Day 24 - A song that you want to play at your funeral
Day 25 - A song that makes you laugh
Day 26 - A song that you can play on an instrument
Day 27 - A song that you wish you could play
Day 28 - A song that makes you feel guilty
Day 29 - A song from your childhood
Day 30 - Your favorite song at this time last year
Ja tehdäänkö Moguli sitten niin, että biisien tai bändien luonnehtiminen teennäiseksi on tässä yhteydessä kielletty? Tehdään.
Day 01 - Your favorite song
Day 02 - Your least favorite song
Day 03 - A song that makes you happy
Day 04 - A song that makes you sad
Day 05 - A song that reminds you of someone
Day 06 - A song that reminds of you of somewhere
Day 07 - A song that reminds you of a certain event
Day 08 - A song that you know all the words to
Day 09 - A song that you can dance to
Day 10 - A song that makes you fall asleep
Day 11 - A song from your favorite band
Day 12 - A song from a band you hate
Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Day 14 - A song that no one would expect you to love
Day 15 - A song that describes you
Day 16 - A song that you used to love but now hate
Day 17 - A song that you hear often on the radio
Day 18 - A song that you wish you heard on the radio
Day 19 - A song from your favorite album
Day 20 - A song that you listen to when you’re angry
Day 21 - A song that you listen to when you’re happy
Day 22 - A song that you listen to when you’re sad
Day 23 - A song that you want to play at your wedding
Day 24 - A song that you want to play at your funeral
Day 25 - A song that makes you laugh
Day 26 - A song that you can play on an instrument
Day 27 - A song that you wish you could play
Day 28 - A song that makes you feel guilty
Day 29 - A song from your childhood
Day 30 - Your favorite song at this time last year
Ja tehdäänkö Moguli sitten niin, että biisien tai bändien luonnehtiminen teennäiseksi on tässä yhteydessä kielletty? Tehdään.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Sunday bloody sunday
Kumpi on enemmän väärin: se, että kertoo valheen vai se, että jättää totuuden kertomatta? Onko tekotapaa merkittävämpi määrittäjä sittenkin intentio: että kerrotaan tai ei kerrota, mutta tarkoituksella, johonkin pyrkien? Tulisiko epätotuuden vahinkoarvo määrittää lähtökohdan vai lopputuleman perusteella?
Joku kaunokirjailija muotoili asian kerran jotenkin niin, että valehtelija joutuu joka kerran pettymään: onnistuessaan sanomansa vastaanottajaan, joka nielaisee paskapuheen. Epäonnistuessaan itseensä, että meni edes yrittämään moista.
Olen yrittänyt miettiä, millaista olisi elää päivittäin valheessa: oikeassa, isossa, elämän kattavassa sellaisessa. Miten siitä yrittäisi selvitä mahdollisimman vaivihkaa, asioita enää entisestään pahentamatta, jatkuvaa syyllisyyttä potien. Joka suuntaan riittämättömänä. Millaista se enää olisi, kun tämä tavallinenkin on niin hankalaa toisinaan.
Välillä tuntuu, että maailmassa on yhteensä jotain kolme ihmistä, joiden kanssa voi ylipäänsä sopia yhtään mistään yhtään mitään. Kaikki muut ovat vain että katellaan lähempänä sitte ja soitetaan vielä tarkemmin ja voishan sitä jotain ehkä ja fiilistellään tuonnempana lisää. Ja sitten ei koskaan mistään tule totta ja minä istun tyhmänä kotona odottamassa sitä että soiteltaisi tarkemmin ja sitten turhaannun kun ei soitella tai jos soitellaan niin ei vastailla ja kaikki on ihan liian sattumanvaraista. Minun psyykeni ei kestä sellaista; minä tahdon sopia tarkasti, päivän ja kellonajan ja tietää etukäteen ja olla kartalla ja voida luottaa siihen eikä se mielestäni tee minusta neuroottista kontrollifriikkiä tai omituista tiukkapipoa vaan oman elämäni valtiattaren ja miksi se on muulle maailmalle niin vaikeaa.
Minä vihaan ihmisiä, jotka eivät piittaa taajaman nopeusrajoituksista. Ne posottavat tasaisesti 48:a riippumatta siitä, onko sallittu nopeus 40 vai 60, kuin maailmassa ei muita olisikaan. Eikä niiden ohitse tietenkään pääse, sillä kaupunkialueella on vähän kyseenalaista lähteä ohittelemaan eikä torveakaan soitella kuin vihreisiin nukkumaan jääneille.
Nettitelevisiossa on silkkaa sontaa. Hyviä ohjelmia ei ikinä säilötä nettitelsupalveluihin, mutta kaiken maailman yhdentekeviä podcasteja ja viime tiistain säätietoja kyllä löytyy. Niin ja urheilua luonnollisesti.
Vihaan sellaisia, jotka painavat tärkeinä jalankulkuvalojen vaihtamisnappia ja harppovat silti ensimmäisen tilaisuuden tullen punaisia päin. Sitten seuraavat paikalle karauttavat moottoriajoneuvot seisovat tyhjän suojatien edessä odottamassa aivan suotta ja kaikkia harmittaa paitsi sitä nokkelaa jalankulkijaa, joka onnittelee itseään tyytyväisenä muiden kustannuksella juuri säästämistään kahdesta sekunnista.
Raha ei koskaan riitä. Kävin kaupassa (enkä muuten sivumennen sanoen jaksaisi miettiä mitään arkiruuan vääntämistäkään enää yhtään. Miksei meillä ole kohtuuhintaista henkilöstöravintolaa, ettei tarvitsisi ihan kaikkea tehdä aina itse?) ja latasin hihnalle hetken mielijohteesta sixpäckin ylihintaista (mutta silti kaupan edukkainta) ja pahaa kaljaa. Kas, pankki ei mennytkään enää läpi, joten maksoin Visalla. Tunsin suurta ylpeyttä itsestäni, ylpeyttä ja riemua.
On syyskuun alku, mutta ulkona on jo nyt alati pimeää ja kylmää. Päivän ajoreissulle puin farkkujen alle sukkahousut, juoksutrikoot ja polvisukat, takin toppavuoren alle aluspaidan, poolopaidan, t-paidan ja hupparin. Tarkenin juuri ja juuri. Taivas on koko ajan apean harmaa, kuin likaisella siveltimellä laveerattu, ja tuuli puhaltaa suoraan luiden lävitse.
Uni ei taaskaan tule. Päivisin väsyttää niin, että silmämunia kirvelee. Ajatukset ovat liimaisia, ne kirskuvat päässä ja kiipeilevät toistensa yli ja kaatuilevat poikittain jumittaen koko koneiston.
Olisi edes kylpyamme, vaikka keskellä olohuonetta.
Joku kaunokirjailija muotoili asian kerran jotenkin niin, että valehtelija joutuu joka kerran pettymään: onnistuessaan sanomansa vastaanottajaan, joka nielaisee paskapuheen. Epäonnistuessaan itseensä, että meni edes yrittämään moista.
Olen yrittänyt miettiä, millaista olisi elää päivittäin valheessa: oikeassa, isossa, elämän kattavassa sellaisessa. Miten siitä yrittäisi selvitä mahdollisimman vaivihkaa, asioita enää entisestään pahentamatta, jatkuvaa syyllisyyttä potien. Joka suuntaan riittämättömänä. Millaista se enää olisi, kun tämä tavallinenkin on niin hankalaa toisinaan.
Välillä tuntuu, että maailmassa on yhteensä jotain kolme ihmistä, joiden kanssa voi ylipäänsä sopia yhtään mistään yhtään mitään. Kaikki muut ovat vain että katellaan lähempänä sitte ja soitetaan vielä tarkemmin ja voishan sitä jotain ehkä ja fiilistellään tuonnempana lisää. Ja sitten ei koskaan mistään tule totta ja minä istun tyhmänä kotona odottamassa sitä että soiteltaisi tarkemmin ja sitten turhaannun kun ei soitella tai jos soitellaan niin ei vastailla ja kaikki on ihan liian sattumanvaraista. Minun psyykeni ei kestä sellaista; minä tahdon sopia tarkasti, päivän ja kellonajan ja tietää etukäteen ja olla kartalla ja voida luottaa siihen eikä se mielestäni tee minusta neuroottista kontrollifriikkiä tai omituista tiukkapipoa vaan oman elämäni valtiattaren ja miksi se on muulle maailmalle niin vaikeaa.
Minä vihaan ihmisiä, jotka eivät piittaa taajaman nopeusrajoituksista. Ne posottavat tasaisesti 48:a riippumatta siitä, onko sallittu nopeus 40 vai 60, kuin maailmassa ei muita olisikaan. Eikä niiden ohitse tietenkään pääse, sillä kaupunkialueella on vähän kyseenalaista lähteä ohittelemaan eikä torveakaan soitella kuin vihreisiin nukkumaan jääneille.
Nettitelevisiossa on silkkaa sontaa. Hyviä ohjelmia ei ikinä säilötä nettitelsupalveluihin, mutta kaiken maailman yhdentekeviä podcasteja ja viime tiistain säätietoja kyllä löytyy. Niin ja urheilua luonnollisesti.
Vihaan sellaisia, jotka painavat tärkeinä jalankulkuvalojen vaihtamisnappia ja harppovat silti ensimmäisen tilaisuuden tullen punaisia päin. Sitten seuraavat paikalle karauttavat moottoriajoneuvot seisovat tyhjän suojatien edessä odottamassa aivan suotta ja kaikkia harmittaa paitsi sitä nokkelaa jalankulkijaa, joka onnittelee itseään tyytyväisenä muiden kustannuksella juuri säästämistään kahdesta sekunnista.
Raha ei koskaan riitä. Kävin kaupassa (enkä muuten sivumennen sanoen jaksaisi miettiä mitään arkiruuan vääntämistäkään enää yhtään. Miksei meillä ole kohtuuhintaista henkilöstöravintolaa, ettei tarvitsisi ihan kaikkea tehdä aina itse?) ja latasin hihnalle hetken mielijohteesta sixpäckin ylihintaista (mutta silti kaupan edukkainta) ja pahaa kaljaa. Kas, pankki ei mennytkään enää läpi, joten maksoin Visalla. Tunsin suurta ylpeyttä itsestäni, ylpeyttä ja riemua.
On syyskuun alku, mutta ulkona on jo nyt alati pimeää ja kylmää. Päivän ajoreissulle puin farkkujen alle sukkahousut, juoksutrikoot ja polvisukat, takin toppavuoren alle aluspaidan, poolopaidan, t-paidan ja hupparin. Tarkenin juuri ja juuri. Taivas on koko ajan apean harmaa, kuin likaisella siveltimellä laveerattu, ja tuuli puhaltaa suoraan luiden lävitse.
Uni ei taaskaan tule. Päivisin väsyttää niin, että silmämunia kirvelee. Ajatukset ovat liimaisia, ne kirskuvat päässä ja kiipeilevät toistensa yli ja kaatuilevat poikittain jumittaen koko koneiston.
Olisi edes kylpyamme, vaikka keskellä olohuonetta.
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
Mä en ala tällasta sontaa
Vaatii näemmä käynnin työterveyslääkärillä (jonka mukaan työnteko ei aivan kvaalaa levoksi, jota taas pitkittyneeksi uhkaava flunssa vaatisi heretäkseen - ihme juttu!) ja sen määräyksen muutaman päivän lööbaamisesta, ennen kuin lakkaan kirjoittamasta kuin artsuileva runotyttö ja muutun jälleen pisteliääksi ja ärtyisäksi itsekseni.
City-lehteähän en ole voinut lukea enää vuosiin säännöllisesti. Aina toisinaan harhaudun yrittämään, joutuen poikkeuksetta luopumaan aikeistani jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Nyt alkaa näyttää sille, että Image on perimässä tämän kohtalon. Uusin numero (08/10) juhlistaa lehden 25-vuotista taivalta: muun muassa layout ja sisällysluettelo on uudistunut, ts. vanhat kolumnistit ja palstat jatkavat, mutta eri paikoilla lehdessä.
Oli aika, jolloin Samuli Knuuti oli minulle jumaltenkaltainen, kirjoittajana ja nokkelikkona omaa luokkaansa, ihailtu ja syvään kumarrettu idoli. Tänään hän haastattelee Palefacea tämän uuden, suomenkielisen levyn tiimoilta ja kirjoittaa näin: "Hän on jo ansiokkaasti luonut uraa kääntäjänä ja megahertsimaailman harvinaisimpana otuksena, radiojuontajana jolla on sanottavaa. - - Yleensä kun muusikolta kysyy uuden albumin teemoista, vastaukseksi saa pari lausetta ympäripyöreää höttöä. Ei kuitenkaan Palefacelta. - - Olisi houkuttelevaa sanoa, että Paleface puhuu vauhtiin päästyään kuin poliitikko. Mutta ongelma piileekin juuri siinä, etteivät poliitikot puhu enää näin." (kursiivi ihan omani)
Mitä vittua, Pecos Bill? Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt miehelle, joka kerran hallitsi suvereenisti paitsi popmusiikkijournalismia myöskin kirjoittajana minun sydäntäni? En minä voi hyväksyä moista yhdentekevyyttä sellaiselta, jonka tekstejä olen joskus leikellyt lehdistä ja teipannut eteisen peilin reunaan muistuttamaan siitä, miten asiat todella ovat. Minä olen pettynyt ja tahdon sen vanhan Samulin takaisin - tai antakaa tälle uudelle edes sellaisia aiheita, joista se jaksaa viehättyä ja siten kirjoittaakin.
Katja Kallion saman lehden kolumni Thomas Vinterbergin uusimmasta elokuvasta olisi pelkästään yhdentekevä, ellei kirjoittaja olisi jostain syystä tahtonut välttämättä käyttää siinä ilmaisua "lälläslieru". Lälläslieru. Kahdesti.
Nyt oikeasti, jätkät. Fokusoikaa vähän.
Sisällöstä sen verran, että
- Krista Kososta on haastateltu pitkässä henkilöjutussa ennenkin. (eikö olekin?) Tämän olisi paras tuoda persoonaan jotain uutta.
- Timo Soini on samoin saanut palstatilaa aiemminkin, eikä edes kovin kauan aikaa sitten. Miten siis taas?
- Lienee väistämätöntä hankkia joka numeroon joku twentysomething-sukupolvea edustava ompelu- tai korunrakentelukollektiivi, jolla on hassu nimi ja katu-uskottava poseeraus medialle harjoiteltuna. Ei vissiin mikään marginaaliporukka enää?
- Tyyli-osiossa on perinteisesti Juliana Harkin fotoartikkeli tavallisesti jonkin ammattikunnan tai alakulttuurin edustajien tyylistä kuvineen ja minihaastatteluineen. Tässä numerossa tämä ryhmä on - tadaa! - Isot tytöt.
Kysyisin kolme kysymystä: a) Mistä lähtien isot tytöt ovat olleet selvärajainen, identiteeltiltään yhtenäinen joukkio, joka käy rinnastettavaksi vaikkapa ammattiryhmiin? Yhtä vaivatonta ja luontevaa kuin määritellä kategorisesti naisten tyyli tai vaikkapa tämän kadun varrella asuvien tyyli. Eihän se, mitä ihminen painaa voi olla se määräävin tekijä, jonka mukaan hän identifioi itsensä. Vai voiko? b) Miten kuvauskohteita on lähestytty? "Me tehdään kuvasarjaa ylipainoisista naisista ja sä kun oot tollanen pulska niin saadaanko me kuvata sua?" c) Kuinka tuore on oivallus, etteivät kaikki "pluskokoiset naiset" pukeudukaan "telttoihin ja säkkeihin"? Aivan, ei kovin.
Sitten suutuin myös Hesarin tämänaamuisesta statementista (Ekokuluttamisen myytit, D1), jonka mukaan ihmisten kannattaisi keskittyä oikeisiin asioihin ympäristötalkoisiin osallistuessaan ja lopettaa pinnallinen näpertely. En ole varma, jaksanko argumentoida tässä enää kovin pontevasti, olenhan sairaslomalla ja noin, mutta. Minua, vihreällä sähköllä vuokrayksiötäni kitsaasti lämmittävää, autotonta (hyvä on, kesäisin moottoripyöräilevää) milteikasvissyöjää juttu hieman loukkasi: kuinka typerinä ihmisiä pidetään? Ihanko totta ne luulevat, että kantamalla markettiin omat puuvillakassit ja irrottamalla laturin seinästä kun puhelimen akku on täynnä ne saavat synninpäästön siitä, että ajelevat kauppaan citymaastureillaan sähkölämmitteisestä esikaupunkitalostaan? Minusta on edelleen mukava ajatella, että voin omin, pienin valintoineni vaikuttaa siihen, millaista ruokaa lähikauppani pitää valikoimissaan ja paljonko työpaikalleni tilataan pahvisia kahvikuppeja - M.O.T. . Taas kerran tahtoisin siteerata olikohan se Tosikkoa, joka sanoi jotenkin niin että eihän se, ettei voi tehdä paljon, voi olla syynä siihen, ettei tekisi edes vähän.
Jussi Laitisen kommentti kyseisen jutun kainalossa sanoo, että "Tarkoituksena ei ole kehottaa ketään lopettamaan ekotekojen tekemistä eikä vähätellä kuluttajan roolia ilmastotalkoissa." Miksi koko juttu sitten tuntuu juuri sille? Faktaahan se on, että pienet asiat ovat pieniä asioita; minusta kuitenkin tuntuu sille, että tämänkaltaiset jutut osuvat vain niihin, joiden panos jo ennestään on olematon ja asenne ylimielisen piittaamaton. Kaiken maailman kyyniset lukiolaispojat, jotka nyt jo on opetettu - tai ovat nokkelin pikku aivoin itse oppineet - siihen ettei yksittäisen ihmisen valinnoilla ole mitään merkitystä, saanevat tästä lisää vettä myllyynsä ja oikeutuksen itsekeskeiselle kulutusporskutukselleen.
Noin. Nyt jos menisi nukkumaan ja heräisi vähemmän happamena.
City-lehteähän en ole voinut lukea enää vuosiin säännöllisesti. Aina toisinaan harhaudun yrittämään, joutuen poikkeuksetta luopumaan aikeistani jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Nyt alkaa näyttää sille, että Image on perimässä tämän kohtalon. Uusin numero (08/10) juhlistaa lehden 25-vuotista taivalta: muun muassa layout ja sisällysluettelo on uudistunut, ts. vanhat kolumnistit ja palstat jatkavat, mutta eri paikoilla lehdessä.
Oli aika, jolloin Samuli Knuuti oli minulle jumaltenkaltainen, kirjoittajana ja nokkelikkona omaa luokkaansa, ihailtu ja syvään kumarrettu idoli. Tänään hän haastattelee Palefacea tämän uuden, suomenkielisen levyn tiimoilta ja kirjoittaa näin: "Hän on jo ansiokkaasti luonut uraa kääntäjänä ja megahertsimaailman harvinaisimpana otuksena, radiojuontajana jolla on sanottavaa. - - Yleensä kun muusikolta kysyy uuden albumin teemoista, vastaukseksi saa pari lausetta ympäripyöreää höttöä. Ei kuitenkaan Palefacelta. - - Olisi houkuttelevaa sanoa, että Paleface puhuu vauhtiin päästyään kuin poliitikko. Mutta ongelma piileekin juuri siinä, etteivät poliitikot puhu enää näin." (kursiivi ihan omani)
Mitä vittua, Pecos Bill? Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt miehelle, joka kerran hallitsi suvereenisti paitsi popmusiikkijournalismia myöskin kirjoittajana minun sydäntäni? En minä voi hyväksyä moista yhdentekevyyttä sellaiselta, jonka tekstejä olen joskus leikellyt lehdistä ja teipannut eteisen peilin reunaan muistuttamaan siitä, miten asiat todella ovat. Minä olen pettynyt ja tahdon sen vanhan Samulin takaisin - tai antakaa tälle uudelle edes sellaisia aiheita, joista se jaksaa viehättyä ja siten kirjoittaakin.
Katja Kallion saman lehden kolumni Thomas Vinterbergin uusimmasta elokuvasta olisi pelkästään yhdentekevä, ellei kirjoittaja olisi jostain syystä tahtonut välttämättä käyttää siinä ilmaisua "lälläslieru". Lälläslieru. Kahdesti.
Nyt oikeasti, jätkät. Fokusoikaa vähän.
Sisällöstä sen verran, että
- Krista Kososta on haastateltu pitkässä henkilöjutussa ennenkin. (eikö olekin?) Tämän olisi paras tuoda persoonaan jotain uutta.
- Timo Soini on samoin saanut palstatilaa aiemminkin, eikä edes kovin kauan aikaa sitten. Miten siis taas?
- Lienee väistämätöntä hankkia joka numeroon joku twentysomething-sukupolvea edustava ompelu- tai korunrakentelukollektiivi, jolla on hassu nimi ja katu-uskottava poseeraus medialle harjoiteltuna. Ei vissiin mikään marginaaliporukka enää?
- Tyyli-osiossa on perinteisesti Juliana Harkin fotoartikkeli tavallisesti jonkin ammattikunnan tai alakulttuurin edustajien tyylistä kuvineen ja minihaastatteluineen. Tässä numerossa tämä ryhmä on - tadaa! - Isot tytöt.
Kysyisin kolme kysymystä: a) Mistä lähtien isot tytöt ovat olleet selvärajainen, identiteeltiltään yhtenäinen joukkio, joka käy rinnastettavaksi vaikkapa ammattiryhmiin? Yhtä vaivatonta ja luontevaa kuin määritellä kategorisesti naisten tyyli tai vaikkapa tämän kadun varrella asuvien tyyli. Eihän se, mitä ihminen painaa voi olla se määräävin tekijä, jonka mukaan hän identifioi itsensä. Vai voiko? b) Miten kuvauskohteita on lähestytty? "Me tehdään kuvasarjaa ylipainoisista naisista ja sä kun oot tollanen pulska niin saadaanko me kuvata sua?" c) Kuinka tuore on oivallus, etteivät kaikki "pluskokoiset naiset" pukeudukaan "telttoihin ja säkkeihin"? Aivan, ei kovin.
Sitten suutuin myös Hesarin tämänaamuisesta statementista (Ekokuluttamisen myytit, D1), jonka mukaan ihmisten kannattaisi keskittyä oikeisiin asioihin ympäristötalkoisiin osallistuessaan ja lopettaa pinnallinen näpertely. En ole varma, jaksanko argumentoida tässä enää kovin pontevasti, olenhan sairaslomalla ja noin, mutta. Minua, vihreällä sähköllä vuokrayksiötäni kitsaasti lämmittävää, autotonta (hyvä on, kesäisin moottoripyöräilevää) milteikasvissyöjää juttu hieman loukkasi: kuinka typerinä ihmisiä pidetään? Ihanko totta ne luulevat, että kantamalla markettiin omat puuvillakassit ja irrottamalla laturin seinästä kun puhelimen akku on täynnä ne saavat synninpäästön siitä, että ajelevat kauppaan citymaastureillaan sähkölämmitteisestä esikaupunkitalostaan? Minusta on edelleen mukava ajatella, että voin omin, pienin valintoineni vaikuttaa siihen, millaista ruokaa lähikauppani pitää valikoimissaan ja paljonko työpaikalleni tilataan pahvisia kahvikuppeja - M.O.T. . Taas kerran tahtoisin siteerata olikohan se Tosikkoa, joka sanoi jotenkin niin että eihän se, ettei voi tehdä paljon, voi olla syynä siihen, ettei tekisi edes vähän.
Jussi Laitisen kommentti kyseisen jutun kainalossa sanoo, että "Tarkoituksena ei ole kehottaa ketään lopettamaan ekotekojen tekemistä eikä vähätellä kuluttajan roolia ilmastotalkoissa." Miksi koko juttu sitten tuntuu juuri sille? Faktaahan se on, että pienet asiat ovat pieniä asioita; minusta kuitenkin tuntuu sille, että tämänkaltaiset jutut osuvat vain niihin, joiden panos jo ennestään on olematon ja asenne ylimielisen piittaamaton. Kaiken maailman kyyniset lukiolaispojat, jotka nyt jo on opetettu - tai ovat nokkelin pikku aivoin itse oppineet - siihen ettei yksittäisen ihmisen valinnoilla ole mitään merkitystä, saanevat tästä lisää vettä myllyynsä ja oikeutuksen itsekeskeiselle kulutusporskutukselleen.
Noin. Nyt jos menisi nukkumaan ja heräisi vähemmän happamena.
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Kahden viikon murrosikä
Jos on unohtanut, kuinka olla nuori, vaikkei koskaan ole ollut aikuinenkaan, on vaikea kestää neuvokkaita, suurisuisia ja röyhkeitä teinejä: kaduilla, kaupoissa, ylipäänsä maailmassa tilaa viemässä. Ne kuvittelevat keksineensä kaiken itse, ne pitävät (jonkun itseäni älykkäämmän sanoja lainatakseni) ikääntymistä tomppeleiden huonona valintana. Niille kaupunki, elämä ovat olemassa vain niitä varten.
Kuitenkin, kun lukee päivälehdestä Stadikan kutsumattomista yövieraista, näkee itsekin ensin sen miksei?-puolen, ja vasta sitten sen vastuullisen äänestäjän vankkumattoman kannan. Muistaa, miten uudesta ihmisestä voi hullaantua niin, kuinka joku voi olla kuin vodka ja tabasco tomaattimehussa, kuinka sen kanssa uskaltaa mitä vain ja maailma on meidän. Muistaa ihan hyvin, miten jokainen asia merkitsee elämää tai kuolemaa - miten sen voi unohtaa. Kun tuntee niin isosti että on pakahtua, että asioiden ja tilanteiden rajat hämärtyvät ja mittasuhteet ovat yhdentekevät, eikä painovoima ole kuin sana fysiikan kirjassa.
Sisko tahtoisin jäädä on minusta yksiselitteisen loistava elokuva. Se on luonteva, uskottava ja niin realistinen kuin teinielämän kuvaus koskaan voi olla. Sen tinkimättömät henkilöhahmot ja niiden mielettömät näyttelijät (Ada Kukkonen, Sara Melleri, Anna-Leena Uotila ja Seppo Pääkkönen ym), sen henkeäsalpaavan kauniit Helsinki-kuvat. Sen syksy, joka maistuu huulikiillolle, taskulämpimälle oluelle ja vatsan väärinpäin kääntävälle vapaudelle.
Kotiin pyöräillessäni tunsin oloni epämääräisen haikeaksi. Kesän loppumisen voi jo vaistota tuulen väristä ja tyhjenevistä terassituoleista. Kulunut viikko on ollut vuodenajan paras: viikko, jona uskoin voivani tunnistaa kadulta ne ihmiset joita on pidetty lähellä, niiden iho hohtaa kuin niitä valaistaisiin hehkulampulla sisältäpäin. Viikko on tuntunut loputtomalta, hyvällä tavalla ikuiselta - on kuin olisin yhä festarilavan edustalla, ympärillä pelkästään rakkaita kasvoja vastaamassa hymyyn, käsiä täyttämässä laseja, soundtrackia jonka viimeistä raitaa ei tule.
Voisiko olla aina näin? Voisiko tuntua, että on?
Kuitenkin, kun lukee päivälehdestä Stadikan kutsumattomista yövieraista, näkee itsekin ensin sen miksei?-puolen, ja vasta sitten sen vastuullisen äänestäjän vankkumattoman kannan. Muistaa, miten uudesta ihmisestä voi hullaantua niin, kuinka joku voi olla kuin vodka ja tabasco tomaattimehussa, kuinka sen kanssa uskaltaa mitä vain ja maailma on meidän. Muistaa ihan hyvin, miten jokainen asia merkitsee elämää tai kuolemaa - miten sen voi unohtaa. Kun tuntee niin isosti että on pakahtua, että asioiden ja tilanteiden rajat hämärtyvät ja mittasuhteet ovat yhdentekevät, eikä painovoima ole kuin sana fysiikan kirjassa.
Sisko tahtoisin jäädä on minusta yksiselitteisen loistava elokuva. Se on luonteva, uskottava ja niin realistinen kuin teinielämän kuvaus koskaan voi olla. Sen tinkimättömät henkilöhahmot ja niiden mielettömät näyttelijät (Ada Kukkonen, Sara Melleri, Anna-Leena Uotila ja Seppo Pääkkönen ym), sen henkeäsalpaavan kauniit Helsinki-kuvat. Sen syksy, joka maistuu huulikiillolle, taskulämpimälle oluelle ja vatsan väärinpäin kääntävälle vapaudelle.
Kotiin pyöräillessäni tunsin oloni epämääräisen haikeaksi. Kesän loppumisen voi jo vaistota tuulen väristä ja tyhjenevistä terassituoleista. Kulunut viikko on ollut vuodenajan paras: viikko, jona uskoin voivani tunnistaa kadulta ne ihmiset joita on pidetty lähellä, niiden iho hohtaa kuin niitä valaistaisiin hehkulampulla sisältäpäin. Viikko on tuntunut loputtomalta, hyvällä tavalla ikuiselta - on kuin olisin yhä festarilavan edustalla, ympärillä pelkästään rakkaita kasvoja vastaamassa hymyyn, käsiä täyttämässä laseja, soundtrackia jonka viimeistä raitaa ei tule.
Voisiko olla aina näin? Voisiko tuntua, että on?
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Olemme kuin veljet
Kun on yhä kesä, narkit flirttailevat junissa ja syksyn vaihto-opiskelijat ovat rantautuneet kaupunkiin. Kun sanoo ilmaisten kondomien jakelijalle realistisesti ei-kiitos ja sitten, huomatessaan kyseessä olevankin keksien, vaihtaa vastauksensa kylläksi.
Kun festivaalialueen nurmikko on äskettäisestä sateesta vielä hieman joustava ja antaa myöden istahdettaessa. Ympärillä on pelkästään ystäviä ja mukavia ihmisiä; hassuja valokuvia otetaan, sisään smuglatut eväsjuomat eivät ota loppuakseen ja olo on alati kevyempi. Kun lavalla rokataan niin täysillä ettei sitä ole uskoa todeksi, ei voi ymmärtää kokevansa mitään tällaista, kun on hiki pogoamisesta ja pyörryttää silkasta onnesta - kun aurinko räjähtää paistamaan ja tekee mieli edessään tanssivan tytön lailla riisua paita ja jättää pelkät bikinit. Kun on niin lähellä lavaa että tuntuu että kättään ojentamalla voisi ylettää ja kun jokainen katse yleisöön on kohdistettu juuri minun silmiini; kääntää päätään ja näkee ne tärkeimmät siinä, ihan vieressä, saman huuman lumoissa, ne vastaavat hymyyn ja huutavat mukana eikä ikinä ole ollut näin siistiä.
Öinen kaupunki on levoton ja tahmea, istumme terassilla ja esittäydymme Ylvaksi, Sakeksi ja Jasseriksi. Dj soittaa kaksi toivekappalettamme, tanssimme toisiamme päin kolahdellen ja dj:lle lentosuukkoja lähetellen. Puhutaan asiaa, tärkeää ja oikeaa, niin että silmänurkkiin alkaa kertyä jotain joka kohta vyöryy ylitse. Kävellään halki samettisen yön, syödään jättiläismäiset yöeväät Pitkänsillan kupeessa ja puhutaan lisää. Toisistamme voimaa ja rohkeutta saaden keskeytämme vakavaksi taittumassa olleen välikohtauksen, jonka naisosapuoli ryntää itkien pakosalle ohitsemme ja mies maleksii välinpitämätöntä teeskennellen toiseen suuntaan.
Ei ole kiire minnekään, tuntuu kuin yö voisi jatkua maailman loppuun saakka ja jos maailma tänään loppuisi, se tekisi sen kauniisti.
Olen niin kevyt, että leijun ilmassa, sun huoneessa
Mä olen höyhen, sinä tuuli, puhalla, etten putoa
Sä avaat ikkunan, mä kattojen ylle ilmaan kohoan
ja asiat saavat mittasuhteen oikean
Sama vanha juttu: vahvistaa se sua mikä ei tuhoa
Sain eilen lahjan, jota toivon etten unohda
Nyt oon niin kevyt että leijun ilmassa, korkeella
ja kaupunki alhaalla näyttää kauniilta
Tuulee, kun sinä olet tuuli
ja minä olen höyhen sun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Mä korkealle nousen taas
Hei, koeta unohtaa ne asiat, jotka öisin sua valvottaa
Hei, koeta uskaltaa vain tuulen vietäväksi sukeltaa
Kaikkein vaikeinta on luottaa
mutta ilman sitä ei mitään saa
Mä puhallan ja sä nouset ilmaan
Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Sä korkealle nouset taas
Hyppäät parvekkeelta, muttet putoa
Olet niin kaunis kun sä leijut ilmassa
Surut ja murheet jäävät omaan arvoonsa
Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, taas kaupungissa tuulee,
me korkealle noustaan taas
Lennätät mua niin kuin leijaa
korkealla taivaan alla lennän taas
Lennätän sua niin kuin leijaa
enkä päästä putoamaan, lennä taas
Lennä taas
Tuulee, taas kaupungissa tuulee
me korkealle noustaan taas
- Don Huonot: Tuulee
Kun festivaalialueen nurmikko on äskettäisestä sateesta vielä hieman joustava ja antaa myöden istahdettaessa. Ympärillä on pelkästään ystäviä ja mukavia ihmisiä; hassuja valokuvia otetaan, sisään smuglatut eväsjuomat eivät ota loppuakseen ja olo on alati kevyempi. Kun lavalla rokataan niin täysillä ettei sitä ole uskoa todeksi, ei voi ymmärtää kokevansa mitään tällaista, kun on hiki pogoamisesta ja pyörryttää silkasta onnesta - kun aurinko räjähtää paistamaan ja tekee mieli edessään tanssivan tytön lailla riisua paita ja jättää pelkät bikinit. Kun on niin lähellä lavaa että tuntuu että kättään ojentamalla voisi ylettää ja kun jokainen katse yleisöön on kohdistettu juuri minun silmiini; kääntää päätään ja näkee ne tärkeimmät siinä, ihan vieressä, saman huuman lumoissa, ne vastaavat hymyyn ja huutavat mukana eikä ikinä ole ollut näin siistiä.
Öinen kaupunki on levoton ja tahmea, istumme terassilla ja esittäydymme Ylvaksi, Sakeksi ja Jasseriksi. Dj soittaa kaksi toivekappalettamme, tanssimme toisiamme päin kolahdellen ja dj:lle lentosuukkoja lähetellen. Puhutaan asiaa, tärkeää ja oikeaa, niin että silmänurkkiin alkaa kertyä jotain joka kohta vyöryy ylitse. Kävellään halki samettisen yön, syödään jättiläismäiset yöeväät Pitkänsillan kupeessa ja puhutaan lisää. Toisistamme voimaa ja rohkeutta saaden keskeytämme vakavaksi taittumassa olleen välikohtauksen, jonka naisosapuoli ryntää itkien pakosalle ohitsemme ja mies maleksii välinpitämätöntä teeskennellen toiseen suuntaan.
Ei ole kiire minnekään, tuntuu kuin yö voisi jatkua maailman loppuun saakka ja jos maailma tänään loppuisi, se tekisi sen kauniisti.
Olen niin kevyt, että leijun ilmassa, sun huoneessa
Mä olen höyhen, sinä tuuli, puhalla, etten putoa
Sä avaat ikkunan, mä kattojen ylle ilmaan kohoan
ja asiat saavat mittasuhteen oikean
Sama vanha juttu: vahvistaa se sua mikä ei tuhoa
Sain eilen lahjan, jota toivon etten unohda
Nyt oon niin kevyt että leijun ilmassa, korkeella
ja kaupunki alhaalla näyttää kauniilta
Tuulee, kun sinä olet tuuli
ja minä olen höyhen sun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Mä korkealle nousen taas
Hei, koeta unohtaa ne asiat, jotka öisin sua valvottaa
Hei, koeta uskaltaa vain tuulen vietäväksi sukeltaa
Kaikkein vaikeinta on luottaa
mutta ilman sitä ei mitään saa
Mä puhallan ja sä nouset ilmaan
Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Sä korkealle nouset taas
Hyppäät parvekkeelta, muttet putoa
Olet niin kaunis kun sä leijut ilmassa
Surut ja murheet jäävät omaan arvoonsa
Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, taas kaupungissa tuulee,
me korkealle noustaan taas
Lennätät mua niin kuin leijaa
korkealla taivaan alla lennän taas
Lennätän sua niin kuin leijaa
enkä päästä putoamaan, lennä taas
Lennä taas
Tuulee, taas kaupungissa tuulee
me korkealle noustaan taas
- Don Huonot: Tuulee
maanantai 2. elokuuta 2010
Kun ei ole värejä
Loma oli omituinen. Toki se oli rentouttava, laiskotteleva ja hikinen, mutta silti. Minun tärkeät ihmiseni olivat kaikki jossain muualla, poissa tai vähintäänkin töissä. Monina päivinä tuntui tyhjälle, kummallisen virattomalle. Laahustin Tervasaareen ja Stadikalle, katsellen villihunajan värisiksi paahtuneita nälkäisen näköisiä tyttöjä ja äänettömiä pariskuntia, miettien mistä ne tahtovat puhua. Piehtaroin yöt haalean saunan lämpöisessä asunnossani, kun ikkunan äärellä istuessaan ei tiennyt, kumpi puoli lasista on sisällä ja kumpi ulkona. Lojuin sängyllä katsoen loputtomasti elokuvia, potien syyllisyyttä kauniin kesäsään moisesta haaskaamisesta ja kyllä sitten talvella taas harmittaa. Kaipasin paikkaani, tunsin olevani lapsi kesäsiirtolassa, ymmärtämätön ympäröivästä ihanuudesta, syksyn ja tuttuuden ikävä hämärtävänä kalvona minun ja maiseman välissä.
Nautinkin. Ensimmäisestä kyllin viileästä yöstä. Kuumasta ihosta vajoamassa suloisen kloorinhajuiseen veteen, pinnanalaiset vaimeat äänet ja liikkeiden miellyttävä hidastuminen. Saaren kiireettömyydestä, Scrabblen pelaamisesta äidin kanssa vapain säännöin. Pinkin huikeasta keikasta ja sen yleisön mielettömästä tukkakavalkadista. Maapähkinävoista omenanviipaleella. Uuden ystävän syntymäpäiväkemuista miltei tuntemattomassa mutta hirmuisen vastaanottavaisessa seurassa. Kesäisestä Pispalasta, levollisista hetkistä, joina ei tiennyt kellosta. Toisen hiestä omalla iholla, isoilla kierroksilla karjuvasta moottoripyörästä reisien välissä, liiassa helteessä tehdyn juoksulenkin jälkeisistä vilunväristyksistä.
Tulin ajatelleeksi sitä, minkälaisen jäljen ihmiset toisiinsa jättävät; millaisen minä muihin ja ne minuun. Kuinka joidenkin kanssa kehittyy oma kieli, joka juurtuu niin ettei sen alkuperää spontaanisti edes muista - ja kun muistaa, muistaa sen, jonka se puoliksi on. Kuinka jäljestä ei aluksi edes aavista, miten syvään se painuu ja milloin se nousee pintaan taas.
Tulin ajatelleeksi sitä, miten hassusti vastaat En mä kiitos mut ota sä vaan kun kysyn Otatsä limua?, kuin antaen lapselle luvan, ja sitä miten se ei outoa kyllä haittaa minua ollenkaan, hymyilyttää ainoastaan. Minä tiedän tämän ihmisen ja osaan tämän tanssin.
Miten outoa - miten aavistettavaa - ettei töihinpaluu ollutkaan se ahdistavin asia, ja kuinka sekin on taas hetkeksi paremmin. Miten upeaa tavata pitkästä aikaa ystävä, joka puhuu tunteistaan avoimen luottavaisesti ja todellisia sanoja käyttäen - miten huojentavaa tehdä niin itsekin.
Havaitsen olevani huomionkipeydestäni miltei avohaavoilla, itkettää kun sanot niin kuin toivon. Itkettää muutenkin, melkein mistä vain. Että pitäisit kiinni etkä päästäis.
Nautinkin. Ensimmäisestä kyllin viileästä yöstä. Kuumasta ihosta vajoamassa suloisen kloorinhajuiseen veteen, pinnanalaiset vaimeat äänet ja liikkeiden miellyttävä hidastuminen. Saaren kiireettömyydestä, Scrabblen pelaamisesta äidin kanssa vapain säännöin. Pinkin huikeasta keikasta ja sen yleisön mielettömästä tukkakavalkadista. Maapähkinävoista omenanviipaleella. Uuden ystävän syntymäpäiväkemuista miltei tuntemattomassa mutta hirmuisen vastaanottavaisessa seurassa. Kesäisestä Pispalasta, levollisista hetkistä, joina ei tiennyt kellosta. Toisen hiestä omalla iholla, isoilla kierroksilla karjuvasta moottoripyörästä reisien välissä, liiassa helteessä tehdyn juoksulenkin jälkeisistä vilunväristyksistä.
Tulin ajatelleeksi sitä, minkälaisen jäljen ihmiset toisiinsa jättävät; millaisen minä muihin ja ne minuun. Kuinka joidenkin kanssa kehittyy oma kieli, joka juurtuu niin ettei sen alkuperää spontaanisti edes muista - ja kun muistaa, muistaa sen, jonka se puoliksi on. Kuinka jäljestä ei aluksi edes aavista, miten syvään se painuu ja milloin se nousee pintaan taas.
Tulin ajatelleeksi sitä, miten hassusti vastaat En mä kiitos mut ota sä vaan kun kysyn Otatsä limua?, kuin antaen lapselle luvan, ja sitä miten se ei outoa kyllä haittaa minua ollenkaan, hymyilyttää ainoastaan. Minä tiedän tämän ihmisen ja osaan tämän tanssin.
Miten outoa - miten aavistettavaa - ettei töihinpaluu ollutkaan se ahdistavin asia, ja kuinka sekin on taas hetkeksi paremmin. Miten upeaa tavata pitkästä aikaa ystävä, joka puhuu tunteistaan avoimen luottavaisesti ja todellisia sanoja käyttäen - miten huojentavaa tehdä niin itsekin.
Havaitsen olevani huomionkipeydestäni miltei avohaavoilla, itkettää kun sanot niin kuin toivon. Itkettää muutenkin, melkein mistä vain. Että pitäisit kiinni etkä päästäis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)